Chapter 12

Ei havaita ja vaistota, miten johtaja takertuu vale- ja valoloistoiseen kulissiprameuden tavoitteluun, häikäisee teatterikoneiston teknillisillä yllätyksillä, mahtailee joukkokohtausten melulla ja ulkokohinalla, tanssiesitysten silmäravinnolla, mutta hengettömästi ja tajuttomasti haparoi ja tarttuu harhaan kulloisenkin esitettävän kappaleen yksilölliseen, taiteelliseen elinhermoon nähden: sävyttää intiimin tunnelman komeilevaksi mahtiponneksi, särkee pikkusyisellä, puisevalla realismilla tyylitellysti suurpiirteisen ja ylväskaarisen kokonaisuuden, raskauttaa hiljaa kuplehtivan hilpeyden joko kuivakiskoiseksi tai räikeän meluavaksi, puhistuttaa herkeänä, korkeana, polttavana loimuavan romanttisen tunteen joko ulkonaisesti pauhailevaksi komeudeksi ja upeiluksi tai tyhjästi ja matalasti mielisteleväksi tunteiluksi.--Tai jos johdolla on taiteellisia ambitioneja ja pyrkimyksiä, niin niittää se auliin ylistyksen ja tunnustuksen, jos se sirostellen ja hienostellen namustaa joissakin epäolennaisissa yksityis- ja sivuseikka herkuttelemisissa, jos se realistisen, mehevän laatukuvauksen keskelle sovittaa herkän tunnepaussin, jos se ripustaa repäisevän, ketterä- tai kömpelöjalkaisen ilveilyn laahustavan tunnelmallisuuden vaipoilla, jos se yleensä kaikessa kaunosieluisessa puoli- ja tekotaiteellisuudessaan hepenöittää ja korustaa arkisuutta, mutta kuulottomana ja näöttömänä kulkee todellisten kauneuden aarnioitten ja ihanuuden raikkaitten lähdesuonien sivutse.

Johto, jossa on edustettuna vain voimaton, itsestään epävarma ja hapuileva diletanttinen harrastelu, ei luomisvoimainen, hallitseva ja vakuutuksensa voimasta auktoratiivinen taiteellinen näkemys, ja jossa lisäksi sekin hitunen yksilöllistä, itsevaraista taiteellista vaistoa ja alotekykyä, joka siinä sittenkin mahdollisesti piilisi, on tehty tehottomaksi ja herpaistu pirstoamalla alote, suoritus ja edesvastuu useammalle henkilölle ja lykkäämällä melkein kaikki ratkaisuvalta monipäiselle ja monitahtoiselle johtokunnalle--taiteellisissa, palavaa yksilöllistä suhtaumista ja kannanottoa kysyvissä ratkaisuissa mahdollisimman epäpätevälle ja epävarmalle auktoriteetille--sellainen johto suorittaa sekä ohjelmiston määräämisen että kappaleiden miehittämisen mahdollisimman haparoivasti, vaistottomasti ja avuttomasti.

Ohjelmistot rakennetaan kutakuinkin sattuman kaupoin, sekaan tulee hyvää ja huonoa kuinka onnistaa: ulkomailta tuotetaan vuotuisten kassakappalten ohella arkisia, sirostelevia turhuuksia, joutavia kuivakiskoisuuksia, ohuita, kaunosieluisia tunneleperryksiä, sievisteleviä, hurskaita huvinäytelmiä, jotka eivät edes huvita yleisöä tai kostuta kassaa, mutta syrjään jäävät useimmasti väkevät, uusia tunne- ja näköpiirejä avaavat, rohkeat, ajan hengellä ladatut ja kyllästetyt näyttämöluomat.--Samaten on valinta kotimaisiin kappaleihin nähden haparoivaa, epätasaista ja useasti perusteellisesti erehtyvää. Useat eloisimmatkin uudet luomat ovat jääneet koettamatta näyttämöltä, jolle toisaalta taas peräti teennäisillekin, keinotekoisille tekeleille on ollut aulis pääsö.

Yhtä hapuileva on ollut näyttelijävoimien käyttö. Ulkopuoliselle, ainoastaan pinnallista vaikutusta huomaavalle ja tavoittelevalle johdolle ovat näyttelijöiden yksilötehoon ja sisäiseen työkiinteyteen kätkeyneet vaikutusedellytykset salattuja. Niinpä miehitetäänkin kappaleet pelkästään ulkopuolisten laskelmien perustuksella, jonkinmoisella silmärutiinilla: perustellaan valinta näyttelijän lahjovaan ulkonäköön tai luuloteltuun yleisösuosioon. Ulkopuolisille sivuseikoille annetaan ratkaiseva arvo: Faustin on oltava nuori--sama sitten miten henkisesti riittävä esittäjä on Faustiksi.--Sitenpä saattaakin tapahtua, että jonkun teatterin vuotuisen ohjelmiston edesvastuullisin paino voi joutua lepäämään aivan ulkopuolisen näyttelijän varaan, jonka sisäinen antaumuksen mahti on peräti rajoitettu ja jonka ulkonaiset temppuilemiset senvuoksi nopeasti on kyllästymiseen asti oppinut ulkoa. Tällaiset »keksimänsä voimat» ratsastaakin mielikuvitukseton ja tajuton johto tavallisesti lyhyessä ajassa aivan hoki, laahaa niitä toisesta ylivoimaisesta tehtävästä toiseen ja alleviivaa täten suosikkiensa--paremmin uhriensa--luontaisen riittämättömyyden niin, etteivät nämä sitte muutamaan aikaan kelpaa edes heidän omiin luonnollisiin tehtäviinsäkään, vaan puhistuvat niissäkin luonnottomiksi.--Ohjelmisto jää siis tällaisten tekaistujen suuruuksien varaan, kun taas samaisella näyttämöllä toinen aivan alkuvoimainen näyttelijävoima korvaamattomat, ohitseliitävät, viimeiset taiteellisen mahdin vuodet saa lahota toimettomana--korkeintaan käytettynä, hän, näyttämön ilmetty kuningas jonakin farssimajurina tai lantakuskina--asianomaisen teatterijohdon ainoat nerollisuudella yllättävät päähänpistot!

Ja kuitenkaan ei kappaleen perimmäinen teho ole kulisseissa, vaan niissä ihmisissä, jotka sen elävät, ja johtaja, joka valitsee esittävän taiteilijankin vain sillä silmällä, miten koristeellinen lisä hän on muuhun kulissisommitelmaan, saattaa tappaa yleisöltä sen taideluoman, joka hänen olisi tulkittava. Moni, taiteellisesti pätevä kappale onkin tullut näyttämöllisesti surmatuksi yksin väärän, vaistottoman henkilösovittelun ja harhaan osatun yleissävyttelyn vuoksi. »Ne eivät mene yleisöön!» yrittelee kyllä johto kannaltaan selitellä asiaa.

* * * * *

Kunpa voisivat tällaiset kutsumattomat johtajat edes silmänräpäykseksi nousta taiteellisen vaistottomuutensa ja kehittymättömyytensä yläpuolelle, voisivat edes yhden ainoan silmänräpäyksen nähdä työtään silmästä silmään aavistaakseen, mitä tuhotöitä he tietämättömyytensä viattomuudessa saattavat taiteellemme aiheuttaa, selkeytyäkseen miten he tylttyävät heikkoa ja tuhoavat hyvää, miten he tajuttomina, näöttöminä tallaavat taimia, joissa versoo elämä, vaalivat toisia, joilla ei ole juuria eikä ydintä, miten he pettävät isoavalta yleisöltä taiteen, luovilta taiteilijoilta elämäntehtävän, miten heidän haparoista käsistään ja laimeista vaistoistaan riippuu, mikä hengen terä kansallemme näyttämöltä puhuu ja mitkä näyttämötaitelijat saavat toteuttaa itsensä ja piirtää elämäntyönsä nykyisyyden ja tulevaisuuden tietoisuuteen!

Muilla luovilla taidealoilla riippuu taiteilijan lopullinen työtulos kuitenkin perimmiltään siitä tarmosta, jolla hän itsensä työssään toteuttaa. Näyttämötaiteilija sensijaan on työssään riippuvainen toisen, vieraan henkilön arvioinnin syvällisyydestä ja tarkkavaistoisuudesta. Johdosta riippuu, pääseekö hän yleensä ollenkaan käyttämäänkään hänessä mahdollisesti piilevää luovaa taiteellista mahtia ja pääseekö hän käyttämään sitä hänen voimaedellytyksilleen otollisissa tehtävissä. Johtajan taiteellisesta ja inhimillisestä herkkävaistoisuudesta riippuu, tulevatko hänen johdossaan olevat taiteilijat oikein käytetyiksi. Hänen tehtävänsä on yhtäpaljon siveellinen kuin taiteellinenkin, hän on inhimillisesti edesvastuussa siitä, että jokainen hänestä riippuva taiteilija pääsee sisäisten edellytystensä mukaiseen voimiensa kehittämiseen ja toteuttamiseen, hänen omallatunnollaan on toisten ihmisten taiteilijaelämä.

Milloin siis johdon ilmeinen inhimillinen ja taiteellinen riittämättömyys uhkaa sulkea totisilta taiteilijoilta mahdollisuudet taiteilijatehtävänsä tehoisimpaan ja täyteen toteuttamiseen, siellä on tämä riittämättömyys sekä luovan taiteen että yleisön oikeuksien vuoksi armotta lausuttava julki! Vielä enemmän kuin tavallisesti olisi tässä tapauksessa peittelevä sääli julminta säälittömyyttä: se olisi heikkouden tukemista siinä, missä tämä heikkous on jalompien voimien tiellä, se olisi mitättömyyden säälimistä ja varjelemista, jotta se mielinmäärin saisi tietämättömyydessään ja sokeudessaan polkea, sortaa ja tukahuttaa jalompaansa.

Hymyilkööt johdot ja johtokunnat tunnettua »ylemmyyden hymyään» tällaisille »subjektiivisille» mielenpurkauksille! tuudittakoot mielensä ja omattuntonsa rauhaan arvoasemiensa luoksepääsemättömissä korkeuksissa!--yleisön, luovien taiteilijain ja luovan näyttämökirjallisuuden elämänoikeuksien vuoksi--jotka sittenkin painavat va'assa enemmän kuin joidenkin väärille työskentelyaloille erehtyneitten henkilöitten mielenrauha--on poltettava yleiseen tietoisuuteen, että he eivät asemilleen riitä, että siinä edesvastuullisessa asemassa, mihin he ovat joutuneet, heidän taide- ja ihmisnäkemyksensä heikkous ja hataruus pidättää ja tukahuttaa verrattomasti enemmän kuin se rakentaa!

* * * * *

Yksilöllisen suhtautumisen terävyyttä ja tiukkuutta on näyttämötaiteen alalla sitäpaitsi hämmentämässä suomenkielisen sivistystyöskentelyn alituinen vilkuileminen kansaan: sivistystyön iänikuinen kasvattamistendenssi. Oltaisiin mukamas itse puolesta kylläkin »taiteellisia», mutta »yleisön», »kansan» vuoksi tingitään. Näyttämöluomaa ei valita esitettäväksi sen oman, puhtaan taidetehon vuoksi, vaan ollaan ovelasti laskevinaan, miten yleisö siihen suhtautuu tai miten kasvatuksellisesti otollinen se tälle yleisölle on. Ja tapahtuu tässä kuten kaikkialla, missä taide-asioissa luovutaan puhtaasti taiteellisista vaikuttimista. Kun oma mieskohtainen suhde taide-elämykseen vielä on niin hieveräinen ja etäinen, että alistaa taide-elämyksissä ainoan ratkaisevan kriterion, arviointiperusteen, oman innoittumisensa toisarvoiselle sijalle sivullisten luulo-ovelaiden laskelmien rinnalla, niin silloin ollaan vielä hyvin kaukana vakiintuneesta, varmistuneesta taidevaistosta ja silloin on varminta hyvin varovaisesti sovitella näitä laskelmia todellisuuteen. Ellei tällöin ole varovainen, saattaa tapahtua, kuten usein on tapahtunutkin meidän laskeskeleville, pedagogisoiville johtajillemme ja johtokunnillemme, että he nimittäin arvioidessaan yleisönsä taiteellista ja siveellistä vastaanottokykyä ja mielikuvituksessaan rajoitellen sille otollista ja mahdollista hengen ja sielun ravintoa, karsivat tältä yleisöltä sekä alkuvoimaisesti väkevät, taiteellisesti uudet näkemykset sille--oikeammin herroille itselleen--muka epätajuttavina eriskummaisuuksina että myöskin riehakkaasti, välittömästi ilakoivat vallattomuudet ja sytyttävät pilat muka taiteellisesti mauttomina ja ala-arvoisina. Täten jää heille kuten tavallisesti kaikillekin »kansanvalistajille» yleisönsä hengen ravinnoksi esitettäväksi lopullisesti vain kaikesta alkuperäisyydestä vapaaksi siivilöity keskinkertaisuus ja kaikesta huvittavuudesta ja mielenkiinnosta puhdas »taiteellinen» kuivakiskoisuus ja ikävyys.

ERISTYNEISYYS EUROPALAISISTA HENGENVIRTAUKSISTA.

Sekä kirjallisuudessa että näyttämötaiteessa esiytyvä suhteellinen heikommuus ja ummehtuneisuus kuvaama- ja säveltaiteittemme rinnalla johtunee osaltaan siitä eristäytyvästä asemasta, johon koko suomenkielinen yleisömme ja siis myöskin tämän yleisön henkisistä näköaloista välittömästi riippuvat taide-alatkin ovat vähitellen joutuneet yleiseuropalaisiin hengenvirtauksiin nähden. Sivistyksemme valmistumattomuus on vaikuttanut sen, ettei meillä täydellä herkkyydellä ja valppaudella ole voitu pysyä välittömässä, hedelmällisessä vuorovaikutuksessa yleiseuropalaisen keskeisen hengenkäynnin kanssa. Meillä on ollut liika paljon tehtävää alkeellisessa muokkaustyössä, maaperän raivaamisessa mahdolliseksi sivistyksen taimille, jotta riittävästi olisi voitu kohdistaa huomiota itse näiden sivistystaimien, syvemmän henkilökohtaisen hengenviljelyksen vaalimiselle.

Niinpä ovatkin näköalat Europaan alkaneet huomaamatta päästä sumenemaan suomenkieliseltä sivistykseltä. Sen henkinen näköpiiri alkaa kattautua liika suppeaksi ja matalaksi, typistyä ja sulkeutua kotoiseen umpinaisuuteen ja ilmattomuuteen. Tieteiden ja käytännöllisen toiminnan aloilla kyllä jopa aivan hengettömästi ja orjallisestikin noudatetaan ja jäljitellään yleiseuropalaisia ilmiöitä ja saavutuksia, mutta mieskohtaisessa yksilöllisesti hedelmöityvässä hengenviljelyksessä ei suhde ole yhtä välitön ja vuorovaikutus elävä.

Yksinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ei sivistyneistömme kokonaisuus ole europalaisesti tietoisa, europalaisesti syttynyt. Se ei välittömästi, omana hengenelämänään elä yleiseuropalaisia hengenliikuntoja. Se ei elä ja avarru, inhimillisesti syvenny taistelevassa europalaisessa hengenkäynnissä, ei koe omanaan sen reutovaa aallokkoa, ei paisu sen patoutuvaa, pyrkivää ja etsivää tarmoa, ei sinkoa sen syöksyvää hyökyvoimaa, ei suistu sen murtumisiin, ei elä, herkisty ja karaistu, vartu ja kasva sen haltioittavassa hurmassa, sen silmänräpäyksellisissä, vihlovissa syvyysnäyissä, sen hetkittäin heijastelevissa, seesteisissä kaukonäköaloissa.

Ihmiskunta elää yhteistä henkistä elämää. Mitä välittömämmin joku kansa tykkii yhtä lyöntiä ihmiskunnan yhteisen henkisen valtimon kanssa, sitä väkevämpänä hyökyy elämä sen suonissa. Mitä heikompana ja etäisempänä taas tämä tykintä tuntuu kansan henkisessä elämässä, sitä laimeampi ja surkastuvampi on kansa.

Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen sivistysvaara. Kansan, kuten yksilönkin voimat piilevät kyllä siinä itsessään, mutta nämä voimat viriävät eloon vasta, kun ne tulevat kosketukseen vierasten voimien kanssa. Vasta kun elimistö saa vierasta sulatettavaa, pääsevät elinvoimat siinä valloille. Vieraan aineksen omistamisessa loimuu elimistön elinmahti ilmoille, ja mitä väkevämmästi se nämä vieraat ainekset omistaa, sitä väkevämmäksi se paisuu ja kasvaa. Niin henkinen kuin ruumiillinen elimistö vain väkevöityy omassa laadussaan, mitä runsaammalla vieraalla aineksella se vain jaksaa itseään ravita.

Kansallinenkin sivistys on tällainen elävä elimistö, joka palaa eloisimmin ja toimivammin silloin, milloin sillä on omistettavana runsaimmat vieraat ainekset. Kansallinen sivistys vain paisuu itsenäisyydessä ja omavaraisuudessa, mitä vapaammin ja runsaammin siihen virtaa vierasta ainesta ja mitä enemmän se saa ponnistaa ja toteuttaa voimansa ja elinpontensa tämän vieraan aineksen omistamisessa. Jos kansa joko olosuhteitten pakosta tai vapaaehtoisesta vaalista sulkeutuu vierailta vaikutuksilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines, ja sen oma olemus surkastuu kuten ravinnosta kieltäytyvä elimistö. Jos se päälle päätteeksi kuvittelee tätä tietä suojelevansa ja säilyttävänsä henkistä omalaatuisuuttaan, menettelee se yhtä takaperoisesti kuin jos elävä elimistö kavahtaisi vierasta ravinto-ainetta pelosta, että tämä vieras aines kehittäisi sen elimistö-kudoksen toiseksi ja vieraaksi. Elimistö pysyy elimistönä, kansa kansana, mutta kumpikin tarvitsee ravintonsa elääkseen.

Suomalainenkin kansallinen sivistys, jos se epäedullisten olosuhteitten painosta tai harhailevasta, tietoisasta pyrinnöstä tyytyy hakemaan voima-aineksensa vain itsestään ja sulkeutuu oman henkensä kuoreen, on pian havaitseva, että se sivistyksellisen alkuperäisyyden sijasta on tätä tietä tavoittava hiljaisen hivutuskuoleman. Vain talvihorrokseensa valmistautuva karhukin tyytyy imemään ainoastaan omia käpäliään. Suomalaisen kansallisenkin sivistyksen voimalähde ei ole sulkeutumisessa europalaisilta hengenvaikutuksilta, vaan päinvastoin avautumisessa niille, antautumisessa niiden hedelmöitettäväksi.

Mikäli tahdomme sivistyksellisesti elää, on meidän kaikella hengen välittömyydellä ja ponnella pysyttäydyttävä elävässä elämänyhteydessä europalaisen hengenelämän kanssa. Mikäli tiehykkeet kansallisen suomalaisen sivistyksen ja europalaisten hengenvirtausten väliltä heikkenevät ja ehtyvät, sikäli heikkenevät ja tyrehtyvät välittömästi myöskin kansallisen sivistyksemme ilmiöt. Jos kasvukykyiset, kehitysvoimaiset henkemme jäävät yleiseuropalaisia, ajanhengessä kamppailevia herätteitä vaille, jäävät heidän hengenlahjansa puolinaisesti ravituiksi, heidän hengenmahtinsa jää aineksen puutteessa uinumaan puolinaiseen itsetiedottomuuteen, he eivät pääse virkoamaan ja kasvamaan siksi, mihin heillä olisi kasvuedellytykset. Jos sivistyneistöltämme puuttuvat kosketukset ja välittömästi vaikuttava henkinen yhteiselämä yleiseuropalaisen hengenkäynnin kanssa, elää sekin elämänsä puolinaisessa henkisessä horroksessa: se ei pääse elämään ajanhengessä, ei pääse kiristämään ja jännittämään itsessään mahdollisesti piileviä voimia hedelmällisiksi teoiksi. Sekä yksilöt että sivistyneistö kokonaisuudessaan joutuvat elämään ajan ja hetken voimavirran ulkopuolella, eivät ikäänkuin pääse kohoamaan oman elämänsä, elämäntajunsa ja elämänvoimansa poltto- ja huippupisteeseen, siihen voiman ja teon tehoon, johon ihmiskunnan yhteinen hengen ponsi voisi heidät virittää.

* * * * *

SIVISTYKSEN PERUSTAJIA.

Miltä puolelta siis tarkastaakin uutta nousevaa suomalaista sivistystä, huomaa vielä kaikkialla viljelyksen puolinaisuuden. Tietysti tässä perusteluyhteydessä, jossa etupäässä otetaan huomioon ja tehostetaan niitä kielteisiä tuloksia, joihin kansallinen sivistyksemme kahtioituminen on johtanut, yleiskuva tulee puolinaiseksi, jopa aivan vaaraksikin, jos sen käsittää laadun kuvaukseksi, eikä vain tilapäisen ohimenevän sivistystilanteen esitykseksi.

Tältä näkökulmalta jää tehostamatta kaikki se mieskohtaiseen työhön kätkeytyvä kuntoisuus, se yksityisolon varjoon jäävä kelpoisuus, se luonnollinen vilpittömyys ja koristelemattomuus, se itsestään pauhaamaton työnuurastus, jota Suomen suomalainen kansa kätkee itsessään yhtä runsaasti kuin mikä muu elinkelpoinen kansa hyvänsä. Huomioon ottamatta jää se elämänsisällön ja elämänvoimien runsas, kuluttamaton varasto--se hartauden rikkaus, se innostumisen välittömyys, se aherruksen sisu ja kunto, se itsetiedottomuuden hedelmällisyys ja alkuperäinen mehevyys, se luonnollisen elämänkäsityksen vankka juurevuus--joka takaa, että suomalaisella sivistystyömaalla ei tehdä pelkkää turhaa näkötyötä, vaan että, jos näköään erehdytäänkin ja hapuillaankin, pohjempana on työskentelemässä ja ahertamassa hartioita, jotka näkymättömässä, vaatimattomassa työssä vakaasti, jos hitaastikin puskevat suomalaisen viljelyksen työauraa suoraa vakoa eteenpäin. Mutta tämä työ ei ole näkyvää, siinä ei lainehdi ja heilimöi nykyisen viljavuoden rikas laiho, vaan se varustaa ja perustaa vasta tulevien, onnellisempien vuosien sadon. Ja nämä työntekijät eivät ole näkösällä, ne uurastavat yksinäisten eräpeltojensa harmaalla, matalalla kamaralla, eivät puhujalavojen kohokkeilla ja luottamuslautakuntien julkilavitsoilla.

Jokaisella elämänalalla--niin varsinaisen sivistyksen työmailla kuin karussa aineellisessa uurastuksessakin--työskentelee Suomessakin hartaita, vakavia työntekijöitä, jotka vilpittömässä, koruttomassa työssä toteuttavat itsensä. Mutta meidän kehittymättömässä, asialliseen arviointiin kypsymättömässä henkisessä ilmapiirissämme nämä uskolliset työntekijät saavat suorittaa työnsä vielä huomaamattomammin kuin muualla. Meidän nousukkaanomaisesti epävalmiissa ja järjestymättömässä henkisessä taloudessamme ei oteta varteen ja käytäntöön kaikkia käytettävissä oleviakaan todellisia voimia.

Suomalainen yhteiskunta ei vielä ole niin miehisen kypsä, eivätkä sen valinnan vaistot niin kehittyneet ja seestyneet, että se voisi keskuudestaan vaistota ja tavoittaa ne todelliset, työhönsä hartaudella keskittyvät, henkisen tasapainon miehet, ne persoonallisen työnteon miehet, joille työnteko on oman itsensä toteuttamista ja jotka luonteensa painolla ja eheydellä iskeytyvät valitsemaansa työhön ja suorittavat sen loppuun. Näitä todellisia, senkin keskuudessa piileviä voimia ei suomalainen yhteishenki vielä ole kypsynyt vaistoamaan ja kohottamaan esiin, vaan harhauttaa sen vielä helposti aivan halpahintainen näköharrastelu ja pinnallinen lahjakkaisuuden ilme. Sen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan haparoiva ja epävarma ihmisarvioinnin vaisto näkee ja arvostaa julkisissa toimihenkilöissäänkin ainoastaan niiden ulkopuolista kohisemista ja touhuamista. Sen luottamus hairahtuu vielä helposti aivan näennäisiin henkilöihin, sellaisiin, jotka vain näyttelevät tietoa, taitoa, harrastelemista, jotka tohisevat periaatteita ja touhuavat pilviin, mutta joilta työ useasti livahtaa suorittamatta kourista.

Niinpä työntäytyy ja työnnetään meillä julkisen toiminnan etualalle paljon puolikuntoista ja löyhää ainesta, samalla kuin siellä täällä löytyvät todelliset, hedelmälliset voimat jäävät suhteellisesti varjoon ja tulevat sysätyiksi näkymättömämpään, tois-arvoiseen työhön--jopa tehottomuuteenkin. Täten tulee koko suomalaisen sivistyksen edustava, luonnehtiva ääriviiva kohtuuttomasti näiden pätemättömien, vain pinnallisesti hyrskähtelevien ainesten määräämäksi ja värittämäksi.

Tätä yksityistä, piilevää, runsastakin elämänkuntoa, joka takaa että suomenkielinenkin sivistys vielä on kohoava ja saavuttava niin sisällön voiman ja rikkauden kuin muodon kirkkaan tehonkin, sitä ei tässä perusteluyhteydessä ole tilaisuus yksityiskohtaisemmin tehostaa, vaan on tässä yhteydessä huomio kiinnitetty siihen näköpintaan, jonka suomalainen sivistystyömaa nykyisenä julkisivunaan tarjoaa.

Ja tällä työmaalla on vielä kaikki kokeilun, tapailun ja tavoittelun asteella. Muodot ovat vakiintumattomat, henget puolikypsät, julkisuuden valoon työnnetyt edustajat puolikuntoisia. Ja ken vasta tähänastisen työn perustuksella täyspitoisempia saavutuksia odottaisikin syyttäköön mahdollisesta pettymisestään ainoastaan omaa lyhytnäköistä herkkätoivoisuuttaan. Korpeen raivattu peltokin kantaa vielä kauan uutisviljelyksen epätasaista leimaa, kuinka saattaisi sitte niin monimutkainen, monisärmäinen viljelyksen luoma kuin kansallinen sivistys täysvalmiina kirvota maasta yhden ainoan ihmispolven taikapolkemalta.

Kun kerta entinen sukupolvien yhteistyö on rikottu, kun Suomen tähänastisen viljelystyön sekä tulos että kannattaja ja elin, Suomen ruotsinkieltä puhuva sivistyneistö on irtautunut kansallisesta maaperästään ja kielellisen vierautensa harhauttamana myöskin kansallisesti ja sivistyksellisesti eksynyt omasta kansastaan, niin tällaisen järkyttävän kansallisen onnettomuuden tapahduttua ei saa odottaa, että tällaisen riiston ja vaurion jäljet peittyisivät umpeen jo parin ihmispolven työn jälkeen. Sivistyksen maaperä on muokattava uudestaan kuten pelto, josta tuhotulva on huuhtonut sulatetun, viljellyn mullan pois. Kärsivällisyydellä on vain odotettava, että tämäkin pelto vielä tulevaisuudessa, kun ihmispolvien työ ja vaivannäkö taas on ennättänyt sulatella ja vaivata sen kovaa pinnankamaraa ja kehitellä siihen uuden hienoksi viljellyn multakerroksen, että sekin silloin taas on kantava ne tasaiset, runsaammat laihot joita köyhä nykyhetki ei vielä voi suoda.

* * * * *

IV

TULEVAISUUDEN SUUNTAVIIVOJA

* * * * *

KANSALLISEN RISTIRIITAMME SELVENEMIS- JA KEHITTYMISMAHDOLLISUUDET.

Yksi ainoa pelastuksen tie olisi tästä toistamiseen suoritettavasta, vuosisataisesta työuhrista, yksi ainoa silta, joka oikaisisi ohitse ihmispolvien uudistetun vaivannäön, ja se olisi se, että suomukset vielä voisivat pudota harhautuneiden silmiltä, että veljet tuntisivat veljeytensä, Suomen kansan toisistaan lohkoutuneet osat yhteisen alkuperänsä, yhteisen tulevaisuutensa, yhteisen kansaelämänsä: sekä voimiensa että heikkouksiensa yhteisyyden!