Chapter 11

Näitä samoja hyviä savolaisiamme--savolaisia niin kuvaannollisessa kuin kirjaimellisessakin merkityksessä--lievällä ranskalaisvernissalla siveltyinä tapaa meidän taiteellisesti ja henkisesti harrastelevissa piireissämme runsaasti. Sekä seura- että julkisina maun- ja taiteentuomareinamme esiytyy paljon näitä naivisti kriitillisiä sieluja, joilla ei tunnu olevan mitään sisäistä näkemyksen suhdetta käsittelemiinsä asioihin: he puhuvat vain itsensä tehostamiseksi, puolittain tajutun heikkoutensa peittelemiseksi. Taiteellisesti tartuntavapaina on hetken kuosi tai turhamaisuuden oikku heittänyt heidät arvostelemiseen; ja säilyttääkseen edes ylemmyyden näön--jos ei sisältöä--turvautuvat he silloin lähimpään ja helpoimpaan keinoon: he kieltävät arvon kaikelta, jota eivät tajua tai jota ei kuosin hetkellinen kaikkivalta pyhitä heille. Nämä, joille mikään ei ole hirmuisempaa kuin ajatus, että hekin saattaisivat jossain asiassa näyttää nenästä vedetyiltä, haarniskoivat neuvottomuutensa epäilyn itsevarmaan sotisopaan ja aseistavat heikon kätensä yleisen, periaatteeksi omistetun kieltämisen jäykällä miekalla. Heille ei puhu, eikä heidän arvostelemistaan häiritse taide- tai hengenilmiöiden oma sisäinen välitön arvo ja suuruus enempää kuin niiden tajutut vajanaisuudet ja heikkoudetkaan. Surmikseen eivät nämä tällaiset sallisi minkään vallata ja tenhota itseään: he pitäisivät miehen kunniansa menneenä, jos auringon täpliltä huomaisivat auringon, Homeron nukahduksilta Iliadin jumalaisuudet. Heidän korkean kriitillisen puujalkaylemmyytensä voi korkeintaan luhistaa vain uuden uutukaisin, kontinentaalisin kuosinmukaisuus ja läikkävin, moitteettomin ranskalaisvernissa.

Tunnemmehan niin ylen hyvin nuo niin kotoisat kultuuri-ilmestykset, nuo hieman taiteita harrastelevat, hieman elämää ja liköörejä tutkistelevat, hieman elämäntehtäviinsä valmistautuvat, hieman vekseleitään järjestelevät suomalaiset »kultaiset» nuorukaisemme, jotka räätäli on ranskalaistanut ja ravintola opettanut tavoille, viimeinen, siepattu henkisen kuosi-ismin tunnuslause varustanut elämänkäsityksellä.

Kapuamiltaan maailmanmiehisyyden yleviltä huipuilta tähyävät he turvallisina maailman menoa ja elämän vellovaa merta. Mikä maailmassa saattaisikaan enää olla niin suurta, ihanaa ja alkuperäistä, että se näkyisi suurena, ihanana ja alkuperäisenä tällaisiin korkeuksiin! Mikä innostuksen aalto voisi olla niin paisuva, ettei se näyttäisi hymyilyttävän pieneltä ja litteältä tällaisissa huimaavissa ilmapiireissä väilyvälle ja viihtyvälle hengelle!

* * * * *

TAITEELLISIA JA KIRJALLISIA SUUNTAVIIVOJA.

YLEISTÄ.

Varsinaisesti luovilla hengenaloilla pääsee tämä yksilöllinen kehittymättömyys tuntuvammin esiytymään kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa kuin säveltaiteessa ja kuvaavissa taiteissa. Nämä, sävel- ja kuvaamataide ovat kielellisten rajojen ylä- ja ulkopuolella ja senvuoksi välittömämmässä kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa niin yleiseuropalaisten hengenvirtausten kuin koko kotimaisen henkisen viljelyksenkin kanssa.

Korkeampi säveltaide ja ylimykselliset kuvaamataiteet edellyttävät kaikkialla erikoistunutta ja vaurastunutta henkistä ja aineellista viljelyä. Niinpä viihtyvät meilläkin nämä valitummat muototaiteet etupäässä ruotsinkielisen yläluokkamme sekä hienostuneen ja kouliutuneen taidevaiston että aineellisen kannatuksen varassa. Tämän yleisöpiirin valikoimisen aisti ja ymmärtävä, myötätuntoinen harrastus on siksi sekä valpas, herkkä ja varma että armoton, että taiteenharjoittajat itsekin tulevat tämän sekä kiihoittavan että ankaran ja karaisevan henkisen ilmakehän vaikutuksesta pakoitetuiksi ja kannustetuiksi tiiviimpään itsekritiikkiin, keskitetympään voimien kokoomiseen, kohdistamiseen ja ponnistamiseen ja kantavat nämä taide-alat senvuoksi meillä suhteellisesti puhtaampaa ja valitumpaa muotokurin leimaa.

Hataran mitättömyyden, suurentelevan keskinkertaisuuden ja kaikellaisen teeskennellyn taideluomisen on senvuoksi vaikeampi näillä aloilla saavuttaa ainakaan pysyvämpää jalan- ja arvosijaa, jatkuvaa näkömenestystä, kun taas todellinen luova voima tulee vaistoisammin huomatuksi ja nostetuksi oikeuksiinsa, saaden virittävässä ja hedelmöittävässä yleisessä myötätunnossa kiihottimen yhä syvempään, suurempaan ja ankarampaan luomiseen.--Aineellisesti osoittautuu tämä ruotsinkielisten yleisöpiiriemme kannatus näitä taidealoja kohtaan taas siinä, että nämä yleisöpiirit yhä edelleenkin muodostavat meillä jalompien musiikkitilaisuuksien taajan, uskollisen ja hallitsevan kantajoukon ja että yleiseuropalainen musiikkielämä meillä aineellisesti on mahdollinen vain näiden piirien varassa. Näiden samojen yleisöpiirien varavampaan ja auliimpaan ostokykyyn on lukuisten kuvaamataiteilijaimmekin niinikään etupäässä perustettava niukka aineellinen toimeentulonsa.

Tämä asiantila ei kuitenkaan oikeuta mihinkään päätelmiin erikielisten yleisöpiiriemme suuremmista tai vähemmistä taiteellisista edellytyksistä. Jos nimittäin alkaa vertailla suhdetta suomen- ja ruotsinkielisen yleisön taideharrastuksen ja luovan taiteellisen tuottavaisuuden välillä, huomaa nopeasti, että--miten vireä ja herkistynyt ruotsinkielisten yleisöpiiriemme taidetaju ja -harrastus onkin--tuottavat taitelijat siitä huolimatta kuitenkin hallitsevalta enemmistöltään kuuluvat suomenkieliseen yleisöryhmään. Tämä onkin luonnollista ja aivan kuten tulee ollakin terveessä yhteiskunnassa. Luovat voimat kohoovat pohjan vereksistä voimista, ylemmät, aineellisen ja henkisen kultuurin saavuttaneet yleisöpiirit taas muodostavat sen suojaavan ilmakehän, jonka turvissa, hoivissa ja kurissa herkät sisäiset hengenilmiöt voivat aukoa ja kehittää arat terälehtensä.--Tämäkin kohdaltaan viittaa sekin vain siihen, mikä olisi oikea ja terve, kansallisesti ja sivistyksellisesti satoisin elämänsuhde erikielisten kansalaisryhmiemme välillä: kumpikin ryhmä toisensa hoivana ja voimana, toisensa elävöittäjänä ja väkevyytenä.

KIRJALLISUUS.

Kirjallisuus kuten näyttämötaidekin sensijaan joutuu yksinomaisemmin kehittymään ja varttumaan kielellisten rajojen määräämän henkisen ilmapiirin varassa. Niinpä puuttuukin suomenkieliseltä kirjallisuudelta sekä vakiintuneen, yleisen älyllisen viljelyksen virittämä vitsova, yhä tiukempaan itseponnistukseen kannustava hengen kuri että tämän saman viljeltyneisyyden herättämä älyävän ja aistivan myötätunnon ja ymmärtämisen kiihoittava, hedelmöittävä ja rohkaiseva ilmakehä. Nuoren kirjailijan itsekasvatukselta puuttuu sekä ymmärtävän kritiikin vitsa, että alttiin tunnustuksen kiihotin. Niinpä jää nuori kirjallisuutemme muutamissa suhteissa verrattain epätasaiseksi ja tyrehtyvät useat sen antamat lupaukset kesken.

Miten pätevää työtä kirjallisuudessamme erinäisissä tapauksissa on suoritettukin, saattaa meillä kuitenkin yleisen suosion valta-asemilla ja turvissa kukoistaa myöskin varsin löyhää ja teennäistä taidekasvullisuutta. Jo itse kelpoisaakin kirjallis-taiteellista luomistamme painaa useasti--ulkonaisesti komean ja vuolahtelevan sanonnan ohellakin--sielullinen mehuttomuus, mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus ja niuva puisevuus. Sanonnan yksityiskohtainen ilmekkyys ja elo, sanarunouden yksilöllinen terä ja tarmo kantaa--harvoja poikkeuksia lukuunottamatta--laimeata leimaa. Tässä suhteessa juuri ilmenee kirjallisuudessammekin koko suomenkielisen sivistyksemme yleinen vajanaisuus: yksilöllisen, persoonallisen tuntemisen epämääräisyys.

Kielessämme ja kirjallisuudessamme ei vielä kuin poikkeukselta soi impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Sanat eivät ole virinneet itsenäiseen yksilölliseen eloon, paloon, eivät hehku tuntemuksen liekkeinä; ne ovat vain sointuja tai elottomia, abstraktisia lauseen osia. Kaunis kielemme saattaa parhailla käyttäjillään kyllä soida ja laulaa, mutta se ei leimua tuntemusta. Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella lauselmiaan, hyväillä lause-aaltojen nousulla ja laskulla, sanojen äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän. Heillä ei runollinen luominen ole tuntojen elävää riemun ja kipeyden aaltoamista, ei sielun näkemysten sisäisyyttään särkyvää ihanuutta ja rikkautta, vaan sanojen äänteellistä soittelemista.

Kirjalta ei meillä vaadita sanojen eloa, ei elämän esitystä, joka lainehtii ajatusten ja elämäntuntemusten elävänä merenä, jossa sairastaa tai riemuitsee läsnäoleva, läsnäeletty elämänhurma tai -haikeus, jossa sanat, lauseet, ajatukset ovat elämyksiä, vaan hurmaa ja häikäisee meillä halpahintaisempikin aate- ja tunnekoreilu: pelkkä ulkopuolinen näköaatteilu, taustattomien sanojen ihanteellisuuden ja ylevähenkisyyden kuvastelu ja peiliheijastelu tai sanojen foneettinen, kalevainen kaikutenho. Milloin kirjailijamme tavoittelevatkin tunne-ilmaisua, jää se heillä joko komeilevaksi, paisutetuksi sanamahtiponneksi, jonka kumisevan, suuri-eleisen korskuuden ja kajahtelun alta kaikki persoonallinen tunteminen tuntuu jäätyneen, tai takeltuu se arkailevaksi, epäyksilölliseksi, matalaksi sentimentaalisuudeksi voimatta ainoassakaan sanassa tai tuntemuksessa leimahtaa todellisen elämäntunnon kirkkaaseen, paljaaseen, polttavaan loimoon.

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.

Erittäin elävästi tulee tämä kirjallisuutemme persoonattomuus esiin siinä löysässä, helpossa ja hedelmättömässä suurtuotannossa, jota kirjallisuudessamme niin paljo harjotetaan. Meillä tekaistaan ylen paljon sellaista kirjallisuutta, joka ei kirjoittajaltansa kysy juuri muuta kuin alkeellisen kirjoittamisen taidon ja istumisen uutteruuden.

Meillä julkaistaan taiteellisina luomina tositapauskuvauksia, jotka sinään tunnontarkalla seikkaperäisyydellä ovat juorutut kirjoittajan kuulumiin sattuneista yksinäisistä elämäntapauksista tai ovat sellaisinaan julkaistuja päiväkirjaotteita tekijän pienelle minälle sattuneista, satunnaisista elämänkäänteistä tai tilapäisistä vastoinkäymisistä. Ulkopuolisesti ja hengettömästi irroitetaan tällainen ulkonainen, tilapäinen tapaus todellisuudesta ja kohotetaan taidenäkemykseksi. Ainoastaan tällaisella »luomis»-tavalla voidaankin joka vuosi, syksyin keväin jouduttaa julkisuuteen kirja toisensa jälkeen, jokainen henkiseltä näköalaltaan yhtä ahdas ja ilmaton, sisällöltään yhtä tilapäinen ja ohut, ihmiselämän ymmärtämiseltään yhtä litteä ja levitelty. Tällaista tunteen tai ajatuksen raakiloa ei mielikuvituksen syvä, kokoova, tihentävä ja kehittelevä työ vielä ole kypsentänyt ja muodostanut tekijän elämäntunnon ja elämännäkemyksen täytelääksi ja täysipainoiseksi hedelmäksi, taiteelliseksi, edustavaksi elämänkuvaksi.

Erikoisalakseen on tämäntapainen eloton kirjailu ottanut meillä kansankuvauksen. Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä. Meillä ei kansankuvaukselta vaadita sitä mielikuvituksen syvää työtä, joka eläytyisi ja sukeltaisi kuvauksenalaisten ihmisten omaan elämäntuntemukseen ja välittäisi tämän elämäntuntemuksen lukijalle sen eletyssä alkuperäisyydessä, vakavassa ainokaisuudessa ja järkyttävässä pakottavaisuudessa; ei vaadita ihmiskuvauksen sisältäpaisuvaa vuota, sitä hartautta eletyn ihmiselämän edessä, joka on kaiken kirjallisen ja taiteellisen luomisen ainoana työnarvoisena aiheena ja aineena, vaan tyydytään meillä kansanelämänkuvauksessa ulkonaiseen, naturalistiseen miliöö- ja tapainkuvaukseen tai aivan pinnalliseen, litteään, tiivistämättömään tarinoimiseen.

Läheistä sukua kansanelämänkuvauksellemme on erittäin runsas viimeaikainen historiallinen kaunokirjallisuutemme. Meillä sepitetään historiallisia kertomuksia, jotka ovat vain historiallisten sattumain ulkonaista, mielikuvituksetonta juttelemista, historiallisten yksityistapausten kaunokirjailevaa värittämistä ja elävöittämistä; ne eivät paisu, keräydy ja syvenny miksikään eheäksi, sielullisesti eletyksi ja myötäelämiseen järkyttäväksi ihmiselämän ja -kohtalon kuvaukseksi. Niissä on pääasiana tunnontarkka, arkeologinen esine-, ajan- ja ympäristönkuvaus, mutta ihmiset liikkuvat niiden museo-ilmakehässä vain hieveräisinä, mielenkiinnottomina varjoina, etuala-nukkeina. Tai käy historiallisesta kuvauksesta mikä Vienantakainen, löyhä ja tunteeton mielikuvitelma tahansa, jossa historiallisen taustan hahmottelu, tapahtuman kuvittelu ja johtelu, värityksen paisuva, eletty tenho, ihmiskohtaloiden myötäeläminen kilpailevat keskenään laimeudessa, latteudessa, ilmattomuudessa ja arkisuudessa.

Historiallinen kaunokirjallisuutemme ja kansanelämänkuvauksemme käyvät henkisesti siis aivan käsikädessä ja valaisevat keskenään rinnastettuina erittäin elävästi toistensa laatua. Kuten vakavampi historiallinen kertomataiteemmekin, tavoittelee vakavampi kansanelämän kuvauksemmekin seikallista, tässä tapauksessa arkeologisen tunnontarkkuuden sijasta kansatieteellistä tarkkuutta ja todenperäisyyttä, mutta laiminlyö kaiken tämän ulkokirjavuuden elävän ja eläväksi loihtivan keskipisteen: ihmisen. Ja kuten kevyempi historiallinen kirjallisuutemme tarinoi löyhästi ja laimeasti haamuiltuja juttuja menneisyydestä, samaten sepittelee kevyempi nykyaikainen kansankuvaus juoksevasti jutustettuja, mutta laimeasti tunnettuja ja haparoiden tartuttuja todellisuuskuvauksia, joiden matalassa kuvastuksessa paljastuu vain pintaeleissään havaittu, tajuttu ja esitetty mieltäkiinnittämätön ihmisvarjojen ja tekaistujen elämäntapausten ohut kudelma.

Meillä sepitetään »ajankuvauksia», journalistisen kepeästi kyhättyjä jutteluita, jotka venyttelevät ja juoksuttelevat yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi, elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummisia. Oikkunsa ja tilapäisen tarpeensa mukaan saa tekijä repostella ja venytellä niitä jos mihinkä tilanteisiin, vaiheisiin ja asenteihin: ne saa pistää rakastelemaan, harrastelemaan, yrittelemään mitä vain, matkustelemaan missä vain, antautumaan mille elämänuralle ja mihin luonnesävyyn hyvänsä, tunteilemaan, ajattelemaan mitä vain, josta kirjoittajalla hetkellisesti sattuu olemaan jotain pakinanaihetta--jos ei juuri sydämellään, niin ainakin kielenpäässään ja kynänkärjessään. Ja jokaisesta tällaisesta saman henkilövenykkeen uudesta muunnosvaiheesta muodostuu uusi kirja: »ajan- ja paikankuvaus».

Meillä kirjoitetaan pingoitettuja, leikillisiä kertomuksia, joiden ainoa elokkuus on kiljuvassa »grimaasissa», ilvehtivässä ele- ja ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa. Tai on kirjan komiikka aivan mekaanisessa ja ulkopuolisessa ihmisen typistämisessä ruumiillisesti ja automaattisesti sätkytteleväksi ihmiseläimeksi, jonka »hengen» liikkeitä tekijän »psykologia» hallitsee ja johtelee yhtä ehdottomalla henkisellä ylemmyydellä kuin kokeellinen fysiologi, hermojen tutkija rampaamansa sammakon liikkeitä.

Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa, ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi savipälveksi. Miten hennostellen sellaisen kirjan elämänkuvaa tarkasteleekin, riisuutuu sen ihanteleva kuulto ensi katseella arkisen sielun arkiseksi kuvitelmaksi, taiteilevan kaunosielun ohueksi, siroksi, keikailevaksi hienosteluksi, artistiseksi, sentimentaaliksi tunnelmoimiseksi.

Johtavatkin henkemme kirjoittavat aatteellisia kirjoja, joissa lukijan ihailtaviksi levitellään yhä ihanteellisempia ajatuksen väikkeitä, yhä seesteisempiä, ylevämpiä hengen kauko- ja kaunonäkyjä. Mutta koko tämä ylevähenkisyys ja jaloaatteisuus on kuitenkin vain koreilua, ei koettua elämää: jokaisen sanan ja lauseen taustana helähtää tyhjyys, jokaisessa ajatuksessa teennäisyys ja tilapäisyys, koko elämänkatsomus on vain sanojen virvaa, ei elämännäköaloja. Meillä ei vaadita ajattelijalta elämänkatsomuksen kamppailtua, eheäksi valettua kokonaisuutta, ei vaadita sitä persoonallisuuden keskeisyyttä, josta ajatukset murtautuisivat esiin välittöminä ja välttämättöminä, vaan tajutaan ja ihaillaan enemmän joutilasten hetkien arkiviisautta, yhteydettömiä mieleenjohtumia ja päähänpistoja, ilmasta siepattuja ja ilmaan iskeviä aprikoimisia, aattelehtimisia, joiden oikukas, aluton ällistyttävyys käy syvämielisyydestä, aiheeton hiuksenhalkoilu älyn hienoudesta, tavoittelu alkuperäisyydestä, tyhjäsisältöisyys aatteellisesta taivashipoisuudesta, tyhjä tuijotus metafyysisestä ongelmoitsemisesta, onttouden kumina vakuutuksen rinta-äänestä.

* * * * *

Tämän taiteellisen harmauden, arkisuuden ja mataluuden aiheena on pohjimmiltaan elämäntuntemuksen persoonattomuus. Elämäntuntemisen sisältö ja sen ilmaisemisen pakko on ollut niin heikko ja epämääräinen, että kirjallinen luominen näissä tapauksissa on jäänyt keinotekoiseksi, pakoitetuksi ja näennäiseksi, vaille elämän virtailevien verien hurmehtivaa väriä ja sisällön paisumusta. Ellei oma mieskohtainen hengen sisältö, paisuva luomisen ja julistamisen tarve kutsu taiteelliseen työhön, jää uutterinkin työ tyhjäksi ja tyrehtyneeksi.

Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan, kehäilee liika umpinaisesta omassa ahtaassa piirissään. Se ahertaa niin likinäköisesti jokapäiväisyyden harmaassa kivikossa, se on niin sitkeästi tallautunut ja takertunut arkisuuden liejuun, että siltä on jäänyt kokematta elämän suuri juhla: tuskan täyteläät, paisuvat malmiäänet, elon kipeyden hieno, heljä poltto ja kirvely, riemuisan veren elontäyteläs, hykähtynyt huuma, ilmavan ilon aineeton vapaus ja keveys, ilman ja olemisen pieliin leijaava onnen auer ovat kaikki sille yhtä outoja ja vieraita tuntemuksia. Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä järkähtäneitten elämysten virtaniskalle. Ja sen näköalat ovat liika suppeat, jotta se voisi havaita oikeat luomisen mittasuhteet, jotta se voisi nähdä pyrkimyksensä ja saavutuksensa niiden todellisessa arvosuhteessa ja jotta se tietäisi vaatia itseltään täyden ja hartaan voimien kokoamisen ja ponnistamisen. Siltä puuttuu sisäinen pakotus terästämään itseänsä kaikkeen sille mahdolliseen elämännäkemyksen syvyyteen, korkeuteen ja totuuteen, kiristämään itseänsä täyteen, ankaraan hengen ponteen ja keskittymään kaikkeen sille mahdolliseen luomisen mahtiin ja hartauteen, väkeen ja kirkkauteen.

NÄYTTÄMÖTAIDE.

Samaten kuin kirjallisuus, saa suomenkielinen näyttämötaidekin kehittyä ja vaurastua rajoitetummasti suomenkielisen yleisön vaalinnassa, sen kritiikin karsimana, sen tunnustuksen elähyttämänä. Enkä tässä yhteydessä tarkoita kritiikillä ja tunnustuksella yksinomaan julkisuudessa tapahtuvaa taideluomisen arviointia, vaan sitä paljoa vaikuttavampaa ja luovalle taiteelle läheisempää ja merkityksellisempää suhtautumista, jolla yleisö välittömästi tenhoo esiintyvän taitelijan: vastaanotollaan joko kannustaa tai laimentaa häntä, kylmäkiskoisuudellaan tai innostumisellaan joko herpasee voimattomuuteen, tuudittaa tyrehtyneeseen itsetyytymykseen, ohjaa harhapyrkimyksiin tai karaisee ja kurittaa yhä tiiviimpään työhön.

Suomenkielisten yleisöpiirien haparoiva taidevaisto esiytyykin varsin elävästi näiden piirien suhtautumisessa useihin näyttämötaiteellisiin ilmiöihimme. Meillä on eräitä voimakkaitakin taiteilija-yksilöitä, jotka eivät yleisessä myötätunnossa ja tajussa ikinä ole saaneet sitä ilmaa siipiensä alle, johon heillä olisi ollut oikeus ja joka olisi nostanut heidät niille taideluomisen huipuille, joihin heillä olisivat olleet edellytykset; samalla kun yleinen suosio ja sitä seuraava työtilaisuus toisaalla taas on ollut kohdistuneena ja sysännyt etualalle aivan näennäisiä ja pintapuolisia ilmiöitä, joissa ei ole ollut ainesta eikä edellytyksiä sisäiseen kehittymiseen ja kasvamiseen.

Meillä ei vaadita näyttelijältä elämää, vaan eleitä, ei esityksen totuutta, vaan esityksen ulkotehoa. Häneltä ei vaadita keskeistä, syvää osansa omistamista ja tämän osan sisäistä, korutonta tulkitsemista, vilpitöntä, harrasta ja välittömästi tehoavaa antaumusta, vaan ihaillaan hänessä pinnallista, ulkopuolista loistelemista, itse taideluomalle vierasta ja vaarallistakin, itsehyväistä, itsemielistelevää yksityiskohtien taiturillista korostamista, kokonaisuuden kustannuksella tapahtuvaa väärää itsensätehostamista--jopa osan aivan väärääkin tulkitsemista. Vaikutelmiansa analysoimaankin kypsyneet yleisöpiirit, kuten niiden kanssa samalla tasolla oleva julkinen arvostelukin ovat vasta niin pitkällä, että ne tajuavat vain taituruutta, mutta eivät vielä taidetta: aistivat yksityiskohtien häikäisyn, taiteellisen luomisen ulkokuoren, mutta eivät vaistoa kokonaisuuden joko totuutta tai onttoutta, esityksen sisäistä pätevyyttä.

Niinpä viekin meillä yleisessä arvostelussa voiton sisäisesti eletyn ehytviivaisen ja kiinteän näyttämöllisen sielutaiteen rinnalla mikä ulkonaisesti suurenteleva tekotaide hyvänsä. Äänen keikaileva soinnutteleminen ja paisutteleminen, liikehtimisen ja eleiden muhkeus ja korskaileva mahtipontisuus--miten ontto ja teennäinen hyvänsä--käy meillä sielun ja sydämen valtaisuudesta--»mikä nerous, mikä loisto, mikä voima!» huudahdetaan. Näyttelemisen hengetön arkisuus ja sisäisesti eloton, ruumiillinen reuhtominen, kasvolihasten vääntely: koko ulkokohtainen tilkku- ja yksityiskohtarealismi käy tarkasta sielullisesta erittelemisestä ja näyttelemisen pätevyydestä--»sepä näyttelee hyvin!» ihastellaan. Tekotavan ulkonainen, laskettu ja teeskennelty konstikkuus, etsitty henkevyys ja tavoteltu sielukkuus: koko esityksen pingoitettu, hengetön teennäisyys ja tilapäinen häikäisynräiske käy näyttelemistaidon ihmeestä--»mikä tekniikka!» innostellaan.--Tällaista näyttämötaidetta ihailevalle yleisöllemme ja johtajillemme saattaa tapahtua, että heidän ilmetyt suosikkinsa repivät rikki jalon taideluoman, että väkevä, sisäisesti jännitetty ja suuri, tunnelman kiinteässä eheydessä valtaava näyttämöluoma tämmöisten taiturien hyppysissä pirstoutuu pikku loistohyrskysiksi ja että yllätetty yleisö yht'äkkiä keksasee »kas, onpa Othellokin jo vanhentunut, se ei tehoa enää, vaikka se 'näytellään' näin hyvin!»

* * * * *

Samassa epäkehittyneessä, haparoivassa hengessä suhtautuu yleisömme ja arvostelumme teatterin johtotaiteeseenkin. Siinäkin tyydytään vain näkösuoritukseen. Siltäkään ei vaadita taideteoksen omassa hengessä palavaa tulkintaa: taideluoman henkisen sisällön välitöntä, herkkää ja suurta antamista, sen yksityiskohtaisesti vaatimatonta, mutta näkemyksen syvyyden ja sisäisen totuuden voimalla tenhoavaa ja valtaavaa näyttämöllistä hahmoittamista.