Chapter 10

Suomenkielisen sivistyneistön kermapiirienkin seurakeskustelu, missä se sattuu livahtamaan henkisesti vähänkin vaativammille aloille, joilla kysytään yksilöllistä kypsyyttä, elämän käsityksen varmuutta ja omavaraista itsenäisyyttä, on ominaisen epäpersoonallista, haparoivaa ja arkailevaa, ikäänkuin epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa. Se liikkuu joko varsin väljissä ja varovaisissa kaarissa itse puhuttavan asian ympärillä iskeytymättä sen ytimeen, suoriutuu livahtavimmilla, soljahtavimmilla sanasuksilla tällaisista yksilöllisen tuntemuksen arveluttavista, viljelemättömistä suopaikoista, kätkeytyy joko ilmavien, jalojen ja aatteellisten lauseparsien ylevään sumuun, vaippautuu ylimalkaiseen ja kohdistumattomaan sanavaahtoon tai antautuu rohkeasti taivaltamaan joukkototuuksien taattua ja tallattua, kivettyä valtatietä. Sellainen keskustelu on kuin falsetissa laulamista, josta ei virity ainoakaan puhdas, suora, rinnasta kajahtava, tartuttava ja eteenpäin kehitettävä ääni. Ainoakaan vuorosana ei ole siksi asiallinen ja kiinteä, että seuraava vuorosana voisi hampautua siihen viedäkseen keskusteltavaa ainetta eteenpäin syvyyksiin tai korkeuksiin, vaan livahtaa koko sananvaihto tuloksettomana näkömiekkailuna tyhjyyteen selvittämättä mitään ja johtamatta mihinkään. Se saattaa näköään olla erittäin sujuvaakin, julkiliikkeistä ja itsevarmaa, mutta tiukemmasti katsoen on se persoonallisesti epävarmaa ja epätarkkaa, sisäisesti tyhjää--vain näyteltyä vakaumuksen kuorta. Sellaista keskustelemista kuunnellessa on aina mielessä häiritty sivuajatus: nuo ihmiset eivät puhu omaa tuntemaansa, omaa näkemäänsä, eivätkä selvittääkseen itse asiata itselleen, vaan laskettelevat »ajatuksiaan» ja »mielipiteitään» vain todistaakseen sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan ja koska näistäkin asioista juttuaminen kuuluu hyvän seurustelun vaatimuksiin.

Eletään niin tyyten ja naivisti näissä näkö-eleissä ja näkö-mielipiteissä, tässä valhehenkisessä ilmakehässä, tässä henkisen harrastuksen näyttelemisessä, että tällainen keskipintainen suomalainen »sivistynyt» milloin hyvänsä kesken virinnyttä, henkisesti kiintyvää keskustelua saattaa luonnollisimpana kysymyksenä maailmassa sanoa tokaista »mutta mikä on teidän yksityinen mielipiteenne asiassa?»--Seurapiirimme elävät suuressa mitassa julkisen arvostelun murusilla, sieppaavat seurakeskusteluun tarvittavat välttämättömät vaihtorahaset lehtensä viimeisestä teatteri-, taide- tai kirjallisuuskatsauksesta.--Onnistuneen letkauksen tästä laatupiirteestä laski se petiittipilailija, joka pakinoidessaan ensi-ilta vaikutelmiaan johtui pulmaan: »Entä kappale? kysytte. Merkillinen kysymys! Eihän sitä vielä tiedä muut kuin lehtemme arvostelija!»

Valikoivaa muoto-aistiakin harrastellaan. Pidetään nolona juttuna, jos jossakin kultuuriaikakauskirjassa sattuu epäjohdonmukaisuutta kultuuri-sanan oikeinkirjoituksessa, mutta suvaitaan luonnollisena seikkana samaisessa aikakauskirjassa kenen hyvänsä kehittymättömän sinisukan vapaasti latelemia komprometteeraavia naivisuuksia.--Hypistellään ja nyrpistellään jonkin näyttelijän ääntämistä, mutta ollaan tajuttomia ja tunnottomia saman näyttelijän tunteen hehkulle ja alkuvoimaiselle, väkevälle ihmishahmoittamiselle. Hienostellaan jonkun kirjailijan keikailevissa henkevyyksissä, mutta ei huomata hänen luomansa täydellistä hengetöntä latteutta. Kaikessa taiteellisessa ja henkisessä suhtautumisessa noudatetaan nähtävästi elämän ohjetta: »kuurnitkaa hyttyset, nielkää kameelit».

* * * * *

Älylliseen selkeyteen ja itsetietoiseen totuuteen pyrkimys on suomenkielisessä sivistyneistössä vielä niin uinuvalla asteella, yksilöllisyys niin kehittymätön siinä, että herkät, sisäiset, aineettomat hengen käsitteet ovat sille vielä vain pelkkiä sisällöttömiä, epätajuttuja sanoja. Yksilöllinen viljely ei ole vielä ennättänyt vaivata mielissä hereille yksilöllistä vakaumusta: Sivistyksen tiivein, sisällökkäin ja jaloin hedelmä, tietoisaan elämännäkemykseen virinnyt yksilöllisyys ei ole vielä ennättänyt kypsyä suomenkielisellä sivistysvainiolla. Erikoistyöaloilla saattaa kyllä tavata ammatillisesti ja opillisesti tyydyttävästi valmistuneita henkilöitä, mutta puhtaasti inhimillisesti on näiden kehitys vielä keskeneräinen. Elämänkatsomus joko uinuu epämääräisissä itsetiedottomuuden harsoissa tai on se päällisin puolin omistettua lainatavaraa, sovinnaisia sanoja.

Näköään henkisesti heränneetkin huomaa usein vain ulkonaisesti omistettujen elämänkatsomuskaavojen ja -puitteiden mukaan sokeasti vannoviksi jyrkiksi »periaatteen» miehiksi, joilla ei henkisessä elämänsuhtaumisessaan ole itse-eletyn elämänkatsomuksen joustavaa ja hedelmällistä mukautumis-, sopeutumis-, omistamis- ja kehittymiskykyä. He ovat vain kuin viivoittimella koneellisesti kerta kaikkiaan jakaneet itselleen elämänilmiöt periaatteen mukaisiksi ja periaatteen vastaisiksi. Elämänkatsomus on heille samaa kuin siviiliavioliitto, Prometheus-yhdistyksen jäsenyys, radikaalis-materialistinen puhdasoppisuus j.n.e. Heidän naivi, silmälappuinen ja suorakulmainen kriitillisyytensä, kaavailonsa ja kaavauskoisuutensa sulkee viitoitettuihin puitteisiin mahtumattomat ilmiöt yli-ikäisinä ja auttamattomasti vanhentuneina syrjään, jakaa ja karsinoi käden käänteessä asiat, ihmiset ja aatteet vuohiksi ja lampaiksi.

Nämä tällaiset hanakat vapaa-aatteilijat, joiden koko henkinen eläminen on taistoonhaastajan uhka-asennetta kaikkea kaavautunutta ja vanhentunutta vastaan, ovat itse koko henkisessä sisällössään pelkkää kaavaa ja kuorta, mitä ilmetyimpiä ja jäykimpiä puhdas- ja oikeaoppisuusmiehiä, tuomitsevia ja ahtaita, ovat dogmaattisia dogmien vastustajia. He taistelevat muissa sitä henkeä vastaan, jonka täydellisiä ilmestyksiä he itse ovat. He huomaavat raiskan toisten silmissä, mutta eivät malkaa omassaan.

* * * * *

Yhtä koneellinen ja kaavanomainen on eräiden toisten suomalaiselle sivistyneistölle erittäin luonteenomaisten ja luonnetta antavien kermapiirien elämänkatsomus, sillä erotuksella vain, että sen suunnan- ja sisällönantajana ei ole ollut periaate, vaan muodin- ja ajanhengenmukaisuus. Nuo tuollaiset joko jollakin henkisen työskentelyn alalla eturintamaan joutuneet tai muuten seurapiirien pintakerroksena uiskentelevat ihmiset tuntevat edustavan asemansa velvoittavan heitä paitsi säädynmukaista esiytymis-, käyttäytymis-, pukeumis- ja asumiskuosikkuutta myöskin omistamaan ajan- ja asemanmukaisen elämänkatsomuksen. Samaten kuin he varustavat itselleen riittävän seurustelupuvuston, samaten hankkivat he itselleen käyvän ja siloisen lauseparsivaraston mistä henkisen elämän ilmiöistä hyvänsä. Saattavatpa he jonakin kauniina päivänä putkahtaa erikoisalansa tai salonkileijonuutensa kotelosta täysin varustettuina taiteen, musiikin, kirjallisuuden, eetillisten ja yhteiskunnallisten elämänkysymysten yleistuntijoina ja arvostelijoina, valmiina muotikirjailijoina, teatterin johtajina, minä vaan--omistaen kaikesta maailmassa omat erikoiset arvostelunsa, mielipiteensä, käsityksensä yhtä yksilölliset, alkuperäiset, syvälliset ja itsenäiset kuin siloisin tietosanakirjan artikkeli.

Eivätkä tällaisia ole vain jotkut tyhjänpäiväiset, näköä ja joutavuutta tavoittelevat seurapiirien huiput, vaan kuuluu näihin vakaviakin, omilla erikoisaloillaan kunnioitettavia miehiä, tieteellisen ja yhteiskunnallisen työskentelyn eturintaman miehiä, jotka itseoikeutettuina luottamusmiehinä istuvat missä taiteellisessa, kirjallisessa tai yhteiskunnallisessa lautakunnassa hyvänsä. Tiede- ja julkisuusmies-arvonsa ohella puuttuu heiltä vain yksilöllinen, mieskohtainen hengenviljelys, jonka varassa heillä saattaisi olla itsenäistä näkemystä ja omavaraista hengen ja arvostelun vapautta ja sisällökkyyttä liikkuakseen hallitsevalla pätevyydellä ja asiallisella tarkka- ja laajanäköisyydellä myöskin muilla inhimillisen tuntemuksen aloilla kuin ahtaimmasti omilla ammattialoillaan. Kun heidän ulkonainen oppiarvonsa tai yhteiskunnallinen asemansa kuitenkin työntää heidät tehtäviin ja asemiin, joissa edellytetään tällaista laajempaa ja hallittua inhimillistä kypsyyttä, ovat he inhimillisestä heikkoudesta pakoitetut edes näön pelastamiseksi täydellisesti heittäytymään lauseparsien armoille ja purjehtimaan niiden liukuvalla, häilyvällä kaarnalla siellä, missä kokemuksen maaperä jo kauan sitte on kadonnut jalkojen alta.

* * * * *

Entä meidän viisikymmenvuotiaat »nuoremme»?

Tämä kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun kiihko- ja heräämiskauden kanta- ja jälkijoukko, sen aikuisen kirjallisen ja taiteellisen naturalismin ja yhteiskunnallisen radikalismin elähyttämät piirit käsittävät yhä edelleen itsensä maan suolaksi: kaiken verekkään nuoruuden, hengen vireyden ja vapaamielisen, uhmailevan ennakkoluulottomuuden edustajiksi tässä maassa. Ikäpolvensa oikeudella istuvat nämä, toistensa 50-vuotispäiviä juhlivat ikuiset nuorukaiset nyt vuorostaan yhteiskuntamme määräävillä istuimilla, johtavat johtokunnissaan, suuntailevat komiteoissaan, puuhailevat laitoksissaan, jaarittelevat lehdissään ajatellen siinä ohessa yllättyneellä mielihyvällä: kas, somasti tämä sujahtikin; voittipa _nuoruus_ kuitenkin lopulta! nyt ei piintynyt, väljähtänyt _vanhoillisuus_ enää istu ohjaksissa; nyt määräämme _me_ asiat, nyt saamme me vapaasti järjestellä nuorten unelmiemme tuhatvuotista valtakuntaa!--Tosin on elämän laki sellainen, että mikä kolmekymmentä vuotta sitten vielä sykähteli nuoruuden uhoa, ei enää kolmeakymmentä vuotta myöhemmin kukoistakaan aivan ehdottoman nuoruuden tenhossa ja raikkaudessa. Saattaapa joku julkimus olla näkevinään aivan ilmeisiä vanhuuden kurttujakin siinä, joka sentään kaikkien asiantuntijain tunnustuksen mukaan varmasti oli nuorta kolmekymmentä vuotta sitten!

Niinpä hommastelevat ja järjestelevät nämä viisikymmenvuotiset nuoret asioitaan, omia ja yhteisiä. Jo aikoja sitten suorittaneina omat todelliset, kasvuvoimaiset alotteensa, tyhjentäneinä luovan toteuttamistarpeensa ja -pontensa, ovat he nyt vuorostaan saavutettuaan ja vallattuaan julkisuuden ja johtajain asemat yhtäläisesti vaimenneet ja tasautuneet kuin sekin ikäpolvi, jonka tyrehtyneisyyttä vastaan heidän nuori, käyvä voimansa aikoinaan kuohuili ja pauhaili. Nämä nuoruuden patentin ottaneet entisen ikäpolven »nuoret» muodostavat nyt vuorostaan sen vaisun sivistyskerroksen, joka nykyhetkellä tyrehdyttää elämän palavaa tykintää ja jota vastaan herännyt, luova elämänkäynti hyökyy. Heidän luuloteltuun nuoruuteen kääriytynyt itsehyväisyytensä, heidän pysähtynyt, itseään ihaileva vapaamielisyytensä, heidän koko umpeutunut, arkeutunut, itsekylläisyyteen lihonnut elämäntajunsa muodostavat nyt vuorostaan työläimmän ja sitkeimmän esteen nykyhetken nuorten ja veresten voimien tiellä. Mutta yhtä yllättävä ja kohtuuton kuin heidän nuoruutensa aikojen keski- ja yli-ikäisille oli heidän nuorekas kritiikkinsä ja tyytymättömyytensä, yhtä ällistyttävä ja paradoksaali on heille itselleen tällä hetkellä se, että heidänkin--»nuorten»--takana ja varjossa jo aikoja sitte on varttunut ja muodostunut uusi ikäpolvi, jolle heidän malttuneet ja talttuneet elämänihanteensa saattavat tuntua melko väljähtäneiltä ja sovinnaisilta, jonka toimintahalulta he vuorostaan salpaavat tien ja toteutumisen ja joka melkoisella kärsimättömyydelläkin jo odottaa omaa ratkaisevaa sana- ja työvuoroaan yhteiskunnallisessa, johtavassa rakennustyössä.

Kuten aikaisemmille johtoon päässeille ikäpolville, ovat näillekin niminuorille epämukavia ja epämieluisia heitä nuoremman ikäpolven itsenäisemmät, kulmikkaammat, hedelmällisyyttä ja tarmoa uhoavammat luonteet, ja vaalivat hekin otollisena ja suvaittuna jälkivesanaan etupäässä vain tasaisia ja tyhjiä, siloisia ja sovinnaisia vanhemman polven jälkitaivaltajoita, noita lupaavia nuorukaisia, jotka kiltisti taipuvat »setien» ohjattaviksi setien tallatuille laduille. Omistamatta sitä itsetuntemuksen kehittyneisyyttä ja miehistä kypsyyttä, että tunnustaisivat ja mukautuisivat vanhenemiseensa, että tuntisivat ja näkisivät viileytymisensä ja vaimenemisensa ja alistuisivat siihen, omistamatta tätä resignatsionin ja itsekieltäymisen suuruutta luulottelevat nämä väistyvän ikäpolven nuoret itsensä yhä edelleen kaiken hurmehtivan nuoruuden edustajiksi tässä maassa ja näkevät senvuoksi heidän sijalleen ja ohitseen pyrkivässä todellisessa nuoruudessa vain epäkypsää, nuorekkaasti liioittelevaa rabulismia, jota ei edes kannata ottaa täysin vakavalta kannaltakaan.

Tämä itsetyytyväisen ja itseriittävän viiskymmenvuotiaan nuoruuden home tukahuttaakin meillä kuoleuttavana ja tahmaisena niin yhteiskunnallisia harrastuksiamme kuin henkistä vireyttämme, niin taidetta ja kirjallisuutta kuin politiikkaa ja sanomalehdistöäkin, niin julkisten laitosten toimintaa kuin johtavien seurapiirien yksilöllistä elämänsävyäkin. Aikoinaan elokas, europalaisuudella ja nuorella vapaamielisyydellä kyllästetty elämänkatsomus on vaisuuntunut ja seisahtunut läpäisemättömäksi henkiseksi ilmakerrostumaksi, jonka puhki eivät uudemmat, terävät europalaiset hengenvirtaukset ja raittiit puhdistavat hengähdykset enää ole vapaasti päässeet puhaltamaan ja tuulettamaan henkistä ilmakehäämme. Ja omassa kansallisessa elämässämme on tämä liian kauan nuoreksi itsensä kuvitellut ja nuoruuden sekä nimen että aseman ja etuoikeudet anastanut polvi yhtä tukahduttavasti ja tyrehdyttävästi painanut todellista, uutta voimaa versovaa ja hedelmöivää nuoruutta.

* * * * *

Kaikkiallakin on henkisesti laimeita, älyllisesti vaatimattomia ja eetillisesti kehittymättömiä ihmisyksilöitä, joilla ei ole hengen rohkeutta, arvostelun tarkkanäköisyyttä ja älyn vilpittömyyttä katsoa elämää silmästä silmään, vaan jotka elämän todellisuudesta pakenevat hemmoteltujen, tuudittavain toivojensa kangasteleviin unelmamaailmoihin ja jotka kieltävät suuren, ankaran, pakoittavan elämän, kätkevät ja hämmentävät itseltään totisen, velvoittavan, taisteluun ja puhdistumiseen ajavan tai sortumiseen suistavan totuuden hauraiden haaveittensa, löyhien, uneksittujen toivojensa, niin sanotun ihanteellisuutensa aineettomalla ja aiheettomalla verholla. Mutta muualla asettaa viljelty ja valveutunut älyllinen ja eetillinen tietoisuus luonnolliset rajat tälle hengen suunnalle, se ei siellä pääse leviämään henkisesti puolimittaisten piirejä laajemmalle eikä vakavammasti eksyttämään ja tartuttamaan yleistä mielipidettä.

Meillä sensijaan on tällä, ei elämänkatsomuksella, vaan elämänvaiheella ollut ylen otollinen ilmapiiri. Henkisessä maaperässä, jossa ei ole arvostelun kirpeätä, leikkaavaa ja karaisevaa suolaa riittävästi tuhotakseen kaikki ajatuksettomuuden hyötyvät loiskasvit, siellä rehoittaa nopeasti kaikellaisen perusteettoman valeaatteellisuuden, valeihanteellisuuden, sumuisen haaveellisuuden, kaihoilevan hentomielisyyden, ylimalkaisen, tehottoman hyvänsuopuuden löyhä rikkaruohosto; siellä ei hengen kuri ole kitkonut kaikkia levitteleikseviä näkökasveja pois peittämästä ja tukahuttamasta jaloa, todellista hedelmää kantavaa kasvullisuutta.

Niinpä kukoistaa ja heloittaakin meillä suomenkielisissä sivistyspiireissä lavan täydeltä kaikenmoinen hengenvalhe. Niinkuin se väkevästi värittää eetillistä ja yhteiskunnallista elämänkatsomusta samaten se vallitsee taiteellista ja kirjallista tajuakin. Määräävät yleisöryhmät, yleinen hallitseva makusuunta, jopa yleensä katsoen taiteellinen ja kirjallinen arvostelukin--sekä julkinen että vielä enemmän yksityiskeskustelussa tapahtuva, mieskohtainen--ovat selittämättömästi ja uskomattomasti vaistottomia taideilmiöiden edessä. Sivistyneistömme parhaimmistokin on vielä suurelta osalta hengen vaistoiltaan niin vakaantumaton ja kehittymätön, ettei sillä useassa tapauksessa ole hengen ilmiöihin nähden välitöntä tajua, henkistä herkkä- ja puhdaskuuloisuutta eroittamaan väärää ääntä oikeasta.

Meillä on jopa taiteellisesti määrääviäkin ja vaikutusvaltaisia yleisöpiirejä, joilla--yhdensävyisinä ja -syvyisinä siveellisten henki- ja kasvisiskostensa kanssa, noiden, jotka ovat ottaneet erikoisalakseen uskonnollisen tai siveellisen hyväntekeväisyyden--ei ole silmää ja rohkeutta katsoa elämää ja taidetta suoraan silmiin.

Omistamatta sitä tuntemisen alkuperäisyyttä ja välittömyyttä, sitä elämän tunnustamisen syvyyttä ja laajuutta, että elämä sinään riittäisi heille, että elämän oma syvyys, sen ankara ja jalo, jos synnillinenkin suuruus, sen sekä alhaisuuden että ylhäisyyden paisuva rikkaus puhuisi heille palavaa kieltänsä, rientävät he naisekkaassa säikkymisessä ja kaihtimisessa kaunistelun valhekaapulla kätkemään tämän alkuperäisen kauneuden säälimätöntä, polttavaa suuruutta. Heille--näille kaihoileville ja kainoileville kaunosieluille--on elämän alastomuus liika aurinkoinen, häikäisevä ja paratiisillisen paljas ja siksi verhoovat ja peittelevät he sitä viikunalehvillään, ripustelevat kauneudelle sirostelun hepenöitä, somistavat siveyden sopivaisuudeksi, viattomuuden sievistelyksi, hyvyyden makeudeksi, peittävät alkuperäisyydeltä silmät ja sitovat rohkeudelta siivet, kesyttävät taiteen ylväät, ankarat, ilmoja viiltävät, vapaat kotkalinnut siroisiksi, sirkutteleviksi, kotoisiksi kanarialinnuiksi.

Meillä ei vaadita taiteelta tunnetta, vaan tunteilemista, ei vaadita, että elämän eletty suuruus, rikkaus ja hartaus on virittänyt taiteilijan totuudellaan ja että hän taistelevassa--ehkä tapailevassa ja sammaltelevassakin--etsinnässä hakee uusia muotoja uudelle näkemykselleen, ammentaa täyttä, totta ja rikasta elämää vaikkapa vielä vajanaisiinkin muotoihin, vaan vaaditaan, että hän vaikkapa valehteleekin elämäntuntemuksensa sisällön, kunhan hän vaan tarjoo sen sovinnaisissa, pintasiloisissa, näkövalmeissa muodoissa: hän saa tarjota vanhoissa maljoissa vaikkapa vain jo nautittujen hedelmien kuoriakin, näyteltyjä tuntemuksia elettyjen ja alkuperäisten asemasta.

Taiteellisten ankkalampiemme siipirikoille liitäjille ja liihottajattarille on taiteellisena ja eetillisenä elämänihanteena makeus, makeus liuotettuna teeveteen tai romaaniin, hilloon tai tauluun, ompeleeseen tai arvosteluun, taiteelliseen luomaan tai siveelliseen tekoon. Mitä häikäilemättömämmin teeskennelty ja teennäinen taideluoma on, mitä hivelevämmästi siloisa ja sovinnainen on taulun värisointu tai korskailevammasti pingoitettu sen muotosommittelu, mitä epäkainommin hempeä ja makea on sävelen väräjöinti, mitä höllemmästi tunteileva runon tunnepohja, mitä sirostellumpi näytelmän elämänkuva, mitä ohuemmasti hentoileva ja aatteileva kertomus on, sitä kiitollisemmin ottaa sen vastaan samassa väärässä vireessä oleva yleisö.

Tällaiselle yleisölle saa yleensä touhuta taiteessa ja taidetta miten laimein, tyhjin ja tumpein hengin ja sydämin hyvänsä: saa suurennella ja paisutella mitättömyyttä, pöyhistellä hengen, ajatuksen ja tunteen turhanpäiväisyydellä--kunhan vain osaa silata hommailunsa nimellisellä ja ulkopuolisella taiteilemisen näkökorulla ja rihkamalla ja tekaistun taituruuden ilmeellä. Vasta tällaiselle taiteelle alkavat humista ylistelyn virret ja vasta sitä rientää palvomaan ihailijattarien ja ihailijoiden hurmattu virta.--Taivaan kaukaisella, kylmällä laella kimalteleva omavaloinen aurinkotähti ei tenhoa ja kiinnitä tottumattoman ja mielikuvituksettoman silmää yhtä välittömästi kuin sateenkaaren heijasteleva, silmää hivelevä värivalhe haihtuvan pilven leijailevassa udussa.

* * * * *

Ihmeellistä kyllä kulkevat meillä tällaisen sinisukka-elämänkäsityksen lumoissa, eivät vain hienosteleva, taideharrastelua muoteileva naismaailma ja kaunosielujen sirosteleva, kaihoileva parvi, vaan astelevat siinä mukana vakaisina »miehet partasuu-urohotkin». Miehet, joiden jäyhien aivojen ja koleiden rintojen odottaisi vasta jossain Edda- tai Nibelunglaulujen jylhissä ja teräksenkalskavissa jäämaailmoissa löytävän jotain, joka voisi antaa heille aavistuksen runottarien siipien suhinasta--nämä osoittautuvatkin kauneuden maailmoissa liikkuessaan peräti kesyiksi ja vaatimattomiksi. Liikkuen itselleen tuiki oudoissa ja arveluttavissa ympäristöissä, joissa heillä ei ole mitään omavaraisen tunnekokemuksen varmaa, vakavaa maaperää jalkojensa alla, täytyy näiden mauntuomarien johtokunnissa ja lautakunnissa istuessaan tuiki varovaisesti ja diplomaattisesti punnituin ja kätkevin sanoin käsitellä ja hypistellä kohtalon ja luottamuksen oikusta heidän arvioitavikseen joutuneita, heille niin epäilyttävästi yllättäviä ja heidän karhunkämmenissään niin hauraasti särkyviä, arkoja kauneusarvoja.

Komiikka on toisinaan suurenmoinen, kun näkee tällaisista arvonmiehistä kokoonpannun lautakunnan vakavimmalla hartaudella ja perusteellisella seikkaperäisyydellä käsittelevän mitä elotonta ja keinotekoista taiteellista tekokukkaa hyvänsä, sanelevan pöytäkirjaan vakaisia arvelujaan sen teknillisen rakenteen erinomaisuuksista--»tekniikka» onkin näiden konsistoriaalien mielityimpiä iskusanoja ja, kun mieskohtainen taidevaisto on mykkä eikä muutakaan sanottavaa keksi, niin sanoo, että teokselta puuttuu tai että sillä on »tekniikkaa» ja verhoutuu sen jälkeen auguurin vaippaan--pakisevan teoksen »vakavasta aatteellisesta pohjasta» ja sen »henkevyydestä» tai »hienosta mausta».--Teknillisellä erinomaisuudella tarkoittavat he tekeleen sovinnaista ja huoliteltua siloutta; vakavalla aatteellisella pohjalla joko tekeleen puisevaa yhteiskunnallista parannustendenssiä tai sen veretöntä, arkista järkeilyä: »se herättää ajatuksia»; henkevyydellä ja hienolla maulla tarkoittavat he taas sen löyhää ja pintapuolista sievistelyä tai sen taivastelevaa ihantelua.--Tällaiset arvioimiset osoittavat yhtä pätevää asiantuntemusta kuin jos puusepän työtä arvioitaessa tuntijan ilmeellä tirkisteltäisiin ja siliteltäisiin huonekalun höylättyä, lakeerattua pintaa ja sen perusteella kehuskeltaisiin tekijän »tekniikkaa», »tarkoituksenmukaisuutta» ja »kaunista, hienoa työnjälkeä», mutta jätettäisiin liitteet ja rakenteen kiinteys tarkastamatta, muotojen puhdaspiirteisyys aistimatta, huomaamatta edes voiko koko tekele seista omilla vankkuvilla jaloillaankaan.

* * * * *

Näiden sievistelijöiden täydennyksenä ja vastineena on meillä muuan toinenkin taiteellisten harrastelijoiden ryhmä, jonka henkinen epäkypsyys ja omavaraisen itsenäisyyden puute on ihantelevan kaunosieluisuuden sijasta viskautunut vastaavasti liioittelevaan ja vaistottomaan kielteisyyteen ja varhaisvanhaan kriitillisyyteen. Kuten edelliset suhtaumisensa epävarmuudessa turvautuvat valikoimattomaan palvomiseen samaten nämä jälkimäiset koettavat peitellä mieskohtaisen tunnesuhteensa epämääräisyyttä yhtä valikoimattoman, ylimalkaisen ja epäasiallisen kriitillisyyden näkökuorella.

Ylen tutusti kotoisia ovat meillä savolaisemme, joiden itsevarmaa kaikkitietoisuutta ei mikään maailmassa saa yllättää ja joiden arvostelun terävyyttä ei mikään maailmassa saa vetää nenästä, jotka, jos näkisivät lehmän lentävän, tyvenesti ja ällistymättä kohta sanoa tokaisisivat: »noita tuommoisia näkee siellä Savon puolessa joka päivä»--ja jotka sattumalta teräspalloa kopeloidessaan eivät malta olla hiukan kehaisematta arvostelunsa alituista valppautta huomauttamalla: »tokkopahan tuo niin kova on kuin se on olevinaan, kehtaisipa sitä hiukan puserrella näin miehen kourilla, niin eiköpähän pehmenisi».