Kansallista itsetutkistelua: Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja
Chapter 1
Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and DP Distributed Proofreaders
KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA
Kirj.
VOLTER KILPI
* * * * *
ALKULAUSE.
Täten lasken julkisuuteen teoksen, jonka alkuainekset jo ehkä pari vuosikymmentä ovat kehäilleet mielessäni. Olen tuntenut kansallisena onnettomuutena kielellisen kahtiajaottumisemme, olen siinä nähnyt useimpain sivistyksellisten ja kansallisten vajanaisuuksiemme juuret ja selityksen. Olen nähnyt erikielisten ryhmiemme kuin itsetiedottomuuden sokeudessa yhä laventavan sitä kuilua, joka kummankin menestykseksi päinvastoin olisi saatava--jos ei täytetyksi--niin ainakin silloitetuksi ja käytännöllisesti vaarattomaksi.--Varsinkin ruotsinkielinen kansalaisryhmämme on tässä eristäytymisessä joutunut jo tuhoisan pitkälle, ja on tämä eristäytymispyrkimys eräille sen vaikuttaville piireille muodostunut aivan ohjelmalliseksi päämaaliksi. Etenkin ruotsinkielinen nuorisomme--kasvaneena kodeissa ja ympäristössä, jossa suomalaisuuden halpeleminen ja ynsiminen on ollut, jos ei suoranaisena, tunnustettuna teoreettisena ohjelmana, niin ainakin käytännöllisenä ilmakehänä, jokapäiväisenä henkisenä leipänä--tämä nuoriso etenkin on tästä veriinsä eletystä halveksumisesta ja vieroksumisesta vetänyt kansallisohjelmalliset johtopäätökset ja on nyt isäinsä hengen johdonmukainen toteuttaja. Jos eräät keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ruotsikkomme jonkun verran epäillen pudistelevat päitään nuorisonsa erinäisille ruotsalaisuus-intoilun räikeimmille ilmauksille, niin ovat ne silti täydessä henkisessä edesvastuussa niistä.
Kun nyt tällainen kansallinen suhtautuminen käsitysteni mukaan perustuu täydelliseen kansalliseen ja sivistykselliseen näköharhaan ja kun se seurauksissaan saattaa vaaraan kansamme sivistyksellisen sekä menneisyyden että tulevaisuuden, niin olen jo kauan tuntenut tarpeen valaista kansallisia olosuhteitamme siltä kannalta kuin ne minulle näkyvät. Olen tuntenut ikäänkuin kansalaisvelvollisuudekseni koettaa osaltani tehdä voitavani sen sivistyksellisen ja kansallisen vaaran torjumiseksi, jonka turmiollisuuden niin elävästi tunnen ja näen.
Jos käsittelyni pääasiassa tulee olemaan kielteinen, johtuu se luonnollisesti siitä, että esitykseni tarkoituksena juuri on valaista kansallisen kahtioitumisemme tuhoisuutta ja että sen tähtäyslinjaan senvuoksi lankeavat juuri tämän lohkoutumisen aiheuttamat sivistyksemme vajanaisuudet ja heikkoudet.
* * * * *
Työssäni on minua avustanut vaimoni _Hilja_, jonka huomautukset ja osanotto ovat tehokkaasti vaikuttaneet teokseni monipuolistumiseen ja muodolliseen selkenemiseen.
_Tekijä_.
* * * * *
SISÄLTÖ
I. Kansallisten käsitteiden selvittelyä.
1. Johdanto
2. Kansa--yksilö--sivistyneistö
3. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ja kansallinen kokonaisuus. --Sivistyneistö kansallisen elämän tulos --Perinnäiskultuuri--Hämäläis-karjalainen vastakohta suomalaisessa sivistyksessä.
II. Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistö.
1. Kansallinen polveutuminen
2. Sivistyksellinen ja kansallinen eristäytyminen (Sivistyselämän keinotekoisuus--Verekset, elvyttävät voimat--Kansallinen myötäeläminen--Elimellinen uusiutuminen--Sivistyksellinen rappeutuminen)
3. Sivistyksellisiä laatupiirteitä. (Erikoistunut muotokultuuri--Ripeät arvioitsijat--Älyniekat--Yksilöllinen, siveellinen ryhti--Yliopiston virka- ja kieliriidat--Esteetit--Kirjallisia suuntaviivoja--Aatteellisia ailahduksia--Aitofilistealaiset--Sivistyksellisesti positiiviset yksilöt--Yhtymäkohdat nykyaikaisen juutalaiskultuurin kanssa)
4. Kansallisen pohjan etsiskelyä. (Suurruotsalaista haaveilua--Maakunnallista kotiseutuintoilua--Luonnollinen kansallinen ja yhteiskunnallinen pohja--»Ruotsalainen maa»--Kansallisessa tienhaarassa--»Taisteleva» ruotsalaisuus ja suomalaiskansallinen myötäeläminen)
III. Suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö.
1. Johdanto
2. Julkinen yhteiskunnallinen elämä. Yksilöllinen työ--»hyväpääniekat»--komiteatyö Puolue-elämä ja sanomalehdistö Eduskuntajärjestys
3. Sivistyksellisiä laatupiirteitä. Aatteellinen harrastelu Epäyksilöllisyys elämäntyössä Älyllinen ja henkinen kultuuri. (Seurakeskustelu--Periaatteilijat--Seurapiirien ja henkisen harrastelun huiput--»Viisikymmenvuotiaat nuoret»--Kaunosielut--Konsistoriaalit--Ylikriitilliset »kultaiset» nuorukaiset)
4. Taiteellisia ja kirjallisia suuntaviivoja. Yleistä Kirjallisuus Näyttämötaide Eristyneisyys europalaisista hengenvirtauksista
5. Sivistyksen perustajia.
IV. Tulevaisuuden suuntaviivoja.
1. Kansallisen ristiriitamme selvenemis- ja kehittymismahdollisuudet
2. Suomalaiskansallisen sivistyksen huomenkoitto
* * * * *
I
KANSALLISTEN KÄSITTEIDEN SELVITTELYÄ
* * * * *
Epäilen, että kansoja kuten ihmisiäkin toisinaan johtavat luulot, harhautuneet käsitykset siitä, mikä on oma sisäinen pyrkimys. Kuten yksityisellä ihmiselämällä saattaa kansallakin joskus olla kriisikautensa, ajankohta, jolloin joku vaihe sen kehityksessä on saavuttanut huippunsa ja kypsyytensä ja jolloin kansaelimistössä on pyrkimys, paisuva tarve vuolahtamaan uusille urille, hakemaan uutta ilmenemis- ja toteutumismuotoa sisäiselle, alati vireessä olevalle muodostumistarpeelleen, elämäntarpeelleen.
Tällainen ajankohta on tavallisesti sisäisen tyytymättömyyden, risteilevien, etsivien, taistelevien pyrkimyksien aikaa. On kuin kansan sielu olisi käymistilassa, tulvehtimistilassa, hakisi uomaa, ulospääsyuraa patoutuneille voimilleen, hyökyisi sokeassa, itsetiedottomassa etsinnässä aivan ristiriitaisillekin, vastakkaisille tahoille. Tällaisena ajankohtana saattaa sisäisessä kuohunnassaan itsetiedoton, seestymätön kansan sielu vuolahtaa harhateille, saattaa eksyä, murtautua väärään uomaan: kiihtyneesti, ärtyneesti muodostumisaltis ja -valmis yleinen mieliala voi saada sytytyksensä väärästä herätyssanasta, voi kiteytyä väärien, umpimähkäisen sattuman sen tielle viskaamien johtosanojen ympärille ja voi näiden hetkellisesti harhauttamana tuokioksi hairahtua oman sisäisen laatunsa suunnasta, oman kehityksensä ja historiansa syvästä pohjavirrasta, voi eksyä pitkille, vaikeillekin harhataipaleille ennenkuin taas selkeytyy itsestään, huomaa harhamutkansa ja taaskin taistelee itsensä takaisin omalle uralleen. Kuten ihmisen on kansankin ratkaisevissa ajankohdissa hetken kuohun keskeltä palauduttava, keräydyttävä itseensä, on väkevällä hillinnällä seisahdettava satunnaiset virtailut mielialoissaan, sukellettava syvemmälle niihin ja seestyttävä sisäisesti tyveneksi ja kirkkaaksi tavatakseen sisäisen olemuksensa hiljaisen, syvän ja väkevän pohjavirran, jonka haltuun antautuen ainoastaan menneisyys voi suorana ja hämmentymättömänä virrata tulevaisuudeksi.
* * * * *
Suomen kansakin on parin, ehkä useammankin viimeisen vuosikymmenen kuohukaudessa osaksi eksynyt itseltään ja on yhä kulkemassa etäämmälle itsestään, särkymässä vuosisatojen luomasta sivistyskansallisesta kokonaisuudestaan. Ja tätä uraa se on kulkemassa osaksi väärinkäsitettyjen ja väärinsulatettujen, hetkellisten poliittisten iskusanojen lumossa. On viime vuosina unohdettu, että Suomen kansa ja Suomen historia eivät ole viimeisen tai viimeisien vuosikymmenien, eivät edes viimeisen vuosisadankaan luomia, ettei niiden syntyä ole laskettava ensimmäisen eduskunnan kokoontumisesta, ei 1863-vuoden valtiopäivistä, ei edes Porvoon valtiopäivistä, vaan että Suomen kansa on vuosisatojen itsetiedottoman, sulattavan, kehittävän työn luoma elimellinen kokonaisuus, jonka heräävät itsetietoisuuden ilmiöt ja heräämisen vaiheet saatetaan määritellä edellämainituilla merkkitapauksilla, mutta jonka olemus on saanut yksilöllisen laatunsa, yksilölliset piirteensä, kansallisen muotonsa kohtalokkaina vuosisatoina ennen tätä aikaa ja jonka ainekset ovat perityt vielä kaukaisemmalta menneisyydeltä. Suomen kansa historiallisena kansana, sivistyksellisenä kansayksilönä ei ole viimeisen vuosisadan, vaan viimeisen vuosituhannen kehittämä ja muodostama, sen periainekset ovat sitäkin vanhemmat, mutta vasta viimeisen vuosituhannen vaiheissa nämä ainekset ovat sulautuneet, muodostuneet ja hioutuneet siksi historialliseksi kokonaisuudeksi, mikä meillä on edessämme Suomen kansana.
Sen minkä vuosisadat ovat luoneet, ovat viime vuosikymmenet--etenkin viimeinen--pyrkineet särkemään ja särkemään sisäisessä harhassa, hetkellisten mielipidekiihkojen sokaisussa. On alettu puhua Suomen kansasta kahtena kansallisuutena aluksi heikosti, epämääräisesti ikäänkuin epäröiden, vähitellen yhä varmemmin, vakuutetummin, lopulta kiistämättömänä tosiasiana. Onhan Suomessa kaksi kansanainesta: suomen- ja ruotsinkielinen asutus. Mutta siitä ei tässä kansamme vähittäisessä lohkouttamisessa ole ollut kysymys. Kysymys on historiallisten olosuhteidemme vuoksi ruotsia puhuvan yläluokkamme ja suomea puhuvan kansapohjan vierautumisesta toisestaan. Tämä ikäänkuin maamme ja kansamme menneisyyden, tähänastisen historiallisen kehityksen itsekielto, itsemurha on viimeaikaisen traagillisen historiamme traagillisin vaihe.
Kukaan suomalainen, jolle kansamme sivistyksellinen, sanokaamme europalainen menneisyys, kansamme viimeisen vuosituhannen historia ja tämän historian kehitysviivojen eheys ovat kalliita, ei saata tunnustaa kansallisesti ja sivistyksellisesti terveeksi ja siunaukselliseksi tätä eristäytymispyrkimystä, joka tietoisena tai tiedottomana virtauksena yhä väkevämpänä ja hallitsevampana tulvii poliittisessa yhteiselämässämme ja yhteiskunnallisessa yleistajunnassamme, ja joka voimastaan saa kiittää vain tilapäisen kielieron aiheuttamaa optillista näköharhaa.
Tämä eristäytymispyrkimys, joka yhtä väkevästi on lumonnut pauloihinsa kansamme kummankinkieliset kansalaisryhmät, ei nimittäin ole historiallisesti eikä kansallisesti mitenkään oikeutettu ja perusteltu. Suomen ruotsiapuhuva sivistyneistö ja suomalainen kansapohja eivät vereltään eivätkä historialliselta kehitykseltään ole eri kansaa. Niin kiinteästi kuin missään muussa maassakin tahansa kuuluvat meilläkin kansa ja sivistyneistö yhteen. Minkä ulkonaisen, vahingollisen kielierojuovan historiallisten olosuhteiden sattuma onkin luonut kansamme sivistyneen luokan ja kansan välille, sivistyneistömme on kuitenkin elimellisesti Suomen kansaan kuuluva osa: on suurin piirtein katsottuna verta sen verestä ja mikäli vierastakin alkuperää, historiallisen kehityksen kautta sen elimeksi omistettu ja sulanut.
* * * * *
KANSA--YKSILÖ--SIVISTYNEISTÖ.
Missään kansassa ei ole veren täydellistä yhteyttä. Kaikkien nykyisten sivistyskansojen etnillinen kokoonpano ja alkuperä on varsin kirjava ja epäyhtenäinen. Historiantakaiset, tietojemme ylettyviltä ulottuvat ajat ovat olleet nähtävästi yhtämittaista kansamyllerrystä: heimojen alinomaista vaellusta ja siirtyilemistä, lakkaamatonta veren ja asuinsijojen vaihdosta, eroamista ja yhtymistä. Tällaisista, rodullisesti varsin sekoittuneista heimoista ovat nykyaikaiset europalaiset kansallisuudet muodostuneet sulattaen jatkuvan pitkäaikaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyksellisen yhteiselämän puitteissa nämä ylen monitahkoiset ainekset nykyisiksi yhtenäisiksi kansallisuusvaltioiksi.--Lienee vaikeata ratkaista, onko esim. nykyinen Ranskan kansa etnillisesti katsottava pääasiallisemmin keltiläis-gallialaiseksi vaiko frankilais-burgundilais-normannilais-germaaniseksi, onko nykyinen Saksa väkevämmästi germaaninen vaiko slaavilainen vai onko sen kansallinen pohjaväri saanut voimakkaimman sävynsä ehkä muista vielä alkuperäisemmistä, nykyiselle tieteelle tuntemattomista kansa-aineksista tai mikä rotuaines antaa päävärin englantilaiselle, italialaiselle, espanjalaiselle kansanluonteelle, joissa kaikissa kansallisuuksissa germaaniset ja keltiläiset ainekset eri tavoin ja eri määrin ovat sekoittuneet vielä aikaisempiin ja pohjemmalta vaikuttaviin kansallisiin kanta-aineksiin.
Ja juuri kansan ilmekkäin, toimekkain osa, sen taloudellinen ja sivistyksellinen ylin kerros on kaikkialla kautta koko historiallisen ajanjaksonkin ollut yhä jatkuvan muukalaisvirran vaikutuksen alaisena. Juuri nämä yhteiskunnallisen ja kansallisen sivistyksen elokkaimmat ja luonnehtivimmat kerrokset sisältävät kaikkialla runsaasti verrattain hyvinkin myöhäisperäistä kansainvälistä ainesta. Paitsi sitä lakkaamatta tapahtuvaa ja vuosisatojen kuluessa hyvinkin merkittävää verenkiertoa, joka sivistyskansojen kesken juuri näissä yhteiskuntakerroksissa tapahtuu yksityisten henkilösiirtymisten kautta, mitkä henkilösiirtymiset sangen useassa tapauksessa merkitsevät uuden sivistyssuvun astumista asianomaisen kansan henkiselle viljelysmaalle--paitsi tätä säännöllistä verenuusiutumista, on huomautettava sellaisista joukkotapahtumista kuin normannilaisten hyökkäys Englantiin, uskonpuhdistuksen yhteydessä tapahtuneet joukkosiirtymiset, hugenottien karkoitukset Ranskassa, uskonvainot Espaniassa, palkkasoturilaitoksen aiheuttamat lukuisat asettumiset uusiin kansallisiin ympäristöihin, juutalaisten vaellukset, jotka kaikki ovat tuoneet runsaasti uutta vierasta verta uusiin ympäristöihinsä. Tällaiset uudet, uuteen kansalliseen ja sivistykselliseen ympäristöön joutuneet suvut sulautuvat tavallisesti jo toisessa tai ainakin kolmannessa polvessa jäljettömiin uusiin ympäristöihinsä, haihtuvat siihen kuin sateen pisara virran vuoluun--ja minkä sitte myöhemmin kuvastelevatkin kultuuri-ilmiöitä, minkä luovatkin kultuuria, sen kuvastelevat ja luovat sitä kansallista kultuuria, joka on heidän aineellisen ja henkisen elämänsä lähtökohtana, aineksena ja toimikehänä.
Jokainen kansa on historiallisen yhteiselämän luoma kokonaisuus, jonka jokaisessa solussa sykähtelee yhteinen elinhenki. Mikä ero onkin maan uumeniin uppoavalla juurella, ylväästi, teräksisesti ilmoihin nousevalla rungolla, huojuvalla, humisevalla lehvistöllä: saman elimistön ilmestyksiä ne kuitenkin ovat ja sykkivät yhteisenä samana elämisenpontena. Samaten kansakin. Miten eri tahoille sen voimat näennäisesti ovatkin suuntautuneet, miten vieraista, toisistaan etäällä olevista lähteistä sen jäsenet näyttävätkin imevän elinnesteensä, miten eri näkö-alat niille avautuvatkin, maan uumenet tai taivasten sinet, yhteisessä työssä ne kuitenkin työskentelevät, ovat kansansa elämänhengen soluja, sykkivät, välittävät, virtaavat sen elämää, ovat jokainen kohdaltaan kaikessaan kansaansa, humiskoot sitte soivana lehvistönä ilmojen sinessä ja juokoot auringon valoa kansansa elimistöön tai hiipikööt hentoisina imusuonina mullan pimennossa noutaen näkymättömässä työssä maan elähyttävät mehut kansansa suoniin.
Kansa on rodullisen kokoonpanonsa, maantieteellisten- ja ilmasto-olosuhteittensa, historiallisten vaiheittensa ja yhteiskunnallisten olojensa yhteis-, vuoro- ja vastavaikutuksien kehittämä elimistö, joka edelleen on yhtäläisen kehittymis-, muodostumis- ja vaihtumisprosessin alaisena kuin aikaisemmissakin vaiheissaan ja kuin mikään muukin elävä elimistö hyvänsä ja joka alinomaa etsii, saa ja sulattaa uusia aineksia itseensä elääkseen ja vaurastuakseen. Mikään elävä, kasvava kansa ei ole sulkeutunut laatuunsa, pysähtynyt itseensä, vaan jokaisella toimivalla huokosellaan imee se uusia vaikutuksia, uusia aineksia itseensä: alinomaa virtaa siihen sen omasta rodullisesta juuresta, sen omalta maantieteelliseltä pohjalta, sitä ympäröivästä, sen kanssa kosketuksissa olevista lähikansoista, aikakauden yhteiskunnallisista ja historiallisista virtauksista, hetken henkisestä ilmakehästä henkisiä ja aineellisia vaikutuksia, jotka saattavat kansan hengen alinomaiseen hiljaiseen muuttumistilaan. Mikään kansa ei ole henkisesti eikä aineksellisestikaan itsenäinen ja alkuperäinen: tuhannet suonet liittävät sen kulloiseenkin hetkelliseen historialliseen tilanteeseen, ja tuhansilla suonilla on se kautta historiallisen ja historiantakaisenkin olemassaolonsa juonut verenvaikutuksia ja sivistysvaikutuksia itseensä siitä ympäristöstä, johon sen ravintoa hakevat imusuonet vain ovat jaksaneet ulottua.
Mutta joskaan ei itsenäinen, niin itseänsä kansa silti on, itseänsä täydellisesti, tulisesti jokainen hetki. Kreikan tuore raakalaiskansa herää hedelmälliseksi sivistyskansaksi vasta juotuaan itämaiden sivistyksen itseensä. Tämän kansan henkiset herätteet, kaikki ne ainekset, joista sen sivistys on rakentunut, ovat juonnettavissa itämaille, mutta kreikkalainen, tulvivasti, täyteläästi, jokaista kudosta myöten kreikkalainen on kuitenkin se sivistys, joka kreikkalaisella pohjalla näistä vieraista aineksista syntyy.--Englannin hallitsijakansa juontaa kansalliset juurensa yhtä tukevasti alkuperäiseen brittiläis-keltiläiseen ja roomalaiseen kuin myöhempään anglilais-saksilaiseen tai skandinaaviseen ja normannilais-ranskalaiseen alkuperään, ja sen sivistyksen juuret ovat yhtä syvällä keltiläisessä kuin germaanisessa, romaanisessa kuin skandinaavisessa maaperässä; henkisen laatunsa ainekset on se vuosisatain vaihteessa värjännyt vaikutuksilla yhtähyvin kreikkalaisesta ja roomalaisesta muinaisuudesta kuin kunkin hetken italialaisesta, espanjalaisesta, ranskalaisesta, saksalais-hollantilaisesta nykyisyydestäkin, on yhtäläisesti sulattanut oman henkensä aineksiksi Europan kuin valtamerien takaistenkin sivistysmaailmain henkiset ilmakehät, nykyiset ja entiset; mutta huolimatta kaikesta tästä--tai oikeammin juuri tämän suunnattoman sulattamansa aineksen voimistamana--on Englannin kansa, Englannin ylpeä hallitsijakansa jokaisena historiallisena hetkenään, jokaisessa historiallisessa teossaan esiytynyt niin ilmekkäänä, tulisesti ja tarmokkaasti yhteenkuuluvana kansayksilönä, että Europan nykyisistä kansoista se sivistyksellisesti esiytyy kansallisesti eheimpänä ja yksilöllisimpänä.
Kansa, mikä sen etnillinen kokoonpano lieneekin, mistä se on saanutkin sivistysvaikutuksensa ja mitä aineellisia ja henkisiä herätteitä se onkin omakseen sulattanut, on nykyisellä elävällä hetkellä ja on jokaisena entisenä hetkenään ollut kansallinen kokonaisuus omine menneisyyksineen, jolle sen nykyisyys on perustunut ja jolle sen tulevaisuuskin on rakentuva. Kansat ovat kokonaisuuksia, yksilöitä, joilla on oma kiinteä, mutta kehityksenalainen laatunsa.
* * * * *
Tällaisessa elimellisessä, sulattavassa ja omistavassa kansakokonaisuudessa on erillinen yksilö erikoisine rodullisine tai kansallisine sukupuineen haihtuva pisara. Rodullinen alkuperä, sikäli kuin se on vaikuttamassa, ei merkitse yksilölle mitään hänen kultuurinsa ulkokohtaiseen laatuun tai ainekselliseen sisältöön nähden, ainoastaan tämän kultuurin henkilökohtaiseen tarmoon. Se ei merkitse mihinkään erikoiseen määrättyyn sivistyskokonaisuuteen kuulumista, vaan ainoastaan aivan puhtaasti yksilöllistä ominaisuutta, taipumusta, jolle ympäristö antaa aineksen ja sisällön. Yksilö saa uskomattomassa määrässä henkisen elämänsä suunnan, värin ja sisällön siitä ympäristöstä, jossa hän elää. Yksilö on täydellisesti kansa-, yhteiskunta- ja sivistysympäristönsä kuvastus, ase, se väline, jossa tämän ympäristön sisällys puhkee muodoksi. Yksilön omaa--polveutukoon se kansan omasta tai vieraasta rodusta--on vain se hengen intensiteetti, lahjakkuuden mitta, jolla hän yksilölliseltä kohdaltaan omistaa itseensä ja toteuttaa tämän ympäristönsä aineellisen ja henkisen sisällön. Yksilön henki liikkuu, kehäilee ja toteutuu niissä aineksissa, jotka hänen ympäristönsä hänelle antaa; niistä saa hänen mielikuvituksensa aineensa ja värinsä, hänen tahtonsa teräksen ja karaisun, hänen lahjakkuutensa tehtävät ja työkentän.
Rikkainkin, heränneinkin yksilö seisoo aina kansansa pohjalla; hänen katseensa saattaa kantaa kauas, huimaaviinkin henkisiin etäisyyksiin ja korkeuksiin, mutta pohja, jolta hän tähystää, taso, joka määrää hänen näköpiirinsä rajat, on aina se sivistyksellinen, kansallinen ympäristö, jossa hän elää.--Plato sameammassa, epävalmiimmassa, henkisesti heräämättömässä ympäristössä, joka ei olisi antanut hänen työskentelevän henkensä läpitunkevalle voimalle rikasta aineistoa, laajaa näköpiiriä, kirkasta, sisäistä viljeltyneisyyttä, olisi kaikilla yksilöllisillä hengenvoimillaan varustettunakin takertunut vain joksikin sokkeloiseksi Jakob Böhmeksi, jonka ajatukset hedelmättömästi olisivat uurrelleet olemisen ongelmallisissa läpinäkymättömissä syvyyksissä voimatta kirvoittua vapahtuneeseen ja vapahtavaan, aurinkokatseiseen elämänavaruuden näkemiseen.
Missä määrin yksilö yksilöllisine lahjakkaisuuksineen ja taipumuksineen on sivuseikka kansallisessa kokonaisuudessa, historiallinen, yhteiskunnallinen ja kansallisrodullinen ympäristökokonaisuus ratkaiseva pääasia, sen osoittaa elävästi henkisten voima- ja kukoistuskausien esiintyminen jossakin kansassa. Todennäköisesti on tässä kansassa suurin piirtein katsottuna aina piillyt sama määrä yksilöllistä lahjakkuutta, yksilöllisiä henkisiä mahdollisuuksia, luovia voimayksilöitä, mutta nukkuvina vuosisatoina on tämä yksilöllinen lahjakkuus uinunut kuin itseään tajuamatta kansan sielun verhossa. Lahjakkaat, lahjakkaimmatkin yksilöt ovat vaeltaneet yksilöllisen elämänsä tulematta tajuntaan niistä hengenvoimista, jotka ovat olleet heidän olentoonsa kätkettyinä; he ovat yksilöinä haihtuneet ja lahonneet kuin siemen, joka ei ole joutunut mullan kätköön. Mutta ainoastaan yksilöinä he siten tehottomina häviävät, mahdollisuuksina pysyvät he yhä läsnä kansansa henkisessä voimakokonaisuudessa. Kun vihdoinkin sattuu historiallinen tilanne, jolloin kansalla on käyttötilaisuus näillekin tähän asti ponnettomina häilyneille voimille, sukeltavat ne odottamatta esille jonkun Napoleonin, jonkun Shakespearen huikaisevana haahmona näennäisesti kuin yksilöllisen lahjakkuuden ja itsetehon lihaksitulona, todellisuudessa kuitenkin aina vain kulloisenkin kansallisen voima-aallon ylimpänä, heijastavimpana huippuna. Ellei tilanne, heidän yksilöllisten lahjojensa suunnassa kulkeva kansallinen voima-aalto olisi heitä vyöryttänyt esiin, olisi Napoleon kuollut eläkkeellä olevana ranskalaisena everstiluutnanttina Ajacciossa ja Shakespeare kunnioitettuna porvarina Stratford-on-Avonissa, ja heidän muistonsa, jossa heidän loistokkaat kansansa nyt näkevät kansallisen henkensä loistavimman ilmestyksen, lepäisi ikuisen unhotuksen povessa niin monen muun ehkä heidän vertaisensa, varjoon jääneen henkisen suurmiehen muiston rinnalla.
Yksilöllinen hengentarmo on vain kansan ase, se uinuu kätkettynä mahdollisuutena kansan henkisessä elimistössä, muodostaa toisten kaltaistensa kanssa ikäänkuin kansan henkisen voimasäiliön, tarmopatouman, ja otollisena hetkenä vasta, milloin tilanne juuri sen lahjoja kaipaa--olkoon tämä hetki nyt, olkoon vasta vuosisadan takana--kirpoaa, sinkoaa se henkensä tehossa esiin ja muuttuu tekonsa loistossa näkyväksi kuten pimeyden vaipassa piillyt saari, johon valonsäteet yhtäkkiä sattuvat.
Eikä kansa tätä asetta tarvitessaan, katso tämän aseen alkuperää. Napoleonin, korsikalaisen se suistaa ranskalaisen kunnian, sota- ja seikkailuhengen, loisteliaan, näkyvän toimitarmon säihkyvimmäksi edustajaksi. Bellmanin, saksalaisperäisen se soinnuttaa eräiden ruotsalaisessa kansanluonteessa piileväin tunnelmallisten, surumielisesti iloittelevien ja vallattomien mielialojen herkimmäksi laulavimmaksi ilmestykseksi. Larin-Kyöstin, täysverisen ruotsalaisen, se sävyttää ja mielikuvituksellisesti ravitsee aidoimman hämäläisen luonnon ja kansanluonteen, vaistoisan korpimystiikan ja verevän kansanhuumorin herkäksi tulkiksi ja kuvastajaksi.