Part 1
KANSALLISIA LAULUJA
Kirj.
Lauri Soini
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
SISÄLLYS.
Suomen laulu. Suomen kielellä. Suomen lippu. Suomettaren laulu. Elä sure, Suomeni! Karjala apua huutaa! Siirtolaisille. Suomen pojat. Tuuloselle. Iloisin mielin. Rauhan sankari. Kumpumäen vanhukset. Herra sensori. Ihanteen etsijä. Torpan poika. Pohjolan neidet lännessä. Kotkankallio. Keväinen kotiutuminen. Iltakello. Ilta. Neitosen sulhaset. Neitokolmikko. Neitonen, tietäjä kuitenkin. Annikki. Kumma tyttö. Koulu jo alkaa! Valkamalle. Elämä ja ihanteet. Täyteläs rinta. Nuoret, nuoret. Konsahan! Keväiset yöt. Tuoksuva tuomen oksa. Kultani kartano. Pihlajan juurella. Hänen luonansa. Kuusi on tumma ja koivu on seljäs. Lemmenpaula. Ei toki semmoista tehdä saa! Tule kultani keinuhun! Sydämillä leikkimistä. Minä ja hän. Juhannus ja joulu. Taivaan pilvet. Sinä olet päivyt. Sinä olet päivä ja minä olen kuu. Ruusun kukka ja vaahteran oksa. Kukkaset ja kukkasvarkaat. Jänis ja — kultani. Niin täytyy. Kullan haudalla. Surujeni lampi. Suuren surun keskelläkin. Luottava vuottaja. Minä olen sellainen. Raitis Rautiainen. Päiväläisen mietteitä. Kulkijapoika. Hulivilipoika. Vaikeassa asemassa. Mitäpä noista —! Kuohuvan kosken kunnaalla. Lintu lenti oksalle huojuvalle. Laulaja- ja tanssijatyttö. Pikkunen tyttö. Kultaansa ihaileva. Järvellä. Meripojan morsian. Kullastansa jäänyt. Salainen lempi. Illalla ja aamulla. Lempi.
Suomen laulu.
Solahda, Suomen laulu, sointuvasti, helähdä helkkyvästi kaikumaan, soi meille suruissakin toivoisasti, soi vastuksissa voima versomaan!
Hajota meistä hennot huolten hunnut, terästä tarmokkuutta jänteriin, luo tunteihimme vakuutuksen tunnut ja vahvistusta töihin ponteviin!
Kuin tammen juuret maamme tanterille syvennä sydämiimme oikeus — kuin päivän säihkyt lammen lainehille sytytä rintoihimme rakkaus!
Julista ilo kansan valtikaksi, herätä meihin henki veljeyden, se kansassamme nosta johtajaksi jokaisen aatosten ja toimien!
Soi, Suomen laulu, nuorten kantelilla tuhansin uhkuäänin helkkyen, soi kaikkialla maamme kunnahilla ihana enne aamun henkisen!
Solahda, Suomen laulu, sointuvasti, helähdä helkkyvästi kaikumaan, soi meille suruissakin toivoisasti, soi vastuksissa voima versomaan!
Talvella 1899.
Suomen kielellä.
Suomen kielellä Suomen lapsi "äiti" ensin sanoo, Suomen kielellä äidiltänsä tarpeitansa anoo.
Suomen kielellä Suomen lapsi alkaa aakkosista, täyttää henkensä suomalaisen tiedon aartehista.
Suomen kielellä toisillemme tunteet tulkitsemme, vanhat muistot ja matkan määrät, uskot, aattehemme.
Suomen kielellä suomalainen lakejansa laatii, Suomen kielelle oikeutensa vierahilta vaatii.
Suomen kielellä muilta mailta aatevirrat tuomme, Suomen kielellä hengen helmet maailmalle luomme.
Suomen kieli on piennuutemme, suuruutemme kehto, Suomen kieli on suomalaisen hengen elinehto.
1899.
Suomen lippu.
Liehu, liehu korkealla lippu sinivalkonen! Laula, kansa, lipun alla laulu toivon, vapauden!
Liehu taivon siinnokkuutta vetten vöistä heijastain, pohjan hangen puhtoisuutta henkehemme heijastain!
Hengen voimin toimikamme eestä maamme vapauden! Liehu, lippu, toivojamme liehu ylle ilmojen!
1896—99.
Suomettaren laulu.
Soitin kerran kanteletta taaton tanhuilla, jossa leikki siskosarja kukkakunnahilla.
Riemukasta, onnekasta oli meillä silloin, Väinämöisen laulujansa laulaessa illoin.
Tuli vieras kaukomailta kotikullan ryösti, veikot siskot säälimättä sorron alle syösti.
Täällä nyt mä kaihomielin pellavasta kitken, pellavasta kitkiessä vaivojani itken.
Kuivu, kuivu kyyneleeni, kuivu silmäkulta, kyllä vielä valkeneepi murheyöni multa!
1896—1899.
Elä sure, Suomeni!
Elä sure, Suomeni, mitä olet ollut, se ei ole matkasi määrä. Siinä ei suvi ole missä on pälvi — semmoinen usko on väärä.
Elä sure, Suomeni, mitä olet ollut, sitä elä jarruksi laita. Menneestä hetkelle pystytä pohja, tulevalle viljele maita.
Raivaos salosi sä päivyen paistaa, päivä sun hankesi hiutaa, kumpusi kaunosin kukkasin kietoo, viihtäen lastesi liutaa.
Vanhojen varjossa kasvavat lapset, nuoret ne toimissa varttuu. Koko kansa kilvalla työssä kun häärää, laajoiksi viljeemme karttuu.
Suomeni, muheaksi peltosi kynnä, kylväös siemen parhain, niin sinun viljasi kaunona kasvaa, kuuluna maailman tarhain.
Vieras jos viljasi tahtoisi viedä, valppaana vahdi ja estä, vaan jos se vie, niin kylväissä uutta jäykkänä, jäyhänä kestä.
Suomeni, kansani, et voi kuolla, jos sinä tahdot elää, jos sinun henkesi hervahtamatta elämän sointuja helää.
1899.
Karjala apua huuiaa!
Suomeni kallis, kaunoinen, kansa suurien toivetten, kukkiva, kasvava kansa! Käännä kasvosi Karjalaan, kuule, vartiopaikallaan Karjala apua huutaa!
Suomeni, sorjana kumpuna nouset suon sinä helmasta, Karjala luoksesi nosta! Peltosi laajeten paltoaa, hengenlaihosi aaltoaa — Karjalan kannel sammuu!
Suomeni riennä joutuisaan Karjalan heimoa auttamaan, veljesi luoksesi nosta! Hengen salamat sinnekin lyökööt valkeutta rintoihin velttona nukkuvan heimon!
Karjala, suoja Suomemme, nouse jo yhteistaistolle, valolla voittosi voita! Päivän kaarena nouse sä, valkase pilven lievettä, Suomen suojana seiso!
Jalovaaralla 1897.
Siirtolaisille.
Hellanlettu, kun kallis nahka on noilla muutamilla! Eivät he usko säilyvänsä maansa tanterilla.
Menkää, menkäätte herrantertut, säilyttäkää päänne! Pois kun puikkivi aikanansa, oi, se on viisas käänne!
Saammeko kunnian kutsua teitä viisahimmiksi maamme, vai ehkä sankariseppeleillä somistella saamme?
Suokaa joskus muistelu meille tomppelijoukollekin, että me elämme Suomellemme, sille kuolemmekin.
1899.
Suomen pojat.
Suomen poikia keisari aikoo viedä Venäjälle. Siellä ne joutuisi suomalaiset oudolle elämälle.
Suomen pojat jos Venäjälle vietäisi virmakan soittoon, itkien nousisi Suomen immet pilvisen päivän koittoon.
Suomen pojat jos Venäjällä venäjänlimppua söisi, eivät ne silloin Suomen pellot hempeinä heilimöisi.
Suomen pojat jos Venäjällä sortuisi suureen vaivaan, Suomesta armas keisari saisi tyhjän maan ja taivaan.
Elkää itkekö Suomen immet tokkopa surkua liekään, tokkohan keisari Suomen poikia Venäjälle viekään.
1899.
Tuuloselle.
Aaltojen kehdot keinuavat, vihreät lehdot liplattavat, tuuli kun kiitää ympäri maan, lännestä liitää Kalevalaan.
Tuulonen lännen, lennellä saat sinne ja tänne Kalevan maat. Kaikota häivän hiuteet pois, ettei ne päivän peittona ois!
Lentävä tuuli, suutele sä lempein huulin itkevätä! Rannoilta Suomen pois sumu vie, valkase huomen, selvitä tie!
1899.
Iloisin mielin.
Murheet me heitämme heikommille, ilo toki tulkoon myötä! Iloisin mielin me soutelemme, vaikk' on se vahvaa työtä.
Kaakkoistuulessa aallot lyövät pienen purtemme laitaa, vaan kun me vahvasti soutelemme, minkä ne meille taitaa.
Iloisin mielin me soutelemme, vaikkakin myrsky kantaa, purtemme keinuu myrskyn halki kohden toivon rantaa.
1899.
Rauhansankari.
I.
Hän raikkaan kainona ilmestyi kuin soinnahdus paimensäkeen. Oli temmattu armaasta laaksostaan ja tuotuna sotaväkeen.
Hän seisoi sarjassa sankarien kuin korvessa koivas sorja. Hänen mielensä pulppusi nuoruuttaan kuin lähde ja sen puro norja.
Hän sai heti huomion päällystön, ivan piikit ja iskut ja ilkat. Sotaveikkojen sai hän vehkeilyt, tulotemput ja lyönnit ja pilkat.
Kun niin häntä ilkkuen pilkattiin, hän tyynenä kaiken kesti, vaan joskus vienolla hymyllään rajut leikit hän hälvensi, esti.
Vaan muita kun syyttä sorrettiin, hän katsoi lyötyä silmiin, ja silloin kainossa katseessaan tuli kärsivä lempeys ilmiin.
Hän tyynenä täytteli tehtäviään ja päästyä toimistansa ei tyttöjä, viiniä etsinyt hän, vaan aatteli aatteitansa.
Useasti hän illoin yksikseen ulos rannalle lahden astui. Useasti kun katseli hän yli veen, suli silmä ja kyynelin kastui.
Kotilaaksoonsa liiti hän aatoksin luo tuttujen, rakkaimpainsa, koko kansankin armaan synnyinmaan näki ummuissa unelmainsa.
Näki vielä hän umpujen aukenevan, näki kärsivän kansansa kerran ajan uuden auvossa astelevan valon välkyssä taivaan Herran.
Hänen henkensä täyttäisi ihmisten elonvoimaa uhkuvat rinnat, ja voima hengen ja veljeyden lois heikoille suojeluslinnat.
Ois aika se onnen ja oikeuden. Työn onni se onnena oisi. Kukin työssä kuntonsa näyttäisi ja toistenkin toimia soisi.
Ja aika se aamuna koittava on väkivallan ja sorron yöstä. Oi, toittavat ruusut on vapauden rakkauden ja rauhan työstä!
II.
Vaan viestejä outoja ilmestyi, koko kansan kautta ne liiti: sotajoukkoja suuria vieraan maan kotikumpuja kohden kiiti.
Hän rannalla istui uinaillen, unelmiinsa hän viestin kuuli. Kuin nuoli se rintaan iskeytyi, sydän synkkeni, vaaleni huuli.
Isänmaako on uhkaama sortajien, isänmaako ja kansa sen kallis? Sen joukkion polkea rakkaimpiaan ikipäivinä hän ei sallis!
Hän niinkuin leimaus ukkosen sitä vastaan lennättäisi! Hän ennen sen löisi ja murskaisi kuin tänne se ennättäisi! —
Vaan muistaen aatteensa armaimmat syvemmälle hän sullousi pintaa. Kuin kylmällä kouralla koskettain nyt vihiäsi lämmintä rintaa.
— He eivätkö ihmisveljiä myös ole juuresta suuremmasta? Ja ihmistä puhdas ihmisyys ei kielläkö surmaamasta?
Vaan kallista kansaamme surmaamaan nuo ihmiset kulkevat tuolla. Nyt pakko on surmata surmaajat tai surmaajan nuolesta kuolla.
Siis rikkoa täytyvi ihmisyys, ei välttää voi eikä estää. Paremp' onkohan rikkoja olla nyt vai rikkomus toisen kestää?
Hän ristiin riipovin aatoksin sitä selvitti tuskissansa. Välin otsansa syvästi synkistyi, välin vaaleni vuorostansa.
Vaan vihdoin puhtaana selvisi se kuin päivä mi usvista herää. — Paremp' ihmisen ihmisnä kuolla on kuin ihmissyöjänä elää.
III.
Rajaseudulla palteet pilvytten loi synkkiä varjoja vesiin. Rajaseudulla sankarit vartosivat mikä turmio tulleekin esiin.
Isänmaatansa sinne suojaamaan oli kulkenut uljas kansa, ja se välkytti kirkkaita kalpojaan vihamiehiä vuottaissansa.
Ja torvet ja rummut ne raikuivat ja kummut ne kaikui vastaan, sotajoukot kun saapuivat mahtavat ja kuuluisat kuljennastaan.
Kodin vapaus — vallan tavoitus veti joukkoja vastatuksin. Tuliluikut tykkien, kanuunain ne ammotti suutasuksin.
Vaan aivan alkaissa ammunnan mies nuorekas joukosta nousi, ja kun vallille asteli yksin hän, hänen tukkansa tuulessa sousi.
Kuin kuusi min latvasta usvaa pois on pyyhkinyt aamun loiste, niin seisoi harjalla vallin hän, sinisilmissä päivän toiste.
Ylös nosti hän päivässä päilyvän pään, jota viillytti vilpas tuuli. Sotajoukko se ylhäältä soinnahtavan hymynhenkevän kuiskeen kuuli.
Isänmaatani armasta vastaan te vihan kaunaa tahdotte kantaa. Minä lempeni, työni ja henkenikin isänmaalleni tahdon antaa.
Sen rannalla seison ja ruumiini yli kulkien saatte sen voittaa. Minut ampua saatte jos tahdotte, teit' en tahdo vahingoittaa. —
Pian alkoi paukkua kanuunat. Sota rauhansankarin kaatoi. Ja joukkoa maansa puoltajain vihamiehet mahtavat raatoi.
Heinäkuulla 1899.
Kumpumäen vanhukset.
Kumpumäen kivisellä kukkulalla kaksi taloa on vieretyksin. Vanhat vaarit tavallansa vakavalla niissä elelevät ystävyksin.
Vuorotellen toisissansa talkohissa valkohasten rengit, piiat käyvät. Vuorotellen vaarit itse kaupungissa liikeseikoistansa selvittäyvät.
Niinpä kerrankin on tullut kaupungista toisen talon ukki illan suussa. Vaan ei muista mainitakaan tuomisista, niin on mieli myllertynyt muussa.
"Näätkös, Pekka, kuinka paljon rakastavat Suomen kansaa suuret maailmassa! Keisarille sanomaan he samoavat, ett' on suomalaiset oikeassa.
Rautateitse palaavat he Suomen kautta, Suomen kansa kilvan heitä kiittää. Tullos rautatielle, meidänkin sen tautta täytyy kiitoksemme heille liittää."
Pian toinen vaari ymmärtää jo toisen, ottaa kiireisesti nutun, lakin, alottaen sauvamarssin aikamoisen. Toinen vaari pääsee sauvattakin.
Pitkin lehtotietä illan viileässä ukit kiirehtivät kulkuansa, — radan vierustalla ylikäytävässä kaksin odottavat vieraitansa.
Vihdoin saapuu pitkä juna vihellellen, jossa suuret herrat matkustavat. Vaarit hattujansa kilvan huiskutellen "eläköötä" heille kaijuttavat.
Kukitettu herra katsoo ikkunasta... vaarit kumartavat hartahasti. Toinen heistä, lakaten jo huutamasta, "näkivätpäs!" kuiskaa riemuisasti.
Paljon kertomista riittää vanhuksilla lapsillensa vierahista näistä. Vierahatkin hauskimmilla muistelmilla muistavat "ne kaksi yksinäistä."
1899.
Herra sensori.
Käy sensori taiten tarkastamaan mitä poikanen hälle on tuonut, mitä metsissä kuutamomatkoillaan runoniekka on nuorekas luonut. —
Ja niissäkös lauluissa lauleltiin yötaivaan tähdistä, kuista, kevätlintuja lentoon laskettiin syyskuutamon tummista puista!
Oli tyyntynyt tyyten tuulonen... vaan puitten latvat ne huiski, kävi lahdella karkelo aaltosten ja ne rannalla hiljaa kuiski.
Ja impi se istui kaihoissaan kotilahtosen rannalla yksin Oh, eihän se yksin ollutkaan! He istuivat vieretyksin.
Ja poikanen lemmekäs hervahtain tytön jalkojen juureen heittyi... koko maan sekä taivaan unhottain hän armaansa helmaan peittyi. — —
"Koko maan sekä taivaan unhottain..." Esivalta on myöskin maassa, ja Jumala oikein uskovain on taivaassa autuaassa.
Nämät ken voi eksyä unhottamaan, kun jää tytön jalkojen juureen, kapinallinen kelmi on kerrassaan, on eksynyt syntiin suureen.
Herra sensori ankaran muodon saa, viran puolesta toimeliaasti hän velvollisuutensa oivaltaa — rivin pyyhkivi tarmokkaasti.
1899.
Ihanteen etsijä.
Olen aatetta kauvan kaivannut, joka lauluni lentoon saisi. Olen katsonut kaihoten taivaat, maat, mikä mieltäni innostaisi.
Valon kaihossa kauvan hapuilin, vaan unhotin pohjolan päivän, ajatusteni aalloissa uiskellen koin huuhtoa mieleni häivän.
Minä kaihosin ihmisveljeyteen, vaan naapuriveljiä vieroin, ja veljeyskaihoni — kauhulla näin — oli itserakkaus kieroin.
Isänmaalleni mieleni sitten soin, se vanhakin vaikk' oli aate. Sen pohjalle — ihmeeksi maailman — oli aikeeni laittaa raade.
Isänmaassani astelin tarkastain mun viljelystarhani juurta, johon jotakin voisin nostattaa eriskummaista, loistavan suurta.
Sitä juurta mä missään nähnyt en, ja kun katselin kaihoisemmin, olin ankara kurjasta synnystäin — ja itseän taas minä lemmin.
Kun niin minun mieleni myllertäin oman toivonsa tarhoja kitki, kotimaani mä vaarassa silloin näin, minä näin miten kansani itki.
Kotimaani mä vallassa vaaran näin, mut kansani murheissaankin oli jäyhä ja uljas ja maallensa oli altis se uhrautumaankin.
Olen poikanen Suomen! Kansani on kotimaassani luonani mulla. Jäsen jäntevän heimoni olla ma saan, ja tahdon sen verraksi tulla.
Oi, Suomeni, sulla on muinaisuus maan kansojen kaunokaisin, on kuin runo sorja ja sointuinen, syvä, suuri ja ihanaisin.
Miten, kansani, kärsit ja kamppailit, kulit kestäen kalman öissä, vaan konsaan kirkasta kilpeäs et ole tahrannut konnantöissä!
Olet itse sä korpesi kyntänyt, et konsaan sortanut muita, vaan sortoa vastaan taistellut olet uljaita taisteluita.
Kun väistit kalpoja vierasten, et kernaasti iskenyt vastaan. Jos rauhassa toimia saanut et, sodit silloin ainoastaan.
Sun rauhantoimesi loista ei, vaan siksi ne onkin suuret. Sun voimasi vahvana pohjana on hyvän tunnon ja kunnon juuret.
Kivikummuista, korvesta, kansani, loit sinä viljavat pellot ja niityt, ja siksi sä kantelin, lauluines niin lujasti maahasi liityt.
Vaan lauluissa, joittenka soinnussa on humu kuusten ja kuiskeet tuulen, tulet tunnen mä rintojen kaihoisten ja Väinämön viisautta kuulen.
Kun taas sinä, kansani, laulaen teet vaikeissa vaaroissa työtä, ihanteeni ja onneni suurin on sun työssäsi olla myötä.
Syyskuulla 1899.
Torpanpoika.
Minä olen pienosen torpan poika, poikanen matala ja köyhä, kivikosta, karikosta leipäni kaivan eipä se elo ole löyhä.
Mulla on neitonen naapurissa, sirkeäsilmä ja nuori. Tupani kun korjaan, tyttönsä mulle lupasi jo naapurin muori.
Kulkuritattari reppua kantaa, paperia mulle näyttää: "Kirjoita, talon sulle lahjaksi annan, apuani tahdotko käyttää?"
Kaikkoa kauvaksi reppuriraukka, kulkuriheittiö hurja! Sulta en ikänäni "apua" mä huoli, oloni jos ois kuin kurja.
Itse mä mökkini kuntoon laitan, yli lahen purrella soudan, onneni, lempeni lauluja laulan, kultani kotihini noudan.
Viekas tattari vilkuen virkkaa: "Maltahan, huutaja huima, vien sinut soturiksi vieraalle maalle, sielläpä elosi on tuima.
Vien sinut sinne ja kultasi tänne, täällä sun kultasi nääntyy. Mulle jos sydämesi, uskosi annat, maireeksi matkasi kääntyy."
Pakene jo luotani kulkurikonna, kaikkoa taakse aidan, taikka sun, turkasen, tuttujes luokse lintujen siivillä laitan!
Itse mä työstäni onneni etsin, Luojani johtoon luotan, Luojalta paulojes päästimeksi apua ja turvaa vuotan.
Itse mä työstäni onneni etsin, onneni tytölleni kannan, itseni, tyttöni, Luoja jos sallii, maalleni uhriksi annan.
Tampereella 1899.
Pohjolan neidet lännessä.
Mereltä neittä seitsemän toi tuuli tullessaan. He puitten varjoon istuivat rannalle länsimaan.
Kajossa illan katsomaan tulivat viiksisuut, tulivat suuret ruunupäät ja pienoisemmat muut.
Suloiset, sorjat neidet on, vaan kenpä tiesi sen, ne onko immet Vellamon vai keijut ilmojen.
Vaan länsi heidän kaukaisen sukunsa kuulla saa, kun vetten taakse katsellen he laulun kaijuttaa.
Se laulu kaihosointuinen kainosti ilmoittaa: etäällä pohjolassa on yks ihanainen maa.
Sen lehdot veessä heijastuu välillä vuorien, ja taivas illoin, aamuisin luo ruskon kultaisen.
On kansa siellä kunnokas ja jäyhä toimissaan; se korvesta on kyntänyt valoisan viljamaan.
Ja taistot tuimat käynyt on se nuijin, miekoinkin, vaan ihanammat, suuremmat runoin ja kantelin.
Se talviyöstä noussut on suv'aamun säteilyyn; sen laihot nosti latvojaan jo päivän häikäisyyn. —
Niin pohjan neidet laulullaan ihasti viiksisuut, ihasti suuret ruunupäät ja pienoisemmat muut.
Syyskuulla 1899.
Kotkankallio.
I,
Kotka se lenteli ilmojen halki, siipeä viisti ja aaltoon löi ja kun pesän huomasi pienosen linnun, siihen se iski ja mylleröi.
Kallion loukossa, harjalla kummun, niskalla kosken kuohuisen kivenviha kasvatti poikasiansa, kunnes ne kuontuisi lentimilleen.
Kotka se ulapalla vaaniessansa kallion loukkoon tähtäili, liiteli, laateli, kiertäen, kaartain, kohti jo vihdoin syöksähti.
Kova oli kallion korkea kärki, kotka iski kyntensä kalliohon, siinä se kahleissa vieläkin istuu, kivenviha kallion turvissa on.
Tampereella 1899.
Keväinen kotiintuminen.
Suli hei, hepo, astele arvelematta, elä niskojas nakkele ensinkään! Sulonurmi jo kaunoset kunnaat kattaa, käki täyttää tienoot helkyllään. Ratas laulavi, raikuu raklattain, tulisirkoset pyörästä säihkyy vain. Suli hei, hepo, rattaita vinhaan vie! Kovin pitkä on tie.
Ilo sammui maailman pauhinassa, sydän synkkeni kuohussa kaupungin. Suru pitkien iltojen valvonnassa tuli vieraaksi kalliomuureihiii. Jopa lämpeni päivä ja hanget vei, elo elkeni, uhkeni, hei suli hei, kotitietä on riemukas taivaltaa, kun on vihreä maa!
Tiehaara on kaukana kuonnuksissa ja se kotihin kulkijan johdattaa. Koko tien näen täältä jo aatoksissa, pää vaikkapa vaivoin silmiin saa. Lepät lehtevät vierellä versoo sen, ratas kuopissa keinuu horjuellen. Hepo tietävi tiensä kääntyessään ihan itsestään.
Niin tuttuja tääll' ovat pensaat, puutkin, ahot marjavat, niityt aitoineen. Kotitanhuat, metsiköt, tienoot muutkin sulomuistoja kiehtovat aatokseen. Lehdon lentävät lintuset laulelevat tulolaulelut raikkaat, riemuisat. Kotiseutuni, kuin olet armainen, miten armainen!
Mäki eessäni vielä on männikköinen, koti ei ihan kuonnu kuumottamaan. Kevätaurinko laskee, hengetär öinen käy männikön lehvillä soutelemaan. Mäen rinteessä aattelen, onkohan vaan koti kaunonen viel' ihan ennallaan. Hevon kaula se rinteessä kyömään käy, koti vaan ei näy.
Se on tuolla, se tuolla on kummullansa, on tuolla se rannalla lahdelman! Kas, kuinka se nostaa kattoansa sädeloistoon päivyen laskeevan! Kas, rannalla tuuhea pihlajapuu kera kartanon lahdessa heijastuu! Katon harjalla viiri se viittaa päin mua tervehtäin.
Suli hei, hepo hilkkase arvelematta mäen viettoa vierua laskettain! Ilokyynele silmää kastelematta ei anna mun katsoa armastain. Ratas vierivi, matka jo loppuun saa, hepo portilla riemuiten hirnahtaa. Kotiportti se vinkuu hiljaisen tuloterveisen.
Kotihalli se haukkuu kartanolla, kunis tuntevi, alkavi riemuamaan. Ihanaisia hetkiä monta olla tällaisia ei voi päällä maan. Isä, äiti ja sisko ja perhe muu ulos pihalle pirtistä sulloutuu. Ilohaastelu vilpas viihdyttää ja viihtymys jää.
1898.
Iltakello.
Iltakello helkähdellen rannat kattaa kaijullaan, kaiku lehdot kierrätellen helkkyy ylle viljamaan.
Kumarassa kukkivaiset kultaviljan korjaajat kuullen kaijut kaunokaiset selkiänsä oikovat.
Reipas renki, nuori Ville sirpin maahan singottaa, takin heittää hartehille, piipun hampaihinsa saa.
Torpan joukot päivätyönsä taasen saivat illoilleen, miehyt kiinnittävi vyönsä päivän työssä löyhtyneen.
Torpan vaimo pientarelle käypi luokse lastensa, antaa rinnan pienoselle, nokan niistää toiselta.
Torpan tyttö kainomieli ruista suorii sormillaan, rauniolle häll' on mieli vaapukoita poimimaan.
Piikatyttö ruskosilmä suorii tumman palmikon, kartanolle käyden vilmä alkaa lemmenlaulelon.
Syksyillan tienoholle virittäissä varjojaan, joukot käyvät kartanolle kylpemään ja nukkumaan.
Sängiköllä jälkipuolia vaari tarkastellen käy, onko toimet tehty huolla, ettei tähkäpäitä näy.
1899.
Ilta.
Iltapäivän kultaloimo lahden rannat peittää, lehtoniemen liepehelle poika verkot heittää.
Häll' on tyttö soutimilla, tyttö kultatukka, kirkassilmä, ruskoposki rantakummun kukka.
Päivän säihkyt suutelevat nuoren neidon kaulaa, nuori neito soutaessa raikkahasti laulaa.
Nuoren rinnan riemusoinnut laulelosta tulvii, kaihon kumma kaukomieli riemun alla hulvii.
Neidon laulu rantamilla kaikuhunsa hukkuu, — kaukaisessa kuusikossa käkikulta kukkuu.
1998.
Neitosen sulhaset.
Kasvoi neitonen kirkassilmä taattonsa tanhuilla. Kaksipa kasvoi sulhaspoikaa kahdella naapurilla.
Kasvoi neidosta kultatukka, vieno ja sorja ja sievä. Kirkkaitten silmien huomenrusko oli niin sulosa ja vievä.