Part 8

Mutta kommuunin surmaamat kuusikymmentäneljä panttivankia, niiden joukossa Pariisin arkkipiispa! -- Porvaristo ja sen armeija olivat kesäkuussa 1848 ottaneet uudelleen käytäntöön jo aikoja sitten sodankäynnistä hävinneen tavan -- turvattomien vankiensa ampumisen. Tätä julmaa tapaa on siitä lähtien pienemmässä tai suuremmassa määrässä käytetty kaikkia kansankapinoita tukahdutettaessa Euroopassa ja Intiassa, mikä todistaa, että se oli todellinen "sivistyksen edistysaskel!" Toiselta puolelta olivat preussiläiset Ranskassa herättäneet henkiin tavan ottaa panttivankeja -- syyttömiä ihmisiä, jotka hengellään olivat heille vastuussa toisten toimista. Kun Thiers, kuten olemme nähneet, heti taistelun alusta alkaen saattoi voimaan tuon inhimillisen tavan ampua kuoliaaksi kommuunin vankeja, ei kommuunille jäänyt muuta keinoa näitten vankien hengen suojelemiseksi kuin turvautua tuohon preussilaiseen tapaan ottaa panttivankeja. Panttivankien henki oli monen moneen kertaan menetetty vankien jatkuvalla ampumisella Versailles'issa. Miten saatettiinkaan niitä enää säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla Mac Mahonin pretoriaanit juhlivat tuloansa Pariisiin? Pitikö viimeisenkin vastapainon porvarihallituksen hillittömälle raakuudelle -- panttivankien ottamisen -- jäädä vain naurun esineeksi? Piispa Darboy'n todellinen murhaaja on Thiers. Kommuuni oli kerran toisensa perään tarjoutunut vaihtamaan arkkipiispan ja joukon muita pappeja kaupanpäällisiksi yhtä ainoata, Thiers'in kiinnipitämätä Blanqui'ta vastaan. Thiers kieltäytyi itsepintaisesti. Hän tiesi, että hän Blanqui'ssa antaisi kommuunille yhden pään lisää, kun sitävastoin arkkipiispa parhaiten palveli hänen tarkoituksiaan -- ruumiina. Thiers matki tässä suhteessa Cavaignac'ia. Minkä kauhun huudon pääsevätkään Cavaignac ja hänen "järjestyksen miehensä", kun he kesäkuussa 1848 leimasivat kapinoitsijat arkkipiispa Affre'n murhaajiksi! Ja kuitenkin tiesivät he varsin hyvin, että arkkipiispan olivat ampuneet järjestyspuolen sotamiehet. Jacquemet, arkkipiispan tuomiorovasti, oli kohta teon jälkeen antanut hänelle siihen suuntaan käyvän todistuksensa.

Koko tämä parjauksen kuoro, jota järjestyspuolue verijuhliensa yhteydessä ei koskaan ole jättänyt ääneen virittämättä uhrejansa vastaan, todistaa vain, että meidän päiviemme porvaristo pitää itseään sen muinoisen feodaliherran laillistettuna jälkeläisenä, joka piti jokaista asetta omassa kädessään oikeutettuna plebeijiä vastaan, kun sitä vastoin mikä ase tahansa plebeijin kädessä oli ilman muuta rikos.

Hallitsevan luokan salaliitto vallankumouksen kukistamiseksi vieraan valloittajan suojeluksen alla käydyn sisällisen sodan kautta -- salaliitto, jonka jälkiä me olemme seuranneet syyskuusta lähtien siihen saakka, kun Mac Mahon'in pretoriaanit St Cloud'n portista marssivat sisään -- saavutti huippunsa Pariisin verilöylyssä. Bismarck katselee tyytyväisenä muhoillen Pariisin raunioita, joissa hän ehkä näki "ensimmäisen suorituserän" siitä yleisestä suurten kaupunkien hävityksestä, jota hän oli pyytänyt saada tehdäkseen, kun vielä oli yksinkertainen maajunkkari preussilaisessa chambre introuvable'ssa (maajunkkarien kamarissa) v. 1849. Hän katselee tyytyväisenä Pariisin köyhälistön ruumiita. Hänelle ei se ole ainoastaan vallankumouksen hävittämistä vaan samalla Ranskan hävittämistä, joka nyt todella on mestattu, vieläpä Ranskan oman hallituksen toimesta. Kaikille menestyksellisille valtiomiehille ominaisella pintapuolisuudella näkee hän vain tämän valtavan historiallisen tapahtuman ulkokuoren. Missä on milloinkaan aikaisemmin historia pannut näyttämölle voittajan, joka kruunaa voittonsa sillä, että näyttelee ei ainoastaan voitetun hallituksen santarmin, vaan samalla myös sen palkatun salamurhaajan osaa? Preussin ja Pariisin kommuunin välillä ei ollut mitään sotaa. Päinvastoin: kommuuni oli hyväksynyt rauhanehdot ja Preussi oli vakuuttanut puolueettomuutensa. Preussi ei siis ollut sotaakäyvä puoli. Se toimi kuin salamurhaaja, kuin pelkuri salamurhaaja, koska se ei ottanut päälleen mitään vaaroja; kuin palkattu salamurhaaja, sillä se teki 500 miljoonaan nousevien verirahojensa maksamisen riippuvaksi Pariisin kukistumisesta, ja niin tuli vihdoinkin päivänvaloon tuon sodan todellinen luonne, jonka kautta kaitselmus oli asettanut hurskaan ja siveellisen Saksan kurittamaan jumalatonta ja kevytmielistä Ranskaa! Ja tämä ennenkuulumaton rikos kansainvälistä oikeutta vastaan, jo sellaisena kuin sen ovat käsittäneet vanhan ajan lainoppineet, on sen sijaan, että se olisi ravistanut Euroopan "sivistyneet" hallitukset hereille julistamaan lupauksensa rikkoneen Preussin, joka oli pelkkä ase Pietarin hallituksen kädessä, kansainkiroukseen -- se on sen sijaan pannut ne vain miettimään, eivätkö nekin harvat teurasuhrit, jotka ovat päässeet pujahtamaan pakoon Pariisia ympäröineen kaksinkertaisen vahtiketjun lävitse, olisi luovutettava Versailles'in hallituksen pyöveleille!

Että uudemman ajan valtavimman sodan jälkeen voittava ja voitettu armeija tekevät liiton yhteisesti teurastaakseen köyhälistöä -- sellainen ennenkuulumaton tapaus ei todista, niinkuin Bismarck luulee, uuden ylöspäin pyrkivän yhteiskunnan kukistumista, vaan se todistaa vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajaantumista. Korkein sankarillinen nousu, mihin tämä vanha yhteiskunta vielä kykeni, on kansallissota, ja tämä osoittautuu nyt olevan pelkkää hallitushuijausta, jolla ei enää ole muuta tarkoitusta kuin lykätä tuonnemmaksi luokkataistelua ja joka huijaus sysätään syrjään heti kuin luokkataistelu jälleen leimahtaa esiin kansalaissotana. Luokkavalta ei enää kykene piiloittamaan itseänsä kansallisen virkatakin alle. _Kansalliset hallitukset nousevat yhtenä köyhälistöä vastaan!_

V:n 1871 helluntaipäivän jälkeen ei voi enää olla rauhaa eikä aselepoa Ranskan työväestön ja sen työntuotteiden anastajien välillä. Palkatun sotaväen rautainen käsi saattanee ehkä jonkun aikaa pitää molempia luokkia saman painostuksen alla. Mutta taistelun täytyy yhä uudestaan ja uudestaan puhjeta alati kasvavassa laajuudessa eikä voi olla epäilystäkään siitä, kuka tulee olemaan lopullinen voittaja -- harvat riistäjätkö vai työtätekevien valtava enemmistö. Ja Ranskan työväestö on ainoastaan koko uusiaikaisen köyhälistön etujoukko.

Samaan aikaan kuin Euroopan hallitukset tällä tavalla Pariisin edustalla todistavat luokkavallan kansainvälistä luonnetta, huutavat he täyttä kurkkua kansainvälisen työväenliiton -- joka on työn kansainvälinen vastajärjestö pääoman yleismaailmallista liittoa vastaan -- olevan pääsyyllisen koko tähän onnettomuuteen. Thiers syytti sitä työn despootiksi (sortovaltiaaksi), joka tahtoo käydä sen vapauttajasta. Picard käski, että kaikki yhteys internatsionalen ranskalaisten ja ulkomaalaisten osastojen välillä oli katkaistava. Kreivi Jaubert, Thiers'in vanha, muumioitu rikoskumppani v:n 1835 ajoilta, julisti kaikkien hallitusten tärkeimmän tehtävän olevan hävittää sen juurinensa. Maajunkkarit kansalliskokouksessa karjuvat sitä vastaan, ja koko Euroopan sanomalehdistö yhtyy kööriin. Eräs arvossapidetty ranskalainen kirjailija, joka on täydellisesti vieras liitollemme, lausuu siitä seuraavasti: "Kansalliskaartin keskuskomitean jäsenet, samoin kuin suurin osa kommuunin jäsenistä ovat toimeliaimpia, taitavimpia ja tarmokkaimpia päitä kansainvälisessä työväenliitossa... henkilöitä, jotka ovat läpeensä rehellisiä, suoria, pystyviä, täynnä antaumusta, vilpittömiä ja innostuneita sanan hyvässä merkityksessä." Poliisilta vivahtava porvariäly luonnollisesti kuvittelee kansainvälisen työväenliiton jonkinlaiseksi salaiseksi seuraksi, jonka keskusvirasto aika ajoin määrää toimeenpantaviksi purkauksia eri maissa. Liittomme on kuitenkin tosiasiallisesti ainoastaan se kansainvälinen side, joka yhdistää sivistyneen maailman eri maitten edistyneimmät työläiset yhteen. Missä maassa, missä muodossa ja minkälaisissa oloissa tahansa luokkataistelua muodossa tai toisessa ilmeneekin, on luonnollista, että liittomme jäsenet ovat etunenässä. Se maaperä, jossa se versoo, on uusiaikainen yhteiskunta itse. Sitä ei voida polkea maahan suurimmallakaan verenvuodatuksella. Hävittääkseen sen täytyisi hallitusten ennen kaikkea hävittää pääoman pakkovalta työn yli -- siis hävittää oman loiselämänsä ehto.

Työläisten Pariisia kommuuneineen tullaan aina juhlimaan uuden yhteiskunnan kunniakkaana airueena. Sen marttyyrit ovat haudatut työväenluokan suureen sydämeen. Sen hävittäjät on historia jo nyt naulannut siihen häpeäpaaluun, josta heidän pappiensa kaikki rukoukset ovat voimattomia heitä pelastamaan.

Pääneuvosto:

M.T. Boon, Fred. Bradnick, G.H. Buttery, Caihill, Villiam Hales, Kolb, Fred. Lessner, G. Milner, Thomas Mottershead, Charles Murray, Pfänder, Roach, Rühl, Sadler, Cowell Steyney, Alf. Taylor, V. Townshend.

Kirjeenvaihtaja-sihteerit:

Eugene Dupont, Ranska. -- Karl Marx, Saksa ja Hollanti. -- Friedrich Engels, Belgia ja Espanja. -- Hermann Jung, Sveitsi. -- P. Giovacchini, Italia. -- Zevy Moritz, Unkari. -- Anton Zabicki, Puola. -- J. Cohen, Tanska. -- J.G. Eccarius, Yhdysvallat.

Hermann Jung, puheenjohtaja. -- John Veston, rahastonhoitaja. -- Georg Harris, rahastonh. apulainen. -- John Hales, yleissihteeri. 256, High Holborn, London, W.C, toukokuun 30 pnä 1871.

Liitteitä.

I. Vankijono pysäytettiin Avenue Uhrich'ille ja asetettiin neljä- tai viisimiehisiin riveihin katukäytävälle, kasvot kadulle päin. Kenraali, markiisi de Gallifet esikuntineen nousi hevosten selästä ja tarkasti linjaa alkaen vasemmalta sivustalta. Kenraali kulki hitaasti pitkin rivejä tarkastellen niitä. Silloin tällöin pysähtyi hän, ottaen olkapäästä tai viitaten takimaisista riveisiä jonkin miehen erilleen. Nämä tällä tavoin poimitut asetettiin pitemmittä puheitta keskelle katua, jossa ne pian muodostivat oman erityisen rivinsä... Oli silmiinpistävää, että menettely antoi runsaasti sijaa erehdyksille. Eräs ratsastava upseeri kiinnitti kenraalin huomiota erääseen mieheen ja erääseen naiseen jonkin erityisen pahantyön tähden. Nainen syöksyi esiin rivistä, lankesi polvilleen ja vakuutti ojennetuin käsivarsin kiihkeästi syyttömyyttään. Kenraali odotti keskeytystä puhetulvassa ja sanoi sitten mitä levollisimmalla naamalla ja ryhtiään liikauttamatta: "Rouvaseni, minä olen käynyt kaikissa Pariisin teaattereissa, ei maksa vaivaa näytellä ilveilyä (il ne vaut pas la peine de jouer la comédie)... Tuona päivänä ei ollut hyvä olla kenenkään, jos hän oli huomattavasti suurempi, likaisempi, puhtaampi, vanhempi tai rumempi kuin kanssaihmisensä. Erään miehen suhteen kiinnitti erikoisesti huomiotani, että hänen oli kiittäminen pikaisesta pääsystään tästä maallisesta murheenlaaksosta ainoastaan sisäänlyötyä nenäänsä... Toista sataa poimittiin tällä tavoin, ryhmä sotamiehiä komennettiin ampumaan ja muu osa vangeista sai marssia eteenpäin, valittujen jäädessä jälelle. Muutamia minuutteja jälkeenpäin alkoi ryhmä takanamme ja jatkoi -- lyhyin keskeytyksin -- ampumistaan yli neljännestunnin. Näin tapahtui näiden umpimähkään tuomittujen onnettomien telotus." -- Daily News-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä. -- Mainittu Gallifet, "rouvansa rakastaja, joka yleisesti oli tunnettu hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan juomingeissa", oli sodan aikana yleisesti tunnettu nimellä ranskalainen _vänrikki Pistooli_.

"Le Temps", harkitseva eikä millään tavalla huomiota herättämään taipuvainen lehti, kertoo hirvittävän jutun puolittain kuoliaaksi ammutuista ja ennen kuolemaansa haudatuista ihmisistä. Suuri joukko haudattiin Jacques-la-Bouchièré'n luona olevalle torille ja monien peitteeksi viskattiin ainoastaan ohut kerros maata. Päivällä katujen hälinä hämmensi kaiken, mutta yön hiljaisuudessa heräsivät läheisten talojen asukkaat hiljaiseen voihkimiseen, ja aamulla nähtiin suljetun nyrkin pistävän ylös maasta. Tuon johdosta käskettiin ruumiit kaivaa uudelleen ylös... Että monet haavottuneet haudattiin elävältä, siitä ei voi olla pienintäkään epäilystä. Yhden tapauksen voin taata. Kun Brunei ja hänen rakastettunsa toukok. 24 p. olivat ammutut erään Vendôme-torin varrella olevan talon pihalla, annettiin heidän maata siinä 27 p:vän iltapäivään. Kun silloin vihdoinkin tultiin viemään ruumiita pois, havaittiin naisen vielä olevan elossa ja vietiin hänet sitomispaikalle. Vaikka häneen oli osunut neljä kuulaa, on hengenvaara nyt ohi. -- Evening Standart-lehden Pariisin-kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä.

II. Seuraava kirje oli julkaistuna lontoolaisessa Times-lehdessä 13 p:nä kesäkuuta:

Times-Iehden toimittajalle. -- Herra Toimittaja! -- Kesäkuun 6 p:nä 1871 on hra Jules Favre lähettänyt kaikille Euroopan valloille osoitetun kiertokirjeen, jossa hän vaatii kansainvälistä työväenliittoa kuristettavaksi kuoliaaksi. Muutamat huomautukset riittänevät valaisemaan tätä asiakirjaa.

Jo meidän sääntöjemme johdannossa on ilmoitettuna, että internationale perustettiin syyskuun 28 p:nä 1864 julkisessa kokouksessa St. Martin Hallissa, Long Acre, Lontoossa. Hänelle itselleen parhaiten tunnetuista syistä asettaa Jules Favre perustamisen päivänmäärän ajassa taaksepäin aina vuoteen 1862.

Meidän periaatteitamme selostaakseen uskottelee hän jäsentävänsä 'sen (internationalen) 25 p:nä maalisk. 1869 julkaistua painotuotetta.' Ja mitä hän lainaa? Erään seuran julkaisua, joka ei ole internationale. Tämän kaltaisia temppuja käytti hän jo silloin kuin hän verrattain nuorena asianajajana puolusti pariisilaista Le National-lehteä parjauksesta nostettuja Cabet'n kanteita vastaan. Silloin uskotteli hän toistavansa otteita Cabet'n lentokirjasista, kun sen sijaan luki itse väliin pistämiään lisälauseita. Tämä silmänkääntäjätemppu paljastettiin kuitenkin oikeuden edessä ja olisi hän, jos Cabet ei olisi ollut niin peräänantavainen, rangaistukseksi tullut potkituksi pois Pariisin asianajajien yhdistyksestä. Kaikista näistä asiakirjoista, joita hän vetää esiin internationalen asiakirjoina, ei yksikään ole sen. Niinpä sanoo hän: 'Liitto julistaa olevansa ateistinen, sanoo Lontoossa 1869 perustettu pääneuvosto.' Pääneuvosto ei ole koskaan julkaissut tuollaista. Päinvastoin: se on julkaissut asiakirjan, joka on kuolettanut "allianssin" -- L'Alliance de la democratie socialiste Genevessä, jota Jules Favre siteeraa -- alkuperäiset säännöt.

Koko kiertokirjeessään, joka osaksi on olevinaan tähdätty keisarikuntaakin vastaan, toistaa Jules Favre internationalea vastaan yksinomaan niitä poliisisatuja, joita keisarikunnan yleiset syyttäjät ovat keksineet kokoon ja jotka keisarikunnan omien tuomioistuinten edessä ovat rauenneet omaan tyhjyyteensä.

On tunnettua, että internationalen pääneuvosto molemmissa julistuksissaan (heinä- ja syyskuussa 1870) silloisesta sodasta on paljastanut Preussin valloitussuunnitelmat Ranskaa vastaan. Myöhemmin kääntyi hra Reitlinger, Jules Favren yksityissihteeri, mutta luonnollisesti turhaan, muutamien pääneuvoston jäsenten puoleen saadakseen nämä toimeenpanemaan joukkomielenosotuksia Bismarckia vastaan ja kansallisen puolustuksen hallituksen hyväksi. Erityisesti pyydettiin, että niissä ei tasavaltaa sanallakaan mainittaisi. Valmistelut joukkomielenosotuksia varten Jules Favre'n odotetun Lontooseen saapumisen johdosta tehtiin -- varmaankin mitä parhaimmassa tarkoituksessa -- vastoin pääneuvoston tahtoa, joka 9 p:nä syysk. antamassaan julistuksessa nimenomaan jo ennakolta oli varoittanut Pariisin työläisiä Jules Favre'sta ja hänen virkatovereistaan.

Mitähän hra Jules Favre sanoisi, jos internationalen pääneuvosto vuorostaan lähettäisi hänestä kiertokirjeen kaikille Euroopan hallituksille ja pyytäisi niiden kiinnittämään erityisesti huomiotaan jo kuolleen hra Millière'en Pariisissa julkaisemiin asiakirjoihin?

Erinomaisella kunnioituksella

John Hales; Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston sihteeri,

256, High Holbom, W.C., Lontoo 12.VI.1871.

Artikkelissaan "Kansainvälinen työväenliitto ja sen päämäärät" jäljentää lontoolainen Spectator-lehti hartaana ilmiantajana muiden samallaisten vääristelyjen ohella ja vielä täydellisemmin kuin Jules Favre edellämainittua "allianssin" asiakirjaa internationalen omana, -- ja tekee tämän yksitoista päivää sen jälkeen kuin ylläoleva oikaisu oli julkaistuna Times-lehdessä. Se ei meitä kummastuta. Jo Fredrik Suuri tapasi sanoa, että kaikista jesuiitoista protestanttinen on pahin.

Viitteet:

[1] Plebisciti = kansanäänestys, kansanpäätös. Käytettiin niistä kansanäänestyksistä, joita Napoleon III pani toimeen 1851 ja 1852 sen senaatin päätöksen vahvistamiseksi, jolla hänet määrättiin ensin tasavallan presidentiksi, sitten keisariksi. Viimeinen tällainen 8 p. toukok. 1870, jolloin hyväksyttiin Napoleonin uusi perustuslaki.

[2] Englannissa annetaan rikoksentekijöille, ennenkuin ovat kärsineet rangaistusaikansa loppuun, usein "vapaaseteleitä", joilla pääsevät vapauteen, mutta pysyvät poliisivalvonnan alaisina. Näitä seteleitä kutsutaan nimellä tickets-of-leave ja niiden haltijat ovat tickets-of-leave-men.