Part 4

Joitakin päiviä ennen helmikuun vallankumousta, suuttuneena pitkäaikaisesta, pakollisesta virattomana olostaan ja petoksista, joista Guizot oli hänet tuominnut, ja vainuten kansanliikkeen lähenevän, selitti Thiers edustajakamarille samaan valheelliseen jättiläistyyliin, joka hankki hänelle pilkkanimen Mirabeau-mouche (Mirabeau-kärpänen):

"_Minä kuulun vallankumouksen puolueeseen_, ei ainoastaan Ranskan, vaan koko Euroopan käsittävään. Minä toivon, että vallankumous hallitus pysyisi maltillisten miesten käsissä,... mutta vaikkapa tämä hallitus joutuisi kiihkeiden, vieläpä radikalisten (jyrkkien) henkilöiden käsiin, niin en minä sittenkään tule hylkäämään asiatani. Minä tulen aina kuulumaan vallankumouspuolueeseen."

Helmikuun vallankumous tuli. Sen sijaan, että olisi pannut Guizot'n ministeristön tilalle Thiers'in ministeristön, kuten pikku miehemme oli uneksinut, tunki se pois Louis Philipin korvatakseen hänet tasavallalla. Voiton ensi päivänä kätkeytyi tämä mies huolellisesti, unohtaen, että työläisten ylenkatse suojeli häntä heidän vihaltaan. Sittenkin pysytteli hän vanhastaan tunnetulla rohkeudellaan poissa julkisuuden näyttämöltä siksi, kunnes kesäkuun verilöylyt olivat raivanneet sen vapaaksi senkaltaiselle toiminnalle, jota hänellä oli tapana harjoittaa. Silloin hänestä tuli järjestyspuolueen ja sen parlamentarisen tasavallan johtava pää, tuon nimettömän välivaltakunnan, jossa kaikki hallitsevan luokan eri ryhmät tekivät salaliittoja toistensa _kanssa_ sortaakseen kansaa ja toisiansa _vastaan_ pannakseen pystyyn kukin oman monarkiansa (yksinvaltansa). Silloin kuten nytkin syytti Thiers tasavaltalaisten olevan ainoana esteenä tasavallan lujittamisen tiellä. Silloin kuten nytkin puhui hän tasavallalle samoin kuin pyöveli Don Carlokselle: "Minä murhaan sinut, mutta sinun omaksi parhaaksesi." Nyt kuten silloin on hänen pakko voittonsa jälkeisenä päivänä huudahtaa: "L'Empire est fait!" -- keisarikunta on valmis. Huolimatta hänen tekopyhistä saarnoistaan "välttämättömistä" vapauksista ja henkilökohtaisesta suuttumuksestaan Louis Bonapartea kohtaan, joka oli tarvinnut häntä ja sitten heittänyt parlamentarismin hiiteen, parlamentarismin keinotekoisen ilmakehän ulkopuolella tietää pikku miehemme hyvin kutistuvansa olemattomiin --, huolimatta kaikesta tuosta oli Thiers'illä kätensä mukana kaikissa toisen keisarikunnan häpeissä Rooman miehittämisestä ranskalaisilla joukoilla Preussia vastaan käytyyn sotaan asti, mihin sotaan hän kiihoitti ankarilla purkauksillaan Saksan yhtenäisyyttä vastaan -- ei käsitellen tätä preussilaisen despotismin ottamana naamarina, vaan loukkauksena sitä perintöosuutta vastaan, mikä Ranskalla oli saksalaisten eripuraisuudessa. Samaan aikaan kuin hän kääpiökäsivarsillaan mielellään Euroopan edessä heilautteli ensimmäisen Napoleonin miekkaa, Napoleonin, jonka historiallinen kengänpuhdistaja hänestä oli tullut, saavutti hänen ulkopolitiikkansa alati huippunsa Ranskan äärimmäisessä alennuksessa, Lontoon konventionista (sopimuksesta) 1841 Pariisin antautumiseen 1871 ja nykyiseen kansalaissotaan saakka, jonka kestäessä hän Bismarckin korkean esivallan luvalla kiihoitti Sedan'in ja Metzin vankeja lähtemään Pariisia vastaan. Kykyjensä joustavuudesta ja päämääriensä vaihtelevaisuudesta huolimatta on tämä mies koko pitkän ikänsä ollut kytkettynä mitä kivettyneimpään tottumukseen. On selvää, että uusiaikaisen yhteiskunnan syvemmällä käyvien virtausten täytyi ikuisesti pysyä häneltä salassa. Mutta jo silminnähtävimmätkin muutokset yhteiskunnan pinnalla ponnistelivat vastaan näissä aivoissa, joiden koko elinvoima oli paennut kieleen. Niinpä ei hän koskaan väsynyt leimatessaan pyhyydenhäväisemiseksi jokaisen poikkeuksen vanhentuneesta ranskalaisesta suojelustullijärjestelmästä. Louis Philippe'n ministerinä koitti hän huutaa olemattomiin rautatiet järjettöminä narrilaitoksina. Louis Bonaparten vastustajiin kuuluessaan häpäisi hän kaikki yritykset Ranskan rappeutuneen sotalaitoksen uudistamiseksi. Ei kertaakaan koko pitkän poliittisen uransa aikana hän ole tehnyt itseään syypääksi pienimpäänkään hyödylliseen toimenpiteeseen. Thiers oli johdonmukainen vain rikastumisenhimossaan ja vihassaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat häntä, eteenpäin. Hän astui ensimmäiseen ministeristöönsä Louis Philippe'n aikana köyhänä kuin Job, mutta jätti sen miljoonamiehenä. Kun hänen viimeinen ministeristönsä saman kuninkaan aikana (1 p:stä maalisk. 1840) ryhtyi häntä edustajakamarissa julkisesti syyttämään petoksesta, tyytyi hän vastaamaan puhkeamalla kyyneliin -- taito, jonka hän osaa yhtä hyvin kuin Jules Favre tai jokin muukin krokodiili. Bordeaux'ssa 1871 oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä Ranskan pelastamiseksi uhkaavasta rahallisesta romahduksesta se, että turvasi itselleen vuosittaiset kolme miljoonaa. Silloin lausui se "säästäväinen" tasavalta, josta hän 1869 oli antanut toiveita pariisilaisille valitsijoilleen, ensimmäiset ja viimeiset sanansa. Yksi hänen entisistä virkaveljistään 1830-vuoden kamarista, joka itse on kapitalisti, -- mikä seikka ei suinkaan estänyt häntä olemasta uhrautuvaisena jäsenenä Pariisin kommunissa --, hra Beslay, sanoi äskettäin eräässä seinäjulistuksessa Thiers'ille: "Työn orjuuttaminen pääoman avulla on kaikkina aikoina ollut teidän politiikkanne kulmakivi, ja siitä lähtien, kun olette nähneet työn tasavallan asetetuksi Pariisin kaupungintalolle, olette te keskeytymättömästi huutaneet Ranskalle: katsokaa noita roistoja!" -- Mestari pienessä valtioviekkaudessa, taituri vannomaan väärin ja kavaltamaan, perehtynyt kaikkiin ilkeisiin sotajuoniin, salakavaliin kolttosiin ja parlamentarisen puoluetaistelun halpamaisiin uskottomuuksiin; heti valmis, jos on potkittu pois viroista, lietsomaan vallankumousta ja tukehuttamaan sen veriin, niin pian kuin on jälleen päässyt peräsimeen; luokkaennakkoluuloja aatteiden asemasta, turhamaisuutta sydämen sijasta; yhtä huono yksityiselämä kuin on halveksittava julkinen -- tällaisena ei hän nytkään, näytellessään ranskalaisen Sullan osaa, voi olla naurettavalla kerskuvaisuudellaan lisäämättä tekojensa ilettävyyttä.

Pariisin antautuminen, joka jätti preussiläisten haltuun ei yksistään Pariisin vaan koko Ranskan, päätti ne kauan kestäneet kavalat juonet vihollisen kanssa, jotka syyskuun 4 p:vän vallananastajat, niinkuin Trochu itse on sanonut, jo mainittuna päivänä olivat aloittaneet. Toiselta puolen alkoi silloin kansalaissota, jota heidän nyt, preussiläisten tukemana, oli käytävä tasavaltaa ja Pariisia vastaan. Jo antautumissopimuksen sanamuodossa oli ansa viritettynä. Tuolla hetkellä oli yli kolmasosa maata vihollisen käsissä, pääkaupungin yhteys maaseudun kanssa oli katkaistu, ja kaikki liikeneuvot olivat epäjärjestyksessä. Sellaisissa oloissa oli mahdotonta valita Ranskalle todellista eduskuntaa, jollei annettu riittävästi aikaa valmistuksiin. _Juuri sentähden_ oli antautumissopimuksessa pantu ehdoksi, että kansalliskokous oli valittava kahdeksan päivän kuluessa, niin että monin paikoin Ranskaa tieto toimitettavista vaaleista saatiin vasta päivää ennen niiden määräaikaa. Vielä oli kansalliskokous, kuten antautumiskirjan eräässä kohdassa nimenomaan oli määrätty, valittava yksinomaan päättämään sodasta ja rauhasta ja asianhaarain mukaan mahdollisesti solmimaan rauhan. Kansan täytyi tuntea, että aselevon ehdot tekivät sodan jatkamisen mahdottomaksi, ja että Bismarck'in pakottamaa rauhaa vahvistamaan olivat huonoimmat ihmiset Ranskassa juuri paraimpia. Mutta tyytymättömänä kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli Thiers, jo ennenkuin aselevon salaisuus oli pariisilaisille ilmoitettu, lähtenyt vaalimatkalle maaseudulle sähköittääkseen siellä jälleen henkiin laillisuuspuolueen, jonka nyt yhdessä orleanilaisten kanssa piti täyttää hetkellisesti mahdottomiksi tulleiden bonapartelaisten paikka. Hänellä ei ollut mitään pelkoa niistä. Mahdoton hallitsemaan uusiaikaista Ranskaa ja siitä syystä halveksittava kilpailijana, -- mikä puolue oli sopivampi välikappale taantumukselle kuin se, joka toiminnassaan, Thiers'in omien sanojen mukaan (edustajakamarissa 5 p. tammik. 1833), "aina oli rajoittunut käyttämään kolmea apulähdettä: ulkonaista hyökkäystä, sisällistä sotaa ja anarkiaa?" Mutta he, laillisuuspuoluelaiset (legitimistit), uskoivat todella takaperin käännetyn tuhatvuotisen valtakuntansa tulleen. Siinä valtakunnassa näkyi ulkolaisten hyökkääjien kantapäitä, jotka polkivat Ranskaa maahan, siellä oli keisarikunnan romahdus ja Napoleonin vankeus ja siellä olivat he taas itse. Historian pyörä oli nähtävästi pyörähtänyt takaisin vuoden 1816 chambre introuvable'n (maaneuvos- ja junkkarikamarin) kohdalle. Tasavallan aikana vuosien 1848-1851 välisissä kokouksissa edustivat heitä heidän sivistyneet ja koulutetut parlamentariset johtajansa, mutta nyt tunkeutuivat etukynteen puolueen halvat sotamiehet -- kaikki Ranskan pourceaugnacit.

Niin pian kuin tämä ruraux- (maajunkkarien) kokous oli avattu Bordeaux'ssa, antoi Thiers heidän tietää, että olisi viipymättä hyväksyttävä alustavat rauhanehdot, vieläpä ilman parlamentarisen keskustelun niille suomaa kunnianosoitusta, ainoana ehtona, jolla Preussi sallii heidän aloittaa sodan tasavaltaa ja sen lujaa linnaa Pariisia vastaan. Vastavallankumouksella ei tosiaankaan ollut yhtään aikaa hukattavana. Toinen keisarikunta oli lisännyt valtiovelan kaksinkertaiseksi ja upottanut suurkaupungit raskaisiin paikallisiin velkoihin. Sota oli asettanut peloittavan suuria vaatimuksia kansakunnalle ja häikäilemättömästi tyhjentänyt sen apulähteet. Tehdäkseen hävityksen täydelliseksi, seisoi preussilainen Shylock edessä ja esitti maksettavaksi laskunsa puolenmiljoonan sotamiehensä elättämisestä ranskalaisella alueella, ja viiden miljaardin vahingonkorvauksesta sekä sen maksamattoman osan koroista 5 prosentin mukaan. Kenen piti maksaa lasku? Ainoastaan väkivaltaisesti kukistamalla tasavallan saattoivat rikkauksien riistäjät toivoa voivansa vierittää itse aikaansaamansa sodan kustannukset rikkauden luojien hartioille. Ja niin kannusti juuri Ranskan pohjaton rappiotila näitä isänmaallisia maaomaisuuden ja pääoman edustajia vieraan valloittajan silmäin edessä ja korkean suojeluksen alla täydentämään käydyn ulkonaisen sodan sisällisellä sodalla, orjainomistajien kapinalla.

Yksi suuri este oli tämän salaliiton tiellä Pariisi. Sen riisuminen aseista oli ensimmäinen menestymisen ehto. Sentähden vaati Thiers Pariisia laskemaan aseensa. Sitten ärsytettiin kaupunkia maajunkkarien kokouksen tyhmillä tasavaltalaisvastaisilla mielenosoituksilla ja Thiers'in omilla kaksimielisillä lausunnoilla tasavallan oikeusperusteista; uhkauksella panna kaupunki viralta hallitus- ja pääkaupunkina; orleanilaisten lähettilästen nimittämisellä; Dufaure'n laeilla langenneista vekseleistä ja vuokrista, jotka uhkasivat perikadolla Pariisin kauppaa ja teollisuutta; Pouyer-Quer-tier'n 2 centin verolla jokaisesta pienimmänkin painotuotteen kappaleesta; Blanqui'n ja Flourens'in kuolemantuomioilla; tasavaltalaisten lehtien lakkauttamisella; kansalliskokouksen muuttamisella Versailles'iin; Palikaon julistaman ja 4 p:nä syysk. lakkautetun piiritystilan uusimisella; nimittämällä joulukuun-sankari Vinoy kuvernööriksi, santarmi Valentin poliisipäälliköksi ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine kansalliskaartin ylipäälliköksi Pariisiin.

Ja nyt teemme yhden kysymyksen hra Thiers'ille ja hänen palvelijoilleen, kansallisen puolustuksen herroille. On tunnettua, että Thiers oli rahaministerinsä, hra Pouyer-Quertierin kautta esittänyt otettavaksi kahden miljaardin heti maksettavan lainan. Onko totta vai eikö:

1) että tämä asia oli sovittu niin, että useita satoja miljooneja olisi provisionina luisunut Thiers'in, Jules Favren, Ernest Picard'in, Pouyer-Quertier'n ja Jules Simon'in yksityisiin taskuihin ja:

2) että yhtään maksua ei tulisi tehtäväksi ennenkuin vasta Pariisin "rauhoituksen" jälkeen?

Joka tapauksessa oli asian täytynyt olla hyvin kiireellisen, sillä Thiers ja Jules Favre pyysivät häpeämättä Bordeaux'n kokouksen nimessä preussiläisiä joukkoja miehittämään Pariisin. Mutta se ei sopinut Bismarckin suunnitelmiin, kuten hän pilkallisesti ja aivan julkisesti kertoi kotiin palattuaan Frankfurtin ihmetteleville porvareille.

II.

Pariisi oli ainoa vakavampi este vastavallankumouksellisen salaliiton tiellä. Se oli siis riisuttava aseista: Siinä suhteessa oli Bordeaux'n kokous vilpittömyys itse. Jollei kokouksen junkkarien raivoava kiljunta olisi ollut kyllin kuuluvata, niin olisi Thiers'in suunnittelema Pariisin antaminen triumviraatin (kolmimiehisen liiton) haltuun -- jonka muodostivat joulukuun-murhaaja Vinoy, bonapartelainen santarmi Valentin ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine -- tehnyt jokaisen epäilyksen mahdottomaksi. Mutta samalla kun salaliiton tekijät asettivat aseista riisumisen todellisen tarkoituksen julkeasti kaikkien katseltavaksi, vaativat ne Pariisia laskemaan aseensa sellaisella tekosyyllä, joka oli mitä huutavin, häpeällisin valhe. Kansalliskaartin tykistö, sanoi Thiers, kuuluu valtiolle ja on luovutettava valtiolle takaisin. Tosiasia oli seuraava: siitä antautumispäivästä alkaen, jolloin Bismarckin vangit luovuttivat Ranskan Bismarck'ille, mutta olivat pidättäneet itselleen suurilukuisen henkivartioston sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että pitäisivät Pariisia kurissa sen avulla -- siitä päivästä alkaen oli Pariisi varuillaan. Kansalliskaarti järjestäytyi uudelleen ja uskoi korkeimman johtonsa keskuskomitealle, jonka kaarti kokonaisuudessaan, muutamia vanhoja bonapartelaisia osastoja lukuunottamatta, oli valinnut. Sen edellisenä päivänä, jolloin preussiläiset marssivat Pariisiin, piti keskuskomitea huolen siitä, että ne kanuunat ja kuularuiskut, jotka kapitulardit (antautujat) kavaluudella olivat saaneet jäämään niihin tai niiden läheisiin kaupunginosiin, jotka preussiläisten piti miehittää, siirrettiin Montmartre'een, la Villette'een ja Belleville'een. Tämän tykistön oli kansalliskaarti omalla avustuksellaan hankkinut. Se oli virallisesti tunnustettu kansalliskaartin omaisuudeksi tammik. 28 p:vän antautumissopimuksessa ja sellaisena erotettu erilleen valtiolle kuuluvien aseitten yleisessä luovutuksessa voittajalle. Thiers'iltä puuttui niin täydellisesti läpinäkyvin syyn varjokin aloittaakseen sodan Pariisia vastaan, että hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua valeeseen: kansalliskaartin tykistö on valtion omaisuutta.

Tykistön takavarikoiminen oli tarkoitettu Pariisin ja samalla koko syyskuun 4 päivän vallankumouksen aseista riisumisen alkajaisiksi. Mutta tästä vallankumouksesta oli tullut Ranskan laillinen tila. Tasavallan, sen teot, oli voittaja antautumiskirjan sanallisessa sisällyksessä tunnustanut. Antautumisen jälkeen olivat sen tunnustaneet kaikki vieraat vallat. Sen nimessä oli kansalliskokous kutsuttu kokoon. Syyskuun 4 p:nä alkanut Pariisin työväenvallankumous oli Bordeaux'n kansalliskokouksen ja sen toimeenpanevan valiokunnan ainoa oikeusperuste. Jollei syyskuun 4 p:vää olisi ollut, niin olisi kansalliskokous heti saanut väistyä vuonna 1869 ranskalaisen eikä preussilaisen vallan aikana yleisellä äänioikeudella valitun ja vallankumouksen väkivaltaisesti hajoittaman lakiasäätävän laitoksen tieltä. Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä olisi täytynyt antautua keskusteluihin saadakseen itselleen Louis Bonaparten allekirjoittaman suosituksen, jolla olisivat voineet välttää matkan Cayenne'een. Kansalliskokous, varustettuna valtakirjalla rauhan solmimista varten preussiläisten kanssa, oli vain yksityinen välikohtaus siinä vallankumouksessa, jonka todellinen ruumiillistuma yhä vielä oli aseistettu Pariisi -- sama Pariisi, joka oli tämän vallankumouksen tehnyt, joka sen tähden oli kestänyt viisikuukautisen piirityksen kaikkine nälänhädän synnyttämme kauhuineen ja joka pitkitetyllä vastarinnallaan, jota Trochun "suunnitelmakaan" ei ollut estänyt, oli laskenut perustuksen maaseudun itsepintaiselle puolustussodalle. Ja Pariisin piti nyt joko laskea aseensa Bordeaux'een kokoontuneiden kapinallisten orjainpitäjien häpeällisestä käskystä ja tunnustaa, että sen syyskuun 4 p:vän vallankumous vain oli yksinkertainen valtiovallan siirto Louis Bonapartelta hänen kuninkaallisten kilpailijoittensa käsiin, -- tahi sitten astua uhrautuvaisena esitaistelijana esiin Ranskan puolesta, jonka pelastaminen perikadosta ja uudestisyntyminen olivat mahdottomia, jollei vallankumouksellista tietä kaadettu kumoon niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja, jotka olivat synnyttäneet toisen keisarikunnan ja jotka tuon keisarikunnan suojelevan huolenpidon alaisina olivat päässeet kehittymään äärimmäisen mädännäisyyden tilaan. Pariisi, vaikka vielä oli viisikuukautisen nälänhädän uuvuttama, ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Se päätti sankarillisesti kestää kaikki vastarinnan vaarat taistelussa ranskalaisia salaliittolaisia vastaan, huolimatta siitä, että yhä vielä preussiläisten kanuunain kidat ammottivat alas heitä kohtaan heidän omista linnoituksistaan. Mutta samalla kansalliskaartin keskuskomitea, kauhistuen kansalaissotaa, jonka keskelle Pariisi tulisi pakosta joutumaan, päätti asettua puolustavalle kannalle, huolimatta kansalliskokouksen ärsytyksistä, toimeenpanevan valiokunnan perusteettomista hyökkäyksistä ja uhkaavista joukkojen keskittämisistä Pariisiin ja sen ympärille.

Thiers itse alkoi sitten kansalaissodan lähettämällä Vinoy'n johdolla joukon poliisiupseereita ja muutamia linjarykmenttejä yölliselle ryöstöretkelle Montmartreen äkkirynnäköllä ryöstämään sieltä kansalliskaartin tykistön. On tunnettua, miten tämä yritys meni myttyyn kansalliskaartin vastustuksen ja tapahtuneen joukkojen veljestymisen tähden. Aurelles de Paladine oli jo etukäteen painattanut valmiiksi voittosanomansa ja Thiers'illä oli valmiina jaettaviksi seinäjulistukset, joilla piti antaa tiedoksi hänen valtiokeikaustoimenpiteensä. Kummatkin täytyi nyt korvata Thiers'in julistuksella, jossa hän ilmoitti jalomielisen päätöksensä antaa kansalliskaartin pitää aseensa. Hän ei epäillyt, sanottiin julistuksessa, sen tulevan käyttämään niitä hyväksensä liittymällä hallituksen puolelle kapinoitsijoita vastaan. Kaikista 300,000 kansalliskaartilaisesta noudatti ainoastaan 300 tätä pikku Thiers'in kehoitusta liittyä häneen omaa itseänsä vastaan. Maaliskuun 18 p:n mainehikas työväenvallankumous otti vastustamattomasti Pariisin valtaansa. Keskuskomitea oli sen väliaikainen hallitus. Eurooppa näytti hetkisen epäillen miettivän, tokko sen pää-, valtio- ja sotatoimet olivatkaan todellisia vai olivatko ne vain kauan sitten kadonneen menneisyyden unia.

Maaliskuun 18 p:stä siihen saakka, kun versaillesilaiset joukot hyökkäsivät kaupunkiin, pysyi köyhälistön vallankumous niin puhtaana kaikista väkivallantöistä, joita "ylempien luokkien" vallankumoukset ja vielä enemmän vastavallankumoukset ovat uhkuen täynnä, että sen vastustajat eivät voineet löytää muita kannattimia kiukulleen kuin kenraalien Lecomtes'n ja Clément Thomas'n mestaukset ja yhteentörmäyksen Place Vendôme-torilla.

Yksi bonapartelaisista upseereista, joka otti osaa yölliseen hyökkäykseen Montmartre'lla, kenraali Lecomte, oli neljä kertaa käskenyt 81:stä linjarykmenttiä ampumaan erästä aseetonta väkijoukkoa Place Pigale'lla. Kun joukot kieltäytyivät siitä, puhkesi hän raivoissaan herjaamaan heitä. Sen sijaan, että olisivat ampuneet vaimoja ja lapsia, ampuivat hänen omat miehensä silloin hänet itsensä. Ne juurtuneet tavat, jotka työväenvihaajien kurinalaisuudessa on istutettu sotamiehiin, eivät luonnollisesti häviä samassa silmänräpäyksessä, jolloin sotamiehet siirtyvät työväen puolelle. Nämä samat miehet mestasivat myöskin Clement Thomas'n.

"Kenraali" Clement Thomas, eräs katkeroitunut entinen vahtimestari, oli Louis Philippe'n viime aikoina otettu tasavaltalaisen "Le National"-lehden toimitukseen, jossa hän samalla kertaa hoiti vastuunalaisen "pulvaanin" (gérant responsable, jonka tehtävänä oli tuomittujen vankilarangaistusten istuminen) ja kaksintaistelijan virkoja tässä hyvin taisteluhaluisessa lehdessä. Kun helmikuun vallankumouksen jälkeen nämä "kansalliset" ("national") herrat pääsivät peräsimeen, muuttivat he tämän vanhan vahtimestarin kenraaliksi. Tämä tapahtui vähän ennen kesäkuunteurastuksia, joita hän samoin kuin Jules Favre oli ollut mukana suunnittelemassa ja joissa hän näytteli yhtä halveksittavimmista pyövelinosista. Sitten hävisi hän yhdessä kenraaliarvonsa keralla pitkäksi aikaa sukeltaakseen jälleen esiin 1 p:nä marrask. 1870. Päivää ennen oli "puolustushallitus" kaupungintalolla antanut Blanqui'lle, Flourens'ille ja muille työväenedustajille juhlallisen lupauksensa luovuttaa anastamansa vallan vapaasti valitun Pariisin kommunin käsiin. Sen sijaan, että olisivat pitäneet sanansa, päästivät ne Pariisia vastaan irti Trochu'n bretagnelaiset, jotka nyt olivat olevinaan Bonaparten korsikalaisia. Kenraali Tamisier yksinään kieltäytyi tahraamasta nimeään tuollaisella sanansa syömisellä ja luopui toimestaan kansalliskaartin ylimpänä päällikkönä. Hänen tilalleen tuli Clement Thomas jälleen kenraaliksi. Koko ylipäällikkyytensä ajan kävi hän sotaa, ei suinkaan preussiläisiä, vaan Pariisin kansalliskaartia vastaan. Hän esti sen yleisen aseistamisen, kiihoitti porvaripataljoonia työväenpataljoonia vastaan, erotti toimestaan Trochu'n "suunnitelmalle" vihamieliset upseerit ja hajoitti pelkuruuden varjolla ne samat köyhälistön pataljoonat, joiden urhollisuutta heidän katkerimpienkin vihamiestensä on nyt ollut pakko ihmetellä. Clement Thomas oli hyvin ylpeä siitä, että Pariisin köyhälistön henkilökohtaisena vihamiehenä oli jälleen onnistunut valloittamaan takaisin vanhan ylemmyytensä kesäkuun päiviltä. Vielä muutamia päiviä ennen maaliskuun 18 p:vää esitti hän sotaministeri Leflôlle oman suunnitelman "loistavimpien Parisin kanaljain kukkien poiskitkemiseksi". Vinoy'n tappion jälkeen ei hän voinut kieltää itseltään esiintymistä yksityisenä urkkijana taistelunäyttämöllä. Keskuskomitea ja Pariisin työväki olivat samassa määrässä vastuunalaisia Clement Thomas'n ja Lecomte'n ampumisesta kuin Vales'in prinsessa niiden henkilöiden kohtaloista, jotka poljettiin kuoliaiksi väentungoksessa hänen Lontooseen tulonsa aikana.

Luuloteltu aseettomien kansalaisten surmaaminen Place Vendôme'ella on satu, josta Thiers ja maajunkkarit ovat itsepintaisesti vaienneet ja jonka levittämisen he uskoivat ainoastaan eurooppalaisten sanomalehtien renkituville.