Part 3

Sitäpaitsi on Strassburg Etelä-Saksalle vaarana ainoastaan niin kauan kuin tämä on Pohjois-Saksasta erillään oleva valta. V. 1792-95 ei Etelä-Saksaa koskaan ahdistettu tältä taholta, koska Preussi otti osaa Ranskan vallankumousta vastaan käytyyn sotaan. Mutta niin pian kuin Preussi 1795 teki yksityisrauhansa ja jätti Etelä-Saksan oman onnensa nojaan, alkoivat hyökkäykset sitä vastaan, Strassburg tukikohtana, ja jatkuivat aina vuoteen 1809. Todellisuudessa voi yhdistynyt Saksa tehdä Strassburgin ja jokaisen ranskalaisen armeijan Elsassissa vaarattomaksi, jos se keskittää kaikki joukkonsa Saarlouis'n ja Landaun välille, kuten tässä sodassa on tapahtunut, ja joko hyökkää eteenpäin tai ryhtyy taisteluun Mainz'in ja Metzin välisellä tiellä. Niin kauan kuin saksalaisten joukkojen päävoimat ovat siellä, on jokainen Strassburgista Etelä-Saksaan ryntäävä armeija kierretty ja sen yhteys muihin uhattu. Jos nykyinen sota on näyttänyt jotakin, niin on se näyttänyt, miten helppo on Saksasta käsin hyökätä Ranskaan.

Mutta -- rehellisesti puhuaksemme -- eikö ylipäänsä ole järjetöntä ja meidän ajallemme vierasta, että sotilaalliset näkökohdat kohotetaan siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansalliset rajat ovat määrättävät? Jos tahtoisimme noudattaa tätä sääntöä, niin voisi Itävalta vaatia Venetsian ja Mincio-linjan ja Ranska Rheinin-linjan suojaamaan Pariisia, joka varmasti on suojattomampi koillisesta kuin Berliini lounaisesta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan. Jos rajat ovat määrättävät sotaetuja silmällä pitäen, niin ei vaatimuksilla tule koskaan olemaan loppua, koska jokainen sotalinja välttämättömästi on puutteellinen ja voidaan parantaa ainoastaan uusien alueiden anastamisella. Eikä sitä sotalinjaa sitäpaitsi voida koskaan määrätä lopullisesti ja oikeudenmukaisesti, koska voittaja aina pakottaa voitetun suostumaan siihen ja siinä on sen johdosta jo uuden sodan siemen.

Kaiken historian opetus on: kansakuntain laita on sama kuin yksityisten. Hyökkäyksen mahdollisuuden estämiseksi on riistettävä niiltä kaikki puolustuskeinot. Ei riitä, että käy vastustajaa kurkkuun kiinni vaan on se heti tapettava. Jos koskaan valloittaja on ottanut "aineelliset vakuudet" musertaakseen kansakunnan voimat, niin teki sen Napoleon I Tilsitin sopimuksen ja sen tavan kautta, jolla hän pani sen täytäntöön Preussia ja muuta Saksaa vastaan. Ja kuitenkin murtui muutamia vuosia myöhemmin hänen jättiläisvaltansa kuin mädäntynyt ruoko Saksan kansan edessä. Mitä ovat ne "aineelliset vakuudet", jotka Preussi hurjimmissa unelmissaan saa pakotetuksi Ranskan antamaan, verrattuina niihin, jotka Napoleon I kiristi siltä itseltään. Tulos ei tule tällä kertaa olemaan vähemmän turmiollinen. Historia ei tule mittaamaan kostoansa Ranskalta riistettyjen neliöpeninkulmain, vaan sen rikoksen suuruuden mukaan, että 19:nnen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on jälleen herätetty eloon valloituspolitiikka.

Saksalaisen kiihkoisänmaallisuuden toitottajat sanovat: ette saa sekoittaa saksalaisia ranskalaisiin. Me emme tavoittele mainetta, ainoastaan turvallisuutta. Saksalaiset ovat pohjaltaan rauhaa rakastavaa kansaa. Heidän harkitsevan huolenpitonsa alaisena ollessa muuttuu itse valloituskin tulevan sodan syystä ikuisen rauhan pantiksi. Luonnollisestikaan ei se ollut Saksa, joka 1792 ryntäsi Ranskaan ylevänä päämääränään 1700-luvun vallankumouksen kukistaminen paineteilla! Eikö se ollut Saksa, joka tahrasi kätensä Italian valloituksessa, Unkarin sortamisessa ja Puolan jaossa? Sen nykyinen sotilasjärjestelmä, joka jakaa koko voimakkaan miespuolisen väestön kahteen osaan -- palveluksessa olevaan seisovaan sotaväkeen ja toiseen lomalla olevaan seisovaan varaväkeen, jotka molemmat ovat yhtä suuressa määrässä velvollisia tottelemaan ruhtinasta jumalan armosta -- sellainen sotilasjärjestelmä on luonnollisesti erinomainen mailmanrauhan "aineellinen vakuus" ja sen lisäksi sivistyksen korkein päämäärä! Saksassa niinkuin kaikkialla muuallakin myrkyttävät vallitsevan järjestelmän hovinarrit yleistä mielipidettä suitsutuksillaan ja valheellisilla itsekiitoksillaan.

He näyttävät pahastuneilta katsellessaan ranskalaisia Metzin ja Strassburgin linnoituksia -- nämä saksalaiset patriootit --, mutta he eivät näe mitään pahaa siinä moskovalaisten kauheassa linnoitusjärjestelmässä, johon kuuluvat Warsova, Modlin ja Ivangorod. Samalla kun he vapisevat kauhusta peljätessään bonapartelaisia hyökkäyksiä, sulkevat he silmänsä siltä häpeältä, mikä on tsaarin suojeluksenalaisuudesta.

Aivan samoin kuin 1865 Louis Bonaparte ja Bismarck, vaihtoivat 1870 Gortschakoff ja Bismarck lupauksia keskenään. Aivan samoin kuin Louis Napoleon imarteli itseään sillä, että 1866 v:n sota molemmin puolin uuvuttamalla Itävaltaa ja Preussia tulisi koroittamaan hänet Saksan korkeimmaksi riidanratkaisijaksi, aivan samoin oli Aleksanteri mielissään siitä, että 1870 v:n sota molemmin puolin näännyttämällä Saksaa ja Ranskaa koroittaisi hänet eurooppalaisen lännen korkeimmaksi erotuomariksi. Samaten kuin toinen keisarikunta piti Pohjois-Saksan liittoa olemassaololleen sopimattomana, aivan samaten täytyi autokratisen (itsevaltaisen) Venäjän uskoa Preussin johtaman Saksan valtakunnan uhkaavan itseään. Se on vanhan poliittisen järjestelmän laki. Sen alueella on toisen voitto toisen häviö. Tsaarin suurempi vaikutusvalta Euroopassa johtuu siitä, että hänellä on ollut vanhastaan yliherruutta Saksassa. Voiko tsaari tyytyä asemansa heikontamiseen ulkomaihin nähden juuri samalla hetkellä, jolloin tulivuorentapaiset yhteiskunnalliset voimat itse Venäjällä uhkaavat tärisyttää itsevaltiuden syvimpiä perustuksia? Jo käyttävät Moskovan lehdet samaa kieltä kuin bonapartelaiset sanomalehdet v:n 1866 sodan jälkeen. Uskovatko saksalaiskiihkoilijat todellakin, että Saksan vapaus ja rauha tulevat turvatuiksi, jos ne pakottavat Ranskan Venäjän syliin? Jos aseellinen menestys, voitonylpeys ja hallitsijasukujen juonet houkuttelevat Saksan ryöväämään saaliikseen ranskalaista aluetta, jää sille ainoastaan kaksi tietä valittavaksi. Joko täytyy sen, minkä seurauksen uhalla tahansa, ruveta Venäjän paisuttamisen julkiseksi orjaksi tai sitten täytyy sen lyhyen levon jälkeen varustautua uuteen "puolustussotaan", ei mihinkään tuollaisen äsken leivottuun "paikallistettuun" sotaan, vaan rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja vastaan.

Saksan työväenluokka on tarmokkaasti tukenut tätä sotaa, jonka estäminen ei ollut sen vallassa, mutta jota käydään Saksan riippumattomuuden puolesta ja sen sekä koko Euroopan vapauttamiseksi toisen keisarikunnan raskaasta painajaisesta. Saksan teollisuustyöläiset ovat yhdessä maatyöläisten keralla antaneet jänteitä ja lihaksia sankarillisille joukoille, jättäen puoleksi nälkiintyneet perheet jälkeensä. Vieraalla maalla käytyjen taistelujen harventamia rivejä tulee kotoinen kurjuus vielä enemmän harventamaan. Työläiset puolestaan vaativat nyt "vakuuksia", takeita siitä, että heidän valtavat uhrauksensa eivät ole menneet hukkaan, että he ovat valloittaneet vapauden, että heidän bonapartelaisista armeijoista saamansa voitot eivät muutu Saksan kansalle tappioksi kuten vuonna 1815. Ja ensimmäisenä tällaisena vakuutena vaativat ne "kunniallista rauhaa Ranskalle" ja "Ranskan tasavallan tunnustamista".

Saksan sosialidemokratisen työväenpuolueen keskusvaliokunta julkaisi lokakuun 5 p:nä manifestin, jossa se pontevasti vaati näitä vakuuksia. "Me", sanottiin julistuksessa, "panemme vastalauseemme Elsass-Lothringin anastusta vastaan. Ja me tiedämme puhuvamme Saksan työväenluokan nimessä. Ranskan ja Saksan yhteisten etujen, rauhan ja vapauden tähden sekä länsimaisen sivistyksen suojelemiseksi itämaista raakalaisuutta vastaan eivät Saksan työläiset tule kärsivällisinä sietämään Elsass-Lothringin anastamista... Me tulemme uskollisina muiden maiden työläistoverien keralla puolustamaan köyhälistön yhteistä kansainvälistä asiata!"

Onnettomuudeksi emme voi luottaa heidän välittömään menestykseensä. Kun Ranskan työläiset eivät rauhan vallitessa voineet saada hyökkääjää seisautetuksi, onko silloin Saksan työläisillä suuremmat mahdollisuudet saada voittaja pysähtymään keskellä aseitten kalsketta? Saksan työläisten manifestissa vaaditaan Louis Bonaparten luovuttamista alhaisena rikoksentekijänä Ranskan tasavallalle. Heidän valtaherransa tekevät voitavansa saadakseen hänet, joka on paras mies tuhoamaan Ranskan, pistetyksi jälleen Tuilerie'hin. Miten lieneekin, historia tulee osoittamaan, että Saksan työläiset eivät ole samasta taipuisasta aineesta tehtyjä kuin Saksan keskiluokka. He tulevat tekemään velvollisuutensa.

Heidän kerallansa tervehdimme mekin tasavallan toteuttamista Ranskassa, mutta samaan aikaan vaivaavat meitä huolet, jotka toivottavasti osoittautuvat perusteettomiksi. Tämä tasavalta ei ole syössyt valtaistuinta, vaan ainoastaan ottanut sen tyhjän tilan. Se tasavalta ei ole julistettu yhteiskunnallisena voittona, vaan kansallisena puolustustoimenpiteenä. Se on väliaikaisen hallituksen käsissä, joka on kokoonpantu osaksi yleisesti tunnetuista orleanisteista osaksi porvarillisista tasavaltalaisista. Ja niiden joukossa on muutamia, joihin v:n 1848 kesäkuunkapina on painanut lähtemättömän häpeäpilkkunsa. Työnjako tämän hallituksen jäsenten kesken näyttää lupaavan vain vähän hyvää. Orleanistit ovat vallanneet vahvat asemat -- armeijan ja poliisilaitoksen -- samalla kun luulotelluille tasavaltalaisille on annettu lavertelupaikat. Muutamat niiden ensimmäisistä teoista osoittavat joksikin selvästi, että ne eivät ole perineet keisarikunnalta ainoastaan kasan raunioita, vaan myöskin pelkonsa työväenluokkaa kohtaan. Kun nyt suun täydeltä luvataan tasavallan nimessä ihan mahdottomia asioita, eiköhän se vain tapahdu siinä tarkoituksessa, että saataisiin nousemaan ilmoille huutoja "mahdollisen" hallituksen aikaansaamisesta? Eiköhän tasavalta porvarillisten silmissä, jotka mielellään kaivaisivat sille hautaa, ole vain ylipääsykeino orleanistisen hallituksen uusimiseen.

Niinpä on Ranskan työväenluokka joutunut mitä vaikeimpiin olosuhteisiin. Jokainen yritys syöstä uusi hallitus hetkellä, jolloin vihollinen jo melkein kolkuttaa Pariisin porteille, olisi epätoivoista hulluutta. Ranskan työläisten täytyy tehdä velvollisuutensa kansalaisina, mutta he eivät saa antautua v:n 1792 kansallisten muistojen valtaan, niinkuin Ranskan talonpojat antoivat ensimmäisen keisarikunnan kansallisten muistojen pettää itsensä. Heidän ei ole palattava menneisyyteen, vaan rakennettava tulevaisuutta. Käyttäkööt he levollisesti ja päättäväisesti hyväksensä ne keinot, mitkä tasavaltainen vapaus heille antaa, oman luokkansa perinpohjaiseen järjestämiseen. Se tulee antamaan heille uusia, jättiläismäisiä voimia Ranskan uudestaan luomista ja yhteisen tehtävämme -- köyhälistöluokan vapauttamisen -- toteuttamista varten. Heidän voimastaan ja viisaudestaan riippuu tasavallan kohtalo.

Englannin työväestö on jo ryhtynyt toimenpiteisiin musertaakseen terveellisellä painostuksella ulkoapäin hallituksensa vastahakoisuuden Ranskan tasavallan tunnustamisessa. Tämä Englannin hallituksen nykyinen epäröiminen tulee todennäköisesti jälleen korvaamaan v:n 1792 sodan jakobiineja vastaan ja sen sopimattoman kiireen, jolla se silloin antoi valtiokeikaukselle tunnustuksensa. Englannin työväestö vaatii sitäpaitsi hallitukseltaan, että se kaikin voimin tulee vastustamaan Ranskan paloittelemista, jota osa englantilaista sanomalehdistöä on kyllin häpeämätön tahtomaan. Sama sanomalehdistö, joka kaksikymmentä vuotta on jumaloinut Ludvig Bonapartea Euroopan kaitselmuksena ja osoittanut voimakasta suosiotaan ameriikkalaisten orjain omistajien kapinalle. Nyt kuten ennenkin tekee se suojelusvalleja orjainpitäjille.

Kehoittakoot kaikkien maiden kansainvälisen työväenliiton osastot työväenluokkaa uutteraan toimintaan. Jos työläiset unohtavat velvollisuutensa, jäävät toimettomiksi, niin tulee nykyinen kauhea sota olemaan vielä kauheampien kansainvälisten taistelujen edelläkävijä ja johtamaan jokaisessa maassa uusiin työläisten tappioihin, joita tuottavat miekan, maanomistuksen ja pääoman herrat.

Vive la république! (Eläköön tasavalta!)

Lontoossa 9 p. syysk. 1870.

Pääneuvoston selostus kansalaissodasta Ranskassa 1871.

I.

Syyskuun 4 p:nä 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan, jota melkein samalla hetkellä juhli koko Ranska, yhden ainoankaan äänen nousematta vastaan, -- otti vehkeilevä ryhmäkunta mainetta tavoittelevia asianajajia, etunenässä Thiers valtiomiehenä ja Trochu kenraalina, haltuunsa Hôtel de Ville'n (kaupungintalon). Näitä miehiä elähdytti silloin niin kiihkeä usko Pariisin kutsumukseen kaikkina historiallisen pulan käännekohtina edustaa Ranskaa, että saadakseen anastamansa Ranskan hallitsija-arvot näyttämään oikeilta, näytti heistä riittävältä, kun esittivät niiden tueksi jo rauenneet Pariisilta saamansa edustajavaltuudet. Toisessa julistuksessamme viimeisestä sodasta, viisi päivää näiden henkilöiden pinnalle nousun jälkeen, sanoimme me, mitä miehiä he olivat. Ja kuitenkin salli Pariisi taistelun mylläkässä, kun todelliset työväenjohtajat vielä viruivat Bonaparten vankiloissa ja preussiläiset jo kulkivat täydessä marssissa Pariisia kohti, heidän käydä käsiksi valtiovaltaan, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että tämän valtiovallan tuli palvella yksistään kansallista puolustusta. Mutta Pariisia ei voitu puolustaa, jollei aseistettu sen työväestöä, jollei muutettu sitä käyttökelpoiseksi sotajoukoksi ja kouluutettu sen rivejä itse sodassa. Mutta aseistettu Pariisi oli samaa kuin aseistettu vallankumous. Pariisin voitto preussiläisestä hyökkääjästä olisi ollut Ranskan työväestön voitto Ranskan kapitalisteista ja omista valtioloisistaan. Tässä ristiriidassa kansallisen velvollisuuden ja luokkaetujen välillä ei kansallisen puolustuksen hallitus epäröinyt silmänräpäystäkään -- se muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.

Ensi työkseen lähetti se Thiers'in kiertomatkalle Eurooppaan, hovista hoviin, kerjäämään sieltä välitystä tarjoamalla vaihdettavaksi tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta piirityksen alkamisen jälkeen, kun näytti tulleen hetki, jolloin oli päästettävä julkisuuteen ensimmäinen sana antautumisesta, puhui Trochu Jules Favre'n ja muiden hallituksen jäsenten läsnä ollessa Pariisin kokoontuneille määreille (maire, piiripormestari) seuraavasti:

"Ensimmäinen kysymys, minkä juuri syyskuun 4 p:n iltana virkatoverini minulle tekivät, oli: onko Pariisilla minkäänlaisia menestyksen toiveita kestää preussiläisen armeijan piiritystä? Minä en vitkastellut vastatessani siihen _kieltävästi_. Useat minun täällä olevista virkatovereistani voivat taata sanojeni todenperäisyyden ja minun kiinnipysymiseni tässä mielipiteessä. Minä sanoin heille, juuri näillä samoilla sanoilla, että asiain nykyisellä kannalla ollessa on hulluutta koittaa pitää Pariisia preussiläistä piiritystä vastaan. Epäilemättä, lisäsin, sankarillista hulluutta, mutta ei myöskään mitään muuta... Tapaukset (joita hän itse johti) eivät ole osoittaneet minun aavistuksiani vääriksi." Tämän Trochu'n pienen, sievän puheen julkaisi perästäpäin yksi läsnä olleista määreistä, hra Corbon.

Siis: samana iltana kuin tasavalta julistettiin oli Trochu'n virkatovereille tunnettua, että Trochu'n "suunnitelmana" oli Pariisin antautuminen. Jos kansallinen puolustus olisi ollut tärkeämpää kuin vain tekosyy Thiers'ille, Favre'lle ja kumppaneille kiivetä valtaan, niin nämä syyskuun 4 päivän nousukkaat olisivat 5 p:nä luopuneet hallituksesta, olisivat paljastaneet Pariisin väestölle Trochun "suunnitelman" ja vaatineet sitä joko heti antautumaan tai ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta sen sijaan päättivät nämä kunniattomat petturit parantaa Pariisin "sankarillista hulluutta" nälällä ja verisillä päillä ja sillävälin pilkata sitä sellaisilla suurisanaisilla julistuksilla kuin ovat esim. seuraavat: "Trochu, Pariisin kuvernööri, ei tule koskaan antautumaan!" Ja Jules Favre, ulkoministeri, "ei tule luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä kiveäkään linnoituksistamme". Eräässä kirjeessään Gambettalle tunnustaa sama Jules Favre, ettei "puolustauduttu" preussiläisiä, vaan _Pariisin työväkeä_ vastaan. Koko piirityksen ajan laskettelivat bonapartelaiset kurkun katkaisijat, joille Trochu viisaasti oli uskonut pariisilaisarmeijan komennuksen, salaisessa kirjeenvaihdossaan kehnoja sukkeluuksia kouraantuntuvasta puolustusilveilystä. Tarkasteltakoon esim. Alphonse Simon Guiod'n, pariisilaisarmeijan tykistön ylikomentajan, kunnialegionan suuren ristin kantajan ja Suzanne'n tykistön divisionakenraalin, välistä kirjeenvaihtoa, jonka kommuuni on julkaissut. Viimeinkin 28 p:nä tammik. 1871 pudottivat he pois petkutusnaamarinsa. Äärimmilleen alentuneen kaikella uljuudella tuli kansallisen puolustuksen hallitus Pariisin antautumisessa näkyville Bismarckin vangeista kokoonpantuna Ranskan hallituksena -- niin ylenkatsottavan alhainen osa, että yksinpä Ludvig Napoleon Sedan'issa oli kavahtanut sitä. Maalisk. 18 p:n jälkeisessä hurjassa paossaan Versailles'iin jättivät "kapitulardit" (antautujat) jälkeensä Pariisiin asiakirjan arvoisen todistuksen kavalluksestaan. "Hävittääkseen tämän", sanoo kommuuni eräässä maaseutujulistuksessaan, "eivät nämä miehet olisi kammoneet muuttaa Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi".

Mutta tahtoessaan aikaansaada tämän tuloksen oli useilla puolustushallituksen pääjäsenillä sitäpaitsi vielä aivan omat yksityiset syynsä.

Heti aselevon solmiamisen jälkeen julkaisi Millière, Pariisin edustaja kansalliskokouksessa, joka nyttemmin on ammuttu Jules Favren nimenomaisesta käskystä, koko joukon luotettavia laillisia asiakirjoja todistaakseen niiden nojalla, että Jules Favre, joka eli villissä avioliitossa erään Algierissä asustavan juopporatin rouvan kanssa, ylen uhkarohkeitten, useampien vuosien varrella tehtyjen väärennysten sarjan avulla oli aviorikoksessa syntyneitten lastensa nimessä huiputtanut itselleen suuren perinnön ja sillä tavalla tullut rikkaaksi mieheksi. Ja vielä todistettiin, että hän eräässä oikeiden perillisten nostamassa oikeudenkäynnissä vältti paljastuksen ainoastaan sen kautta, että bonapartelaiset tuomioistuimet erikoisesti häntä suosivat. Kun näistä kuivista oikeuden pöytäkirjoista ei käynyt pääseminen eroon, ei edes käytettävinään olevilla runsailla puhetaidollisilla hevosvoimilla, piti Jules Favre ensi kerran elämässään suunsa kiinni, kaikessa hiljaisuudessa jääden odottamaan kansalaissodan puhkeamista, päästäkseen silloin raivossaan parjaamaan Pariisin kansaa karanneiden rangaistusvankien roistojoukoksi, joka ilmeisesti kapinoi perhettä, uskontoa, omaisuutta ja järjestysvaltaa vastaan. Ja tuskin oli tämä sama väärentäjä päässyt valtaan, kun hän, heti syysk. 4 p:n jälkeen, myötätunnosta laski vapaaksi Picard'in (Pic'in) ja Taillefer'in, jotka molemmat, vieläpä keisarikunnan aikana, olivat tuomitut väärennyksestä L'Etendard-lehdelle sattuneen häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä miehistä, Taillefer, oli kyllin julkea lähteäkseen kommuunin aikana Pariisiin ja joutui siellä heti kiinni. Ja kaiken tämän jälkeen huusi Jules Favre kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että pariisilaiset laskivat kaikki kuritushuonevankinsa vapaiksi.

Ernest Picard, joka kansallisen puolustuksen hallituksessa näytteli Karl Vogt'in osaa ja joka itse nimitti itsensä tasavallan sisäministeriksi, senjälkeen kuin hän turhaan oli yritellyt päästä keisarikunnan sisäministeriksi, -- on erään Arthur Picardin veli, joka oli huijarina potkittu pois Pariisin pörssistä (Pariisin poliisipäällystön raportti 13.7.1867) ja oman tunnustuksensa mukaan todistettu syypääksi 300,000 francin varkauteen, jonka hän oli tehnyt Société Générale, Rue Palestro 5, nimisen liikkeen haarakonttorin johtajana (poliisipäällystön raportti 11.12.1868). Tämän Arthur Picardin nimitti Ernest Picard sanomalehtensä "L'Électeur Libre" toimittajaksi. Samalla kun tavallisia pörssimiehiä johdettiin harhaan tämän ministerilehden virallisilla valeilla, juoksi Arthur Picard edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan tappiot käteiseksi voitoksi. Tämän vilpittömän veljesparin koko asioimiskirjeenvaihto joutui kommuunin käsiin.

Jules Ferry'n, joka ennen syysk. 4 p:vää oli leivätön asianajaja, onnistui Pariisin "määrinä" piirityksen aikana keinotella nälänhädästä itselleen kokonaisen omaisuuden. Se päivä, jona hänen on vastattava taloudenpidostaan, tulee myöskin olemaan hänen tuomiopäivänsä.

Nämä miehet saattoivat nyt löytää itselleen tickets-of-leave'n[2] ainoastaan Pariisin raunioista. He olivat juuri niitä miehiä, joita Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntäjätemppuja -- ja Thiers, joka tähän saakka oli ollut hallituksen salainen kuiskaaja, ilmestyi nyt sen johtoon mukanaan tickets-of-leave-miehiä ministereinä.

Thiers, tämä kääpiökasvannainen, on enemmän kuin puoli vuosisataa hurmannut Ranskan yläluokkaa, koska hän on oman luokkansa turmeltuneisuuden täydellistynein henkinen ilmiö. Ennenkuin hänestä tuli valtiomies, oli hän jo näyttänyt valehtelemistaitonsa historiankirjoittajana. Hänen julkisen elämänsä aikakirjat ovat Ranskan onnettomuuksien historiaa. Ollessaan ennen vuotta 1830 liitossa tasavaltalaisten kanssa sieppasi hän Ludvig Philipiltä ministeripaikan kavaltamalla suojelijansa Lafitten. Kuninkaan suosioon hän sukeltausi lietsomalla roskaväen mellakoita papistoa vastaan, joiden mellakoiden aikana Saint-Germain l'Auxerrois'n kirkko ja arkkipiispan palatsi ryöstettiin, ja käytöksellään Berry'n herttuatarta kohtaan, jonka luona hän samalla kertaa näytteli sekä ministeriurkkijan että vankilakätilön osaa. Hänen työtään oli tasavaltalaisten teurastaminen Rue Transnonain'illä, hänen työtään sitä seuraavat häpeälliset syyskuunlait sanomalehdistöä ja yhdistymisoikeutta vastaan. 1840, jolloin hän taas sukelsi esiin ministeripresidenttinä, hämmästytti hän Ranskaa Pariisin linnoittamissuunnitelmallaan. Tasavaltalaisille, jotka syyttivät tätä suunnitelmaa salakavalaksi juoneksi Pariisin vapautta vastaan, vastasi hän edustajakamarissa:

"Miten? Kuvitteletteko, että varustuslaitokset jolloinkin voisivat uhata vapautta? Ennen kaikkea parjaatte te silloin jokaista mahdollista hallitusta, jos edellytätte, että se jolloinkin yrittäisi vahvistaa asemaansa pommittamalla Pariisia... Sellainen hallitus olisi voittonsa jälkeen sata kertaa mahdottomampi kuin sitä ennen." Tosiaankaan ei olisi mikään muu hallitus koskaan uskaltanut pommittaa Pariisia sen omista linnoituksista kuin se, joka jo etukäteen oli jättänyt samat linnoitukset preussiläisille.

Kun kuningas Bomba tammikuussa 1848 kokeili Palermolla, nousi Thiers, joka ei silloin ollut pitkään aikaan ollut ministerinä, taas kerran puhumaan kamarissa: "Te tiedätte, hyvät herrat, mitä Palermossa tapahtuu. Te kaikki vavahdatte kauhusta (parlamentarisessa merkityksessä!), kun kuulette, että suurta kaupunkia on neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon pommittanut -- kuka? Vieras vihollinenko, joka käyttää sotaoikeuttaan? Ei, hyvät herrat, vaan sen oma hallitus. Ja minkä tähden? Koska onneton kaupunki vaati oikeuksiansa. Ja siitä, että se vaati oikeuksiaan, sai se niskaansa 48 tuntia pommitusta... Sallikaa minun vedota Euroopan yleiseen mielipiteeseen. On kuin tekisi palveluksen ihmiskunnalle, kun nousee ja Euroopan ehkä suurimmalta puhujalavalta laskee kuuluville muutamia suuttumuksen sanoja (aivan oikein: sanoja!) moisia ilkitöitä vastaan. Kun hallitsija Esparterolla, joka kuitenkin oli tehnyt maalleen palveluksia (enemmän ainakin kuin Thiers koskaan!), oli tarkoitus pommittaa Barcelonaa kukistaakseen erään kapinan, silloin kohosi kaikilta maailman kulmilta yleinen vihastuksen huuto."

Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin oli Thiers yhtenä kaikkein raivoisimmista puolustamassa Ranskan armeijan pommitusta Roomaa vastaan. Kuningas Bomban virhe näyttää olleen vain siinä, että hän rajoitti pommituksensa neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.