Part 2

Jo 1871 oli suurteollisuus itse Pariisissa, taiteellisen käsityön pääpaikassa, siinä määrin lakannut olemasta poikkeustapaus, että kommuunin verrattomasti tärkein päätös määräsi suur- ja vieläpä käsityöteollisuudelle järjestelyn, joka ei ainoastaan perustunut työläisten yhteenliittymiseen, vaan jonka myös piti yhdistää nämä liittymät yhdeksi suureksi liitoksi, lyhyesti sanottuna järjestelmän, jonka, kuten Marx "Kansalaissodassaan" aivan oikein huomauttaa, loppujen lopuksi täytyisi johtaa kommunismiin, siis aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Proudhon'in oppi. Ja siitä syystä olikin kommuuni proudhonilaisen sosialistikoulun hauta. Tämä koulu onkin nykyään hävinnyt ranskalaisista työväenpiireistä. Siellä on nyt niin possibilistien kuin marxilaistenkin keskuudessa kieltämättömästi vallalla marxilainen teoria. Ainoastaan "radikalisten" porvarien joukossa on vielä proudhonilaisia.

Blanquisteille ei käynyt paremmin. Salaliittojen kouluissa kasvaneina ja niissä käytettävän ankaran kurin koossapitäminä oli niillä lähtökohtana mielipide, että suhteellisesti pieni määrä päättäväisiä, hyvin järjestyneitä miehiä pystyy suotuisan hetken tultua ei ainoastaan tarttumaan valtion ohjaksiin vaan myöskin suurta ja häikäilemätöntä tarmoa käyttämällä pitämään ne käsissään, siksi kunnes ovat onnistuneet tempaamaan kansanjoukot vallankumouksen pyörteeseen ja keräämään ne pienen johtajajoukon ympärille. Siihen kuului ennen kaikkea kaiken vallan mitä ankarin, diktaattorimainen keskittäminen uuden vallankumouksellisen hallituksen käsiin. Ja mitä teki kommuuni, jonka enemmistönä olivat juuri nämä blanquistit? Kaikissa julistuksissaan maaseudun ranskalaisille kehoitti se näitä kaikkien kuntien vapaaseen liittoon Pariisin kanssa, kansalliseksi järjestöksi, jonka kansakunta nyt ensi kerran itse loisi. Juuri tähänastisen hallituksen keskitetyn sortovallan armeijoineen, valtiollisine poliiseineen ja virkavaltoineen, jonka Napoleon oli 1798 luonut ja jonka jokainen uusi hallitus oli siitä lähtien ottanut tervetulleena aseena vastaan ja käyttänyt vastustajiaan vastaan, juuri tämän vallan piti kaikkialla kaatua, niinkuin se jo oli Pariisissa kukistunut.

Kommuunin täytyi heti alussa tunnustaa, että työväenluokka, kerran valtaan päässeenä, ei enää kauemmin voinut hoitaa taloutta vanhan valtiokoneiston avulla; että tämän saman luokan, jottei se menettäisi takaisin omaa, äsken valloittamaansa valtaa, täytyi toiselta puolen hävittää koko vanha, siihen asti sitä itseään vastaan käytetty sortokoneisto, toiselta puolelta turvata itsensä omia virka- ja valtiopäivämiehiään vastaan julistamalla, että ne voitiin poikkeuksettomasti ja milloin tahansa erottaa. Missä ilmeni tähänastisen valtion luonteenomainen omaisuus? Yhteiskunta oli alkuaan yhteisten etujensa huoltamista varten luonut yksinkertaisen työnjaon kautta itselleen omia orgaaneja, elimiä. Mutta nämä orgaanit, joiden huippuna on valtiovalta, olivat aikaa yhteisen, omien erikoisetujensa palveluksessa, muuttuneet yhdyskunnan palvelijoista sen herroiksi. Tämä on havaittavissa niin hyvin demokraattisissa tasavalloissa kuin perinnöllisissä yksinvalloissakin. Missään eivät "valtiomiehet" muodosta eristetympää ja mahtavampaa osaa kansasta kuin juuri Pohjois-Amerikassa. Siellä hallitsevat kumpaakin niistä kahdesta suuresta puolueesta, jotka vaihdellen ovat vallassa, vuorostaan ihmiset, jotka harjoittavat politiikkaa hyödyksensä, jotka keinottelevat itselleen paikkoja liittovaltion ja yksityisten valtioitten lakiasäätävissä laitoksissa tai jotka elävät puolueensa vaaliyllytyksestä ja puolueen voitettua vaaleissa saavat hyviä virkoja palkaksensa. Tiedetään, miten amerikalaiset ovat 30 vuotta koittaneet ravistaa tätä sietämättömäksi käynyttä iestä niskastaan, mutta kaikesta huolimatta vajoavat yhä syvemmälle tähän turmeluksen ja lahjomisien suohon. Juuri Amerikassa voimme paraiten nähdä, miten tämä valtiovallan vieraantuminen yhteiskunnasta, jonka yksinomaiseksi välikappaleeksi se alkuaan oli tarkoitettu, tapahtuu. Siellä ei ole olemassa hallitsijasukua, ei aatelistoa, ja seisovata sotaväkeä, lukuunottamatta sitä pientä joukkoa, joka on intiaanien vartioimista varten, ei ole virkavaltaa vakinaisine virkoineen ja eläkkeensaamisoikeuksineen. Ja kuitenkin on siellä kaksi joukkuetta valtiollisia keinottelijoita, jotka vaihdellen pitävät valtiovaltaa ja käyttävät mitä turmeltuneimpia keinoja likaisten päämääriensä saavuttamiseksi -- ja kansa kokonaisuudessaan on voimaton näitä, kahta, näennäisesti sen palveluksessa olevaa, mutta todellisuudessa sitä hallitsevaa ja riistävää polikoitsijain liittoa vastaan.

Vastustaakseen tätä, kaikissa nykyisissä valtioissa välttämättömästi tapahtuvaa valtion ja valtio-orgaanien muutosta yhteiskunnan palvelijoista sen herroiksi, käytti kommuuni kahta pettämätöntä keinoa. Ensiksikin täytti se kaikki paikat, hallinnon, lainkäytön, opetuksen y.m. aloilla, vaaleilla, joissa kaikilla niihin osaaottavilla oli yleinen äänioikeus ja samalla mahdollisuus milloin hyvänsä peruuttaa vaalin tulos. Ja toiseksi maksoi se kaikista viroista, niin korkeammista kuin alemmistakin, ainoastaan sen palkan, minkä muutkin työmiehet saivat. Korkein palkka, mitä ylimalkaan maksettiin, oli 6,000 frangia. Sillä oli pantu varma salpa kumartelemisille ja onnenonkimisille myös ilman niitä edustuslaitosten edustajia sitovia valtuuksia, joita päällepäätteeksi liitettiin siihen.

Tämä vallitsevan valtiovallan hävittäminen ja korvaaminen uudella, todella demokraattisella, on perusteellisesti kuvattu Kansalaissota-julistuksen kolmannessa kohdassa. Mutta oli tarpeellista tässä vielä lyhyesti kajota muutamiin piirteisiin, koska juuri valtiosta oleva taikausko on Saksassa siirtynyt filosofiasta porvariston ja monien työläistenkin yleiseen tajuun. Filosofisen käsityksen mukaan on valtio "aatteen toteuttamista" tai filosofien kielelle käännetty jumalan valtakunta maan päällä, alue, jolla ikuinen totuus ja oikeudenmukaisuus toteutuu tai tullaan toteuttamaan. Siitä johtuu sitten taikauskoinen kunnioitus valtiota ja kaikkea sen kanssa yhteydessä olevata kohtaan, mikä kunnioitus käy sitä helpommaksi, kun lapsuudesta asti on tottunut kuvittelemaan, että koko yhteiskunnan yhteisiä toimia ja harrastuksia ei voitaisi hoitaa muulla tavalla kuin millä niitä on hoidettu tähänkin asti, nimittäin valtion ja sen oivallisten orgaanien välityksellä. Ja luullaan jo otetuksi valtavan rohkea askel, kun on vapauduttu uskosta perinnölliseen yksinvaltaan ja vannoudutaan kannattamaan kansanvaltaista tasavaltaa. Mutta itse asiassa ei valtio ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka voi sortaa toista, demokraattisessa tasavallassa yhtä suuressa määrässä kuin yksinvallassakin, ja paraimmassa tapauksessa paha, jonka luokkaherruudesta taisteleva voitokas köyhälistö saa perinnöksi ja jonka pahimpia puolia se voi olla yhtä vähän kuin kommuuni mahdollisimman pian karsimatta, kunnes uusissa vapaammissa yhteiskunnallisissa oloissa kasvanut sukupolvi kykenee heittämään koko valtio-rähjän niskoiltaan.

Saksalainen poroporvari on jälleen joutunut terveellisen pelon valtaan kuullessaan sanat: köyhälistön diktatuuri. No, hyvät herrat, tahdotteko tietää, miltä tämä diktatuuri näyttää? Katsastelkaa Pariisin kommuunia. Se oli köyhälistön diktatuuria.

Lontoossa, Pariisin kommuunin 20:nä vuosipäivänä, maalisk. 18 p:nä 1891.

_F. Engels_.

Kansainvälisen työväenliiton jäsenille Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

1.

Pääneuvoston ensimmäinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.

Liittomme vihkimisjulistuksessa marrask. 1864 sanottiin: "Jos työväenluokan vapauttaminen edellyttää työväenluokan veljellistä yhteenliittymistä ja yhteisvaikutusta, niin miten voi se tämän suuren tehtävän täyttää, niin kauan kuin ulkopolitiikka rikoksellisia suunnitelmia noudattaen kiihoittaa kansallisia ennakkoluuloja toisiaan vastaan ja ryöstösodissa vuodattaa kansan verta ja tuhlaa sen omaisuutta?" Ja internatsionalen tavoittelema ulkopolitiikka ilmaistiin seuraavilla sanoilla: "Siveellisyyden ja oikeuden yksinkertaisten lakien, joiden tulee vallita yksityishenkilöitten välisissä suhteissa, pitäisi myöskin päästä korkeimpina lakeina hallitsemaan kansojen keskinäisiä suhteita."

Ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Louis Bonaparte, joka oli anastanut valtansa käyttämällä hyväkseen Ranskan luokkataistelua ja pitkittänyt sitä yhä uusiutuneiden ulkonaisten sotien avulla, heti alusta alkaen kohteli internatsionalea vaarallisena vihollisenaan. Päivää ennen kansanäänestystä pani hän toimeen vainon Pariisissa, Lyonissa, Rouenissa, Marseille'ssa, Brestissä, lyhyesti sanoen koko Ranskassa löytyvien kansainvälisen työväenliiton hallitsevain valiokuntain jäseniä vastaan sillä tekosyyllä, että internatsionale muka on salainen seura ja suunnittelee salaliittoa hänen henkeänsä vastaan, minkä tekosyyn hänen omat tuomarinsa hyvin pian paljastivat täydellisesti mielettömäksi. Mikä oli intematsionalen ranskalaisten osastojen todellinen rikos? Se, että ne Ranskan kansalle kuuluvasti selittivät, että plebiscitin[1] puolesta äänestäminen on samaa kuin äänestää maahan despotismia sisällisesti ja sotaa ulkonaisesti. Ja se oli todellakin heidän työtänsä, että kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kaikissa Ranskan teollisuuskeskuksissa työväenluokka nousi yhtenä miehenä vastustamaan plebiscitiä. Onnettomuudeksi painoi maaseutupiirien raskas tietämättömyys heidän äänimääränsä vähemmistöön. Lähes koko Euroopan pörssit, hallitukset, hallitsevat luokat ja sanomalehdistö juhlivat kansanäänestyksen tulosta Ranskan keisarin työväenluokasta saamana loistavana voittona. Todellisuudessa oli se merkinanto murhaamiseen, ei yksityisten mutta kokonaisten kansojen.

V:n 1870 heinäkuun sotasalaliitto on ainoastaan parannettu painos v:n 1851 joulukuun valtiokeikausta. Ensi katsauksella näytti asia niin hassulta, ettei Ranska tahtonut uskoa sen todellista vakavuutta. Paljoa ennemmin uskoi se edusmiestä, joka sotaisissa ministeripuheissa näki vain pörssi-manööverin. Kun 15 p:nä heinäk. sota vihdoin virallisesti ilmoitettiin lainsäätäjäkunnalle, kieltäytyi koko vastustuspuolue myöntämästä toistaiseksi tarvittavia varoja. Itse Thiers'kin leimasi sodan "inhoittavaksi". Kaikki Pariisin riippumattomat sanomalehdet tuomitsivat sen, ja, ihmeellistä kyllä, melkein koko maaseutulehdistö yhtyi niihin.

Sillä välin olivat internatsionalen pariisilaiset jäsenet jälleen toiminnassa. "Reveil"-lehdessä heinäk. 12 p:nä julkaisivat ne julistuksensa "kaikkien kansojen työläisille", jossa sanotaan:

"Taas uhkaa poliittinen kunnianhimo maailman rauhaa sillä tekosyyllä, että se muka suojelee Euroopan tasapainoa ja kansalliskunniata. Ranskan, Saksan ja Espanjan työläiset! Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi inhon huudoksi sotaa vastaan... Sota tasapainokysymyksen tai dynastian (hallitsijasuvun) tähden ei voi työläisten silmissä olla muuta kuin rikoksellista hulluutta. Me, jotka tarvitsemme työtä ja rauhaa, panemme äänekkään vastalauseen niiden sotaisia kehoituksia vastaan, jotka ostavat itsensä vapaiksi veriverosta ja yleisessä onnettomuudessa näkevät ainoastaan uusien keinottelujen lähteen!... Saksalaiset veljet, meidän hajaantumisestamme olisi vain seurauksena despotismin (itsevaltiuden) täydellinen voittokulku kummallakin puolella Rheiniä... Kaikkien maiden työläiset, mikä lieneekään tällä hetkellä tulos yhteisistä ponnistuksistamme? Kansainvälisen työväenpuolueen, jolla ei ole rajoja, jäseninä lähetämme me katkeamattoman yhteenkuuluvaisuuden todistuksena teille Ranskan työläisten puolesta onnentoivotukset ja terveiset!"

Tätä puolueemme Pariisin osaston julistusta seurasi koko joukko ranskalaisia julistuksia, joista tässä esitämme vain yhden. Neuilly-sur-Seine'stä, joka on julkaistu "Marseillaise"-lehdessä heinäk. 22 p:nä: "Onko sota oikeudenmukainen? Ei! Onko sota kansallinen? Ei! Se on kokonaan dynastinen (hallitsijasukua koskeva). Oikeudenmukaisuuden, kansanvallan ja Ranskan todellisten etujen nimessä yhdymme me täydellisesti ja kaikella tarmollamme internatsionalen vastalauseisiin sotaa vastaan".

Nämä vastalauseet ilmaisivat Ranskan työläisten todellisia tunteita, kuten eräs omituinen tapaus sen pian selvästi todisti. Kun alkuaan Louis Bonaparten johdolla järjestetty joulukuun 10:nnen päivän tunnettu roistojoukko työpuseroihin puettuina työmiehinä laskettiin kaduille, joilla niiden sotaisia intiaanitansseja esittämällä tuli lietsoa sotaintoa, vastasivat esikaupunkien oikeat työläiset niin valtavilla mielenosoituksilla rauhan puolesta, että poliisipäällikkö Pietri katsoi paraimmaksi äkkiä lopettaa kaiken enemmän katupolitiikan sillä tekosyyllä -- että uskollinen Pariisin väestö on jo riittävästi ilmaissut kauan pidätetyn isänmaanrakkautensa ja valtavan sotainnostuksensa!

Miten Louis Bonaparten sota Preussia vastaan päättyneekin, toisen keisarikunnan kuolinkello on Pariisissa jo kalahtanut. Se tulee päättymään, niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat, jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista kahdeksantoista vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa ilveilyä.

Saksan taholta on sota puolustussotaa. Mutta kuka oli saattanut Saksan sellaiseen pakkotilaan, että sen täytyi puolustautua? Kuka teki Louis Bonapartelle mahdolliseksi käydä sotaa Saksaa vastaan? Preussi! Bismarck se oli, joka saman Louis Bonaparten kanssa teki salaliiton kukistaakseen kansallisen vastarinnan kotonaan ja anastaakseen Saksan Hohenzollernien hallitsijasuvulle. Jos Sadovan taistelu olisi hävitty, sen sijaan että se voitettiin, niin olisi ranskalaisia pataljoonia tulvimalla tulvinut Saksaan Preussin liittolaisina. Onko Preussi voiton jälkeen silmänräpäyksen hetkeäkään uneksinut asettaa orjuutetun Ranskan vapaan Saksan rinnalle? Kokonaan päinvastoin! Se piti orjallisesti kiinni vanhan järjestelmänsä synnynnäisistä kauneuksista ja liitti siihen lisäksi kaikki toisen keisarikunnan konnankoukut, sen todellisen despotismin (itsevaltiuden) ja näennäisen kansanvaltaisuuden, sen poliittiset häikäisykeinot ja rahalliset huijaukset, sen pöyhkeilevät puheenparret ja ala-arvoiset silmänkääntäjätemput. Bonapartelainen sortohallitus, joka tähän saakka oli kukoistanut ainoastaan Rheinin toisella puolella, oli tämän kautta saanut vastineensa toisellakin puolella. Ja mitä saattoi siitä asiain tuolla kannalla ollessa seurata muuta kuin sota?

Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan kadottaa ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja huonontua sodaksi Ranskan kansaa vastaan, niin tulevat sekä voitto että tappio yhtä turmiollisiksi. Kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, tulee jälleen leimahtamaan esiin yhä suuremmalla ankaruudella.

Internatsionalen periaatteet ovat kuitenkin liian laajalti levinneet ja liian syvästi juurtuneet Saksan työväenluokkaan, jotta meidän tarvitseisi pelätä niin surullista loppua. Ranskan työläisten ääni on löytänyt kaiun Saksasta. Braunschweigiin kokoontunut suuri työväenkokous on 16 p:nä heinäk. julistanut täydellisesti yhtyvänsä Pariisin manifestiin, hylännyt jokaisen ajatuksenkin kansallisesta vastarinnasta Ranskaa vastaan ja tehnyt päätöksen, jossa sanotaan: "Me vastustamme kaikkia sotia, mutta ennen kaikkea kaikkia hallitsijasukua koskevia... Raskaalla huolella ja surulla näemme me itsemme pakotetuiksi välttämättömänä pahana käytävään puolustussotaan. Mutta samalla kehoitamme me koko ajattelevaa työväenluokkaa tekemään mahdottomaksi sellaisen hirvittävän yhteiskunnallisen onnettomuuden uusiutumisen siten, että kansoille itselleen vaaditaan valta päättää sodasta ja rauhasta ja päästä niin omien kohtaloittensa herroiksi."

Chemnitzissä on 50,000 saksilaista työmiestä edustava edustajakokous yksimielisesti tehnyt seuraavan päätöksen: "Saksan demokratian (kansanvallan) ja erityisesti sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen liittyneiden työläisten nimessä julistamme me nykyisen sodan yksistään hallitsijasukujen väliseksi... Ilomielin tartumme me Ranskan työläisten tarjoamaan veljenkäteen... Muistaessamme kansainvälisen työväenliiton tunnuslauseen: 'Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!' emme koskaan unohda, että kaikkien maiden työläiset ovat ystäviämme, mutta niiden itsevaltiaat meidän vihamiehiämme."

Internatsionalen Berliinin osasto vastasi samoin Pariisin manifestiin: "Yhdymme kaikesta sydämestämme vastalauseeseenne. Lupaamme juhlallisesti, ettei sotatorventoitotus eikä kanuunain pauke, ei voitto eikä tappio vieroita meitä yhteisestä, kaikkien maiden työläisten yhteenliittämistä tarkoittavasta työstämme."

Tämän epätoivonvimmaisen taistelun taustalla vaanii Venäjän kamala hahmo. On huono enne, että merkinanto nykyiseen sotaan annettiin juuri samalla hetkellä, kun Venäjän hallitus oli päättänyt sotatarkoituksiin valmistettujen rautateittensä rakentamisen ja jo keskitti joukkoja Pruth-joelle päin. Miten suurta myötätuntoa saksalaiset lienevätkään oikeutettuja vaatimaan puolustussodassaan bonapartelaista hyökkäystä vastaan, ne varmasti heti kadottaisivat sen, jos ne sallisivat Saksan hallituksen pyytää tai varsinkin vastaanottaa kasakoiden apua. Muistettakoon, että riippumattomuussotansa jälkeen Napoleon I vastaan Saksa oli vuosikymmeniä avuttomana tsaarin jalkain juuressa.

Englannin työväenluokka ojentaa Ranskan samoin kuin Saksankin työläisille veljellisesti kätensä. Se on lujasti vakuutettu, että, miten paraillaan riehuva hirvittävä sota päättyneekin, kaikkien maiden työläisten yhteenliittyminen lopullisesti tulee perinjuurin hävittämään sodan. Samaan aikaan kuin virallinen Ranska ja virallinen Saksa syöksyvät veljesverta vuodattavaan taisteluun, lähettävät työläiset toisilleen rauhan ja ystävyyden viestejä. Tämä ainoa suuri tosiasia, jolla ei ole vertaista menneisyyden historiassa, avaa näköalan kirkkaampaan tulevaisuuteen. Se todistaa, että vanhan yhteiskunnan, sen taloudellisen kurjuuden ja valtiollisen järjettömyyden vastakohtana on syntymässä uusi yhteiskunta, jonka kansainvälisenä periaatteena tulee olemaan rauha, koska kaikkien kansojen keskuudessa vallitsee sama periaate -- työn periaate! Tämän uuden yhteiskunnan uranuurtaja on kansainvälinen työväenliitto.

Lontoossa, 23 p:nä heinäk. 1870.

II.

Pääneuvoston toinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta.

Ensimmäisessä selostuksessamme 23 p. heinäk. sanottiin: "Toisen keisarikunnan kuolinkello on jo Pariisissa kalahtanut. Se tulee päättymään niinkuin se oli alkanutkin: irvikuvaan. Mutta älkäämme unohtako, että ne olivat Euroopan hallitukset ja hallitsevat luokat, jotka tekivät mahdolliseksi, että Louis Bonaparten onnistui kokonaista 18 vuotta näytellä toisen keisarikunnan kuntoon saattamisen julmaa ilveilyä."

Siis jo ennen kuin sotatoimet olivat alkaneet, käsittelimme me bonapartelaista saippuakuplaa menneisyyteen kuuluvana ilmiönä.

Me emme ole pettyneet toisen keisarikunnan elinvoimaisuuden suhteen. Me emme olleet myöskään väärässä peljätessämme, että Saksan sota tulisi "kadottamaan ankarasti puolustusta tarkoittavan luonteensa ja muuttumaan sodaksi Ranskan kansaa vastaan". Puolustussota päättyi itse asiassa silloin, kun Louis Bonaparte ja Sedan antautuivat ja tasavalta julistettiin Pariisissa. Mutta jo paljon ennen näitä tapahtumia, jo samalla hetkellä, jolloin bonapartelaisten aseitten täydellinen mädännäisyys oli käynyt selville, päätti preussiläinen sotilassuosikkijoukkue ryhtyä valloitussotaan. Kuningas Wilhelmin oma, sodan alussa antama julistus oli tosin kiusallisena esteenä tiellä. Valtaistuinpuheessaan Pohjois-Saksan valtiopäivillä oli hän juhlallisesti julistanut käyvänsä sotaa Ranskan keisaria eikä Ranskan kansaa vastaan. 11 p:nä elok. oli hän antanut Ranskan kansalle manifestin, jossa sanottiin: "Keisari Napoleon on sekä maalla että merellä hyökännyt Saksan kansaa vastaan, joka on toivonut ja yhäti toivoo saavansa elää rauhassa Ranskan kansan kanssa. Minä olen ottanut Saksan armeijan päällikkyyden käsiini torjuakseni hänen hyökkäyksensä ja sotatapaukset ovat pakottaneet minut astumaan Ranskan rajojen yli." Ei siinä kyllin, että hän väittää sotaa "puolustussodaksi" ilmoittaen ottaneensa armeijan päällikkyyden käsiinsä "hyökkäyksen torjumista" varten, vaan lisää hän vielä, että "sotatapaukset ovat pakottaneet" hänet astumaan Ranskan rajojen yli. Puolustussota luonnollisesti ei estä ryhtymästä hyökkäämään, kun vaan "sotatapaukset" siihen pakottavat!

Niin oli tämä jumalaapelkääväinen kuningas Ranskan ja koko maailman edessä sitoutunut käymään pelkkää puolustussotaa. Miten saada hänet vapautetuksi tästä juhlallisesta lupauksesta? Näyttämöohjaajain täytyi saada asia näyttämään siltä, että hallitsija ikäänkuin vastenmielisesti taipuisi noudattamaan Saksan kansan vastaansanomatonta käskyä. He antoivat suunvuoron heti Saksan vapaamieliselle keskiluokalle, sen professoreille, kapitalisteille, kaupunginvaltuutetuille ja sanomalehtimiehille. Tämä keskiluokka, joka vuosina 1846-1870 taisteluissaan kansalaisvapauden puolesta oli antanut kerrassaan ennen näkemättömän horjuvaisuuden, kykenemättömyyden ja pelkuruuden näytteen, oli luonnollisesti suuresti ihastunut saadessaan astua Euroopan näyttämölle saksalaisen patriotismin (isänmaallisuuden) kiljuvana leijonana. Se otti kansalaisten riippumattomuuden väärän kaavun päällensä uskotellakseen, että se muka pakottaisi Preussin hallitusta -- mihin? Juuri tämän hallituksen salaisiin suunnitelmiin. Se katui vuosikausia kestänyttä, melkein jumalista uskoaan Louis Bonaparten erehtymättömyyteen vaatimalla äänekkäästi Ranskan tasavallan paloittelemista. Kuunnelkaammepa hetkinen näiden ytimekkäiden patrioottien uskottaviksi tekemiä verukkeita!

He eivät uskalla väittää, että Elsass-Lothringin väestö haluaa saksalaisten syleilyä -- asia on aivan päinvastoin. Kurittaakseen Strassburgin ranskalaista isänmaanrakkautta pommitettiin tuota kaupunkia, joka on itsenäinen, vahvasti varustettu linnoitus, tarkotuksettomsti ja raakamaisesti 6 päivää yhteen menoon "saksalaisilla" räjähtävillä kuulilla, sytytettiin tuleen ja surmattiin suuri joukko sen puolustukseen kykenemättömiä asukkaita. Niin kyllä -- mutta näiden maakuntain maaperä oli pitkän aikaa sitten kuulunut jollekin aikoja sitten nukahtaneelle saksalaiselle valtakunnalle. Näyttää sentähden kuin olisivat maapohja ja ihmiset, jotka sillä ovat kasvaneet, takavarikoitavat luovuttamattomana saksalaisena omaisuutena. Jos Euroopan vanha kartta kerran muovaillaan uudelleen historiallisen oikeuden mukaan, niin silloin emme saa missään tapauksessa unhottaa, että Brandenburgin vaaliruhtinas aikanaan oli preussiläisten valloitustensa tähden Puolan tasavallan vasalli.

Viekkaat patriootit kuitenkin vaativat Elsassia ja saksalaista Lothringia "aineellisena vakuutena" ranskalaisia hyökkäyksiä vastaan. Kun tämä halveksittava tekosyy on pannut joukon heikkopäisiä sekasin, on velvollisuutemme vähän lähemmin kosketella sitä.

On epäilyksetöntä, että Elsassin ja vastapäätä olevan Rheinin rannan yleinen muodostus sekä sellaisen suuren linnoituksen kuin Strassburgin olemassaolo joksikin Baselin ja Germersheimin puolivälissä on hyvin edullinen ranskalaisten hyökkäykselle Etelä-Saksaan, samalla kuin se omituisella tavalla vaikeuttaa hyökkäystä Etelä-Saksasta Ranskaan. Edelleen on epäilyksetöntä, että Elsassin ja saksalaisen Lothringin anastus vahvistaisi suuresti Etelä-Saksan rajaa. Se tulisi silloin hallitsemaan Vogesien harjaa pitkin niiden koko pituutta ja niitä linnoituksia, jotka hallitsevat sen pohjoisia vuorisolia. Jos Metz'kin vallattaisiin, niin olisi Ranskalta epäilemättä riistetty kaksi sen tärkeintä toiminta-asemata Saksaa vastaan, mutta mikään ei estäisi sitä perustamasta uusia Nancy'n ja Verdun'iin. Saksan hallussa on Koblenz, Mainz, Germersheim, Rastat! ja Ulm -- hyviä tukikohtia Ranskaa vastaan, joita Saksa on suuresti käyttänyt hyväksensä tässä sodassa. Minkä oikeuden varjolla voisi se kadehtia Ranskalta Metz'iä ja Strassburgia, ainoita merkitsevämpiä linnoituksia, jotka sillä on tällä seudulla?