Part 1

KANSALAISSOTA RANSKASSA

Kirj.

Karl Marx

Johdannon kirjoittanut Friedrich Engels

Suomennos

Helsingissä, Työväen Sanomalehti O.-Y., 1918.

SISÄLTÖ:

1. Johdanto, kirj. Friedrich Engels. 2. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston ensimäinen selostus saksalais-ranskalaisesta sodasta, kirj. Karl Marx. 3. Saman toinen selostus siitä, kirj. Karl Marx. 4. Saman selostus kansalaissodasta Ranskassa, kirj. Karl Marx.

Johdanto.

Kehoitus julkaista uudelleen kansainvälisen pääneuvoston julistus "kansalaissodasta Ranskassa" ja varustaa se johdannolla tuli minulle odottamatta. Voin siitä syystä tässä ainoastaan lyhyesti kosketella pääkohtia.

Minä asetan pääneuvoston kaksi lyhempää selostusta saksalais-ranskalaisesta sodasta edellämainitun pitemmän teoksen edelle. Ensiksikin siitä syystä, että "Kansalaissodassa" viitataan toiseen niistä, jota taas ei voi täysin ymmärtää lukematta toista. Toiseksi, koska nämä molemmat, niinikään Marxin kirjoittamat selostukset yhtä suuressa määrässä kuin "Kansalaissotakin" ovat erinomaisia näytteitä kirjoittajan ihmeteltävästä, ensi kerran "Louis Bonaparten 18. Brumaire"-kirjassa koetellusta kyvystä selvästi käsittää suurten historiallisten tapausten luonne, merkitys ja välttämättömät seuraukset, jo aikana, jolloin nämä tapaukset vielä välähtelevät silmäimme edessä tai juuri ovat päättyneet. Ja lopuksi, koska me vielä tänä päivänä Saksassa saamme kärsiä noiden tapauksien aiheuttamista, Marxin ennustamista seurauksista.

Vai eikö ole tapahtunut se, mitä sanotaan ensimäisessä tiedonannossa, että jos Saksan puolustussota Louis Bonapartea vastaan turmeltuu valloitussodaksi Ranskan kansaa vastaan, kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, jälleen tulee leimahtamaan esiin uusiutuneella ankaruudella? Eikö meillä ole ollut kaksikymmentä vuotta lisää Bismarck-hallitusta, kansanyllyttäjien vainoamisen sijasta poikkeuslaki ja sosialistivaino, mukana sama poliisimielivalta, kirjaimellisesti sama pääkarvoja nostattava laintulkinta?

Ja eikö ole kirjaimelleen käynyt toteen ennustus, että Elsass-Lothringin anastus tulisi ajamaan Ranskan Venäjän syliin? ja että tämän anastuksen jälkeen Saksasta joko tulee Venäjän julkinen renki tai on sen lyhyen levon jälkeen pakko varustautua uuteen sotaan, "rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja vastaan?" Eikö ole ranskalaisten maakuntien anastus ajanut Ranskan Venäjän syliin? Eikö ole Bismarck kokonaista kaksikymmentä vuotta turhaan kilpaillut tsaarin suosiosta tekemällä palveluksia, jotka ovat vielä alhaisempia kuin mitä pieni Preussi oli tottunut laskemaan pyhän Venäjän jalkain juureen, ennenkuin siitä vielä oli tullut "Europan ensimäinen suurvalta?" Ja eikö vielä joka ikinen päivä uhkaa Damokleen miekkana päämme päällä sota, jonka ensimäisenä päivänä kaikki sovitut ruhtinasliitot tulevat hajoamaan kuin akanat tuuleen, sota, jonka päättymisestä vallitsee ehdoton tietämättömyys, rotusota, joka pakottaa koko Europan alistumaan viidentoista tai parinkymmenen miljoonan aseistetun miehen hävitettäväksi ja joka jo nyt ainoastaan siitä syystä ei riehu, että kaikista sotilasvaltioista vahvintakin pelottaa lopputuloksen täydellinen ennakolta laskemisen mahdottomuus.

Sitä suurempi on velvollisuus vetää 1870 vuoden kansainvälisen työväenpolitiikan kaukonäköisyyden puoleksi unohduksiin jääneet loistavat todistukset esiin saksalaisen työväestön nähtäviksi. Se mitä on sanottu näistä kahdesta pääneuvoston selostuksesta koskee myös "Kansalaissotaa Ranskassa". Toukokuun 28 p:nä sortuivat viimeiset kommunitaistelijat Bellevillen rinteillä ylivoiman alle ja jo kaksi päivää myöhemmin, 30:nä, luki Marx pääneuvostolle tämän teoksen, jossa Pariisin kommunin historiallinen merkitys on esitetty lyhyin, voimakkain, mutta niin terävin ja ennen kaikkea todellisin piirtein, että vertaista ei ole löydettävissä koko asiata käsittelevästä runsaasta kirjallisuudesta.

Ranskassa v:n 1789 jälkeen tapahtuneen taloudellisen ja valtiollisen kehityksen vaikutuksesta oli Pariisi viitisenkymmentä vuotta sitten tullut sellaiseen asemaan, että siellä ei saattanut puhjeta minkäänlaista vallankumousta, jolla olisi ollut muu kuin proletarinen luonne, niin että köyhälistö, ostettuaan voiton verellään, esiintyi omin vaatimuksin. Nämä vaatimukset ovat olleet enemmän tai vähemmän sekavia, vastaten Pariisin työläisten kehitysastetta kulloinkin kysymyksessä olevana ajankohtana. Mutta lopuksikin tarkoittivat ne aina luokkavastakohtien poistamista kapitalistien ja työmiesten väliltä. Miten sen piti tapahtua, sitä ei tosiaankaan tiedetty. Mutta vaatimus itsessään, niin epämääräinen kuin se olikin, sisälsi vaaran vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle; työläiset, jotka sen asettivat, olivat vielä aseissa; valtion ohjaksissa olevalle porvaristolle oli siitä syystä työläisten riisuminen aseista ensimäinen käsky. Sentähden jokaisen työläisten voittaman vallankumouksen jälkeen syttyy uusi taistelu, joka päättyy työläisten häviöön.

Se tapahtui ensi kerran 1848. Parlamentarisen vastustuspuolueen vapaamieliset porvarit toimeenpanivat juhlapäivällisiä ajaakseen läpi vaaliuudistuksen, jonka piti taata niiden puolueelle valta. Ollen taistelussa hallitusta vastaan pakotettuja yhä enemmän ja enemmän vetoamaan kansaan, täytyi heidän antaa yläluokan ja pikkuporvariston radikalisille ja tasavaltaisille kerroksille etusija. Mutta näiden takana olivat vallankumoukselliset työläiset, ja nämä olivat vuoden 1830 jälkeen saavuttaneet paljon suuremman valtiollisen itsenäisyyden kuin porvarit ja tasavaltalaisetkaan aavistivat. Hallituksen ja vastustuspuolueen välisen kiistan kireimmällä hetkellä alkoivat työläiset katutaistelun. Louis Philipp katosi, vaaliuudistus hänen mukanaan, niiden tilalle syntyi tasavalta, vieläpä voitokkaiden työmiesten itsensä "yhteiskunnalliseksi" kutsuma tasavalta. Mitä tällä yhteiskunnallisella tasavallalla oli ymmärrettävä, siitä ei kukaan ollut selvillä, eivät työläiset itsekään. Mutta heillä oli nyt aseita ja olivat yhtenä voimana valtiossa. Sentähden, niin pian kuin peräsimessä istuvat porvaristasavaltalaiset alkoivat tuntea saaneensa jotenkuten vankan pohjan jalkojensa alle, oli heidän lähin päämääränsä riisua työläiset aseista. Tämä tapahtui siten, että suoranaisten valeiden ja julkisen pilkan avulla sekä koettamalla karkoittaa työttömät erääseen syrjäiseen maakuntaan, pakotettiin työläiset nousemaan heinäkuun kapinaan 1848. Hallitus oli pitänyt huolen musertavan ylivoiman saamisesta. Viisipäiväisen sankarillisen taistelun jälkeen sortuivat työläiset. Ja nyt seurasi turvattomien vankien joukossa verilöyly, jonka vertaista ei ole nähty niiden kansalaissotien päivien jälkeen, jotka aloittivat Rooman tasavallan häviön. Silloin porvaristo ensimäisen kerran näytti, mihin mielettömiin julmuuksiin se voi kiihoittua kostossaan, niin pian kuin köyhälistö itsenäisenä luokkana uskaltaa sitä vastaan esittää omia vaatimuksiaan. Ja kuitenkin oli vuosi 1848 lastenleikkiä verrattuna heidän raivoonsa vuonna 1871.

Rangaistus seurasi heti jälestä. Jollei köyhälistö kyennyt vielä hallitsemaan Ranskaa, niin ei porvaristokaan pystynyt siihen enää. Ei ainakaan silloin, kun sen enemmistö vielä oli yksinvaltaista mieleltään ja jakaantuneena kolmeen dynastiseen (hallitsijasukua kannattavaan) puolueeseen ja neljänteen tasavaltaiseen. Heidän keskinäiset riitansa tekivät mahdolliseksi, että seikkailija Louis Bonaparte saattoi ottaa haltuunsa kaikki valtapaikat -- armeijan, poliisin, hallintokoneiston -- ja 2 p:nä joulukuuta hajoittaa porvarillisten viimeisen lujan linnan, kansalliskokouksen. Toinen keisarikunta alkoi, Ranska tuli valtiollisten seikkailijain ja rahahuijarien joukkion nyljettäväksi, mutta samalla alkoi myös teollinen kehitys, joka ei koskaan olisi ollut mahdollinen Louis Philippin ahdasmielisen ja turhantarkan järjestelmän aikana, jolloin kourallinen suurporvaristoa piti yksinään valtaa käsissään. Louis Bonaparte otti kapitalisteilta valtiollisen vallan sillä tekosyyllä, että suojelee porvaristoa työläisiä vastaan ja toiselta puolelta työläisiä porvareita vastaan. Mutta siitä huolimatta suosi hänen valtansa keinottelua ja teollista yritteliäisyyttä, lyhyesti sanoen, koko porvariston nousua ja rikastumista ennen kuulumattomassa määrässä. Tosin vielä paljon suuremmassa määrässä kehittyivät lahjomiset ja joukkovarkaudet, jotka ryhmittyivät keisarillisen hovin ympärille ja kiskoivat ansaituista rikkauksista vahvat prosenttinsa.

Mutta toinen keisarivalta oli ranskalaiselle kansallispöyhkeydelle puhallettu yhteentoitotus, se oli 1814 menetettyjen ensimäisen keisarikunnan, ainakin ensimäisen tasavallan rajojen takaisin vaatimista. Ranskalainen keisarikunta oli vanhan yksinvallan rajojen sisällä, vieläpä vuoden 1815 vielä enemmän leikeltyjen rajojen puitteissa ajan pitkään mahdottomuus. Siitä johtui ajoittaisten sotien ja rajanlaajennusten välttämättömyys. Mutta mikään rajanlaajennus ei niin häikäissyt ranskalaisten kansallisylpeilijöiden mielikuvitusta kuin saksalaisen vasemman Rheinin-rannan valloitus. Neliöpeninkulma Rheinin rantaa merkitsi niille enemmän kuin kymmenen Alpeilta tai jostakin muualta. Toiselle keisarikunnalle oli vasemman Rheinin rannan takaisin vaatiminen, kokonaan kerrallaan tai kappaleittain, ainoastaan hetkenkysymys. Tämä hetki tuli preussiläis-itävaltalaisen sodan mukana 1866. Bismarckin ja oman rikkiviisaan vitkastelupolitiikkansa pettämänä, mitä odoteltuun "aluekorvaukseen" tuli, ei Bonapartella enää ollut muuta valittavana kuin sota, joka puhkesi 1870 ja kiidätti hänet ensin Sedan'iin ja sieltä Wilhelmshöheen.

Välttämätön seuraus oli 4 p:nä syyskuuta 1870 alkanut Pariisin vallankumous. Keisarikunta lysähti kokoon kuin korttirakennus ja uudelleen julistettiin tasavalta. Mutta vihollinen seisoi porttien ulkopuolella. Keisarikunnan armeijat olivat joko toivottomasti saarrettuina Metzissä tai vangittuina Saksassa. Tässä hädässä salli kansa entisen lakiasäätävän laitoksen pariisilaisedustajien julistautua "kansallisen puolustuksen hallitukseksi". Tämän sallittiin tapahtua sitä kernaammin, kun nyt kaikki asekuntoiset pariisilaiset olivat puolustusta varten astuneet kansalliskaartiin ja olivat aseissa, joten työläiset nyt muodostivat siinä suuren enemmistön. Mutta jo pian puhkesi ilmi vastakohta melkein yksinomaan porvaristosta kokoonpannun hallituksen ja aseistetun köyhälistön välillä. 31 p:nä lokakuuta valtasivat työväenpataljoonat kaupungintalon väkirynnäköllä ja ottivat osan hallituksen jäsenistä vangiksi. Kavallus, hallituksen suoranainen valapattoisuus ja muutamien porvaripataljoonien väliintulo vapauttivat heidät jälleen, ja jottei sisällinen kansalaissota olisi päässyt syttymään vieraan sotavoiman piirittämässä kaupungissa, annettiin entisen hallituksen jäädä toimeensa.

Vihdoinkin, 28 p:nä tammikuuta 1871 antautui nälänhädän näännyttämä kaupunki. Mutta sotahistoriassa siihen saakka ennenkuulumattomalla kunnialla. Linnoitukset luovutettiin, ympärysmuuri riisuttiin aseista, linjaväen ja liikkuvan kaartin aseet annettiin pois, ne itse otettiin sotavangeiksi. Mutta kansalliskaarti piti aseensa ja kanuunansa ja taipui ainoastaan aselepoon voittajien kanssa. Eivätkä edes nämäkään uskaltaneet voittokulussa kulkea Pariisiin. Vain pienen, päälle päätteeksi osittain julkisen puiston muodostaman kolkan Pariisia uskalsivat ne miehittää ja senkin ainoastaan pariksi päiväksi! Ja tuonkin ajan piirittivät noita miehiä, jotka itse olivat 131 pitkää päivää pitäneet Pariisia piirityksessä, Pariisin aseistetut työmiehet, jotka tarkasti vartioivat, ettei yksikään "preussiläinen" päässyt astumaan vieraalle valloittajalle määrätyn nurkan ahtaiden rajojen ulkopuolelle. Sellaista kunnioitusta herättivät Pariisin työmiehet sotajoukossa, jonka edessä keisarikunnan kaikki armeijat olivat laskeneet aseensa, ja preussiläisten junkkarien, jotka olivat tulleet paikalle kostaakseen ihan vallankumouksen liedellä, täytyi jäädä kunnioittavasti seisomaan ja tervehtiä juuri tuota aseistettua vallankumousta!

Sodan aikana olivat Pariisin työläiset rajoittuneet vaatimaan taistelun tarmokasta jatkamista. Mutta nyt, kun Pariisin antautumisen jälkeen tehtiin rauha, täytyi Thiers'in, hallituksen uuden päämiehen, havaita, että omistavien luokkien -- suurten maanomistajien ja kapitalistien -- valtaa uhkasi alituinen vaara niin kauan kuin Pariisin työläisillä oli aseet käsissään. Hänen ensimäinen tehtävänsä oli yrittää riisua ne aseista. 18 p:nä maaliskuuta lähetti hän linja-joukot ryöstämään kansalliskaartille kuuluvat, Pariisin piirityksen aikana valmistettua ja julkisella listakeräyksellä maksettua tykistöä. Yritys epäonnistui, Pariisi nousi yhtenä miehenä vastarintaan ja sota Pariisin ja Versailles'issa majailevan Ranskan hallituksen välillä oli julistettu. Maaliskuun 26 p:nä valittiin Pariisiin kommuuni ja julistettiin 28 p:nä. Kansalliskaartin keskuskomitea, joka siihen asti oli hoitanut hallitusta, luovutti valtansa sille, sittenkun se sitä ennen vielä oli antanut määräyksen Pariisin häpeällisen "siveyspoliisin" lakkauttamisesta. 30 p:nä lakkautti kommuuni sotaväenoton ja seisovan armeijan ja julisti kansalliskaartin, johon kaikkien asekuntoisten kansalaisten tuli kuulua, ainoaksi aseelliseksi voimaksi. Se antoi anteeksi kaikki asuntovuokrat vuoden 1870 lokakuusta huhtikuuhun saakka, laskemalla jo maksetut vuokrasummat siitä alkavan vuokra-ajan maksuiksi, ja lakkautti kaiken panttienmyynnin kaupungin panttilainastoissa. Samana päivänä vahvistettiin kommuuniin valitut ulkomaalaiset virkoihinsa, sillä "kommuunin lippu on maailmantasavallan lippu". -- 1 p:nä huhtikuuta päätettiin, että kommuunin palveluksessa olevan henkilön, siis myös kommuunin jäsenten itsensä korkein palkka ei saanut nousta yli 6,000 frangin (6,000 mk). Seuraavana päivänä määrättiin kirkko erotettavaksi valtiosta ja kaikki kirkollisiin tarkoituksiin menevät valtionmaksut lakkautettaviksi samoin kuin kaikki kirkolliset tilat muutettaviksi kansallisomaisuudeksi. Sen johdosta käskettiin 8 p. huhtik. kouluista julistettavaksi pannaan kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kuvat, uskonkappaleet, rukoukset, lyhyesti sanoen "kaikki mikä kuuluu kunkin yksityisen omantunnon piiriin" ja toteutettiin vähitellen. -- 5 p:nä annettiin sen vastapainoksi, että vanhan hallituksen joukot päivittäin ampuivat vangittuja kommuunitaistelijoita, käsky pantiksi otettujen henkilöiden vangitsemisesta, jota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. -- 6 p:nä nouti kansalliskaartin 137:s pataljoona giljotiinin, joka kansan äänekkäästi riemuitessa poltettiin julkisesti. -- 12 p:nä päätti kommuuni syöstä alas 1809 v:n Napoleonin sodan jälkeen Vendôme-torille pystytetyn, valloitetuista kanuunista valetun voitonpatsaan kansallisylpeyttä ja kansojen toisiaan vastaan kiihottamista muistuttavana. Se pantiin täytäntöön 16 p:nä toukokuuta. -- Samana päivänä päätettiin antaa laatia tilastollinen selonteko tehtailijoiden seisauttamista tehtaista ja valmistaa suunnitelmia näiden tehtaiden käyttämiseksi niissä työskennelleiden työmiesten avulla; työläisten piti muodostaa osuustoiminnallisia yhdistyksiä, jotka taas olivat liitettävät suuremmaksi liitoksi. -- 20 p:nä lakkautettiin leipurien yötyö samaten kuin aina toisen keisarikunnan päiviltä asti voimassa ollut, poliisin nimittämien henkilöiden -- ensiluokkaisten työriistäjien -- monopoolina (yksinoikeutena) harjoittama työnvälitys, joka annettiin Pariisin kahdenkymmenen eri piirin (arrondissment) määrien (maire) huoleksi. -- 30 p:nä huhtikuuta määräsi kommuuni lakkautettavaksi panttilainakonttorit, jotka olivat, kuten sanottiin, työläisten yksityistä nylkemistä varten ja olivat ristiriidassa sen oikeuden kanssa, mikä työläisillä oli työkaluihinsa ja luottoon. -- 5 p:nä toukok. päätti se hajoittaa Ludvig XVI:nnen mestauksen sovitukseksi rakennetun rukous-kappelin.

Niin jyrkkänä ja puhtaana ilmeni maalisk. 18 p:n jälkeen pariisilaisen liikkeen luokkaluonne, jonka taistelu maahan karannutta vihollista vastaan oli tunkenut siihen asti syrjään. Kun kommuunissa istui melkein yksinomaan työläisiä tai tunnettuja työväenedustajia, niin oli myös sen päätöksillä ilmeisesti proletarinen luonne. Joko määräsi se toimeenpantavaksi uudistuksia, jotka tasavaltalainen porvaristo yksistään pelkuruudesta oli laiminlyönyt, mutta jotka muodostivat välttämättömän perustuksen työväenluokan vapaalle toiminnalle, kuten esim. sen lauseen toteuttaminen, että uskonto suhteessaan valtioon on yksityinen asia; tai antoi se päätöksiä, jotka olivat suorastaan työväenluokan eduksi tehtyjä ja jotka koskivat osittain syvästi vanhaan yhteiskuntajärjestykseen. Mutta kaikkien näiden toteuttaminen voitiin piiritetyssä kaupungissa korkeintaan vasta panna alulle. Ja toukokuun alusta alkaen vaati taistelu Versailles'n hallituksen yhä lukuisammiksi karttuvia joukkoja vastaan kaikki voimat.

7 p:nä huhtikuuta olivat versaillesilaiset vallanneet itselleen ylipääsyn Seinen yli Neuillyn luona Pariisin länsirintamalla; sitävastoin löi kenraali Eudes 11 p. takaisin niiden verisen hyökkäyksen eteläistä rintamaa vastaan. Pariisia pommitettiin yhteen menoon, ja sitä tekivät samat ihmiset, jotka olivat leimanneet preussilaisten pommituksen samaa kaupunkia vastaan pyhyyden loukkaukseksi. Nämä samat ihmiset kerjäsivät nyt Preussin hallitukselta, että se lähettäisi pikaisesti Sedan'ista ja Metzista vangitut ranskalaiset sotamiehet valloittamaan Pariisin heille takaisin. Näiden joukkojen vähittäinen saapuminen antoi toukokuun alusta versaillesilaisille ratkaisevan ylivoiman. Tämä osoittautui jo siinä, että Thiers 23 p:nä katkaisi keskustelut, jotka koskivat sellaista kommuunin tarjoamaa vaihtoa, että Pariisin arkkipiispa ja koko joukko muita Pariisissa panttivankeina pidettyjä pappeja olisi vaihdettu yksinään Blanqui'ta vastaan, joka kahdesti oli valittu kommuuniin, mutta oli Clairvaux'ssa vankina. Mutta vielä enemmän ilmeni se Thiers'in muuttuneessa kielenkäytössä; oltuaan tähän asti pidättyväinen ja kaksikielinen, muuttui hän äkkiä hävyttömäksi, röyhkeäksi, raa'aksi. Etelärintamalla ottivat versaillesilaiset 3 p:nä toukokuuta Moulin Saquet'n kenttävarustukset, 9 p:nä täydellisesti mäsäksi ammutun Issy'n linnoituksen ja 14 p:nä Vanves'in linnan. Länsirintamalla hyökkäsivät he vähitellen, lukuisia ympärysmuuriin saakka ulottuvia kyliä ja rakennuksia valloitellen, ihan päävallin luokse asti. 11 p:nä onnistui heidän kavalluksen ja sinne asetetun kansalliskaartin huolimattomuuden tähden tunkeutua kaupunkiin. Preussiläiset, jotka pitivät miehitettyinä pohjoisia ja itäisiä linnoituksia, sallivat versaillesilaisten tunkeutua eteenpäin yli heiltä aselevossa kielletyn alueen kaupungin pohjoisosassa ja senkautta ryhtyä hyökkäämään sillä pitkällä rintamalla, jonka pariisilaiset luulivat olevan aselevolla suojatun ja jota siitä syystä pitivät heikosti miehitettynä. Tämän johdosta oli vastarinta Pariisin länsiosassa, varsinaisessa loistokaupunginosassa, ainoastaan heikkoa; se muuttui sitä ankarammaksi ja sitkeämmäksi, mitä lähemmäksi itäistä puolta, varsinaista työväenkaupunginosaa, eteenpäin tunkeutuvat joukot tulivat. Vasta kahdeksanpäiväisen taistelun jälkeen kukistuivat viimeiset kommuunin puolustajat Bellevillen ja Menilmontant'in kukkuloilla, ja nyt saavutti turvattomien miesten, naisten ja lasten murhaaminen, joka yltyen oli raivonnut läpi koko viikon, huippunsa. Takaaladattava ei enää tappanut kyllin nopeasti, sadottain voitettuja ammuttiin kuularuiskuilla mäsäksi. "Liittoutuneiden muuri" Père Lachaisen kirkkopihalla, jossa viimeinen joukkomurha toimeenpantiin, seisoo vielä tänäpäivänä kaikessa mykkyydessään paljon puhuvana todistuksena siitä raivosta, mihin hallitseva luokka on valmis niin pian kuin köyhälistö uskaltaa nousta esiintymään oikeuksiensa puolesta. Sitten seurasivat joukkovangitsemiset, kun kaikkien teurastaminen osoittautui mahdottomaksi, vangittujen riveistä mielivaltaisesti poimittujen teurasuhrien ampumiset, loppujen kulettaminen suuriin leireihin, joissa he odottivat raahaamistaan sotaoikeuksien tuomittaviksi. Preussiläisiä joukkoja, jotka piirittivät Pariisin koillisosaa, oli kielletty laskemasta lävitsensä yhtään pakolaista, mutta kuitenkin sulkivat upseerit usein silmänsä, kun havaitsivat sotamiehen enemmän noudattavan ihmisyyden kuin ylipäällikön käskyä; erityisesti ansaitsee saksilainen armeijakunta tulla mainituksi siitä ihmisystävällisestä menettelystään, että se laski läpi useita, joiden osallisuus kommuunitaisteluihin oli ilmeinen.

* * * * *

Jos tänään, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tarkastelemme v:n 1871 Pariisin kommuunin toimintaa ja historiallista merkitystä, niin tulemme havaitsemaan, että "Kansalaissodassa" annettuun esitykseen on vielä tehtävä muutamia lisäyksiä.

Kommuunin jäsenet olivat jakaantuneina enemmistöön, blanquisteihin, jotka myöskin olivat olleet vallalla kansalliskaartin keskuskomiteassa, ja vähemmistöön, jonka etupäässä muodostivat Proudhon'in sosialistista suuntaa kannattavat kansainvälisen työväenpuolueen jäsenet. Blanquistit olivat silloin suurelta osaltaan sosialisteja ainoastaan vallankumouksellisesta, proletarisesta vaistosta; ainoastaan muutamat harvat olivat Vaillant'in kautta, joka tunsi saksalaista tieteellistä sosialismia, päässeet suurempaan periaatteelliseen selvyyteen. Niin on käsitettävissä, että taloudellisessa suhteessa lyötiin laimin paljon sellaista, mitä kommuunin meidän nykyisen katsantokantamme mukaan olisi pitänyt tehdä. Tosin kaikkein vaikeimmin ymmärrettävissä on se pyhä kunnioitus, jolla nöyrinä jäätiin seisomaan Ranskan pankin porttien ulkopuolelle. Se oli myöskin raskas poliittinen virhe. Pankki kommuunin käsissä -- olisi ollut suuremman arvoinen kuin kymmenentuhatta panttivankia. Se olisi vaikuttanut, että koko Ranskan porvaristo olisi painostanut Versaillesin hallitusta tekemään rauhan kommuunin kanssa. Mutta vielä ihmeteltävämpää on se suuri määrä oikeata, mitä blanquisteista ja proudhonilaisista kokoonpantu kommuuni siitä huolimatta teki. Luonnollisesti ovat ensi kädessä proudhonilaiset vastuunalaisia kommuunin taloudellisista päätöksistä, niiden sekä kiitettävistä että moitittavista puolista, ja blanquistit vastuunalaisia sen poliittisista teoista ja tekemättä jättämisistä. Ja kummassakin tapauksessa tahtoi historian iva -- kuten tavallisesti, kun tieteilijät pääsevät peräsimeen käsiksi --, että niin toiset kuin toisetkin tekivät ihan päinvastoin kuin heidän koulukuntansa oppi heille määräsi.

Proudhon, pikkutilallisten ja käsityöläismestarien sosialisti, vihasi yhdyskunnaksi liittymistä positivisella vihalla. Hän sanoi sen tuovan enemmän pahaa kuin hyvää, olevan luonnostaan hedelmätöntä, jopa vahingollista, koska se kahlehtii työläisten vapautta; se oli hänen mielestään pelkkä uskonkappale, hyödytön ja ehkäisevä, ristiriidassa niin hyvin työläisten vapauden kuin työn säästämisen kanssa, ja sen varjopuolet kasvavat nopeammin kuin sen edut; sitä vastoin olivat kilpailu, työnjako, yksityisomaisuus taloudellisia voimia. Ainoastaan poikkeustapauksissa, kuten Proudhon niitä nimittää, -- suurteollisuudessa ja suurissa liikeyrityksissä, esim. rautateillä -- oli työläisten yhteenliittyminen paikallaan. (Ktso Idée général de la révolution, 3. étude.)