Part 8

Kun Anna Paulovna tuli huoneeseensa, oli hän vallan mielettömänä. Oliko mahdollista, että se oli totta, mitä hän oli nähnyt? Hänen oma tyttärensä ja tuo kauhea Karl Aleksander, jonka onnettomuus itse oli tuonut hänen tielleen, yhdessä! Muistatteko te sitä ja sitä, olivat he sanoneet, missä olivat he sitten kohdanneet toisensa, miksi oli Vera sen salannut? Kun hänellä itsellään oli salattavaa, epäili hän kaikkea ja kaikkia. Jos hän menisi Veran luo ja kysyisi? Mutta ei, nykyisessä mielentilassa, oli se mahdotonta, hän ilmaisisi itsensä. Minne tahansa hän katsoi, kohtasi hän vaikeuksia joka taholla, lisäksi tulivat nyt vielä mustasukkaisuuden tuskat. Niin, se vielä puuttuisi, että hän alkaisi ... hän oli huutaa tuskasta sitä ajatellessaan, hän veti syvään henkeään, hän luuli tukehtuvansa, meni ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Pehmyt, suloinen yöilma teki hänelle hyvää. Istuissaan siinä näki hän hänet ja tyttärensä tulevan käytävää ylös, kuuli hänen sanovan, "kyllä kai", luuli niissä sanoissa olevan jonkun sivumerkityksen, ja katkeruudesta sekä häpeästä mielettömänä purskahti kiihkeään itkuun. Silloin koputettiin hänen ovelleen. "Äiti kulta, saanko minä tulla sisään. Äiti kulta, se on sinun Verotschasi, päästä minua sisään!" Hän koetti tointua, ponnistaen kaikki henkiset ja ruumiilliset voimansa sanoi hän tyynesti, "Mene huoneeseesi pikku Vera, ja pane maata, minä tulen kyllä sanomaan sinulle hyvää yötä hiukan myöhemmin, juuri nyt en voi oikein hyvin".

"Kyllä teen sen, äiti kuita, mutta tule kaikin mokomin, minulla on jotain hauskaa kerrottavaa sinulle, Ja eihän meillä vielä ole ollut ollenkaan aikaa puhella toistemme kanssa".

Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, tuntui vapisevan ilosta ja lämmöstä ja vaikutti kuin neulan pisto Anna Paulovnaan. Hän riisuutui kamarineidin avutta ja kiiruhti sänkyynsä.

Silloin vasta muisti hän, ettei hän ollut sanonut jäähyväisiä kenraalille. Hän tiesi, että miehensä, vaikka olikin muutoin välinpitämätön ja huolimaton, tuskin antaisi anteeksi sitä, mutta koska suurien surujen siunauksena on, että ne saavat pienet unohduksiin, niin hän tuskin ajattelikaan tuota muutoin niin tärkeää asiaa. Hän makasi valveilla aamupuoleen yötä, ja vaipui vihdoin raskaaseen horrostilaan.

Seuraavana päivänä oli Anna Paulovna kipeä, hänessä oli kuume. Hän kutsutti Veran luokseen, hänen täytyi päästä selvyyteen. Ennenkuin Vera ehti tulla, tuli hänen miehensä huoneeseen. Hän kysyi hänen vointiaan, lähetti hakemaan lääkäriä, mutta teki kaiken tuon konemaisesti, niin kuin sellaisen jota tulee ja pitää tehdä, osoittamatta huolenpidossaan vähintään lämpöä tai tunnetta. Anna Paulovna, joka pitemmästä kuin kahdenkymmenen vuoden tottumuksesta tunsi hänet, huomasi, että hänen ajatuksensa olivat kiintyneet johonkin asiaan. Ollen säikähdyksissään ja peloissaan noista odottamattomista tapauksista, vaivasi se häntä suuresti. Tulkoon, mitä tuleekin, hänen täytyi saada tietää se.

"No, Nikolai Nikolajevitsch, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän, kun näki hänen aikovan lähteä uskomatta hänelle mitään.

Eversti katsoi häneen. "Vai niin, sinä olet huomannut sen minusta, no niin, minä ajattelen tänään paraatin jälkeen nimittää Karl Aleksandrovitschin ajutantikseni".

"Minkätähden?" sanoi hän ja tunsi henkeänsä ahdistavan.

"Minkätähden ... niin, oikeastaan minun olisi pitänyt se tehdä jo aikaa sitten, hän on kelpo upseeri, kenraali piti hänestä paljon eilen, hänellä on kyllä tulevaisuutta. Ja sitten hän ... hän ... on suoraan sanoen tässä kaupungissa ainoa sulhaseksi kelpaava Veralle, joka jo on yli kahdenkymmenen. Ajutanttina tulee hän päivittäin oleskelemaan talossa", ja niin selvitti hän laajaperäisesti suunnitelmiaan. "Mutta sinä et sano mitään? Mitä arvelet sinä asiasta?"

Anna Paulovnalle tuotti miehen puhe tuskaa, joka kasvoi joka minuutti ja uhkasi lopuksi tukahduttaa hänet. Vihdoin kohosi hän vaivaloisesti ylös vuoteeltaan, katsoi häneen kuumeesta hehkuvilla silmillään, ja niissä näkyi kovuuden ja vihan ilmettä, kun hän äänellä, jota hän ei voinut kauemmin hillitä, huudahti: "Se ei saa koskaan tapahtua, kuuletko sinä, ei koskaan!" Hän vaipui jälleen alas vuoteelleen. Nikolai Nikolajevitsch sekä hämmästyi että suuttui hänelle niin harvinaisesta purkauksesta.

Hetkisen oli hän tietämättään totuutta lähellä, kun hän pilkallisesti hymyillen sanoi: "Ethän sinä vaan ole mustasukkainen?" ja jatkoi sitten syittensä ja todistuksiensa luettelemista.

Hänen vaimonsa ei sanonut mitään, mutta hän tunsi, että hänessä oli jotain järkähtämätöntä, taipumatonta, jotain naisten itsepäisyydestä, jota mikään ei voi taivuttaa, tuskin murtaakaan. Lopuksi lähti hän suuttuneena pois, sanoen: "Tässä olen minä, se joka toimin niin, kuin edullisimmaksi luulen", ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hänen käyntinsä, kasvonsa juonteet, kiihtynyt mielentila eivät ennustaneet mitään hyvää tämän päivän paraatista. "Itsepäisyys, niin, siinä on naisten voima", jupisi hän itsekseen.

Anna Paulovna makasi melkein tainnuksissa iskusta, joka uhkasi häntä, niin ettei hän huomannut Veran sisään tuloa, ennenkuin tämä hyvin hiljaa istui hänen vuoteensa viereen.

Kun äiti vihdoin huomasi hänet, kysyi hän äkkiä ja tylysti:

"Mitä teit sinä eilen puutarhassa?" Vera katsoi kummastuneena häneen.

"Minäkö, en mitään", vastasi hän tyynesti, "uudistin vaan tuttavuuden Karl Aleksanderin kanssa".

"Milloin tutustuit sinä häneen?" kysyi Anna Paulovna, hilliten ääntänsä.

"Muistatko sinä, että minä kahdeksan vuotiaana, jolloin me olimme Pietarissa, tutustuin erääseen paassiin, jota minä kutsuin sulhasekseni, muistatko, että vanha kotiopettajattareni vielä vuosikausia jälkeenpäin meillä käydessään kysyi, oliko sulhaseni Karluscha kirjoittanut minulle? No, niin, Karluscha on juuri Karl Aleksandrovitsch. Senjälkeen en minä ole nähnyt häntä ennenkuin nyt, hän on suuressa määrin säilyttänyt lapsuutensa ajan ulkonäön".

Vihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi. "Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on..."

"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen..."

Silloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. "Kirjeeni, kirjeeni ... mutta minä kiellän sinua..." Etemmäksi hän ei ehtinyt, sillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja säikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo tuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin arveluttava.

Vera oli hyvin levoton. "Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää tehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia Feodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan".

"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti olla poissa muutamia tunteja".

Vera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo. Hän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä maailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen sydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan. Neiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä oli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen sydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin Nikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen kevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle tuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna Paulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka oli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta rakennettavana olevaa kasarmia.

Kentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla mustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti kauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä tuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von Hübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen näköiseltä. "Onko asian, laita niin", tuumi vanha kokenut nainen itsekseen.

"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle halavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette soiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna", ja hän kääntyi tenhoavasti, levottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, "mitä teillä on tapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei tunne entiseksi".

Vera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.

"Minä en uskalla viipyä kauemmin", sanoi Karl Aleksander, "au revoir". Hän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät hänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin kummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja maakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa aukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei oltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan harvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua. Neiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille kasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja terveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. "Sinä olet yhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt ykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla", ja vertaillessa sekä arvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää odottaessa.

Oli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat komppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi päällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä keskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä laukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä ja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja kimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan koroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.

Silloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle tasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet tervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme ja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät kevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia iloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta luullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin. Eversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit eivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: "Missä on kapteeni Baronin?" -- "Kapteeni Baronin", huudetaan joka taholla, mutta kapteenia ei kuulu, "Kapteeni Baronin", vastataan esikunnasta, "on tasangon toisella puolella olevassa viitakossa".

"Mitä pirua hän siellä tekee", kirkui eversti, "täällä hänen paikkansa on nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä herran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä! Repaleita nuo ovat!"

Kapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä koskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi ajattelemattomasti kyllä:

"Herra eversti on sallinut, on itse..."

Mutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. "Minä, minä sallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä säännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!" Ja hän mellasti kuin entisaikuiset katsastusherrat.

Sotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset paperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän everstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa haukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa oloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota onnisti "suuressa kevätpesussa", kuten sotamiehet kutsuivat surullista paraatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja kylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että eversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin kummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin, vieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat "saksalaista säännöllisyyttään" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.

Turhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen selville, mitä se merkitsisi.

Niin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin. Nikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti totisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä asettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis taaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin tällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin muodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä vastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni juutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät puoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina tämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.

Silloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa -- se oli alkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty veristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa -- marssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi rykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa. Eversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai enimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä hurraahuudolla.

Vera Nikolajevna istui vaunuissa hyvin ihastuneena näytelmään.

"Isä kiittää Karl Aleksandrovitschin komppanijaa", lausuu hän iloisena ja lyö sotilassoiton tahtia. "Mitään näin kaunista emme me koskaan saaneet nähdä Sveitsissä. Täällä tasangolla voi hengittää. Sveitsissä näki ainoastaan pieniä ahtaita laaksoja, joissa vuori oli aivan nenän edessä. Joskus minä pelkäsin, että joku paha jättiläinen tulisi ja kallion lohkareella peittäisi koko laakson. Kun satoi ja pilvet laskeusivat alas aina pienten kirkontornien ukkosenjohdattimiin saakka, tuntui alhaalla laaksojen pohjilla hyvin tukalalta. Ei, täällä avaralla Venäjällä, täällä voi hengittää", ja hän hengitti mielihyvällä punervan keltaisen tomun ja venäläisen nahan hajun sekaista ilmaa.

Vanha neiti von Hübner istui vaunuissa ja alkoi asetella B:tä A:n jälkeen. Vera tuli kotiin eilen. Eversti on entisestään kokonaan erilainen. Anna Paulovna on kipeä. Karl Aleksandrovitsch ja Vera näyttävät hyvin ihastuneilta toisiinsa. He tuntevat toisensa jo ennestään. Tässä on joku vika. "Vera parka", ajatteli hän itsekseen, "sinä kärsit kyllä enin sen asian suhteen, mutta jotta tappiot tulisivat niin huokeiksi kuin mahdollista, on jotain tehtävä, ennenkuin se on myöhäistä."

Onneton paraati oli vihdoin lopussa. Eversti kiitti joukkoja vajanaisilla sanoilla ja ratsasti rykmentin etupäässä takaisin kaupunkiin.

Vaunut ajettiin kiivasta juoksua samaa tietä suoraan everstin asunnolle, neiti von Hübner tahtoi puhella Anna Paulovnan kanssa.

Hämärässä, lämpymässä huoneessa makasi Anna Paulovna, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan. Neiti von Hübner astui sisään, tervehti lämpymästi ja ystävällisesti, suuteli häntä poskille ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa.

"Anna Paulovna parkani, nyt tarvitaan rohkeutta ja järkeä, olihan se, mitä nyt on tapahtunut, kyllä ennemmin tai myöhemmin tuleva".

Anna Paulovna katseli häneen silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen, peitti sitten kasvonsa patjoihin ja itki, itki siten, ettei hän moniin vuosiin ollut niin itkenyt. Neiti von Hübner antoi hänen itkeä tarpeeksi. Sittenkuin hän oli jossain määrin tyyntynyt, kysyi vanha neiti:

"Mitä te aijotte nyt tehdä, Anna Paulovna?"

"Voi, minä en tiedä, kaikki on tapahtunut niin äkkiä, minä olen kokonaan pyörällä, neuvokaa minua, auttakaa minua, elkää hyljätkö minua. Minä tahdon ripittää itseni teille. Olkaa armelijas, elkää jättäkö minua yksin, muutoin" -- ja hän tuijotti synkkänä eteensä -- "en minä tiedä, mitä teen".

"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse teidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni, annan minä teille neuvon -- ja teidän pitää sitä seurata. Karl Aleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi ymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä onnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä täytyy säästää."

"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl Aleksanderin siihen?"

"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta ainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää, että olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota olette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen alaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties toinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme tehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne, ja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle on enempi kuin erehdys -- häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden on uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa pienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta."

Maailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella peloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus hyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin siinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli hänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen vikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet, heittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta, hoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras neuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki, lohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja rauhoittunut.

Silloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään sairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin istuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena ja sähkösanoma kädessä.

"Tämä on kaunista, tämä," sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä. "Mikä?" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.

"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan minä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään sotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa".

"Jumalan kiitos", sanoo Anna Paulovna.

"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia," huudahtaa eversti vihaisena. "Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo Karl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan -- ainoastaan sotaan -- niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on, että sähkösanoma", ja hän käänteli sitä käsissään, "on ainakin kahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on matkustettava iltajunassa".

Anna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti silloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi ranskaksi: "Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee teitä. Säilyttäkää salaisuutenne".

Anna Paulovna hillitsi itsensä. "Jättäkäät minut yksin, rakkaat ystävät", sanoi hän tyynesti.

Kaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja kyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.

Salissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän suutelee Vera Nikolajevnan kättä. "Antakaa minulle muistoksi lapsuuden ystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa", sanoo hän.

Vera punastuu ja epäilee: "Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä on?" kysyy hän.

"Olen".

Hitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha, vaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; "Je sais attendre". Samassa tulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole ankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti von Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen. Silloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli levinnyt kuin kulovalkea.

Karl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti syleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan, kurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos. Portailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen käteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa kunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano sanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa itsekseen: "Je sais attendre".

"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo", sanoo neiti von Hübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.

Karl Aleksander huokaa helpotuksesta; "Jumalan kiitos, minä olen vapaa taas". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa varten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä hänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia kohtaloita kohden.

X.

Niin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä asemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman nojalla ehdottomine sanoineen: "matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista. Toverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän ensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja intedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin toimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin rasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet temmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui, huolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.

Aamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi. Puolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin, jonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia pelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä kuohui mahtavin aalloin.

Bukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean vertauksen: "ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on asettanut maan Venuksen ja Marsin väliin".

Äkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä asemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin. Karl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan, ettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä Simnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään rakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia myöhemmin jo matkalla.

Oli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ajokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä, ampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä eroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien noitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet suurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut epäkuntoon ja sulkenut koko tien.