Part 5

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä prokuraattori Andrei Ivanovitsch Volgin, suuri slavofiili ja politikoitsija, tarttui näpiästi kysymykseen, kuten poika palloon. "Ne valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa ovat kurjinta hutiloimista, mitä meidän vuosisatamme on nähnyt, loistavin, selvin todistus siitä, kuinka ei-slaavilainen Eurooppa on jäänyt jälkeen, kylmennyt, vaipunut uneen, mennyt horroksiin, kaikki nuo vanhuuden merkkejä. Sillä aikaa kun Venäjä ja kaikki slaavilaiset kansat ovat täynnä intoa ja lämpöä Serbian, Bulgaarian asiaan, istuu tuo kylmäverinen Disraeli ja asettelee oikeutta väkivaltaa vastaan, itsevaltaisia arveluja kansan kansallisia uudesta syntymispyrintöjä vastaan. Innostus on kallis lahja, se on nuorison perintöosa, minä olen ylpeä siitä, että kuulun nuoriin kansoihin. Innostus on elämän ensimäinen ehto. Vaikkapa kansa ei voikaan elää pelkästään innostuksesta, on se kaikissa tapauksissa mahtava voima, kaasu, joka kohottaa meidät tähtiin tai räjäyttää ilmaan. Arvostelu, se on kuolema. Mitä ylipäänsä ei voida arvostella, kaikkialla on tahroja. Ymmärrys suunnattuna, kuten Euroopan kansoilla nyt, negatiiviseen työhön, hävittää ne. Me, venäläiset olemme jo ennen vapauttaneet Kreikan, Rumaanian, Montenegron ja Serbian -- antaa heidän neuvotella -- kun hetki on tullut, paljastaa Venäjä miekkansa ja... Ylipäänsä", lisäsi hän, kääntyen Karl Aleksanderin puoleen, "ollaan liijan ymmärtäväisiä siellä Pietarissa. Katsokaapas innokasta, uskonintoista Moskovaa, seuratkaa Moskovan sanomalehtiä ja te näette, minkälainen on eroitus".

Karl Aleksander tarttui hansikkaaseen, ja kääntyen emännän puoleen vastasi hän tyynesti. "Jos te, Andrei Ivanovitsch Pietarilla tarkoitatte hallitusta, niin ei se kaipaa minun puollustustani, riippumatta minusta, teistä ja sanomalehdistöstä tekee se sen, mikä on parasta, mutta mitä erittäin tulee Moskovan sanomalehdistöön, tuntuu se minusta, minun mielestäni, ryhtyneen vaaralliseen leikkiin".

"Kuinka niin, minkätähden niin?"

"No, noille sanomalehtiin kirjoittajille siitä ei ole mitään vahinkoa, päinvastoin, innostuneina oleminen, suuren isänmaallisen rummun lyöminen tuottaa heille monet ruplat, mutta toiset ne ovat, jotka uskaltavat elämänsä, sielunsa asian hyväksi. Kuinka moni bulgaarialainen ja serbialainen on luottaen noihin suuriin puheisiin pannut kaikki alttiiksi. Jos kreivi Ignatieff voi selvittää tuon vyyhdin muistutuksilla, asiakirjoilla ja lupauksilla, niin on se parasta meille kaikille, jollei, niin tapahtuuhan sekin kyllä aikanaan. Venäjä on kyllin voimakas ja valmis kaikkeen".

"Aikanaan!" ja nyt tulistui prokuraattori todella. Koko Venäjä oli silloin jakautuneena kahteen puolueeseen: Kansa, yleinen mielipide, joka halusi sotaa ja hallitus, joka vastusti sitä, keisari etupäässä.

Neiti von Hübner, joka tiesi hyvin, että valta on pääomaa, jota on varovasti pideltävä, antoi Andrei Ivanovitschin aluksi purkaa sisuaan, mutta ryhtyi ensimäisessä mahdollisessa seisahduksessa asiaan. "Te olette molemmat oikeassa, herrani, ylipäänsä löytyy ainoastaan yksi, joka ymmärtää paremmin kuin sanomalehdistö, kuin kaikki muut tämän asian, ja hänen huomaansa, keisarin huomaan", -- ja hänen kasvoilleen ilmestyi rauhallinen, kirkastunut ilme, lausuessaan tuon pyhän nimen -- "jätämme me asian turvallisina. Kas niin, hyvät herrat, ei enää mitään kiistaa, kortit odottavat", neiti von Hübner oli harras kortinpelaaja. "Te, Karl Aleksandrovitsch, voitte sillä aikaa huvitella Anna Paulovnaa, jota kortit eivät miellytä."

Tehtiin niinkuin neiti von Hübner oli käskenyt. Karl Aleksander asettui Anna Paulovnan viereen ja sai tältä palkinnoksi katseen, joka upotti hänet hyväntahtoisuuteensa, hymyn, joka synnytti pieniä kuoppia noille vielä tuoreille ja lapsellisen pyöreille poskille. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa ja Anna Paulovnan tyyntä, miellyttävää ääntä, kun hän puoliääneen puheli sankarimme kanssa. Sitäpaitsi oli hänellä iloisen luonteen vaihtelevaisuus. Hän puhui elämän kurjuudesta pienissä kaupungeissa, kuten syntyperäinen pietarilainen, sillä se hän oli, kertoi kaikki kaupungin juorut, höystäen niitä mestaruudella ja kyvyllä. Toisin sanoen hänellä oli suurimmassa määrässä tuo kaikille venäläisille synnynnäinen lahja keskustella, jutella, joka on jo itse kielessäkin lukemattomien synonyymien, sana-, ja taivutusmuotojen rikkauden tähden. Kun Anna Paulovna sanoi jotain, jota hän itse piti hauskana, ilmestyi hänen huulillaan hymyä, joka somasti valaisi ja kaunisti hänen kasvonsa. Karl Aleksander ihmetteli sitä, hymyiliköhän siten kaikille, vai keikailikohan hän hänelle, vastatulleelle ...

"Siis saatte te meidän luona ottaa huomioon kaikki mitä meillä ei ole, mitä emme saa, emme näe. Meillä ei ole minkäänlaista teaatteria, ei kirjallista piiriä, ei laulajaisia, ei edes paikallissanomalehteäkään, te ette saa nähdä uusia pukuja ettekä kauniita naisia..."

"Mutta nythän te olette liijan ankara, saanhan minä luottaa teidän hyväntahtoisuuteenne ja nähdä teitä." Hän lausui tuon miellyttelevällä äänellä, hymyillen ja vakavalla äänenpainolla. Anna Paulovna kiitti sellaisella katseella, joka tunkeutuu miesten sydämeen. Mutta ikäänkuin hän olisi huomannut sen vaikutuksen, nousi hän nopeasti ylös ja meni emännän luo, joka juuri oli lopettanut pelin, ja silloin alkoi lyhyt ja innokas keskustelu heidän välillään. Anna Paulovna pyyti neiti von Hübneriä, että tämä myöhemmin esittäisi hänen miehelleen Karl Aleksanderia rykmentin ajutantiksi, johon toinen ilolla suostuikin.

Siitä hetkestä alkaen, kun molemmat naiset suunnittelivat juonensa, sai ilta heidän mielestään enemmän sisältöä, se kohotti heidän itsetuntoaan, antoi toiselle henkistä jäntevyyttä, jollaista hän oli tuntenut neljä-, viisikymmentä vuotta takaperin, toiselle tarkoitusperän hänen toimettomalle, jokapäiväiselle elämälleen, tarkoitusperän, joka itsessään tuntui hänestä tavoittamisen arvoiselta, ja joka sen lisäksi näytti aikaan saavan, Jumala tiesi, minkälaisia selkkauksia.

Emännän ja Anna Paulovnan pontevuus ja vilkkaus vaikutti ympäristöön kuin sähkö, ja tuo hauska iltama neiti von Hübnerin luona tuli muistorikkaaksi illaksi pienen kaupungin aikakirjoissa. Kun useimmat vieraista eivät tienneet, eivät tunteneet syytä tuohon tavattomaan vilkkauteen heidän muutoin niin yksitoikkoisissa, nukuttavissa iltakokouksissaan, niin luettiin se Karl Aleksanderin ansioksi. Ja kun oli pakistu ja juteltu, puheltu kaikkea joutavaa, jota "on meidän hengessämme niinkuin tomua huoneissamme", erottiin vihdoin myöhään, ja kaikkien mielestä oli nuori mies sekä "comme il faut" että hauska, niin, vieläpä prokuraattorikin myönsi hänen olevan tavattoman miellyttävän saksalaisen, sillä hänen mielestään oli hän ja pysyi saksalaisena.

Kun Karl Aleksander oli suudellut neiti von Hübnerin kättä, varovasti ja melkein hellästi kietonut samettikapan Anna Paulovnan ympärille, sanonut jäähyväiset herroille, oli kysymyksessä kotiin meno tässä hänelle tykkänään oudossa kaupungissa.

Oli lämmin, pimeä elokuun yö. Päivällä oli ollut ukkosen ilma ja sade, joka oli lioittanut kaikki kadut. Salamat valaisivat silloin tällöin taivaan rantaa, ja huolimatta vasta tapahtuneesta sähkönpurkauksesta, tuntui ilma vielä kostealta ja painostavalta. Likaviemärit purkivat tauteja synnyttävää vettään lämpöisenä yönä, ja kun Karl Aleksander kulki kapakkain ja portterimyymäläin ovien ohi, löyhkäsi niistä voimakas sipulin ja alkohoolin haju, joka Karl Aleksanderista tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kulki kehnosti lankutettua katukäytävää ja katseli turhaan ajuria, joka veisi hänet hotelliin. Raskas, kostea lämpö, humalaiset miehet ja naiset, joita hän kohtasi, ja lokaiset kadut karkoittivat sen hyvän tuulen, joka hänellä oli lähtiessään neiti von Hübnerin luota. Vihdoin saapui hän hotellin luo, joka kuitenkin oli kadun toisella puolen. Oli mahdoton mennä kadun yli, katu-ojat virtasivat kuin kevätpurot, keskikatu oli täynnä lokaa ainakin jalan paksuudelta. Karl Aleksander huusi kadun yli hotelliin, hän tahtoi pyytää ovenvartijaa hankkimaan ajoneuvoja, mutta sellaista ei kuulunut. Juuri kuin hän oli valmis kahlaamaan loan yli, juoksi esiin eräs juutalainen, päällä pitkä lastinkitakki ja hiukset pitkät ja rasvaiset, ja tarjoutui kymmenestä kopeekasta kantamaan hänet kadun yli. Silloin muisti Karl Aleksander jonkun toverinsa kertoneen, että Vilnassa ja muissa länsi-Venäjän kaupungeissa syysloan aikana kuljettiin sillä tavalla katujen yli. Niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti hän käyttää sitä tapaa, asettui juutalaisen selkään ja kannatti itsensä hotellin portille. Siellä ei ollut ketään, ja iloisena siitä että oli päässyt perille, iloisena siitä, ettei kukaan ollut nähnyt hänen ratsastustaan kadun yli, maksoi hän juutalaiselle ja meni huoneeseensa. Kaupungissa oli suuremmat markkinat; useimmat hotellin huoneista olivat kiinni. Karl Aleksanderin oli täytynyt tyytyä sellaiseen, jossa ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, siellä piti hänen panna maata epäilyttävän näköiseen sänkyyn, jossa varmasti jo edeltäpäin tiesi olevan kaikellaisia syöpäläisiä. Laitatettuaan vuoteen omista sänkyvaatteistaan, joita ilman ei juuri mielellään Venäjällä matkusteta, laskeusi hän vihdoin levolle ja sammutti lampun. Pienen pyhimyskuvan edessä olevan lampun ja salamien valossa makasi hän kauan valveilla, ja muistellessaan illallisia pieniä voittojaan, oli hän tyytyväinen, hykersi käsiään ja hymyili hiljaisesta ilosta, menestyksen ilosta, sellaisen miehen itsekkäästä ilosta, jota on onnistanut. Sitten näki hän edessään Anna Paulovnan siniset silmät ja kauniin suun. "Hän on kuin Volga sininen, loistava, mutta vähemmän syvä, pehmyt, helposti johdettava ja tyyni", tuumi hän itsekseen ja hymyili taas, hymyili mairitellusta turhamielisyydestä, tyydytetystä oman arvon tunnosta, sitten nukkui hän ja uneksi sinisistä silmistä ja punaisista huulista.

Seuraavana päivänä puhalsi navakka tuuli pitkin Volgan leveää pintaa, aurinko paistoi kirkkaasti, lämmin ilma ja tuuli kuivasivat hyvin lyhyessä ajassa kadut pienessä yhteiskunnassa. Karl Aleksander hankki ajoneuvot -- vanhanaikuiset surkeat resut -- ja alkoi kauniina aamuna tehdä vierailujaan. Rykmentin lääkärin luona kuuli hän paitsi pitkiä valtiollisia mietteitä, vielä että rykmentti oli huonosti sijoitettu, osittain pieneen kaupunkiin, osittain seitsemän kilomeetrin päässä olevaan kylään. Uusien kasarmirakennusten suunnitelma kyllä oli tehty ja pääasiassa vahvistettu, mutta joen toisella rannalla olevaa asemaa pidettiin epäterveellisenä, sentähden oli yritys viipynyt ja kulki nyt edestakaisin suuressa paperikoneessa, ministeristön eri toimistoissa ja virkakunnissa.

Everstiluutnantin luona piti hänen astua sisään odottamaan; odottaessaan ihaili hän vierashuoneen ikkunasta hurmaavaa näköalaa Volgalle. Leveänä, loistavana ja sinisenä virtasi se rantojensa välissä, joista pohjoinen oli autio ja kasvoi harmaanvehreitä pensaita, ja eteläinen jyrkkä lehtimetsää kasvava. Likempänä näki hän joitakin vanhoja, vehreitä vallituksia, etempänä hedelmiä täynnä olevien omena- ja päärynäpuiden välissä punaisia kattoja ja pieniä kupooleja. Kun hän oli noin tunnin odottanut ja ehtinyt tarkastella huoneen puutteellisia koristuksia, tuli sotamies, palvelija, ja ilmoitti näennäisesti hämillään, että herransa oli mennyt ulos. Samaten kävi vielä parissa muussakin paikassa. Karl Aleksander alkoi tulla vastenmielisesti liikutetuksi ja hänen mielensä synketä.

Vanhimman luutnantin luona otettiin hän vastaan väkinäisellä avosydämisyydellä. Hänen, luutnantin vuoro oli kaksi kertaa ollut tulla koroitetuksi rykmentissä, mutta kummallakin kerralla oli koroitus jäänyt siirrettyjen kaartin upseerien tähden. "Te ymmärrätte, sellaisissa olosuhteissa veltostuu palvelustoimien suhteen." Niin, hän puolestaan toivoi sotaa, sillä hänestä oli päivän selvä, että sota oli tulossa, ja siellä näyttäisi hän, mihin hän kelpaa. Melkein samaa, vaikka eri muodoissa, kuuli Karl Aleksander useammassa kuin yhdessä paikassa. Se tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseltä Lopuksi oli kaikki liijan tuskallista, hän lähetti pois ajoneuvonsa ja lähti alakuloisena kaupungin puistoon. Sinne oli muutamien vallitusten ja muurien jäännöksille istutettu akasiapuita ja poppeleita, jotka sen jälkeen hoidon puutteessa olivat kasvaneet, niin hyvin kuin olivat voineet. Hän istui erään, pienen kaupungin historiassa muistettavan henkilön tai tapauksen muistoksi pystytetyn, rautaan valetun ja aistittoman muistomerkin vieressä olevalle kehnolle penkille ja vaipui synkkiin ajatuksiinsa.

Aina, kun hän oli synkkämielisenä, alakuloisena ja surullisena, ajatteli hän kotia, Suomea. Miksi oli hän laitattanut itsensä tänne kaikkien noiden vieraiden joukkoon? Miksi ei hän ollut palannut isänmaahansa, kotiinsa. Täällä katsottiin häntä karsaasti ja kadehdittiin. Sydämensä pohjassa tunsi hän tuskallista kateutta kaikkia niitä tovereitansa kohtaan, joiden onni oli sallinut elää pääkaupungissa, elää siellä, missä mahtajat ja arvokkaat olivat, elää siellä, missä voi nähdä ja itse tulla nähdyksi, missä voi saavuttaa onnen, kuten tuo Dodo Davidovitsch-pöllökin. Sitten hänen mielentilansa muuttui taas kuin maisema auringon piiloutuessa pilven taa. Kateuden tunne muuttui surumielisyydeksi. Eihän se ollut hänen syynsä, että hänet oli lähetetty tähän likaiseen, yksinäiseen kaupunkiin, hän oli kyllä ponnistellut vastaan, mutta köyhyys, köyhyys, sinä voit olla raskas tölleissä, mutta et koskaan niin katkera ja kova kuin...

"Mais voilà c'est pourtant vous", kuuli hän samassa soinnukkaalla äänellä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki edessään Anna Paulovnan ystävälliset kasvot. Hän nousi sukkelasti ylös ja tervehti, harmistuneena siitä, että oli tavattu synkkämielisyyden ja levottomuuden puuskassa. Anna Paulovna huomasi hänen hämmästyksensä ja epäili hetken, pysähtyisikö hän vai menisikö edelleen, kumminkin istui hän penkille. "Istukaa, Karl Aleksandrovitsch", sanoi hän ystävällisesti. "Vai niin, tekin olette löytäneet tämän paikan. Minä kävelen usein täällä. Te ymmärrätte, täytyy hoitaa itseään, jottei ennenaikaansa vanhenisi." Tuosta vanhaksi tulemisesta oli hänellä paljon huolta ja kauhua.

"No, miten se on? Ollaan surullisia, synkkämielisiä, tahdotteko uskoa huolenne minulle", ja hän katsoi ystävällisesti, melkein hellästi Karl Aleksanderiin. Hän oli viisas nainen, jonka sielu oli järjestetty, kuten ranskalainen puutarha, jossa jokainen tie, jokainen käytävä vei suoraan päämäärään. "No hyvä", sanoi hän, kun toinen oli vaiti, "minä tiedän, mikä teitä vaivaa, teitä ei ole otettu vastaan..."

Silloin purki Karl Aleksander kaiken sen pilkan ja harmin, jota hän oli kärsinyt, kaiken sen alakuloisuuden, kateuden ja kaikki ne surun tunteet, joita hän oli kestänyt, tuolle tuntemattomalle naiselle. Tuon purkauksen alkuperäisyys, se lämpö, jota välittömyys sille antoi, vaikutti suuresti Anna Paulovnaan. Niinpian kuin Karl Aleksander huomasi sanojensa vaikutuksen, muuttui hänen harminsa. Pysyen vilkkaana, kiihkoisana ja omaan sisäiseen elämäänsä kiintyneenä, alkoi hän, huomattuaan hänen lämpimän mielihartautensa, samalla asetella sanojaan, ohjata puhettaan varmassa tarkoituksessa; hän tahtoi voittaa Anna Paulovnan. Missä määrin, sitä hän ei vielä tiennyt, ei edes, minkätähden, mutta hänestä oli tuleva hänelle se Archimedeen piste, josta koko tuo maailma, joka nyt otti niin vihamielisesti hänet vastaan, pantaisiin liikkeelle, muutettaisiin ja mukaannutettaisiin niin, että se tulisi hänelle sopivaksi. Ja kun hänen tunteensa olivat niin taipuvia, että ne tottelivat sitä, mitä hänen hyötynsä vaati, suuntasivat ne myrskyn lakattua sinne päin, joka oli hänelle paras ja sopivin. Hänen kauniit, tummat viiksensä vapisivat liikutuksesta, hänen silmänsä loistivat harmista ja lämmöstä, kun hän sanoi, ettei hän ollut tahtonut tulla kenenkään tielle, että hän oli tehnyt kaikki välttääkseen maanpakoa tähän kurjaan kylään, mutta että hän oli sotamies ja oli ennen kaikkea oppinut tottelemaan, että sadat, jopa tuhannetkin olivat tehneet kuin hänkin, ilman että olivat tulleet loukatuiksi, ilman että...

Anna Paulovna oli hyvin liikutettu. Kaikki hänen äidilliset vaistonsa heräsivät, hän puhui lohdutuksen sanoja ja vaati häntä tyyntymään, ja nyt sai asia heille molemmille odottamattoman käänteen, kun he lupasivat toisilleen ystävyyttä ja luottamusta, meni sitten asiat miten päin tahansa. Karl Aleksander suuteli hänen kättään, pientä valkoista, pehmeää kättään, suuteli sitä kauan ja tulisesti.

Anna Paulovna oli viisas ja varovainen, hän ei unohtanut koskaan silloinkaan kuin oli liikutettu ja kiihkoutunut -- niinkuin hän nyt oli -- asemaansa, hän katsoi kelloa ja sanoi: "Meitä ei saa nähdä kukaan täällä, juorut tällaisessa pienessä kaupungissa ovat pelättäviä. Tulkaa meille tänään kello puoli kuusi niin saamme puhella, me syömme silloin puolista. Au revoir. Vielä eräs seikka", ja hän katsoi muistellen eteensä. "Jos te tahdotte tehdä koko rykmentin, meidät kaikki kiitollisiksi, niin ajakaat erästä asiaa, nimittäin uusien kasarmirakennustemme. Teillä on siksi tuttavuuksia, takokaa kun rauta on kuumaa. Ja jos te voitte saada sen läpi, niin olette saavuttaneet kaikkien meidän kiitollisuuden. Au revoir".

Anna Paulovna lähti nopein askelin liikutettuna ja mieli kuohuksissa käytävää pitkin, vähän jälkeenpäin lähti Karl Aleksanderkin samaa tietä, nyt tyynenä ja hillittynä, pukeutumaan päivällisille.

Vaikka Anna Paulovna oli ainakin kymmentä vuotta vanhempi ja monessa suhteessa paljon enempi kokenut elämässä kuin Karl Aleksander, ei hän kumminkaan osannut arvostella miestä, ei erittäinkään nuorta miestä. Hänestä Karl Aleksander etupäässä oli lämminsydäminen henkilö, joka kärsi ansaitsemattomasti ikävän asemansa tähden, henkilö, joka ei ymmärtänyt pitää huolta omista eduistaan, ja hän lupasi itsekseen pitää huolta hänestä neiti von Hübnerin avulla. Karl Aleksander taas näki paljoa selvemmin. Hän piti Anna Paulovnaa lämminsydämisenä naisena, joka voi olla käytännöllinen, viisas, varova, mutta jossakin suhteessa äärettömän lapsellinen. Ja tuota lapsellisuutta hän käyttäisi hyväkseen. Ei niin, että hän tekisi sen tarkan mietiskelyn mukaan, ei, vaan että hänestä tuntui siltä, ja että hän ylipäänsä käytti omien etujensa ajamiseen omia ja muiden vikoja.

VII.

Eversti Nikolai Nikolajevitsch Popoff asui kaupungin virralle päin äärimäisessä talossa. Se oli vanha suuri puurakennus, sellainen, joita näkee ainoastaan Venäjällä, ilman kivijalkaa, lattia maan tasalla, rakennettu Palladiotyyliin, joka Katarina II:sen aikana tuli muodin mukaiseksi Venäjällä; kuitenkin; oli tyyliä venäläistytetty ja rakennusaineena oli puu. Purjepalttinalla päällystetyt, maalatut lautapylväät, laudan palasista tehdyt kaarrelmat, kipsiset kauluskivet, siinä tuon rakennusmuodon kaunistukset.

Rakennukseen kuului puutarha, joka oli ---- kaupungin hallituksen kiusana, sen oli nimittäin joku itsevaltainen komentaja noin kaksikymmentä vuotta sitten laajentanut aina virtaan asti, joten se nyt esti kaikki laiturien, satamien, teitten rakennuspuuhat, kaupungin kaupan ja vaurastumisen edistyttämispyrinnöt. Puutarha oli alkuaan laitettu ranskalaisen tyylin mukaiseksi, suorine käytävineen penkereineen, kaikki luonnollisesti sopusointuun huoneen rakennustavan kanssa. Niinpä oli aitakin sahattu ohuista laudoista ja öljyvärillä maalattu, kepit, jotka kannattivat humalia ja viiniköynnöksiä, olivat kuorimattomasta koivusta. Samaa säästäväisyyden ja loiston henkeä ilmeni kaikkialla. Estetiikka ja ekonomiia olivat liittyneet täällä yhteen kummankaan siitä hyötymättä. Poppelirivien välissä, jossa ruohokenttien olisi tullut levittää samettiaan silmän miellyttämiseksi, kasvoi kaalia ja sipulia. Ruusupensaitten asemasta oli karviais- ja viinimarjapensaita. Ainoastaan öljyvärillä maalattujen lautajalustain päällä olevien kuvapatsaiden paikkoja ei oltu voitu täyttää. Muutoin oli puutarha hoidettu niin hyvin kuin puutarhoja Venäjällä hoidetaan, ei juuri silmän, vaan suun iloksi.

Mutta kahta seikkaa ei ollut varojen eikä kauneuden aistin puute voinut hävittää tästä vanhasta puutarhasta, nimittäin helposti hoidettavan maan runsasta kasvullisuutta ja näköalaa virran rannalla olevalta penkereeltä. Levein ja suoraan rakennuksesta lähtevä käytävä vei tälle penkereelle. Se oli neljä-, viisikymmentä jalkaa ylempänä virran pintaa, Volgan eteläisellä, niin kutsutulla vuorirannalla, joka oli keveää, keltaista kiveä, välissä aina pehmeämpiä sora- ja hiekkakerroksia. Tuohon luonnon muodostamaan muuriin olivat sadat törmäpääskyset kaivaneet pesänsä. Kun keväisin omena-, sireeni- ja päärynäpuut penkereellä kukkivat, kun virta kiiti eteenpäin pajuisten, tammien ja poppelien varjostamien rantojensa välissä, kun tuhansittain pääskysiä pyrähteli pesistään ja lenteli Volgan mahtavan pinnan yläpuolella, silloin lämmitti jokaista sydäntä näköalan suurenmoisuus, surumielisyys ja kolkkous. Tämä penger oli rykmentin päälliköille ollut kaikki kaikessa ja nyt enemmän kuin koskaan ennen, sillä Anna Paulovnalla oli luonnon kauneudelle tavattoman avoin silmä, lämmin ja pohjaltaan runollinen mielenlaatu; hänelle oli penger A:na ja O:na pienessä kaupungissa. Hänet nähtiin siellä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn saakka.

Eräässä puutarhan kaukaisimmassa kulmassa oli alkuaan suuremmoinen kasvihuone. Nykyään se oli jotenkin rappiolla, mutta osaa siitä käytettiin viinihuoneena, ja yhteen huoneeseen oli Anna Paulovna laitattanut itselleen palmupuiston, kuten hän sitä kutsui. Se oli pieni, nelikulmainen, kupoolikattoinen huone, ja siellä oleskeli hän aika-ajoin, kun syksy tai kevät oli liijan pitkä ja kylmä.

Jos astui sisälle rakennukseen, niin huomasi, että se oli rikkaan venäläisen talon perikuva, sellaisena kuin se ilmenee suurissa hoveissa.

Tarkkuus ja säännöllisyys ovat aina ja jokapaikassa kauneuden ja loiston ensimäiset ja välttämättömät palvelijat, ja jos niitä ei ole, niin ovat kaikki kaunistuttamiskokeet mahdottomia ja hyödyttömiä. "Laajalle levinneessä venäläisessä hengessä", kuten venäläiset sanovat, ei kummallakaan noilla palvelijoilla ole paljon tekemistä, venäläinen koti ei sentähden teekään, vaikkapa olisi hyvinkin hoidettu, niin täydellistä vaikutusta, kuin se voisi. Everstin eteisessä ja salissa liikkui taitamattomia kehnosti, vieläpä repaleisestikin puetuita palvelijoita juuri kaksi kertaa niin monta kuin olisi tarvittu.

Mutta venäläisen talon, samaten kuin venäläisen maisemankaan, miellyttäväisyytenä ei ole se, mitä näkee vaan se mitä kuulee. Kun kuulee kesäisen tuulen huminaa ja lintujen laulua Venäjän metsissä ja virroilla, kun kuulee talvisten myrskyjen ulvontaa sen äärettömillä lakeuksilla, kun kuulee kalastajan kesäiltana laulelevan veneessään, joka hiljoilleen keinuu eteenpäin mahtavalla virralla, kun kuulee sotamiesten soittelevan "balalaikkaansa" ja laulelevan suruvoittoisia laulujaan, joita alituisesti toistellaan, silloin unohtaa, että maa kokonaisuudessaan katsoen on vähimmän luonnonkauniita koko Euroopassa. Venäläisessä salissa unohtuu ympäristössä huomattava jäljittely, unohtuu väärin käsitetyt ranskalaiset ja itaalialaiset kuosit, mielen tenhoaa puheen ystävällinen sointu, ihmisten melkein klassillinen yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka meitä viehättää heidän kirjallisuudessaan, tuo juurtunut halu ja huomattava kyky sielutieteelliseen tutkimiseen, joka tuntuu olevan jokaiselle venäläiselle synnynnäinen. Kaiken tuon lisäksi tulee vielä ujostelematon vierasvaraisuus, jolla ainoastaan Ruotsissa on vertaistaan, vierasvaraisuus, joka kyllä ei ole niin isoista ja uhkeaa, kuin Ruotsissa, mutta kumminkin yhtä lämmintä.