Part 3

Nykyään oli hän innostunut kalanviljelemiseen. Ja jo ensimäisenä päivänä, jolloin Karl Aleksander ja ruhtinas muuttivat erakkolinnan pieneen ylihoitajan rakennukseen, vei hän heidät laboratoriumiinsa, kuten hän sitä kutsui. Siinä oli uhkea talvipuisto, joka oli erakkolinnan ruokasalista eroitettu kaksinkertaisella marmorinsekopylvästöllä ja leveillä portailla. Suuret palmut huojuvine latvoineen levittivät oksiaan korkean lasikaton alla. Kukkivat magnoliat varjostivat tuuheilla lehvillään araliain ja saniaisten valonarkoja lehtiä. Lemuavat Bovardiat levittivät ulkomaista, voimakasta tuoksuaan keinotekoiseen puistoon. Ilma sisällä oli suloisen epäterveellistä, lämmintä, raskasta ja veltostuttavaa. Keskellä puutarhaa oli suuri, porsliinilla päällystetty vesiallas; suuret majollikka- ja pronssisammakot, puoleksi piilossa punaisten liljain ja valkeain oljanderein seassa, joivat vettä altaan laidoilta.

Altaan pohja oli kullatuista levyistä, ja sen kristallikirkkaassa vedessä ui joitakin tarumaisia kaloja, Jaapanin Mikadon lahjoja, piikkisiä, kummallisia, yhteenkasvettuneita kaloja, toisilla yksi pää ja kaksi pyrstöä, toisilla päinvastoin, äärimmäisen idän salaperäisen halun tuotteita, halun tehdä pilaa luonnon kanssa, viekoitella tuo ikuisesti säännöllinen harhateille.

Eräässä toisessa altaan osassa, joka oli eroitettu edellisestä matalalla karstakivivallilla, oli kovimmassa veden kuohussa parvia pieniä taimenia ja vasta haudottuja lohia, jotka pysyivät aivan liikkumattomina virrassa. Loistavia sateenkaaritaimenia, piikkisiä pieniä sampia ui sikin sokin kirkkaassa vedessä. Kaikellaisten kalalajien mätiä astioissa, kouruissa ja purkeissa oli kaikkialla tässä loistavassa salissa, jonka pienen pinta-alan sisälle oli suljettu kappale kuumien maiden luontoa.

Kaikkea tuota loistoa hallitsi laiha, kuihtunut saksalainen, suurine silmälaseineen, valtioneuvoksen nimineen ja monine ritarimerkkeineen. Suuriherttuatar kertoi suurella innolla niistä parannuksista venäläisessä lohikalastuksessa, joita hän aikoi saada aikaan. Taimenen- ja lohenmätiä oli lähetetty virtoihin, jotka jo kauan olivat olleet kalattomia. Joukoittain amerikkalaisia ja itämaisia kalalajeja oli istutettu Volgaan ja Nevaan, ja tuolla salavihkaisella hymyllä, joka loisti hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja todisti hänen innostaan tuohon työhön ja epäilystään sen menestymisestä, puhui hän niistä rikkauksista, joita hän siten siroitteli ympärilleen tulevien sukupolvien hyödyksi.

Aleksander Davidovitsch kuunteli kaikkea tuota suurimmalla tyyneydellä; ylipäänsä ei mikään tuntunut voivan herättää hänen ihmettelyään, mutta Karl Aleksander oli saanut nähdä kerrassaan jotain, joka huvitti häntä. Hän rupesi juurta jaksain kyselemään lohta koskevia yksityiskohtia; kertoi kaikki, mitä itse tiesi siitä, sen pyytämisestä Merijoessa, sen vaelluksista Suomen virroissa, ja tunnin kuluessa oli hän tuolla todelliseen asiantuntemiseen perustavalla innollaan saavuttanut suuriherttuattaren ja hänen saksalaisen valtioneuvoksensa erinomaisen suosion. Koko kesän ajan oli hän laboratooriumissa todellisena apulaisena. Ja ei siinä kyllin; myös sittenkin kun suuriherttuatar oli kyllästynyt kasvi- ja eläintieteeseen, olivat Karl Aleksander ja nuori ruhtinas itseoikeutettuja vieraita pienessä rakennuksessa, joka kuului erakkolinnaan.

* * * * *

Karl Aleksander oli aikaa myöten kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi, hänen silmänsä olivat vaaleat, silmäterät hyvin pienet, josta hänen katseensa sai vaaleansinisissä silmissä harvoin tavattavan terävyyden. Aaltoilevat, ruskeat hiukset sopivat hyvin yhteen keltaisen ihon kanssa ja tuo, ei vielä täysin kehittynyt, kaareva nenä, oli isä sanonut -- antoi jonkullaisen arvokkaan leiman hänen kasvoilleen. Hänen liikkeensä olivat sujuvia, käyntinsä varovaista liukumista, kuten niillä, jotka alituisesti käyvät kiiltävällä parketilla, liukkaalla lattialla. Hänen puheensa oli pehmeää ja samalla miehekästä.

Häntä veti vastustamattomasti puoleensa ne, jotka olivat muita rikkaampia ja mahtavampia. Lopuksi kehitti hän itsessään erityisen yksilöllisen kyvyn löytää sellaisia ihmisiä, käyttää niiden yhteiskunnallista asemaa hyväkseen. Tämä oli hänelle niin selvänä, että hänen ei tarvinnut miettiä ja tehdä suunnitelmia, milloin ja miten hän lähestyisi toista tai toista heistä, jotka kuuluivat "kymmeneentuhanteen ylimmäiseen", se oli hänen veressään, hän läheni heitä kohteliaasti vetäytymällä erilleen toisista. Tarkoilla tuntosarvillaan, terävällä aistillaan tunsi hän, kuka oli hänen miehiään, ja kuinka hän hänet saavuttaisi, ja ennen tai myöhemmin oli hän päämäärässä, usein yhtäsuureksi omaksi, kuin ympäristönsä kummastukseksi. Hän oli myös oppinut toisenkin noista muista suurista menettelytavoista sellaisilta, jotka ajavat menestystä elämässä takaa, nimittäin, että kaikki riippuu siitä asemasta, jonka osaa ottaa, ja että täytyy osata vaatia oikeutena sitä, jonka oikeastaan pitäisi olla suosionosoituksen.

IV.

Karl Aleksanderin kymmenvuotisesta paassiajasta ei ylipäänsä ole paljon sanottavaa, tahdomme tässä alempana piirtää muutamia pieniä kuvia, jotka yleisin piirtein osoittavat hänen kehityksensä kuluneina vuosina.

Suurin vaikeus Karl Aleksanderille oli kielestä; täydellisesti perehtyäkseen siihen täytyi hänen viettää kesät Venäjällä. Kun hän lukukauden aikana ei saanut jättää oppilaitosta, eikä kenraali Olbersia, hänen ainoaa sukulaistaan saatu lupa-aikoina antamaan hänelle matkarahoja kotiin, oli siitä seurauksena, ettei hän moniin vuosiin ollut tilaisuudessa käydä maassansa, ja kodissansa. Yhden kesän, ensimäisen, täytyi hänen olla kenraalin luona Pietarissa. Se oli hänelle, joka oli tottunut elämään ulkona luonnossa, kova koetus. Päivät päästään kuljeskeli hän ympäriinsä, katseli, kuinka lastiveneet kulkivat ylös ja alas Nevaa, kävi puistoissa ja puutarhoissa ja joskus, jos tahtoi oikein hauskaa, Nevan suussa olevilla hietasärkillä. Siellä nautti hän aaltojen vapaasta leikistä, laajasta näköalasta, ja sellaisten retkien perästä tuli hän kotiin luonnottoman kiihoitettuna, tykyttävin ohimoin ja mieli kapinoitsevana muistaessa lapsuuden vapauden aikaa.

Eräänä päivänä meni hän tuon uhkean portin kautta, joka on pienen, keisari Aleksander II:n murhayrityksestä pelastuksen muistoksi rakennetun marmorikappelin vieressä, Kesäpuistoon, tuohon puutarhaan, jonka pitäisi olla kallis kivi puistojen joukossa, mikä se voisikin olla. Keskellä maailman kaupunkia, uhkeain, vaikka huonosti rakennettujen talojen ja kauniiden kanavien ympäröimänä on sillä kaikki edellytykset voidakseen kilpailla Parc Monceaun, Hyde Parkin osien ja Tukholman julkisten istutusten kanssa, sen pahempi, ei se sitä tee. Mutta ei pietarilainen kehno hoitokaan ollut voinut sitä tykkänään turmella. Sellaisenaan on se kaikissa tapauksissa pakopaikkana tuhansille hervostuneille pääkaupunkilaisille, joille ei ole suotu onnea saada viettää pohjolan lyhyttä, ihanaa kesää luonnon helmassa.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka kiertelevät nurmikkojen ja pensastojen välissä, näkee alituisesti kävelijöitä. Penkeillä istuu äitejä ja lasten hoitajattaria ja katselee, miten lapset kaivavat hiekkaa, hyppäävät köyden yli ja leikkivät puiden runkojen välissä. Kryloffin ruma, kaikkien satujen eläimien ja hirviöiden kannattama rintakuva kohoaa eräällä ilotulituksen tapaan loistavalla georgiinipenkerellä.

Äärettömän suuret jalavat, pyöreälatvaiset kuin lehtikupoolit, jättiläispihlajat, taidokkaasti mutkisteltuine runkoineen, ja palsamipoppelit, nuo Pietarin puut par excellense muodostavat ihanan näköalan ruohikkojen yli. Puiden runkojen välitse näkyy rivi marmorisia rintakuvia ja kuvapatsaita vihertävän kosteuden vallassa ja raa'an roskaväen väkivaltaisesti raiskaamina, jonka taide saa ainoastaan ilkivaltaisuuksiin. Suurilla, elottomilla silmillään katselevat ne tuota joukkoa, joka kulkee heidän ohitsensa, väliäpitämättä heidän marmoristen jäsentensä komeudesta, heidän antiikkisista piirteistään ja klassillisista muodoistaan. Oikeastaan ovat ne muukalaisia Nevan kosteilla rannoilla, jotka ovat sinne tuodut Varsovasta, Vaasain, Sobieskin ja Saksilaisten kaupungista.

Naakat lentelevät laverrellen ja pakinoiden jalavasta jalavaan, pihlajasta pihlajaan. Kyyhkyset istuvat kynien itseään suurien porfyyrimaljakkojen reunoilla, jotka Karl XIV Johan kerran antoi lahjaksi keisarilliselle liittolaiselleen, ja varpuset kylpevät viimeisen sateen jälkeisissä vesilätäköissä. Melu maailman kaupungin kaduilta kuuluu tänne ikäänkuin kaukaisen kosken kohinana tai pohjolan hongikkojen huminana.

Tässä puistossa eli Karl Aleksander koko kesän. Kun kenraali Olbers ei välittänyt hänestä enempää kuin koirasta, joka vetelehti hänen työhuoneensa leposohvan patjoilla, oli hänellä vapaus jonkun -- usein hyvin sopimattoman -- kirjan kanssa oleskella puistossa päivät päästään. Siellä tutustui hän eräänä päivänä pieneen, vilkkaaseen ja kauniiseen lapseen, seitsenvuotiseen tyttöön. Heidän tuttavuutensa syntyi siten, että kun hän lukemiseen vaipuneena ei huomannut erästä kenraalia, pienokainen juoksi hänen tykönsä huutaen: "Tee kunniaa, tee kunniaa!" Siitä päivästä olivat he ystäviä, hän puolestaan etevällä tietoisuudella ijästään ja arvostaan paassiasemassa, pienoinen salaisella miellyttämishalulla aikaisin kehittyneissä kauniissa lapsissa, jotka kaipaavat suosimista, hemmoittelemista. Hänen niin rakkaudettomassa lapsuudessaan tuli tuo pieni tyttö, joka pyysi hänen ystävyyttään kuin pieni säikähtynyt eläin, muistoksi, jota hän ei koskaan unohtanut, ja tämän lämmin ystävyys tuli haihtumattomaksi sivutapaukseksi hänen elämässään. Tyttö rakasti häntä kuten lapsi rakastaa hoitajaansa, tuolla suloisella, hyväilevällä rakkaudella, joka tekee lapsen itsensä niin viehättäväksi ja hoitajan niin hyväksi. Vielä monta vuotta jälkeenpäin, kun tyttö jo oli kadonnut hänen silmistään, muisti hän tätä suloisella mielihyvällä kuni kaunista unta, muisti hänen vaaleaa, hienoa muotoaan puiston vanhojen puiden ryhmyisten runkojen rinnalla, hänen keltaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään, kun hän koetti nähdä varpusten poikia jalavan oksilla, hänen veitikkamaista nauruaan, kun hän juoksi hänen luoksensa huutaen: "tee kunniaa, tee kunniaa, Karluscha!" Lapsen hoitajattarelta, hyväntahtoiselta venäläiseltä talonpoikaisnaiselta koreassa vähävenäläisessä puvussa, sai hän tietää, että pienokainen, jonka nimi oli Vera, oli kaartin kapteeni Popoffin tyttö.

Kun hänen ystävyytensä Dodo Davidovitschin kanssa oli hyvin harras, kutsuttiin Karl Aleksander Tsarskoje Seloon, ja siellä Lüneburgin suuriherttuattaren linnan eräässä sivurakennuksessa asuivat molemmat pojat sittemmin joka kesä, niin kauan kuin he olivat paasseja. Hienoina, harjattuina, aina juhlapukuisina ja valkeissa hansikkaissa viettivät he päivät tuossa peninkulmia laajassa puistossa. Eivät koskaan nähneet he todellista metsää, eivät koskaan maalaisväkeä työssä. He eivät tienneet, mitä keto, niitty oli, heidän pienet, soreat olentonsa ja heidän tunteensa paassiarvosta olivat täydessä sopusoinnussa puistoluonnon kanssa, jossa he elivät. Kaikki oli siistittyä, turhan täsmällistä, soman soreaa, ei missään kohden pistänyt luonto näkyviin. Aina keisarinna Elisabetin ajoista saakka pitää tarun makaan Tsarskoje Selon linnaan kuulua "etiopialainen". Hänen tulee olla seitsemän jalkaa pitkän ja mustan kuin ebenholzin. Hänet puetaan tulipunaiseen kultaiseen burnusiin, pannaan valkoinen turpaani hänen villaiseen päähänsä, ja keväällä, jolloin vanha linna avataan, pistäy hän esiin kuin tulpaani maasta, yhtä koreana ja koristettuna kuin sekin, ja oleskelee päivät linnan ulkopuolella olevalla perongilla, kävellen edestakaisin Herkuleen, Theseuksen ja Jasonin kultaisten patsaiden välillä ja pitää huolta pengermuurilla olevasta kaukoputkesta. Sillä penkereellä tai perongilla, josta, ollen paljoa ylempänä merta näkee leppien ja poppelien latvojen välitse Suomenlahden veden ja etäällä välkkyvänä sinertävänä juovana Suomen maan, siellä viettivät molemmat paassit enimmäkseen päivänsä, niin että lopuksi pidettiinkin heitä virantoimituksessa olevina, kuten etiopialaista, ja sallittiin vapaasti kulkea ympäriinsä huoneissa ja seurata niitä tuhansia matkustajia, joita kesät läpeensä kävi linnassa. Kaukaasialainen, etiopialainen ja suomalainen vetelehtivät täällä tämän venäläisen linnan jotenkin törkeän ja raa'an, mutta äärettömän rikkaan ylellisyyden loistossa.

Eräänä päivänä, kun pojat nojasivat pengermuuria vasten ja katselivat, kuinka vesi suurissa putouksissa juoksi ja kimalteli suihkulähteen kullattuja pobjalevyjä vasten, tuli sinne eräs korkeakasvuinen kenraali valtiaan ryhdillä ja keisarillisilla kasvonpiirteillä, se oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch vanhempi. Hän katseli yli puiston, kuin merta vaaniva kotka, kääntyi sitten ympäri nuorukaisten puoleen hymyllä, joka valaisi hänen ankarat kasvonsa, kuten aurinko valaisee kasken. Hän nipisti Karl Aleksanderia poskesta ja sanoi:

"Nimesi, paassi?"

"Karl Aleksander Segerberg, Teidän Keisarillinen Korkeutenne".

"Suomalainen?"

"Niin".

"Saatana perkele, finski poika. Sinusta tulee kyllä kelpo upseeri". Ne olivat Suuriruhtinaan tunnetut suomalaiset sanat.

"Teidän Keisarillisen Korkeutenne johdolla se kenties onnistuu minulle", sanoi Karl Aleksander tapaillen ja punastuen. Se oli hänen ensimäinen kokeensa liehakoivasti vastata, hovimiestapaisesti puhua.

Suuriruhtinas hymyili jälleen ja lähti.

Tämä ja tällaiset pienet sivukohtaukset suuriruhtinasten, suuriruhtinatarten sekä muiden maiden hallitsevien henkilöiden kanssa olivat suuria tapauksia molempien paassien elämässä, he keskustelivat niistä äärettömiin saakka, ja ne olivat lukukausien aikana vakituisena puheenaineena toverien kesken.

* * * * *

Tällaisissa olosuhteissa oli kaikki Karl Aleksanderille ollut kylläkin onnellista, mutta kumminkin löytyi yksi "mutta" -- oleskeleminen hovin sananmukaisesti "kultaisessa kartanossa" -- sillä oli oltu aistittomia tykkänään kultaamaan seinät ja katot eräässä rakennuksen osassa, -- käyskenteleminen saksanpähkinä-, norsun- ja kilpikonnanluu-lattioilla, itsellä olematta mitään, jota voisi omaksi sanoa, tuntui katkeralta. Päällä olevasta paidasta nenäliinaan ja lyijykynään saakka, jotka hänellä olivat taskussa, oli kaikki kruunun. Joka ainoan rahan, jonka hän sai, antoivat vieraat ihmiset ei palkkioksi, vaan lahjaksi. Riippuvan asemansa tunteminen tuollaisen ylellisyyden helmassa ei ollut ainoastaan tuskallista, se oli turmiollistakin. Lopuksi tuntui Karl Aleksanderista valtio, kruunu, keisari Jumalan suurelta almujen jakajalta maanpäällä, joiden puoleen ilman mitään voi ja tuli kääntyä. Ei ollut vaikeaa ottaa silloin tällöin vastaan rahaa vanhalta hyväsydämiseltä suuriherttuattarelta, joka osasi niin jalolla, niin hienolla tavalla antaa, tuntui vaan, että tekee hänelle palveluksen sillä; jonkullaisessa kommunistisessa tasavallassa Dodo Davidovitschin kanssa eläminen kävi myös päinsä, mutta vanhan itsekkään, herkkusuun kenraali Olbersin kanssa toimeentuleminen lupa-aikoina oli hänestä mahdotonta. Ja yksistään siitä syystä ikävöitsi Karl Aleksander suurta vapautuksen päivää, jolloin hänestä tulisi upseeri, jolloin hän vihdoin saisi palkan työstään, pääsisi itsenäiseksi mieheksi. Lukemattomia kertoja oli hän mielikuvituksensa vilkkailla väreillä kuvaillut sitä päivää, jolloin hän kaartilaispuvussa kävisi ensi kerran kotimaassaan, näkisi jälleen äitinsä, tätinsä, näkisi jälleen nuo rakkaat kauniit tasangot, joille hän niin usein oli ikävöinyt, niin usein itkenyt, että hänestä tuntui nykyään, kuin hän olisi kadottanut kyvyn ikävöidä niitä enää.

Vihdoin kymmenen pitkän vuoden perästä koitti se päivä. Mutta se tuli vähän toisellaiseksi, kuin Karl Aleksander oli ajatellut. Hän oli, Jumala tiesi mistä syystä, luullut itsensä ja Dodo Davidovitschin saavan sellaiset arvosanat tutkinnossa, että heillä olisi oikeus hakea kaartin rykmenttiin. Viime mainitusta oli se kyllä nykyään aivan yhdentekevää. Hän oli tutustunut erääseen semiittiläissukuiseen hansikkaiden myyjättäreen, jonka mustat silmät, kaarevat kulmakarvat ja köyry nenä olivat kerrassaan vallanneet hänen sielunsa ja mielensä. Koko tutkintoajan haaveksi hän kerran Abchasian kansan hallitsijana, vievänsä hänet sinne haaremiinsa lempisulttaanittareksi, sillä vaikka hän olikin kääntynyt kristinuskoon, oli hän kumminkin siinä suhteessa puhdas muhamettilainen. Tutkinnossa saivat kumminkin molemmat yhtä ääntä liijan vähän. Se oli katkera pettymys Karl Aleksanderille. Mutta ei ainoastaan hänelle. Suuriherttuatarkin oli tulokseen hyvin tyytymätön, ja seikka, joka enimmän ihmetytti Karl Aleksanderia, oli, että vanha kenraali Olbers, joka ei koskaan ollut kysellyt hänen arvosanojaan, piti tapausta melkein loukkauksena rakkaan sukulaisensa puolelta. Hän oli samana päivänä syönyt lujaksi "batvinjaansa" ja tuoreita kurkkuja ja oli niinmuodoin kykenemättömämpi kuin tavallisesti itseänsä hillitsemään. Hän otti tiedon siitä vastaan todellisella törkeydellä, kiroili, löi nyrkkiä pöytään, sanoi Karl Aleksanderia kiittämättömäksi, velvollisuutensa unhottaneeksi ihmiseksi, mutta samassa henkäyksessä vakuutti, ettei hän koskaan ollut muuta odottanutkaan häneltä, Molemmat paassit sijoitettiin kuitenkin tavalliseen jalkaväkirykmenttiin. Eräs onnellinen sattuma pelasti heidät kumminkin. Abchasian kansa oli noussut kapinaan, he vaativat itselleen ruhtinasta vanhasta arvokkaasta Sasdanadschein suvusta; ulkomaaministeristön itämainen osasto kiinnitti nyt silmänsä Dodo Davidovitschiin, joka ollen erittäin sopiva ehdokkaaksi sille vasalli-istuimelle, enempiä toimenpiteitä odottamatta heti määrättiin kaartin rykmenttiin, ja kun hän innolla puolusti toverinsa Karl Aleksanderin etuja, sai tämäkin seurata muassa, erittäinkin kun suuriherttuatar ja kenraali Olbers myös tekivät, mitä voivat. Siten tapahtui, että Karl Aleksander eräänä kauniina päivänä myöhään syksyllä oli monien ja pitkien "jos ja mutta'in" perästä aliluutnanttina eräässä Pietarin arvokkaimmista kaartin rykmenteistä. Niin, sen lisäksi oli hänellä vielä onni nähdä eräässä Helsingfors Dagbladin numerossa, jota sanomalehteä ukko Olbers vanhasta tottumuksesta vielä piti, otsakirjoituksen alla "_Kansalaisemme_" Karl Aleksander Segerberg on aliluutnanttina sijoitettu ---- kaartin rykmenttiin Pietarissa. Nyt tuntui hänestä olevan aika käsissä käydä kotimaassa.

V.

Ohi oli pohjolan lyhyt kesä, tuo ihana aika, jolloin muutamien pakenevien kuukausien kuluessa ilmenee niin paljon elämää, niin paljon kuohuvaa, luovaa voimaa, niin paljon työtä, niin monia toiveita ja unelmia, aika, joka etelämaissa venyy puoleksi vuodeksi. Ne olivat sammuneet nuo loistavan kirkkaat päivät ja nuo valoisat, salaperäiset yöt, nuo yöt, joina laulurunous ja laulu, pohjolan kotoperäiset taidelajit, versovat suloisina, tuoksuvina ja piiloutuneina kuten vanamot, värittöminä, melkein muodottomina, mutta lempeinä ja sydämellisinä kuten nekin. Syksy oli alkanut raivota rajuna, raskaana ja synkkänä tuoden muassaan jyrkkiä värejä taivaalle, kirjavuutta metsiin, aavemaisia usvia ja hahmoja, kuten pohjolan vanhat sadut, nyt oli ensimäinen pakkanen tullut, saaden lepoa ja rauhaa luontoon. Tähdet vilkkuivat tummentuneella taivaalla, metsä seisoi korkeana ja äänettömänä ja vartioitsi Karttulan vanhaa unhotettua hovia. Matalana, melkein alaspainettuna näytti ikivanha asumaton rakennus vanhanaikuisine kulmakattoineen etsivän turvaa ja suojaa vanhoilta lehmuksilta, jotka sitä ympäröitsivät.

Puutarhan puoleisesta sivurakennuksesta, jossa majurin rouva Segerberg asui natonsa kanssa, pilkoitti valo heikosti ryhmyisten, lehdettömien oksien välitse ja valaisi lumista pihamaata.

Sisällä suuressa, matalassa arkihuoneessa istui neiti Sandra Segerberg tuiman näköisen amiraalin, parooni Karl Stjernstedtin tummuneen kuvan alla olevassa vanhanaikuisessa sohvassa ja tuijotti synkkämielisenä eteensä hämärässä, yhden ainoan kynttilän valaisemassa huoneessa. Hän naputti silloin tällöin hermostuneesti pöytää, otti käsityönsä, erään karkean ompeluksen, heitti sen taas pois kiivasluontoisella liikkeellä, haki pitkän väliajan perästä erään kirjeen ja asetettuaan luukehäiset nenälasit silmilleen luki hän:

Rakas täti!

Viimen kaiki selvänä. Minä olen gardin upseri. Matkustan melken yhtä aika tämä kirje kansa. Ilahutta nähdä äiti ja rakas täti ja Kartula, minu vanha koti. Toivon tavata kaiki tervenä. Ei asia kirjotta enempi tälä kerta, sentähden piiren tervehtykselä tätin

_Karl Aleksander_.

Sellaista oli se äidinkieli, jota Karl Aleksander puhui ja kirjoitti oleskeltuaan kymmenen vuotta maan rajojen ulkopuolella. Sandra Segerberg laski huoaten kirjeen kädestään. Niin, jos hän olisikin tullut niin varmasti kirjeen kanssa yhtä-aikaa, mutta nyt oli neljä päivää jo mennyt, eikä häntä kuulunut vielä, ja tuolla sisällä makasi hän. Maria Segerberg hänen äitinsä, ja oli kuolemaisillaan, hän voi kuolla milloin tahansa, niin heikko, niin voimaton kun hän oli ollut jo useita viikkoja. Kun vanha Sandra neiti istui tuossa lekuttavan kynttilän ääressä ja odotti, toisen tulevan jälleen takaisin ja toisen lähtevän sinne, josta ei enää palata, niin harhailivat hänen ajatuksensa etemmäksi. Niin, käly! Häntä oli sitten onnistanut joka suhteessa kehnosti tässä maailmassa, liijan aikaisin oli hän joutunut Helsingin elämän pyörteisiin, liijan myöhään mennyt naimisiin. Eikä hän näyttänyt luodulta äidiksikään, sillä hänen tunteensa poikaa kohtaan olivat, kuten päältäpäin näytti, jotenkin kylmät. Hän tuli leskeksi silloin, kun perheen talous olisi tarvinnut miehistä tukea, ja nyt, jolloin pojasta oli tullut mies, nyt juuri kuin hänen olisi pitänyt jälleen ruveta elämään, joutui hän kuolemaan sopimattomaan aikaan. Ja Sandra neiti naputti jälleen kiivasluontoisesti pöytää, mieli tuntui katkeralta häntä kohtaan, joka makasi viimeisillään.

Ja kuitenkin muistellessaan kuluneita vuosia, sitä aikaa, jolloin Adèle Olbers oli rikas ja mainio, se Adèle, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli kauneutensa kukoistuksessa, ikäänkuin sulouden, nuoruuden ja loiston sädekehän ympäröimänä, silloin kirkastui hänen katseensa. Hänen elämänsä oli kumminkin ollut kuin pohjolan lyhyt, pakeneva kesä, kauneuden ja onnen yhtyminen. Hän oli kenties tuntenut noina lyhyinä vuosina kaiken sen, mitä me muut tunnemme pitkän elämän kestäessä, nauttinut ja uneksinut, antanut paraan osan itsestään, loistanut kuin kesäinen aurinko, ilahduttanut kaikkia, jotka häntä ympäröivät, herättänyt unelmia onnesta ja kauneudesta ympäristössänsä, ja kun hänellä ei enää ollut mitään antamista, oli hän henkisesti kuollut. Ja silloin oli hän joutunut Sandra neidin veljen, hurjan majurin, käsiin, joka tuli syysmyrskyksi hänen elämäänsä. Niin, me Segerbergit olemme nyt kerran ankaraa ja itsekästä sukua, sanoi hän itsekseen, ja tuosta itsetunnustuksesta pehmeni hänen mielensä. Niin, menipä hän niinkin kauas, jotta myönsi, että, jos Adèle Olbers, tuo rikas, kaunis ja pohjaltaan hyväsydäminen Adèle Olbers olisi joutunut toisiin olosuhteisiin, jos tuo loistava jalokivi olisi saanut toisellaisen kehyksen ... silloin olisi hän ehkä ... mutta voi, kaikki tuo oli nyt myöhäistä, ei mitään voitu tehdä sen hyväksi, korkeintaan voisi hän mennä kuolevan luokse ja puhua hänelle tuosta, pyytää häneltä anteeksi kaikki se kovuus, jota hän niin usein oli osoittanut hänelle. Ja hän nousi hitaasti ylös, niisti kynttilän, asetti sen syrjään, meni epätietoisena ovea kohden, pysähtyi käsi lukossa. Menisikö hän, vai eikö menisi? Toiselta puolelta ei se merkinnyt mitään, toiselta taas oli nyt kerran sellainen tapa -- sehän kuului suorastaan hyvään käytökseen -- kun on köyhä, täytyy kaikissa tapauksissa noudattaa käytännössä olevia tapoja, ja neiti Segerberg työnsi päättävästi oven auki, hän tahtoi, hänen tulisi tunnustaa, että Segerbergit olivat jäykkää sukua, etemmäksi, omaa kovasydämisyyttään myönnyttämään ei hän luullut tarvitsevansa mennä.

Hiljaa meni hän köyhän näköisen vuoteen luo, jossa majurin rouva Segerberg makasi.