Part 14

Karl Aleksander katsoi silloin ympärilleen ja näki rappusten ja käytävien vilisevän haavottuneita, kaikenarvoisia upseereja. Kun invaliidit astuivat alas portaita parterrille, otettiin heidät vastaan käsientaputuksilla. Yleisö nousi seisoalleen. Herrat ja naiset tervehtivät, monet viimemainituista kuivasivat silmiään, aljettiin soittaa keisarihymniä, sitten taas taputettiin käsiä, puhallettiin fanfaareja, huudettiin eläköötä melkein loppumatta. Orkesteripaikan kaidepuuta vasten nojasi sotilas- ja siviilipukuisia herroja hyvin avorintaisissa liiveissä, timanttinapit pullistavissa paidan rinnoissa. Katsellaan monocleilla, binocleilla ja kaukoputkilla looseja, joissa istuu naisia upeoissa, vaikka ei, hetken vakavuuden takia, hyvin loistavissa puvuissa. He istuvat kalpeina ja ihastuneina, koristettuina timanteilla ja helmillä, mutta ei kukilla. Loosirivit muodostavat ikäänkuin kauniiden kasvojen ja pehmoisten olkapäiden ansarin, jotka kohoavat kaidepuun kultauksien ja sametin yli ikäänkuin harvinaiset ja tuoksuavat kukat kasvitarhojen kosteassa tuoksuisessa ilmassa.

Karl Aleksander seisoi kauniina ja uhkeana kansallishymniä soitettaissa.

"Asseyez-vous, mon général, vous devez être bien fatigué", sanoo nuori vaaleaverinen, ruskea- ja viisassilmäinen nainen hänelle.

Hän on todella väsynyt, ja liehakoivasti sanoo hän mahdollisimman sujuvimmalla ranskallaan -- sillä hän puhuu huonoa ranskaa -- "Merci, mademoiselle, je suis colonel, pas général".

Silloin alkaa nainen kuiskailla vieressään seisovan vanhemman naisen kanssa, joka nähtävästi on hänen äitinsä, sillä vaikka hän on ruma, melkeinpä yksinkertainen, huomaa kumminkin hänen ja kauniin nuoren naisen välillä paljon yhtäläisyyttä.

"Niin kaunis upseeri, on sääli häntä", sanoo nuorempi ruotsiksi ja katsoo ystävällisesti Karl Aleksanderiin.

Karl Aleksander hymyilee ja kumartaa. Nainen punastuu korvia myöten. Vähentääkseen kiusallisuutta sanoo Karl Aleksander:

"Minä ymmärrän ruotsia hyvin hyvästi, vaikka puhun sitä hyvin kehnosti".

Silloin ryntää järeämpi tykistö esiin, vanha nainen esittää itsensä, kauppaneuvoksen rouva Sjöholm Porista ja tyttärensä Gertrud. Karl Aleksander antaa nimikorttinsa, ja yleisen puhelun ja sorinan vallitessa alkusoittoa odottaessa alkaa rouva Sjöholm vilkkaan keskustelun. Karl Aleksander saa tietää, että Gertrud on kasvatettu Lausannessa, että hän on käynyt kaksi vuotta Pariisin musiikkiopistossa, jossa hän on harjoittanut opintoja itse Ambroise Thomasin johdolla.

Karl Aleksander yrittää vastaamaan ruotsiksi, mutta se käy hyvin kankeasti. "Eikö neiti puhu venäjää?" kysyy hän.

"E-en", vastaa neiti varmasti ja vakuutuksella, "sitä minä en puhu".

"Niin mutta neidin pitäisi oppia. Ajatelkaas, jos te joutuisitte naimisiin venäläisen upseerin kanssa", sanoo hän hänen varman äänensä kiusoittamana.

Silloin tuli neiti vakavaksi. "Minä naimisiin venäläisen upseerin kanssa, mitä luulisitte tuttavieni sanovan..."

Silloin koputtaa soitonjohtaja, sorina vaikenee, uvertyyri alkaa, se on Carmen.

Neiti on hyvin perehtynyt musiikkiin, hän tuntee joka nuotin oopperassa. "Tämä, näettekö, on ranskalainen, oikea ranskalainen korukappale, terävä ja sievä, tuo on espanjalainen, andalusialaisine taruineen araapialaisten historiasta. Sovitus on tässä, samoin kuin muutamissa muissakin paikoissa oopperaa wagnerilaista, näettekös, Bizet on, lähinnä Berlioz'ta ainoa kaikkialla yleinen, ainoa yleismaailmallinen Ranskassa, sentähden pidetäänkin häntä niin paljoa suuremmassa arvossa ulkomailla..." Karl Aleksander kuuntelee mielihyvällä hänen matala- ja suloäänisiä sanojaan, ja samalla hän nauttii soitosta, nauttii niin, että hän tuntee kylmiä väreitä ruumiissaan ja hänen silmänsä kyyneltyvät. Mutta Carmen itse ei ole tyytyväinen, hän saa kyllä esiin pirullisuuden luonteessa, mutta ei viehättäväisyyttä, Miehelän hempeys muuttuu jokapäiväiseksi, herkkätuntoisuudeksi, sehän kyllä on osittain Bizet'n oma syy.

Sellaista tyttöä ei hän ollut koskaan tavannut Venäjällä. Hänelle hän oli täydellinen uutuus, ikäänkuin harvinaisen kasvin kukka, ei ulkomaalaisen, vaan semmoisen joka on kasvanut jossain korkealla raittiissa ja viileässä vuoriseudussa, kesäisen valon ja keskiyön auringon loisteessa ja vanamon sekä havumetsän tuoksussa. Karl Aleksanderia huvittaa todella ensi kerran soitannollinen kappale.

Väliajalla tarjoaa rouva Sjöholm, joka on antelijaita maalaisrouvia, teetä. Gertrud ohjaa Karl Aleksanderia häikäilemättä ensimäisen rivin lämpiöön. Karl Aleksanderin mieli on sekä liikutettu että lämmin. Hän huomaakin hänet ei ainoastaan alkuperäiseksi, vaan myöskin suuressa määrin miellyttäväksi. Veri on vettä sakeampaa, tuumii hän.

Teetä juodessa sanoo Gertrud: "Teidän, herra eversti, pitäisi tulla takaisin Suomeen. Kuinka voi, kun on suomalainen, unohtaa kielensä ja maansa, ja elää vuosikausia vieraassa maassa?"

"Niin", sanoo rouva Sjöholm, "nyt juuri on hyvä paikka avoinna, tullilaitoksen päätirehtööri on vasta kuollut. Siihen paikkaan teidän tulisi hakea".

"Ken tiesi", sanoo hän ajatuksissaan ja katsoo lämpimästi neiti Gertrudiin, joka seisoo hänen rinnallaan.

Kun ooppera on lopussa, tarjoo kauppaneuvoksen rouva Karl Aleksanderille paikan vaunuissaan, lähdetään ravintolaan illalliselle. Pietarissa on ainoastaan viidennen ja kuudennen luokan kahviloita. Neiti Gertrud, joka on oleskellut Tukholmassa ja Pariisissa, pitää kaikkea jotenkin kohtalaisena, Helsinkiinkin verrattuna.

"Tarkoitatteko totta sanoessanne, että tässä, tai ylipäänsä missään suhteessa Helsinki on edellä Pietarista?" kysyy Karl Aleksander kummissaan.

"Arvelematta", sanoo neiti hämmästyttävällä varmuudella, ja hän alkaa arvostella oikein murhaavasti Pietarin katuja, ajureita, puistoja y.m.

Karl Aleksander, jonka mielestä Pietari on maailman keskipiste, kuuntelee epäilevällä hyväntahtoisuudella ja ajattelee Karttulaa ja täti Sandraa talikynttilöineen... Toiselta puolen taas, viisaan ja maailmaa-kokeneen tytön täytynee kumminkin jossain määrin osata arvostella sitä seikkaa. Erotaan monikertaisilla vakuutuksilla hauskasta illasta. Karl Aleksander lähtee asuntoonsa. Nyt hän on päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.

* * * * *

Seuraavana päivänä on hän hyvissä ajoissa täydessä juhlapuvussa, nyt tarkoittaa hänen käyntinsä Suomen ministerivaltiosihteeriä. Ijäkäs kreivi ottaa hänet vastaan vanhanaikuisella ylenpalttisella ja loistavalla kohteliaisuudella. Suurissa, pulleoissa loistavissa silmissä näkee Karl Aleksander mitä suopeinta hyväntahtoisuutta. Hän tuntee Karl Aleksanderin nimen, hänen menestyksensä, hän on iloinen nähdessään kansalaisen, "kansalaisemme", joka on niin kauniilla tavalla saavuttanut kunniaa Suomen nimelle. Karl Aleksander esittää asiansa, kysyy, onko hänellä mitään toivoa tulla huomioon otetuksi tullipäällikön paikkaa täytettäessä.

Kreivi katsoo ihmeissään häntä. Tullipäällikkö! "Mutta herra eversti, teille kai ovat ne asiat aivan tuntemattomia, luulen minä". Sitäpaitsi, hän ottaa erään paksun kirjan, "katsotaanpas tätä kirjaa? 'Vapaakaupasta ja suojelustulleista', sen on kirjoittanut eräs vanha tullilaitoksessa ansiokas mies. Senaatti on yksimielisesti puoltanut häntä kysymyksen alaiseen paikkaan, ja minä olen täydellisesti yhtä mieltä senaatin kanssa, minä en voi siis tässä asiassa tehdä mitään herra everstin hyväksi. Mutta mielihyvällä minä vasta -- ja piankin, muutamien kuukausien kuluttua puollan teitä..."

Karl Aleksander nousee ylös, hän tuntee koko tuon rämsyn, on kuullut samat lauseet monta kertaa viime viikoilla, hermostuneena ja tautinsa väsyttämänä on hän loukkaamaisillaan, sanomaisillaan epäkohteliaisuuden, mutta nielee sen alas, sanoo lyhyesti jäähyväiset ja ajaa suoraan suuriherttuattaren luo, käy sitten vielä ruhtinas Dschingis-Khanin luona ja lopuksi sotaministeristössä. Kun suomalainen kreivi viikkoa myöhemmin saapuu esittämään tullipäällikköään paperit valmiina salkussa, kuulee hän odottamatta: "Eversti Segerberg on nimitetty suuriruhtinaskunnan tullilaitoksen päätirehtööriksi". Neljäätoista päivää myöhemmin matkustaa Karl Aleksander raskasmielisenä, melkein katumoissaan elämänuransa valitsemisesta Suomeen. Hän jättää upseeriklubin, Pietarin palatsit, jättää Vera Nikolajevnan, nuor untensa monet muistot ja harvalukuiset ystävät, hän vaihtaa kaikki ne tullimiehiin, publikaaneihin ja syntisiin köyhässä Suomessa.

Loppu.