Part 8

Sitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli, kirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta ylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja, eikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä asianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä lähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut centesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan. Eräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä oppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen puolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä opettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi sinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes kuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli hänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu kutsuttaisiin "kouluksi naistöiden oppimista varten" ja että siellä ainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli siunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä piirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja maantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä kuin kaikki kävisi hyvin.

-- "Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja, isopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani ja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän pyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies olikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni lähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan takaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa sitoutuisin matkustamaan tieheni -- -- -- Tämän kolauksen saatuani olin aivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle. Kuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen vasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään täytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti työtä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä niukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin minuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin peruutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin niin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona pidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan saadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin."

"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan venheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään kaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin heitä epäilemään."

"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat katsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä olevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni väkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä ei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät puhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky, meri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin venheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti pelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni salakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma asettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani meritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni, läpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta elävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin, jonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo loppuneen. Nousin junaan ja tulin ----n kaupunkiin, riensin rehtorin virkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin ystävällisesti -- --- --."

"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman kilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt."

Miksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen turhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo arvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan olivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle saadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin, jos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi ollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän varustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.

Uuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei ollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän ratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut. Monasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan veressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat ilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä mehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan oppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet hänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi lireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä, omantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän kumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa lireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika. Lopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin että sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa eri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli laivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan hänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli nöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu päättyi.

Liikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli omassaan, -- sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.

-- Kotiin tultuani -- lopetti tyttö kertomuksensa -- tunsin suurta tarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta; minä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.

Ratti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein hämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien lumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut kaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.

-- Ja kuitenkin -- saneli serkku nuoruuden innolla -- aion palata samoille paikoille. Olen siellä kärsinyt, mutta olen siellä myös viettänyt ihania päiviä ja oppinut tuntemaan paljon hyviä ihmisiä! Tytöt jumaloivat minua; moni vielä kirjoittaa minulle. Kun näillä lumisilla seuduilla ajattelen noita paikkoja, olen näkevinäni edessäni suuren valon. Minut käsittää jonkunmoinen koti-ikävä auringon valoon. Sitä paitsi huvittaa minua sanomattomasti nähdä maailmaa ja joutua uusiin elämän-oloihin; minä tarvitsen liikuntoa ja taistelua. Koetan saada jonkun paikan Tunisiassa tahi -- pitkitti hän hymyellen -- Palestinassa. En tahdo kylmässä kuolla. -- Surumielisesti hän lisäsi: -- Sielläkin aion saavuttaa rakkautta.

Hän saattoi serkkua hyvän kappaleen tietä, eräälle virran yli vievälle sillalle, jonne hänen kävelyretkensä tavallisesti ulottuivat. Nuorukainen kulki äänetönnä: kertomukset matkoista, kärsimyksistä ja uhrauksista olivat panneet hänen mielikuvituksensa liikkeelle ja herättäneet hänessä uusien olojen ja kaukaisten paikkain kaipuuta. Se aatos, että kansakoulu-opettajankin elämässä saattoi olla vaaroja, ihmeellisiä seikkailuja ja kohtia, joissa tarvittiin voimaa ja urhoollisuutta, teki hänen toimensa korkeaksi ja antoi sille hänen silmissään uuden runollisen hohteen, semmoisen kuin sotilaan ja löytöretkeilijän elämällä on. Hän iloitsi nuoruudestaan ja siitä, että oli täynnä toivoa ja voima?

Kun heidän oli eroaminen, otti Emilio kiihkeästi ja hellästi serkun kädet omiinsa. Tyttö salli sen, mutta veti ne piankin irti, katseli ympärilleen ja sanoi: -- Ole varoillasi; minä olen sanonut, että olemme serkuksia, mutta helposti voi käydä niin, ett'eivät sitä usko. Sitä paitse on täällä eräs vuohipaimen, joka kosii minua. Jos hän tulee mustasukkaiseksi, olen hukassa. Me olemme siis samaa mieltä opetussuunnitelmasta -- lisäsi hän korkealla äänellä nähdessään ihmisiä ohi kulkevan.

-- Olemme samaa mieltä -- vastasi Emilio hymähdellen.

Serkku pitkitti matalalla äänellä, sydämellisesti mutta lujasti: -- Ehkä emme enää toisiamme tapaa -- -- -- hyvästi sitte, rohkeutta vaan!

Opettaja toivotti hänelle hartaasti samaa, heilutti lakkiaan ja läksi astumaan laaksoon päin. Serkku palasi asumukseensa, jonka illan pimeys jo oli melkein peittänyt.

Piazzena.

Uusia kasvoja.

Syyskuun loppupuolella läksi Emilio uuteen virkaansa Piazzenaan, yhteen noita kyliä, jotka muistissa sulautuvat satoihin toisiin, aivan kuin viljapellot, jotka sen ympärillä silmän siintämättömiin lainehtivat. Päivällisten tienoissa hän eräänä kirkkaana syyspäivänä saapui paikalle ja hänestä tuntui kuin olisi hän tullut autioon, hyljättyyn kylään, sillä hän ei tavannut elävätä olentoa noilla mutkaisilla elukkain ryvettämillä kaduilla, joitten molemmin puolin kulki pitkiä aitoja tahi seisoi matalia huoneita, ikkunat uudinten verhoomina. Avoimista porteista tunki kirpeä heinän ja sarvikarjan löyhkä, ja muutamilla nurmenpeittämillä toreilla kävi porsaita laitumella. Kirkot olivat suljettuina. Erään papin hän näki katoavan porttikäytävään ja muutama vaimo kääntyi syrjäkadulle. Ei muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon loiskinaa ja veden lirinää katuojassa. Joka taholla vihreitä puita ja kauniita ketoja. Päivälliskellon soitto ei koskaan tuntunut lakkaavan.

Don Pirotta, jolle Ratti oli saanut suosituskirjeen holhoojaltaan, otti hänet vastaan kuin vanhan ystävän. Se oli viidenkymmenen ikäinen mies, joka huonon terveytensä tähden näytti vanhemmalta, mutta oli samalla älykkään ja hienon näköinen. Hän sanoi Piazzenaa perin hyvästi hoidetuksi kunnaksi, vaikka täällä, kuten muuallakin, oli kaksi varsin vilkasta eri puoluetta.

-- Teidän ei ole tarvis siitä välittää -- sanoi Pirotta opettajalle. -- Pitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä joko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät kumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu pysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä. Kansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin kunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte kirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää niin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet -- hän naurahti -- kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen. Kouluhuoneisto on muhkea.

Sen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien suhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta. Yksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten kauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli etevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä kauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.

-- Lyhyesti sanoen -- niin päätti hän puheensa -- jos teillä on vähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka taholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin pidetään arvossa.

Opettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se oli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että suojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki kuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan puolueesen kuuluvaksi.

Kirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka johtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi kirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman hengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun, hän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä hyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli kirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun ajalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra puolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion jättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen sukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina pidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä suosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen, esiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen perustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri ne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen kirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada koulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias, joka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen kauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.

Opettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän Lokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.

Emilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti totena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras keino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu varta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan kappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa poikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen, kummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa ihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin pidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa, joita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat; pienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin puhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu, riippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte puhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli lukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin sotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin ajeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki päässä.

Emilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla tapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.

Toisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo kaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea nainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut, pukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän olisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli hänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen oma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä tuttavia.

Toinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin puettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli Emiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri, aistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti aina valmiilta pistosanoja päästämään.

Mies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen, seitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja oli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan ravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää vailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että kunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat kostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi sormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa oli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan, jonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä varastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli niitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois leikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa räjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita pieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka nähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.

Sindaco ja kirkkoherra.

Emilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä menetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria kuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle luonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa käyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi oppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta opetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki tarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi siis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja kylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan olivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan ensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.

Ensimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään astui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan varsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja järjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa huoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se, joka odottaa mieleistänsä vastausta: -- Mitä pidätte kouluhuoneistosta?

Ken vain kerran näki sindacon kasvot, taisi niistä paikalla lukea hänen hallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä virka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli oikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja vahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa vaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi aiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa kuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon ja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan tarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki kynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota joka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen tarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien kuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän kirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin tilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden vanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja siistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa sekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa oli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli tapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa ja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja käymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä minkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla papillisen juhlallista.

Jonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski hänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina oli laiminlyöty. -- Ihanan kielemme opetusta -- hän sanoi.

Sen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin. Huomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan kääntyen: -- Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa ankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske alemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti. Koulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko -- ja hän laski erään mielilauselmansa -- se on siviili-kirkko.

Kun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin kauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten luo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli saanut vihkoonsa, hän kysäisi: -- Niinkö vihkoja pidetään?

Poika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää käytä.

-- Mitä min' en! -- matki sindaco. -- Sano oikeammin: -- jota en enää käytä. -- Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: -- Siis muistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen erityisen arvon.

Vielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän vihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut tahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan mielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti huomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan --- -- -- se oli tapana -- -- -- aivan tarpeellinen kunnioituksen osoitus -- -- -- Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja kirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän kokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua. Emilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi saarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat kirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.

Pimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio kouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät henkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi opettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera, sotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä, joita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka kumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti mieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin tarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä vuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.

Myöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä iltana oli paikkakunnalle saapunut _il Popolo_ niminen sanomalehti lisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä oli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla, kokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.

Saarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot ja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä enemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun saarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi vapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen munkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei entiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä paitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät aivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä. Kirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu, talonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä saarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin saarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä seurakunnalle.