Part 7

Vanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat opettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä, virkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle kahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa; mutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat olivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he kohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun lausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi sihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen saliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen puhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä muitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä vähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat sydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta, kuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä jonkun matkaa sanoakseen hänelle: -- Herra opettaja, te matkustatte Piazzenaan? -- Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.

Sihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden vaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi kädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet, lykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei muka sairasta häiritsisi.

Opettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.

-- Don Leriä -- selitti toinen. -- Ettekö tiedä hänen tekeytyneen sairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.

Lerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut hyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin näyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.

-- Mitä työtä? kysyi sihteri.

-- Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki iltansa: Uskonto ja koulu.

Sihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan nauruun pakahtumaisillaan.

-- Oh -- huudahti hän -- niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin sukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. -- Te ette siis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään tiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija koko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on lukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa romaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja hankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä puolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon naurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on Savoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat häntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin kauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset keuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan alusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu kirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin mukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin ovat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta yhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.

Tämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden. Seuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan ruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan, kirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun läpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui, ensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä tietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen tietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi -- samoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa. Hänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita, oppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää kuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka monta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa, rauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava kirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet hänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui kuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.

Seikkailuja maalla ja merellä.

Garascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan, viulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa opettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä, samaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista romantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut kaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi Emiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.

Niiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille kirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka syntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten kesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin, herätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi tuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä tietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.

Osan lupa-aikaansa oli Emilio ----ssä Golilaisten luona. Siellä ei kumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä oli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään tervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa, tuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.

Kylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa. Garascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan kestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun koitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut, kun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa mielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana oli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta sukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi kestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja tänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo näki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä yhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui hyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan harvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.

Emilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja kysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan pientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen eteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi henkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle, sillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi sivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa akkunassa kasvoi muutamia kukkasia.

Ollessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa kaksi mustaa silmää ja avoimen suun. -- Serkkuni! sanoi syvä ääni.

-- Niin olen -- opettaja vastasi.

Ovi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori tyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli leipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän taakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: -- Tekö se olette? -- Sinäkö se olet? -- Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!

Viiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi ollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut: kasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut suuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan sekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä muistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli korvien.

-- Päätit vihdoinkin tulla! -- huudahti hän. -- Viiden kuukauden kuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan. Olethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun täällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. -- Äläpäs -- sanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet pieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; -- oitisko huoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta se ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois, mutta tulen pian takaisin.

Hän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia minuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat väännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty pöytä ja kaksi tuolia.

Puhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria muistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan vilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja katsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.

Tunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista, niistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut, seminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä. Kaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten tiukujen kilinää.

Sitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen oven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen taivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa riippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli kirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia lahjoja.

-- Tämä on minun kotini -- sanoi serkku. -- Arvaa kuinka paljon tämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta päätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta sanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta avattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta, syntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa kotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta saatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.

Ulos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna lehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista ja se oli -- -- -- valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan muita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka kantoi heiniä tahi turpeita.

Päivälliseksi oli liemiruokaa, kananpaistia ja vihanneksia munain kanssa. Nauraen istuutuivat pöytään. Voimakkaalla kädellä serkku leikkasi paistia sanoen olevansa nälissään kuin "opettajatar vuorella". Hän tuntui Emiliosta pikemmin hauskalta kumppanilta kuin nuorelta tytöltä. Kuitenkin olivat hänen ruskea ihonsa ja valkoiset hampaansa Emilion mielestä varsin kauniit; pitkä vartalo näytti vähän lystimäiseltä.

Pienin ottein tyttö kertoi viimeiset vaiheensa. Päästäksensä makaamasta isänsä niskoilla oli hän päättänyt hakea paikkaa kaukana kotoa, niin pian kuin saisi todistuksensa. Eräs naimisissa oleva lapsuuden ystävä etelä-Itaaliassa oli äkkiä sähkösanomalla kutsunut hänet luokseen. Hän kertoi, mitä suuria vaikeuksia hänellä oli ollut saadakseen kokoon matkarahoja ja muita tarpeita matkaa varten. Marraskuun 1 päivänä hän läksi kauhealle merimatkalle. Pahemmin ei olisi voinut alkaa uraansa. Ajatelkaas, useampain seikkailujen perästä hän sateessa öiseen aikaan tuli asemalle, josta oli määräpaikkaan vielä seitsemän tai kahdeksan kilometriä aina vain ylösvievää tietä, ja ainoa kyytimies, mikä oli saatavissa, pyysi siitä matkasta viisikymmentä lireä, juuri puolet siitä mitä hänellä oli. Hänen olisi täytynyt maksaa niin paljon, ellei kaksi läsnä olevaa upseria, jotka sääliväisyydestä puuttuivat asiaan, olisi saaneet maksua tingityksi kymmeneen lireen. Tuo oli kumminkin vähäpätöinen seikka. Vihdoinkin perille tultua rikkinäisissä kärryissä, kauhean väsyneenä meni hän oitis johtajan, pienen, hoikan ukon luo ja kuuli tältä sen ilahuttavan uutisen, että hänen matkalla ollessaan oli silloinen sindaco puolueineen vallasta syösty eikä uusi sindaco tahtonut muutoksista mitään tietää, joten opettajattaren paikkaa siis ei enää ollut olemassakaan. Kauhistuneena rientää tyttö uuden sindacon luo, joka puolestaan vakuuttaa asian niin olevan. Hän seisoi aivan kivettyneenä. Mitä oli tehtävä? Tämä kaikki pitkän vaivaloisen matkan perästä! Hänellä ei ollut rahoja palatakseen, hän oli nyt kuin kadulle heitetty. Hän purskahti itkuun. Sindacon kävi sääliksi, lupasi ajatella asiata ja antoi hänelle vastaiseksi aliopettajan paikan pikkulastenkoulussa. Sepäs oli koulu! Alastomat lapset piti ensi työksi pistää vesisaaviin, pestä ja hieroa ja antaa puhtaat paidat, jotka lasten kotiin lähtiessä taas riisuttiin. Olihan tuo kumminkin jotain, millä henkensä elättää. Mutta keskellä vuotta, kun koulun varat loppuivat, suljettiin koko laitos ja hän oli taas paljaan taivaan alla. Kahden kuukauden palkka jäi saamatta. Parhaaksi juuri tarjottiin hänelle opettajattaren toimi eräässä kreivinperheessä ja hän lähti taas matkaan parasta toivoen. Mutta kreivitär, joka miehen matkoilla ollessa otti hänet vastaan, piti häntä liiaksi nuorena eikä kylläksi -- --- -- rumana ja lähetti hänet samaa tietä takaisin.

Opettajatar katsoi olevansa auttamattomasti hukassa ja palasi epätoivoisena koululleen. Kaikeksi onneksi oli sindaco sill'aikaa muuttanut mieltä ja päättänyt jakaa tyttöosaston sillä tavoin kuin hänen edeltäjänsä oli aikonut; siis hänellä oli nyt paikka. Täynnä innostusta alkoi hän työtään. Hän sai toisen luokan; neljätoista oppilasta kirjoitettiin kouluun, seitsemän saapui. Hän virkosi uuteen eloon. Mutta kuumetauti raivosi paikkakunnalla, kaikki hänen oppilaansa sairastuivat; hän itsekin tuli sairaaksi ja sai silloin vasta tietää, että juuri kuumetautien tähden ei kukaan opettaja pysynyt siellä vuotta kauemmin, sillä puoli palkkaa meni kiinalääkkeen ostoon. Hän parantui ja tyytyi kohtaloonsa. Toisellakin tavoin sai hän kovaa kokea. Pikkukoulun vielä maksamattomasta palkasta ei hän saanut centesimoakaan. Olivat luvanneet maksaa matkakustannukset, mutta siitä eivät olleet tietävinäänkään. Vasta vuoden loppupuolella täytettiin asunnon lupaus sillä lailla, että hänet sijoitettiin rappeutuneeseen luostariin, isoon huoneesen, jonka ovessa ei ollut pihtipieliä, niin että täytyi sulkea ovet laudoilla ja pönkkien avulla. Maksettuansa palkan pienelle, paljasjalkaiselle palvelialleen sekä suoritettuaan muutamia muita pieniä menoja, jäi omasta palkasta niin vähän, että tuskin elatukseksi riitti, vaikka ravintonsa oli yksinkertaisinta laatua: papuja, herneitä ja vihanneksia. Paikkakunta oli erittäin köyhää. Tätä kuvaa parhaiten se, että suurena merkillisyytenä mainittiin eräässä tienhaarassa olevaa paperilippua, jossa ilmoitettiin kanaa kaupaksi. Kuitenkin olisi hän jäänyt paikoilleen, ellei kuumetauti olisi ruvennut uudestaan raivoamaan kahta kauheammin. Kansannaiset tulivat mielettöminä kouluun, pilkkasivat siellä kuninkaan kuvaa ja huusivat, että se oli hän, joka saattoi tämän maanvaivan näille ihmisparoille. Opettajatar sairastui vielä kerran ja vähällä oli, ett'ei kuollut. Hänen täytyi hakea toista paikkaa, hän kirjoitti ylitarkastajalle, joka kuuli hänen rukouksensa ja hankki hänelle viran meren rannalla. Niin pian kuin nimitys oli saapunut, matkusti hän pitkän maamatkan ja perille päästyään löysi ilokseen vastassaan lapsiparven, joka käsiä paukutellen ja eläköön huudoilla saattoi hänet raatihuoneelle. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja neljässäkymmenessä kahdeksassa tunnissa kirjoitettiin satakaksikymmentä oppilasta kouluun, kahdeksasta neljääntoista vuotisia, joista tilanpuutten tähden täytyi nuorimmat ja vanhimmat lähettää kotiin.

-- Minä kiinnyin näihin tyttöihin -- hän sanoi -- ja he pitivät oitis minusta. Juuri kuin olisivat ymmärtäneet minun olevan suruissaan yksinäisyydestäni, moni heistä piti minulle seuraa koko päivän. Tuntien päätyttyä tanssivat he pihalla ilahuttaakseen minua, löivät tamburiinia ja lauloivat. Oi, kuinka kilttejä ja herttaisia tyttösiä olivat! Nuhteet ja kiitokset tekivät heihin syvän vaikutuksen, he olivat kovin lahjakkaita, lukivat innokkaasti ja tunnollisesti ja olivat erittäin taitavia käsitöissä. En ole koskaan heidän vertaisiaan nähnyt!

Vanhemmatkin rupesivat pitämään opettajattaresta. Pääsiäispäivänä he tulivat hänen luokseen saattokulussa tuoden lahjoina kakkuja, keitettyjä munia, viiniä ja juustoa. Näinä muutamina kuukausina edistyivät oppilaat erinomaisesti; pienimmät oppivat sisältä lukemaan ja kaikki olivat työhönsä ihastuneita. Mutta juuri silloin tuli vastoinkäymisiä. Muut opettajat, kaikki lähiseudun pappeja, vähätietoisia saitureita, jotka korpin tavoin laskeusivat sairasten yli saadakseen hautausmaksoa, rupesivat kadehtimaan häntä. Kerran, sindacon lausuessa, että opettajattaren oppilaat olivat ainoat koko paikkakunnalla, jotka edistyivät, uhkasi yksi papeista haastaa hänet kaksintaisteluun. Opettajattaresta puhuttiin pahaa, sanottiin häntä Turinilaisen vihannes-akan tyttäreksi, kerrottiin että hän oli tullut paikkakunnalle ilman paitaa, ett'ei hän voinut säädyllisesti tyttöjä kasvattaa, että hän oli ajettu pois edellisestä virkapaikastaan sentähden, että hän käyskenteli revolveri taskussa, ja että hän oli onnen onkija, joka oli tehnyt jos jonkinmoista. Kaikessa tässä tuotti hänelle lohdutusta tyttöjen harras ystävyys.

-- Me teimme yhteisiä kävelyretkiä vuorille -- kertoi hän vilkkaasti -- ostimme vihanneksia ja melooneja, istauduimme heinikkoon syömään. Sitten hypättiin nuoraa. Valtiolaitoksen perustamisen muistopäivänä toivat he kaikin minulle vähän öljyä ja me sytytimme kaikki lamput koulussa juhlavalaistukseksi. Vanhemmat olivat hyvillänsä. Yhdessä kävimme kappeleissa. Suloisia juhlia, jotka saattoivat minut unhoittamaan kaikki ikävyydet. Ihania päiviä! Oi, kuinka meri oli kaunis! Oi, kuinka nuo muistot ovat armaita!

Silmänsä täyttyivät kyynelillä ja hänen täytyi hetkeksi keskeyttää kertomustaan.

Vaan pahempia oli tulossa. Eivät kaikki vanhemmat olleet tyytyväisiä. Muutamat niin sanotuista "paremmista ihmisistä" lähettivät hänelle lahjoja sitä varten, että hän soisi muutamia etu-oikeuksia heidän lapsillensa, esim. antaisi niiden istua yksinään penkillä ja mennä ensimmäisinä ulos koulusta. Hän ei suostunut ja vanhemmat loukkaantuivat. Toiset pyysivät, ettei hän _sinuttelisi_ heidän lapsiaan vaan _teitittelisi_ tahi sanoisi _neidiksi_. Siihenkin hän vastasi kieltävästi ja sai niin uusia vihollisia. Sindaco, joka oli demokrati, nautti tästä kiellosta ja kiitteli opettajaa; siitä vanhemmat loukkaantuivat vieläkin enemmän. Vanhemmat vastustivat sindacoa ja nimittivät häntä vuohipaimeneksi. Hän oli hyvänluontoinen mies, joka kuljetti opettajattaren korko-ompeluksia ja tekokukkia "herrojen klupiin" ja kehui: -- Katsokaas, mitä opettajattaremme osaa valmistaa! -- Sillä lailla hän yhä kiihoitti toisten kateutta. Eräänä päivänä opettajatar sai kirjeen neljäntoista vuotiaalta kuoripojalta, joka ehdoitteli, että he yhdessä karkaisivat Amerikaan. Hänen vihollisensa nostivat melua asiasta ja syyttivät häntä pojan villitsemisestä; sitä ei kumminkaan kukaan muu uskonut kuin juuri samat papit, jotka levittivät valheita hänestä, katselivat häntä rakastunein silmin ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa puhuivat hänelle sopimattomia kohteliaisuuksia, -- varsinkin yksi heistä, pitkä ja rento, jolla oli mahdoton varatukka ja nokka kuin kurjella. Tämä sanoi hänelle liikutetulla äänellä, perheettömäin ja ilottomain pappiparkain onnettomuudessaan tarvitsevan hellyyttä. Eräänä iltana istui pappi hänen takanansa pienessä teaatterissa, jonne hän oli mennyt naapuriperheen seurassa. Pappi kajosi häneen, opettajatar nimitti pappia häpeemättömäksi pöhköksi, jonka johdosta tämä syvästi loukattuna otti kostaaksensa sillä lailla, että seuraavina päivinä, heidän teaatterissa ollessaan, rupesi hänelle viittomaan ja merkkejä antamaan, että ihmiset luulisivat heillä muka yhteisiä asioita olevan. Tyttö kirjoitti valituskirjeen sindacolle, joka ilmoitti asian kirkkoherralle, ja tämä uhkasi panna papin viralta. Silloin vannoi pappi taistelevansa opettajatarta vastaan vaikka kuolemaan saakka. Sillä aikaa olivat muutamat nuoret herrat, luullen häntä hänen turvattomuutensa tähden helpostikin voitettavaksi, ruvenneet häntä kiusailemaan kosimisillaan, väliin keskellä katuakin, juuri kuin hän olisi ollut joku kitaransoittajatyttö. He lähettivät palvelustyttönsä viemään hänelle rakkaudenkirjeitä kouluun keskellä opetustunteja. Kun ei siitä sen parempaa tullut, julmistuivat he ja rupesivat yksiin tuumiin pappein kanssa. Vihdoin sindaco, joka piti hänen puoltaan, syöstiin vallasta, silloin alkoivat opettajattaren kärsimisen ajat. Huomatessaan tien avoimeksi pani tuo vihamielinen pappi kokoon kirjeitä, jotka jätti uudelle sindacolle, ilmoittaen, että opettajatar muka oli ne hänelle kirjoittanut. Sindaco kehoittaa opettajatarta jättämään eronhakemuksensa. Tyttö koettaa puolustaida, mutta ei häntä uskota; hänen on pakko erota, jonka, jälkeen hän haastaa papin oikeuteen. Pappi pelästyy, rukoilee turhaan häntä peruuttamaan haasteen, raivostuu ja yllyttää katupoikia heittelemään opettajatarta kivillä. Papin oma palvelija sai vahingossa kiven päähänsä.

Ratti teki harmistuneen liikkeen.

-- Oh, tuo ei vielä mitään -- pitkitti serkku. --- Tähän aikaan, kun en muuta pelastuksen neuvoa tiennyt, kirjoitin isälleni ja pyysin rahoja kotimatkaa varten. Isäni vastasi, ett'ei hänen mielestään ollut sopivata jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Mitä minun oli tekeminen? Minä koetin tyytyä kohtalooni ja peruutin haasteen. Mutta koko olemassaoloni oli kysymyksen alaisena. Silloin perustin yksityiskoulun. Koska tyttöset yhä pitivät minusta, tuli kouluuni noin kahdeksankymmentä oppilasta, jota vastoin toinen opettajatar, jälkeläiseni, erään äsken paikkakuntaan muuttaneen virkamiehen rouva, sai vain seitsemän tai kahdeksan. Siitä syntyi kilpailua. Minun oppilaani pilkkasivat häntä kadulla, hänen oppilaansa hyökkäsivät minun tyttöjeni kimppuun. Kunta, joka oli hänen puolellaan, käski minun sulkemaan kouluni. Siinä nyt taas olin tyhjin käsin. Minä sain ompelutyötä, valmistin tossuja, myssyjä ja ristimäpukuja; räätälit lähettivät minulle poikain vaatteita ommeltaviksi. Minä ansaitsin niin paljon, että jotakuinkin toimeen tulin; mutta en aina; oli päiviä, jolloin ei ollut mitään syötävää. Minun täytyi myydä tavarani ja nukkua olkivuoteella. -- Iloisesti hän huudahti: -- Nyt elän mielestäni kuin isoinen vallasnainen!