Part 6

Melkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun. Vaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin valmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo pälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja jota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen väkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt rahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin likoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta. Urkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti jo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi, opetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa heitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia. Pahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti sidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä muita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa, varakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he tutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia vastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan palkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja oli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja sosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan perheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista, ikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa. Näinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja. Muutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet, kaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat laittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.

Myöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko vuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa päivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu lausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että jos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen pitäisi panna heitä lausumaankaan, "sillä", lisäsivät, "jo se seikka yksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy, hän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen", -- aivan kuin olisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista ehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai ilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi ehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä. Eräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska tämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta Emilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki hornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti, oli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille, jotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.

Yhteiskunnallinen kysymys.

Garascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia kesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä; viimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin illalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä ajoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco upposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana seurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon miellyttävän nuoren opettajankin seuraa.

Siinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa hienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan muutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut seurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden tuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja keskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli pyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin luonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus ynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli joutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet häntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut itseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä kauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen kiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä puuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että muutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä milloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä toivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan seurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä luonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin tavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa kunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu tarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain pyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin hyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä kykenisi omassa toimessaan työskentelemään.

Mutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren kansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan yksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän tunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla oli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa vain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja tapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja hänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus kuulla hämmästyneenä huudahdettavan: -- Kuinka, ettekö tiedä sitä? -- Mitä, ettekö todella ole lukenut sitä? -- tämä sanottiin vähimmättä loukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.

Niinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja jota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt noissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille annetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän oli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa usein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain ohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla kielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa sanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut jättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen sivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin henkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin oleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri siitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja tuhansia tuskia.

Mutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia! Astuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen seuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen todellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia, joita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän hämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan toisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain köyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin markkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: -- Tässä on kansakoulu-opettaja -- oli hän huomaavinansa jonkinmoista ylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet, jotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön naimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos ei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he mielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita kasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään, näyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: -- Vahinko, että hän on vain opettaja! -- He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli olevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta. Kerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: -- Oh, täytyypä jättää hiukan sijaa opettajallekkin.

Varsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen opettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan öljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten kanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä käytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: -- Neiti, kantakaa saaliani. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani -- juuri kuin hänellä olisi ollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan ja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu ylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko opettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan ihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken sen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja kirjoitettiin "kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen suuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän ansioistaan yhteiskunnan suhteen" -- ja toiselta puolen sen tavan välillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli. Kuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: -- Kasvattakaa heidän sydämmiänsä -- valmistakaa parempaa nuorta polvea -- parantakaa maailmaa -- -- -- ja sitte taas: -- Jättäkää hiukan sijaa opettajallekkin. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli vääryyttä ja teeskentelyä.

Palatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio muistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä kertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi, niinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota ristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian lohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen virkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä myöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut sen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut vähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat muutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä; eivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno seurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei niinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa, seitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei voinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin rahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua henkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän edessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri kuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden edessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin taloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn kuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä ei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi semmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä suurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja palkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin herätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä väliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein lukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta, oli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi sisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli pysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon tuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina täytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin nöyryytyksiä osakseen?

Mitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän kävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen luullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä. Nyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä ja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä tarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä tapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton epäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys heräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko seuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen ei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei ollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka kukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden ylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan ennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä köyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään kysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei löytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää -- semmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden toiveena häntä rauhoittanut -- heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan kahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä yllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän tästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä samoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes niillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä antanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja toteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka tekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän vielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka oli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli semmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa velvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja urhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi tarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli tyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä mielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt matkustaa pois.

Loppujuhla.

Emilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen tarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.

Loppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon päivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu. Raatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä kolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu. Emiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin yläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen etusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten välissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos oli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota peitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia, erään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia taskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu rauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon vieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista rakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin määrin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle, soittivat jo "Musiikin Ystävät" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut täyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia, jotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista aitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän huomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli asettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.

Kellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon johtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla punoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien vaikutuksesta näet.

Juhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo muistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa munivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin että nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä. Sitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä rivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: _ilo, min tuottavi työ_. Korkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.

Nyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut ajattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco esiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan äkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan ja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa hän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin. Nuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui rohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion tappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.

Opettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli täällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa sallittiin?

Nuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo Emilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni kuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta; uimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään oli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten kasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen punastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat olivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat alaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat hillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri huuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan loppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa tunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan paikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä onnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä iloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän keskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön antamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli Emilio.

Sen jälkeen esiintyi neiti Strinati, lasisilmät nenällä ja paperiarkki kädessään. -- Tuo käy laatuun -- ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja kuunteli. Se oli puhe "opetuksen tarpeellisuudesta". Opettajatar luki sen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä järkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki, että hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä lasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille asian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta. Puhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä mieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset vaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.

Kun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet, jotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän eteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa, tuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli liikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita oli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut ja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten, palkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he ystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki kiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta, kun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä, tänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin oppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja lausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.

Juhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva kaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin marionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku oppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä imarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.

Sen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle. He sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa uudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista kurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.

Syvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja keikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui hyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut. Hän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi suunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita sanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat vastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja lopetti huutamalla "eläköön" kuninkaalle ja Itaalialle.

Kutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille, kiitellen ja onnitellen häntä: -- Pieni helmi, tuo puhe -- liikuttava juhla -- kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa toimeen. -- Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia, konvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta. Sindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta juhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti yleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset esimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä sanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän oli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti häntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena siitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi, sanoi ivallisesti naurahtaen: -- Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan ole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? -- Emilio nieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui kamariinsa.

Kylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta tuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia ääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: -- Opettaja! -- Opettaja Ratti! -- Tulkaa alas! -- Uteliaana hän kiiruhti portaita alas ja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko ylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona mässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen hänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla meluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä karkoittaakseen ikäväänsä.