Part 40

Hänen syntymäkaupungillensa tavaton tapahtuma oli päättävä Emilion maalais-opettaja-uran. Kansakoulujen rehtori oli kuusi kuukautta ennen kuuluttanut opettajakokousta siellä pidettäväksi, ja siihen saapuisi opettajia ja opettajattaria kaikista Piemontin seuduista, varsinkin kun valtio maksoi viisikolmatta lireä jokaiselle kokoukseen matkustavalle. Kokous tulisi kestämään kuusi päivää. Kaupungin hallitus antoi vanhan kirkon käytettäväksi ja oli hankkinut koko joukon yösijoja osan-ottajille. Kokous varmaan tulisi erinomaiseksi, yleväksi kasvatus-opilliseksi juhlaksi, jossa Emilio saisi tavata monta vanhaa toveria entis-ajoilta. Tämä ajatus häntä ilahutti.

Lisäksi sattui Syyskuun alussa toinenkin hupainen seikka: serkku palasi aivan odottamatta kotimaahan. Hän tuli eräänä iltana kuin raketti Golilaisten luokse ja toi mukanansa rouvalle laaman-vuodan, herralle kääreen paraguay-teetä, Emiliolle kimpullisen intiaani-nuolia ja Emilion sisarelle kaksi kanaria-lintua. Hänen pukunsa oli hyvin omituinen; hartioilla näet oli mustanvalkoinen, isoruutuinen _poncho_.[25] Luonnoltaan hän oli tullut entistänsä iloisemmaksi, hermostuneemmaksi, kiihkeämmäksi ja haaveilevaisemmaksi, ikäänkuin uuden maailman ilman mukana olisi hengittänyt raitista nuoruutta ja hulluutta.

Kolmena, neljänä ensimäisenä päivänä serkku hurmasi, viehätti, liikutti, elähytti kaikkia kummallisilla pikku kertomuksillaan; hän kuvasi Pampas tasankoja, Rosarion ja Buenos Ayres'in katuja, uutis-asukasten kyliä ja Paranan saaria niin elävästi, että ne ilmi selvinä astuivat kuulijan silmän eteen. Kaksi vuotta Amerikassa oltuansa hän läksi sieltä pois ainoastaan voittamattoman muuttelohalunsa ajamana eikä minkään muun tähden. Nyt oli jo hankkinut itselleen paikan Turinissa eräässä argentinilaisessa perheessä, joka halusi espanjankieltä taitavaa Itaalialaista kotiopettajattareksi. Mutta sittemmin hän aikoi hakea itselleen paikkaa itaalialaisessa koulussa Afrikassa, sillä sitä hän jo kauan aikaa oli toivonut. Hän kentiesi matkustaisi erään piemonttilaisen ystävän luo, jonka hallitus oli lähettänyt Tripoliin pikkulasten koulua hoitamaan. Siinä koulussa oli sata araapialaista lasta itaalian kieltä oppimassa. Mutta oi, ei hän kuitenkaan missään löytäisi niin omituisia, romantillisia kouluja kuin Buenos Ayres'issa, vaikka siellä valitettavasti annettiin lasten liiaksi lausua runoja ja näytellä pikku kappaleita. Nämä koulut olivat ikäänkuin Itaalian tulevaisuuden kuvia, Humberto kuninkaan ja Guiseppe Mazzinin kuvat vierekkäin. Siellä ympäröi uudemman ajan historiata satumainen, runollinen hohde; seikkailian iloinen pelottomuus näkyi lapsiinkin imeytyvän la Plata virran veden mukana. Sielläpä oli koululapsia jos jonkinlaisia! Siellä näki kaikkien Itaalian eri seutujen kasvoinpiirteitä ja kuuli kaikkia eri itaalialaisia murteita, niin että kun kymmenen oppilasta luki peräkkäin ääneen, kuuli kaikki eri murteet, joita puhutaan Venedigistä Palermoon saakka. Muutamat lapsista olivat Amerikassa syntyneitä, mutta kuitenkin sydämmen ja kielen puolesta täydellisesti itaalialaisia sen kasvatuksen nojalla, minkä olivat vanhemmiltansa saaneet. Toiset muistivat kotimaataan ainoastaan unelmana. Usea heistä oli syntynyt merellä tahi satamissa. Moni äsken maahan muuttanut painoi päänsä alas ja sai vedet silmiinsä, kun vaan kuulivat Itaalian nimeä mainittavan; siihen liittyi tuhansia muistoja. Lukemattomat olivat jo puoleksi "amerikalaistuneet" ja kadottivat, itaaliankielisestä koulusta huolimatta, jok'ikinen päivä yhä enemmän kotimaisia muistojaan, kieltänsä ja kansallistunnettaan.

Hauskaa oli kuulla serkun kertovan vaikeuksista, joita kaikkialle tunkeutuva espanjankieli tuotti opettajille heidän suojellessaan itaaliankieltä; sen päätteet liittyivät väkisin itaalialaisiinkin sanoihin, muuttivat tavaamistapaa ja lauseitten sanajärjestystä. Lasten muodostama sekamelska oli mitä koomillisin yhdistys kahdesta kielestä. Surettavaa oli nähdä kuinka itaalialaiset lapset unhoittivat kielensä pikemmin kuin muut, unhoittivat siksi ett'eivät tainneet äidinkieltään oikein taikka olivat sitä huonosti oppineet kotimaansa kansakouluissa, aivan kuin se olisi ollut jokin vieras kieli. Ihanalta tuntui noin kaukana kotimaasta opettaa kansalaisilleen isänmaan historiaa. Kaikki nuot useasti palaavat nimet ja vuosiluvut: Garibaldi, Viktor Emanuel, 1859, Marsala, Syyskuun 20 p., Daniel Manin j.n.e. -- kaikuivat aivan toisin sillä puolen merta, ja kuinka paljoa suuremman vaikutuksen ne tekivät sikäläisiin lapsiin kuin näihin kotoisiin vesoihin? Kun hän Itaalian historiassa merkillisten tapahtumain vuosipäivinä kertoi päivän merkityksestä, näki pienoisten poskien punoittavan, silmäin säihkyvän ja kyyneliä vuotavan. Pienimmätkin oppilaat, käsittämättä tarkoin asiata, mutta toisten liikutuksen valtaamina, lauloivat kaukaisen kotimaansa lauluja tunteellisesti ja äänen väreellä, joka tunki läpi sydämmen.

-- Minuakin -- sanoi serkku -- vaikka rakastan vaihteloa ja olen syntynyt maailmata kiertämään, rupesi koti-ikävä kalvamaan, ja kun nuo mustat sykloonit, hirmumyrskyt, pauhasivat peittäen auringon, niin että se näytti pilviin sammuneelta, päätin, katsellessani Itaalian karttaa, päästä, maksoi mitä maksoi, takaisin ensi postilaivassa, vaikka minulla ei olisikkaan Genuan rantaan päästessäni muuta omaisuutta kuin hame ylläni. Tiedän kyllä, että meitä täällä kohdellaan huonommin kuin siellä, ja täällä on pienemmät palkat; mutta tämä on kuitenkin Itaalia! Kuulkaas -- virkkoi serkku, tapansa mukaan kelpo lailla hypäten ajatusjuoksussaan -- kuulkaas, kerran aikoi eräs neekeri viedä minut väkisin mukaansa!

Sillä lailla serkku huvitteli koko seuraa, itse mitä loistavimmalla tuulella, iloiten tulevasta opettajakokouksesta, jossa saisi nähdä virkaveljiä ja sisaria koolla suuren joukon, enemmän kuin koskaan ennen sitte seminaarin päästötutkinnon. Leikillä hän lisäsi luultavasti säikähtävänsä nähdessään nälistyneitä tovereitansa, aivan niinkuin Ugolino kreivi huomatessaan omat piirteensä tuhansilla muilla.

Noin tuhannenpa osan-ottajaa oli ilmoittautunutkin kokoukseen. He alkoivat saapua eräänä sunnuntaina; joka junassa tuli viidenkymmenen paikkeilla, viimeisellä junalla yksin Turinista kaksisataa henkeä. Tuskin olivat perillä, ennenkuin rupesivat kulkemaan pitkin katuja, niin että näytti siltä kuin kaupungin asukasluku olisi parissa tunnissa karttunut kaksinkertaiseksi. Ei koskaan ennen oltu ----n kaupungissa nähty niin omituisia ja monennäköisiä ihmisiä. Keikarimaisesti puettujen opettajien rinnalla kulki toisia talonpoikaisessa asussa, joilla oli kaulassa paksut villaliinat ja suuret, kankeat, hartioille ulottuvat palttinakaulukset. Turinin korkeampain oppilaitosten ylimys-opettajatarten keralla asteli leveälanteisia talonpoikaisnaisia karkeissa ruudullisissa hameissa. Sekä opettajien että opettajattarien seurassa näki kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia pappeja, kaiken karvaisissa mustissa takeissa aina sysimustasta mustanpuhuvan kaalinlehden karvaiseen asti, toisilla kiiltosaappaat, toisilla rikköimet, länttäiset ruojut jalassa, toisilla hajuvesiltä lemahtavat hienot nenäliinat, toisilla isot, siniruutuiset nuuskaniistimet.

----n arvoisa kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi avaraksi seminaariksi, jossa kaikilla oppilailla oli loma-aika. Kaduilla ja käytävillä oli tungosta. Kahdeksan tai kaksitoista joukossa, asteli samaan kouluun tahi piiriin kuuluvia opettajia ja opettajattaria. He kulkivat koko kadun leveyden mittaisissa parvissa, tahi pitkissä jonoissa, jotka tuon tuostakin joutuivat epäjärjestykseen siitä, että tuli vastaan ystäviä ja vanhoja tuttuja, joita joku jonossa pysähtyi tervehtimään ja puhuttelemaan, ja siten väliin ahdinko pysähytti liikkeenkin kadulla. Kaupungin asukkaat vaelsivat ympäri, ihmetellen ja ihaellen tuota parveilevaa ihmisjoukkoa, joka kaikkialta toi mukanaan nuoruuden, tieteellisyyden ja kasvatus-opillisuuden tuulahduksia, siivoa olevinaan-oloa, ihania toiveita ja vanhaa kurjuutta.

Uteliaitten joukossa oli Emiliokin, malttamattomasti odotellen tapaavansa ystäviä ja tuttavia. Äkkiäpä hän seisoi silmätysten don Lerin, Garascon opettajan kanssa. Tämä oli hieman harmaantunut ohimoista ja käynyt pyöreämmäksi selästään, mutta oli muuten yhtä majesteetillinen kuin ennenkin ja näytti olevan täynnänsä yleviä aatoksia. Emilio oli nauruun purskahtamaisillaan, muistellessaan don Lerin suurta, tekeillä olevaa teosta _Uskonto ja Koulu_, ja hän aikoi juuri kysyä mihin osaan hän oli ehtinyt -- -- -- romaanissaan. Mutta pappi astui häntä vastaan tyynenä, juhlallisena ja vakavana kuin joku kirkkoruhtinas, joka hetkeksi oli mietteissään häiriytynyt, niin että kysymys jäi tulematta Emilion huulilta. Tervehdittyään ja sanan kaksi vaihdettuaan jätti Emilio papin ja meni toisia tuttavia tapaamaan. Yhä enenevä pimeys esti häntä ihmisten kasvoja oikein erottamasta.

Hämärästä huolimatta hän näki koko joukon tovereita kumpaakin sukupuolta, jotka istuen portaissa ja käytävissä odottelivat levolle-menon aikaa. He olivat köyhäin tapaan vaatetettuja, näyttivät hämmästyneiltä ja väsyneiltä. Tuntui siltä kuin olisivat hävenneet siellä oloansa näin joukossa, kaukana kodistaan, ja olivat neuvottomina niinkuin siirtolaiset laivasatamassa. Emiliokin väliin häpesi heitä, nyt niinkuin useasti ennenkin. Hän taisteli tätä hävettämistä vastaan, sillä hän huomasi sen perusteettomaksi. Eivätköhän kaikki yhteiskunnan ammattiluokat voisi näytellä samanlaista näytelmää, sillä olihan luonto lahjansa kaikkialla epätasaisesti jaellut?

Kun Emilio oli saanut nämä ajatukset karkoitetuiksi, tarttui häneen vähitellen ylpeys ja ilo, jotka tavallisesti vallitsevat tuommoisissa kokouksissa, joissa on koolla suuri paljous samaa harrastavia. He tuntevat silloin selvemmin oman voimansa, aivan niinkuin sotamiehet nähdessään joukkonsa järjestyksessä laajalla tanterella.

Seuraavana aamuna ennen kello kahdeksaa, kun Emilio astui poikki torin, joka jo oli täynnänsä opettajia ja opettajattaria, joutui hän kahden palttinakojun välissä äkkiä aivan Faustina Gallin eteen.

Hämmästyksestä huudahdettuaan tekivät molemmat epämääräisen liikkeen, joka ikäänkuin kertoi, ett'ei käden antaminen kylliksi ilmaisisi iloa, minkä jälleen näkeminen molemmissa herätti.

-- Minä olen katsellut nähdäkseni teitä -- sanoi Emilio väräjävällä äänellä. -- Asian-ajaja Samis'ilta kuulin saaneenne paikan Turinissa.

Niin, hän oli ollut vuoden Turinissa. Hän ei enää kauemmin viihtynyt kylässä, jossa isänsä kuoli, vaan läksi, tosin hyvin vähäisillä toiveilla, Turinin kilpailututkintoon ja läpäisi luultavasti siksi, että aineena oli tuo hänen aina harrastamansa _Lapsuuden runollisuus_. Hän oli saanut paikan Rubatton esikaupungissa. Siten hänen oli onnistunut päästä kaupunkilais-opettajattareksi ja sai kumminkin asua aivan kuin maalia niinkuin ennenkin. Useimmat hänen oppilaistaan olivat talonpoikaislapsia. Hänellä oli asuttavanaan yksi huone itse koulurakennuksessa. Ja koska hän oli saanut hyvän tarkastajankin, oli hän varsin tyytyväinen.

Emilio tarkasteli häntä. Jotain oli neiden kasvoissa, joka kertoi hänen tulleen kolme vuotta vanhemmaksi. Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut ainoatakaan valkoista karvaa hienossa, kastanjankarvaisessa tukassaan, ja pienoinen suunsa oli yhä vielä yhtä raitis ja suloinen kuin ennen, ylevät, kauniit sanansa näkyivät vieläkin puhkeavan ikäänkuin kukkaset hänen huulilleen. Emilio tarkasteli häntä muistoja etsivän katseella, tuolla tarkkuudella, jolla ihminen koettaa kuunnella kaukaa kajaavata soittoa. Ja hän tunsi jotain sanomattoman suloista sydämmessään. Katsellessaan alas opettajattareen, hän huomasi tämän hieman laihtuneeksi, niin että hame oli väljällään hartioista; tästäkin Emilio heltyi.

-- Minä en ole teitä unhoittanut -- sanoi hän äkkiä -- olen aina pitänyt teistä, rakastanut teitä.

Neiti teki päällään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanotuksi: -- Sitä minä epäilen.

Kun kuuli Emilion saaneen Turinissa paikan, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut salata iloaan siitä, mutta se ei onnistunut.

Emilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja miksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui melkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet herttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja suruiset muistot Altaranan ajoilta.

Yht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: -- Minä olen aina pitänyt teistä.

-- Eihän tuo ole uutta -- vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä. Emmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?

Senjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan pahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui entisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli katsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä saattamasta.

Emilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se ajatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin olento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä sanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä aina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion aavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden ja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja uskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan huomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti olevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia onnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin pelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla mielenliikutuksella hän toisti: -- Minä olen aina pitänyt teistä.

Neiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja hän avasi suunsa -- -- -- mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli ympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella äänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: -- Minä olen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa tapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus Turinissa. -- Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.

Emilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi, ollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat. Opettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? -- kysyi Emilio.

-- Matkustetaan vaan kaikki yhdessä -- vastasi neiti hymyellen. -- Viimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on mahdoton toisiansa löytää.

Sitten lisäsi totisena: -- Saan ilokseni nähdä teidät jälleen Turinissa.

Hänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin Altaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään kylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi apeannäköisenä: -- -- Hyvästi siksi.

Mutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi taaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota niin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi, tuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni eteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.

Puolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella uteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat olleet teaatteri-näytäntöjä.

Keskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi herättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa. Megari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen asetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli tungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta kohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.

Katon alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta kuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut, talonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet, vanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja nuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.

Keskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä joutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia haudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat; toiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa käsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä; muutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa hyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa, kiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi oli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana kilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka puhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.

Itse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin vanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli tietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi selväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat kuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä, pauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta tyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme neljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta ymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi ollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä soprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin rohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.

Keskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset. Ensimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin talonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat navettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi sananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis kolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä kaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi muudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi sekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan saarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan, mulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen hirmuista ilvettä.

Emiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat kuuliat yhtä paljon kuin puheet.

Kaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta väkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka voimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille opettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät, kuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista ilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he kuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin ahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.

Useimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään ymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi Emiliolle: -- Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun sisässä. -- Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa kaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua vastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä sitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja niinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.

Opettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko puolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia ja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia, kiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen ajatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten jälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät olleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun ja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.

Jokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille kaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita ja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki Emilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja katosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella kerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä, tavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän näköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli päätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: -- Heillä ei ole _mitään_ aatteita! Heillä ei ole mitään _aatteita_! -- ja sitte lenkutti tiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.

Emilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi yleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa lisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan näkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin hänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti istui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin seuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä tuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta silloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin yksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti Emiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun kääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan; se oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa kuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus, tulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina näin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.

Tuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus neljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio oli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan maalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain, toiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä söisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä kevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio kuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja katsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta todistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät ajatuksensa.