Part 4

-- Teette hiton oikein -- pitkitti sihteeri -- esimiesten kanssa tulee olla hyvällä kannalla. Sitäpaitse -- lisäsi hän naurahtaen -- ei nuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.

Emilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä sanat leikiksi: -- Kyllä kai hyväkin naimiskauppa -- hän arveli -- opettaja seitsemän sadan liren palkalla.

-- Joutavia! -- sanoi toinen -- teillä on tulevaisuus edessänne, ja sitäpaitsi -- -- -- pitäähän hankkia itselleen suojelioita.

Ratti'n muistui mieleen ne kysymykset, joita Toppo oli tehnyt Golin perheen suhteen. Haihduttaaksensa kaikki epäilykset, hän vielä eräänä iltana läksi Toppo'n luo, varmasti päätettyään olla sinne vasta menemättä ja näyttelemättä naurettavaa ja kunniatonta osaa. Mutta tällä kertaa tapahtui hänelle jotain merkillistä. Kun hän myöhään tuli ulos Toppo'n luota, kompastui hän johonkin, kaatui ja kuuli jonkun nauravan lähellä. Hän nousi, tunnusteli eteensä ja huomasi kaatuneensa kadun poikki pingoitettuun nuoraan. Hän katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään; mutta juuri kun aikoi pitkittää matkaansa, hän kohta kuuli jotain suhisevan korvansa ohitse ja kiven sattuvan seinään takanaan. Emilio ei ollut luonnostaan urhoollinen, mutta sentään niitä, joiden itsetuntoa raukkamaisuus niin paljo vaivaa, että jo yksin tämän tunteen pelko ajaa heidät vaaraan. Hän töytäsi siihen suuntaan, josta kivi oli tullut, mutta ei nähnyt ketään; sitävastoin kuuli hän saman naurun, tällä kertaa vähän kauempaa; sitte kaikki oli hiljaa. Hän jatkoi matkaansa, veri kuohuksissa. Hän tiesi, että kylissä oli kilpakosijain tapana pingoittaa köysiä suositun sulhasen eteen. Siis häntä jo paikkakunnalla pidettiin tytön kosijana, myötäjäisten onkijana, naurettavana lepertelijänä. Kukapa olisi koskaan osannut ennustaa hänelle semmoisia ikävyyksiä hänen virkauransa alussa? Viha raivosi hänessä, niin että hänen teki mieli sanoa sedälle ja veljentyttärelle vasten kasvoja, että olivat valheellisia vihollisia.

Emilio nukkui huonosti sinä yönä ja heräsi tuntien jotain kipua kurkussaan. Hän oli varmasti päättänyt katkaista seurustelun, mutta tahtoi sitä ennen selittää asiansa jollekulle, sillä hänen mustasukkainen kilpakosijansa oli kait tunnettu paikkakunnalla, ja hän tahtoi torjua sen luulon, että muka pelosta oli jättänyt käyntinsä. Kenen puoleen hänen oli kääntyminen? Hän tuli ajatelleeksi neiti Strinatia, joka oli kauan ollut paikkakunnalla ja siis tiesi yhtä ja toista tarkastusmiehestä, eikä muuten, vihoissaan kun oli yksityiskoulun tähden, suinkaan surkeilisi.

Illemmalla meni Emilio opettajattaren luo, muka kysyäkseen, oliko opettajien tapana vuoden alusta lähettää tarkastajalle ote opetus-ohjelmasta, jonka kukin oli itselleen laatinut. Hän löysi neiden tarkastamassa lampunvalolla isoa kasaa oppilaille harsittuja paitoja. Emilio lähestyi häntä tuolla kunnioituksen sekaisella lapsellisella rakkaudella, joka tekee että lapsettomat, vanhanpuoleiset naiset pitävät paljon nuorista miehistä. Kovin hän hämmästyi, kun opettajatar kohta kysyi: -- Te käytte siis _hartaasti_ Toppo'lla? -- Hänkin! Emilio puolustautui sillä, että häntä oli kolme, neljä kertaa sinne kutsumalla kutsuttu. Mutta kuinka opettajatar sen tiesi? -- Luuletteko, ett'ei semmoisia asioita tiedetä! vastasi opettajatar pitkittäen paitojen tarkastusta. -- Sitäpaitsi, se oli teidän kohtalonne. Edeltäjänne kävi myöskin siellä -- -- -- lyhyen ajan. Se mies on päättänyt heittää tytön jonkun opettajan kannettavaksi, ehkäpä saadaksensa antaa suosionsa myötäjäisten asemesta; sillä se on helpolla ymmärrettävä, ett'ei hän tahdo avata kukkaroansa. Kuka tietää miksi? Väliin tuommoiset ukkorahjukset tekevät hulluuksia vähää ennen kuolemataan. Pyydän anteeksi, pidättekö nuoresta naisesta?

Opettaja kohautti olkapäitään. Neiti Strinati nauroi pilkallisesti ja sanoi: -- Hän on hanhi. Muuten se on setä, joka tahtoo tyttöä hienoksi naiseksi, sillä hän toivoo siten saavansa hänet helpommin naimisiin. Mitä tyttöön itseensä tulee, ei hän ymmärrä ihmistapoja: hän juoksee, niin pian kuin pääsee pellolle, talonpoikaisnaisia kättelemään.

Malttamattomana saadaksensa jotain tietää, Emilio kertoi nuorasta ja kivestä. -- Kuinka -- kysyi neiti Strinati ja pani pois paidan, jota piti kädessään -- näin pian? Että se oli tapahtuva, tiesin kyllä; mutta vasta jonkun ajan päästä. Edellinen opettaja sai selkäänsä, hän. -- Pitemmittä mutkitta hän kertoi salaisuuden. Nuora-mies oli eräs suutarin poika, joka kolme vuotta sitte kosi tyttöä, toivoen runsaita myötäjäisiä; mutta hän sai rukkaset, joutui raivoihinsa ja vannoi kostavansa jokaiselle, joka tyttöä ihastelisi. Se oli tappelija, joka kolme kuukautta oli istunut vankina kahakassa antamastaan puukon-iskusta. Eikö Emilio vielä ollut huomannut erään tummanverisen veitikan, jolla oli syntymämerkki silmän alla ja lakki kallellaan päässä, terävästi katselevan häntä silmiin? Se oli heittiö, joka saattoi tehdä hänelle vielä pahat kepposet. Opettaja teki viisaasti, kun oli varoillaan joka kerta Toppo'lla käydessään.

Näistä sanoista arvasi Emilio opettajattaren tutkivan, oliko hän pelkuri, ja sanoi siksi, varsin vielä käyvänsä Topo'lla useamman kuin yhden kerran, mutta sitten lakkaavansa. -- Teette oikein kun menette -- vastasi opettajatar; -- minä annan sen neuvon, ett'ette äkkiä lakkaa siellä käymästä, sillä silloin ärsytätte ukkoa, joka kostonhimosta saattaa vainota teitä kuin edeltäjäännekin. Hän on tyhmä ja ylpeä mies. Turhasta asiasta hän sohrii kirjeen ylitarkastajalle Turiniin ja luulottelee sitte saaneensa vastauksen, vaikka koko maailma tietää hänen likaisen kirjeensä joutuneen paperikoriin.

Neiti Strinati kertoi muun muassa, että eräänä päivänä, kun hän vielä opetti ensi luokkaa, Toppo tulee kouluun muka tarkastamaan lasten edistymistä -- he olivat juuri aloittaneet tavaamista -- panee lasten eteen erään hallituksen antaman julistuksen ja sekä suuttuu että ihmettelee, kun eivät lapset osanneet sitä lukea; Toppo arveli, että koska isot kirjaimet ovat helposti luettavia ja julistus oli tavattoman suurta pränttiä, lasten olisi pitänyt, kuukauden tavattuaan, kyetä sitä lukemaan.

-- Sitäpaitsi -- opettajatar jatkoi matalalla äänellä -- käskee omatuntoni minua puhumaan teille toista asiaa. Tehän ette pidä tytöstä, vai kuinka? Noh, siinä kylläksi. Mutta älkää menkö ansasta toisestakaan syystä. Se on roskainen juttu. Tytöllä on epäilemättä opettajattarentodistus; on ihmisiä, jotka ovat sen nähneet ja sitä pidelleet. Mutta onko se oikea vai väärennetty todistus? Tuo todistuksella kehuminen alkoi jo muutamia vuosia sitten ja kaikki kuuluivat alussa sitä uskoneen. Miksikä ei? Mutta sitte ruvettiin epäilemään, milloin tyttö oikeastaan olisi tutkinnon suorittanut. Muutamat uteliaat rupesivat asiata urkkimaan ja kyselemään; mutt'ei kenenkään onnistunut saada enempää tietoonsa, kuin että hän yhden ainoan kerran olisi poistunut Garascosta matkustaakseen setänsä kanssa Turiniin. Se tapahtui neljä vuotta sitte, vaan matkapäivät eivät ollenkaan sattuneet sen vuoden tutkintoaikaan. Sitäpaitsi oli kuulusteltu vähän sieltä ja täältä, eräältä silloiselta tutkijalta sekä muutamilta opettajattarilta, joilla oli todistus samalta vuodelta; mutta ei edellinen eivätkä jälkimäiset muistaneet nähneensä häntä suullisessa enempi kuin kirjallisessakaan tutkinnossa. Eräs toinen seikka on huomioon otettava: ei kukaan ole koskaan tytön omasta suusta kuullut sanaakaan tuosta ihmeellisestä tutkinnosta, jonka kumminkin pitäisi olla tärkeä tapahtuma nuorelle tytölle. Kuinka asian laita lienee? Oikeastaan ei vielä oltu varmoja mistään petoksesta; mutta joku Toppo'n vihamiehistä pitkitti vielä tutkimuksia. Eihän tämä olisi ensimäinen kerta, kun rahasta vääriä todistuksia valmistellaan rehtorein kanslioissa. Joka tapauksessa, kun asia kerran selvenee, syntyy siitä niin häpeällinen juttu, että jokaisen, ken on perheelle sukua, pitäisi häpeästä maan alle vajota.

Nuorukainen oli kuullut kylläksi. Hän kävi kerran vielä Toppo'n luona, oli harvapuheinen ikäänkuin valmistaakseen setää ja veljentytärtä siihen, ett'eivät pitkään aikaan saisi nähdä häntä, jätti kylmästi hyvästit ja läksi, varmasti päättäen olla enää heillä näyttäytymättä.

Sydämmen kasvatus.

Emilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle kasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai leväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski häntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain. Vähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun hyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi jotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa, pienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle. Mutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen onnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta, puhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä kaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa! Emilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen hermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden mielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin pahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä ja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä hillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää tulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä tunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa sillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi kerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui. Eräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan vaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin tyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen millään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä syynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta oli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko luokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat hukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen. Sitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin eivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään vaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään tietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He näyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin tuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella saadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi isällisellä äänellä: -- Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua kiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun pidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin, ett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? -- Pojat eivät näyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet muotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat uhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut näiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua uskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui kun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän sieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: -- Emmehän ole kirkossa! -- jonkun kerran säälien, juuri kuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen pelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta ainoastaan ajoittain.

Tuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen hellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä voimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä tuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat nälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset, tuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet puolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista ja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja, ja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne lapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin, hän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain suurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä puuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas aloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.

Oppilaitten vanhemmat.

Emilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia koetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa, joissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin yhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista -- hänellä oli viisikymmentä oppilasta -- tuli häneltä tietoja pyytämään. Kummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat vähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä usein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan kysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä puhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen Emilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja näiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden vanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat, perinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia kaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne ilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä hän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: -- se on kiltti poika -- tahi: -- se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.

Muutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi luokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä _opetuksesta ja kasvatuksesta_ ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti opettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät _kauttaaltaan katsoen_ olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä veitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian kuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: -- Niinkö opettaja sinua on neuvonut? -- Eräs isä meni niin kauas, että syytti opettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. -- Kuinka asian lienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.

Useimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä itseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan opettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti, että sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui suuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että puhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat häneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään opetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti pesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja huusi: -- Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! -- Toisen kerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan pienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: -- Oh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve veri. Annetaan olla, herra opettaja.

Olipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa odottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti kumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat Emilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä kirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa paperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi kirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran alennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka eivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon. Ikäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: -- Kuulkaas, ei teidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani aika lailla, kun hän sitä ansaitsee. -- Mutta kun hän sitte joskus antoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi koulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun juosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän mitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!

Yksin.

Emilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja tavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta perimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä monella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka kerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä. Hänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita aikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia, maapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki entisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi oppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin tunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä kauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa edustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja ratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus tuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. -- Kuinka -- sanoi sindaco hämmästyneenä -- puuttuuko semmoista koulussa! Mutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän antoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski sormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen paremmin.

-- Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta -- hän sanoi -- aivan oitis. -- Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin parast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa tulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja erinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua tänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. -- Jonakin päivänä -- päätti hän puheensa -- lähetän teitä hakemaan neuvotellaksemme yhdessä. -- Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi, nousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.

Monta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut puhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti itseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin jotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli levollisena.

Koska rakkaus kouluun oli vallannut Emilion koko olennon, ei hän voinut käsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi epätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä kuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, -- vaikkapa ei muuta kuin joku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin hän matkusti postimiehen kanssa ----iin sisartansa tervehtimään, mutta muina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden aikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se tapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli mennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita. Hänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja hän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää aarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi tervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin ennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun edustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen osoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin taskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut häntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja. Kilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko ihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei olisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun huomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän sentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan rauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen rähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien kiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen taloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista, Emilio ei ollut millänsäkään.

Nuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi toivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo seminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat tulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta, sivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa ystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta aikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo ensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt, kun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli ajatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja paperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui ja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita puolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen epätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua, tapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka oli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen kirjaan.

-- Pikku neiti kirjoittaa runoja -- opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.

-- En -- vastasi hän vapaasti -- minä en koskaan kirjoita runoja, kun olen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä unhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.

-- Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?

-- Oh -- vastasi hän päätään pudistaen -- olemme vielä kaukana siitä päivästä.

-- Ette siis aio koskaan painattaa mitään?

-- Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen saanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni yhdeksänkolmatta vuotta.

Opettaja naurahti. -- Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet juuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?

-- Se on salaisuuteni.

-- Joku kait sen salaisuuden teiltä ryöstää ja pakoittaa teitä painattamaan ajatuksenne -- -- -- toisella nimellä.

-- Oh, sitä ei ole pelkäämistä.

-- Miksikä ei?

Opettajatar oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

-- Siksi, ett'en koskaan aio rakastaa.

-- Oletteko varma siitä? Kuinka niin voi puhua teidän iällänne!

-- Minä olen tehnyt lupauksen.

-- Sepä kummallista. Oletteko myöskin luvanneet, ett'ette kertoisi kellekkään syytä.

Opettajatar katseli maahan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena ja sanoi sitte taidokkaasti, muka hienosti hymyillen:

-- Taide, joka kaiken tekee, ei ilmaise mitään.

Vaan Emiliolle oli opettajatar itsensä kyllin ilmaissut.

Ensimäinen myrsky.

Eräs suuri tapahtuma, ensimäinen myrsky Emilion opettaja-uralla, johti muutamia päiviä sen jälkeen hänen ajatuksensa pois rakkausseikoista. Muutamana iltana hän sai suojelijaltaan Golilta kirjeen, jossa tämä kertoi yhden opettajanpaikan olevan avoinna Piazzenassa ja kehoitti häntä lähettämään sinne hakemuksensa ynnä seminaari- ja virantekotodistukset, samalla vakuuttaen Emilion saavan viran, koska hän, Goli, oli häntä lämpimästi suositellut johtokunnalle. Sitäpaitse siellä oli eräs Golin tuttava, don Pirotta, hengellisen veljeyskunnan johtaja, herttainen ja arvossa pidetty mies, josta tulisi Emiliolle hyvä ystävä.