Part 39

Emilio työskenteli puolipäivään saakka aivan tyynesti, mitään kuulematta tai näkemättä; mutta sitte kun ei enää ollut muuta tehtävänä kuin aineen puhtaaksi kirjoittaminen, ei hän voinut olla seuraa tarkastamatta, varsinkaan opettajattaria. Kaksi tuntia oli enää jäljellä, ja sen vuoksi oli jo jonkinmoinen levottomuus heissä huomattavana; muutamat taistelivat vielä itse aineen kanssa, toiset huomasivat käsittäneensä asian väärin ja alkoivat siksi alusta, toiset taas, laaja-ajatukselliset, olivat käsitelleet ainettansa liian seikkaperäisesti ja pelkäsivät, ett'eivät ehtisikkään sitä lopettaa. Kaikki nämä työskentelivät hirmuisella kiireellä, loivat rukoilevia katseita kattoon ja tömistivät jaloillaan. Muutamat nakertelivat hätäisesti kuivaa leipää, vasen käsi suun edessä. Toiset kirjoittelivat kirjelappuja, joita sitte penkkien alta salavihkaa pistivät naapureilleen. Kynien ratina kiihtyi hetki hetkeltä, aivan kuin olisi kirjoitettu jollekulle, jonka kärsimättömyys yhä lisääntymistään lisääntyi. Kun sitten ensimäiset jättivät kyhäyksensä, asianmukaisesti varustettuna sepustajan nimikirjoituksella, lisääntyi jäljellä olevain levottomuus ja tuska aivan sen mukaan, missä määrin kirjoittajain luku väheni. Muutamat olivat kalpeita, toiset tulipunaisia ja pyyhkeilivät hikeä otsaltaan. Niittenkin joukossa, jotka olivat tulleet somasti puettuina, ei ollut ainoatakaan, joka nyt olisi huomannut olevansa pörrössä hiuksin tahi että vaatteille taikka sormille oli töhräytynyt mustetta. Kolme, neljä joukossa näytti väliin kovin toivottomalta ja väsyneeltä; eikä se kummaa ollutkaan, ne kun olivat siellä jo kolmatta tai neljättä kertaa ja koko heidän perheensä menestys riippui tästä hetkestä. Kun aika oli loppumaisillaan ja toinen vartioivista opettajista lausui nuo kamalat sanat: -- Hyvät naiset, kiiruhtakaa! -- silloin näki kauhun ja tuskan liikkeitä, jotka oikein herättivät sääliä. Tärkeä hetki oli lyönyt, ja vielä kymmenen istui kirjoittamassa. Eräs vanha, hermostunut provessori nalkutti: -- Paperit, hyvät naiset! Antakaa paperinne semmoisina kuin ovat! -- Hän kulki penkkien väliä ja koitti koota papereita. Eräs toinen tarkastuslautakunnan jäsenistä teki samoin, mutta hän menetteli sävyisämmin. Mutta opettajattaretpa eivät tahtoneetkaan jättää kirjoituksia luotaan, vaan vetivät ne aivan eteensä ja puolustautuivat kyynärpäillään, rukoellen: -- Vielä hetkinen! -- Viisi minuuttia! -- Minä pyydän, armosta! -- Tukahutettuja huudahduksia kuului: -- Oi Jumalani! Jumalani! -- Eräs nuori tyttö heitti kynän kädestään ja purskahti itkuun. Emilio ei tahtonut kauemmin katsella tätä surkeutta.

Ulkona kadulla oli taaskin ahdinkoa. Siellä seisoi kirjoituksen suorittaneita opettajattaria ja paljo muita ihmisiä, jotka olivat tulleet kuulemaan kuinka oli käynyt. Ihmiset seisoivat ryhmissä, joissa kussakin oli joku tutkinnossa ollut, huitoen rumalla aine-konsehtillansa ja kertoen aamupäivän kärsimyksistä, tarkastuslautakunnan kovuudesta, ankarista varokeinoista, joita oli pidetty kaiken yhteyden estämiseksi ulkomaailman kanssa; läheiseen puutarhaan ja viereisille kaduille oli asetettu vartioita, eikä oltu edes annettu sukulaisten tuomia hedelmiä ja leipiä, kun näet pelättiin, että niissä saattoi olla kirjeitä kätkettyinä. Sukulaiset ja ystävät päivittelivät tarkastuslautakunnan säälimättömyyttä, surkuttelivat tyttösiä ja järjestelivät lempeästi heidän epäkuntoon joutuneita pukujaan sekä tarkastelivat konsehteja.

Tässä hälinässä tarttui joku Emilion olkapäähän. Se oli Lerica, ja he syleilivät toisiansa sydämmellisesti.

-- Siis -- puhkesi ystävä sanoiksi -- pyrit sinäkin _Turinin suureen rangaistuslaitokseen_?

Lerica ei ollut paljoa muuttunut viimeisenä viitenä vuotena. Ainoastaan rypyt silmäin alla, nenän juuressa ja suupielissä olivat uurtuneet hiukan syvemmiksi ja muistuttivat hänen karkeissa kasvoissaan semmoisista puun-oksain jättämistä syvennyksistä, joita väliin, kivikauden merkkeinä, nähdään vuorensyrjänteissä. Kaula oli myöskin käynyt paksummaksi ja jykevämmäksi.

Vaikka Lerica oli nälkäinen kuin susi, tahtoi hän oitis kertoa Emiliolle kaikki vaiheensa siitä päivästä asti, jolloin oli kirjoittanut Altaranaan. Hän oli jättänyt paikkansa Badolinossa ja joutunut Mocchian kuntakouluun, jossa oli kahta kauheampaa. Mocchia oli pieni kylä, puoleksi kätketty rumaan laaksoon, jossa satoi kuusi kuukautta peräkkäin. Koulussa oli niin kosteata, että märkyys oli aivan pilannut seinällä riippuvan kuninkaankuvan, eikä enää voinut lukea seinätaulujen allekirjoituksia. Ja tässä haudan kaltaisessa kunnassa oli -- ei voinut ymmärtää miksi -- äärettömän paljon lapsia, jott'ei tiennyt minne sijoittaa. Luokkansa oli täpöisen täysi ja kuitenkin kaduilla vilisi lapsia, joista joka kolmatta vaivasi syhelmä. Se oli aivan kauhea kylä lapsituotteliaisuuteensa nähden; niitä sikisi niinkuin matoja juustossa. Siellä oli Lerica joutunut tekemisiin äsken valitun sindacon kanssa, joka oli ylpeydestä niin hassahtava, että vaati opettajaa pukeutumaan hansikkoihin, kun tulisi raatihuoneelle sindacoa tapaamaan. Lericalla oli sielläkin ollut paljon rettelöitä palkkansa perimisessä. Ylöskantomies, joka oli yksissä asioissa sindacon kanssa, oli juonittelevainen roisto ja vastasi kolmena kuukautena peräkkäin, kun Lerica tuli palkkaansa nostamaan: -- Minulla ei ole mitään rahoja --, vaikka oli todistettu, että hän jo oli kantanut rahat kunnalta. Mitä oli tekeminen? Lerica ei tahtonut kääntyä kunnallishallituksen puoleen, sillä silloin asia olisi ollut alistettava sindacon päätettäväksi, joka kostoksi ehkä olisi erottanut hänet virasta. Mutta hän ehti ennen vihollisiaan ja pyysi itse eroa. Vaan silloinpa prefekti lähetti hänen eronhakemuksensa koulu-legaatille käskyllä, että opettajan on se peruuttaminen; sillä yhtä vähän kuin kunta voi opettajansa kesken vuotta erottaa, yhtä vähän voi opettaja itsekään jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Lerican siis täytyi pitkittää työtään, mutta ylöskantomieskin pitkitti niskoitteluaan. Vihdoinkin, valitettuansa kerran toisensa perästä, prefekti otti sen kuuleviin korviin ja käski sindacon pitämään huolta siitä, että opettaja saisi palkkansa, muuten Mocchiaan lähetettäisiin komisarius asiata tutkimaan kunnan kustannuksella.

-- Kun olin nämä tiedot saanut -- pitkitti Lerica -- riensin iloisena ylöskantomiehen luo nostamaan kaikkia saataviani -- -- -- mutta hän antoikin minulle koko summasta -- -- -- Lerica huusi ukkosen-äänellä, niin että parikymmentä kadulla liikkuvaa henkilöä kääntyi katsomaan -- kuusitoista lireä, ymmärrätkös, kuusitoista sikamaista, kauheasti haisevaa lireä! Loput maksettiin vähitellen pienissä osissa, viisi, kuusi, neljä jopa kaksikin lireä kerrallaan. Mutta -- lisäsi hän pysähtyen keskelle katua, pudisti päätään ja päästi metsäläisen riemunaurun -- kylläpä ovat saaneetkin kuulla siitä! Joka kerta, kun kävin siellä palkkaani lypsämässä, haukuin niin, että sinne kokoontui väkeä ja syntyi kauhea meteli. He eivät olleet kuulevinaankaan. Minä jo edellisenä päivänä ajattelin haukkumasanat valmiiksi, haukkumasanat sellaiset, että olisivat minut ampuneet, jos heillä olisi ollut tippaakaan kunniallista verta suonissaan. Niin, semmoinen onni minulla on. Saatpa nähdä, minun käy huonosti nytkin tässä tutkinnossa.

Emilion tehdessä kieltävän liikkeen kädellään, virkahti Lerica: -- Minä olen varma siitä! Minua liiaksi tunnetaan Piemontissa. Aatteles, mitä ilkeitä kirjeitä kaikki, joita olen haukkunut ja uhkaellut selkään antaa, ovat kirjoittaneet tutkijalautakunnalle ja valtuusmiehille. Sen luontoisia, kuin minä olen, ei tahdota minnekkään. Mutta odottakaapas, jos minä reput saan! En sano enempää. Ennen kaikkea saa tutkijakunta tekemistä kanssani, sitte kierrän kaikissa kylissä, joissa olen opettajana ollut, tekemässä loppusuorituksia ja silloin saat kuulla ihania juttuja. Se on oleva kerrassaan kuin lihaksi muuttunut maanjäristys olisi matkoilla.

Seuraavana päivänä oli kirjoitettava aine sananlaskusta: Opi ammattisi, saat leipäsi. Tämä aine oli kehitettävä kertomuksen, vuorokeskustelun tahi esitelmän muodossa.

Seurasi samanlaisia kohtauksia kuin edellisenäkin päivänä ja niitten lisäksi vielä pieni tapahtuma uutta lajia. Kahden tunnin työn perästä pyörtyi eräs nuori tyttö; hänet kannettiin puutarhaan, jossa kylmän veden avulla saatiin virkoamaan, mutta hän ei voinut enää pitkittää kirjoitusta.

Lerica häiritsi ehtimiseen Emiliota puoliääneen lausutuilla kirouksillaan. Hänen mielestään aine oli tyhmä ja laiha, ja siksi hän sadatteli tutkijakuntaa ja valtuustoja minkä jaksoi.

Ennenkuin tutkittavat läksivät tiehensä, ilmoitettiin heille että kirjoituksia tarkastettaisiin kahdeksan päivää ja yhdeksännen aamulla olisi koulun portilla luettelo niistä, jotka saisivat ottaa osaa suulliseen tutkintoon. Niitä, joiden nimet eivät olisi listalla, ei hyväksytty.

Ulkona kihisi ihmisiä enemmänkin kuin edellisenä päivänä. Emilio ja Lerica pysähtyivät hetkeksi kadulle nähdäkseen kaikkia noita voitosta varmoja tahi alakuloisia, miettiväisen näköisiä tahi itkeviä opettajattaria, jotka astuivat ovesta ulos. He näyttivät väsyneiltä; hiukset olivat pörröllään, puku epäjärjestyksessä, ikäänkuin olisivat olleet tappelussa. Useimpain kasvoista saattoi lukea heidän aavistavan väärin kirjoittaneensa, sekä harmittelevan jättäneensä monta hyvää ajatusta ja selvää lausetta mustepulloon. Erotessaan he toisilleen toivottivat onnea taikka lausuivat sanoja, jotka osoittivat pelkoa ja epätoivoa.

Keskellä joukkoa Emilio kuuli äänen takanansa huutavan: -- Herra Ratti! -- ja kun kääntyi, näki edessään neiti Pedanin. Äkkiä johtuivat Emilion mieleen nuo julmat sanat: -- Harjoittakaa telineliikkeitä. -- Niitä muistellessaan ja nähdessään tuon kookkaan, kukoistavan nuoren naisen lensi häpeän puna Emilion poskille.

Neiti Pedani hymähti. Ehkä hänkin muisteli samaa asiaa. Mutta pian hän tyynellä ja luontevalla ryhdillään päästi Emilion pulasta ja ojensi hänelle voimakkaan kätensä.

-- Tekin täällä? -- hän kysyi niinkuin olisivat nähneet toisensa edellisenä iltana. -- Olette kai voineet hyvin koko tämän ajan?

Neiti näytti nuoremmalta kuin Caminassa, oli hartevampi, hoikempi vyötäreiltä ja entistänsä raittiimpi sekä ruumiin että sielun puolesta.

-- Lyönpä vetoa -- sanoi Emilio leikillisesti -- että otatte osaa kilpailuun yksinomaisesti päästäksenne tänne _voimistelun kehtoon_.

Opettajatar vastasi: -- Juuri siksi.

Kohteliaasti Emilio arveli neidin voivan olla varman asiastaan.

Hän pudisteli epäileväisesti päätään. Kyllä kai, jos olisi kilpailtava voimistelussa, sitten ei olisi hätää; mutta käsityötutkinto teki hänet levottomaksi. Tuo siunattu paita, joka oli kokoon kursittava! Hän varmaankin haaskaisi kymmenen metriä kangasta onnistumatta sittenkään, sillä hänellä ei ollut kärsivällisyyttä eikä taipumusta semmoisiin töihin.

Tätä sanoessaan opettajatar joutui kauas ihmisvirrassa.

-- Ratkaisevana päivänä kai vielä tavataan -- puhui neiti matkan päästä ja heilutti kättään jäähyväisiksi. Hänestä ei enää näkynyt muuta kuin satakaunoilla koristettu hattu, joka kohosi ihmisjoukossa ylemmäs kaikkia muita hattuja.

Seuraavana kahdeksana päivänä, jolloin Emilio monta kertaa kävi veljiänsä tervehtimässä, (toinen niistä oli kirjapainotyössä, toinen puuseppänä) oli hän sanomattoman levoton; toivoi väliin onnistuneensa loistavasti, toisinaan taas luuli auttamattomasti hokaroineensa. Yönä vasten ratkaisevaa päivää hän ei saanut unta ja aamulla meni jo tuntia ennen määräaikaa käyskentelemään koulun läheisyyteen. Siellä kulki paljo muitakin rauhattomia olentoja, jotka joka viides minuutti koettelivat koulun porttia ja hätääntynein katsein tarkastelivat puutarhassa polttelevia vahtimestareita, sekä kadulla ohi kulkevia tutkijakunnan jäseniä, jopa koulurakennuksen suljettuja ikkunoitakin.

Kun portti avattiin, töytäsi pihaan koko joukko tutkintoon pyrkijöitä, sekä niitten sukulaisia ja ystäviä jotka eivät olleet uskaltaneet itse tulla. Suulliseen tutkintoon oikeutettujen nimet olivat pienellä ilmoitustaululla ison salin oven pielessä. Kovin lyhyt tuo luettelo oli! Kokonaiseen neljännestuntiin ei Emilio voinut sitä lähestyä. Jokaisen jälkeen, joka taulun alta poistui, tunki kaksi sijaan. Harmin, valituksen ja napinan huudahduksia kuului; isät ja äidit poistuivat synkin kasvoin, mutisten jotain; nuoria naisia tuli sieltä kalpeina ja itkusilmin, lohduttelevien sukulaisten tahi ystävien tukemina; muutamat astuivat, toivon kipinä rinnassaan, uudelleen katsomaan, että eikö sittekin heidän nimeänsä olisi luettelossa.

Tällä hetkellä Emiliossa ei ollut vähääkään säälintunnetta jäljellä. Päinvastoin röyhkeä kärsimättömyys oli hänet käsittänyt; hän tunkeutui joukon läpi ensi riviin, onnistui sijoittamaan päänsä yläpuolelle erästä hattua, jonka höyhentöyhdöt pistivät häntä leukaan. Ja nyt hän tunsi saman tunteen, jonka raitis tuulahdus tuottaa ihmisraukalle, joka on häkään nääntymäisillään -- -- -- Ratti, Emilio! Hänen nimensä oli siinä. Emilio vetäisi syvän henkäyksen, joka käänsi hänen puoleensa pikaisia kateellisia katseita; sitten tunkeutui taas ulos ihmisjoukosta, niin ylen onnellisena, ett'ei muistanut itse katsoa eikä muilta kysyä, oliko Lerican nimeä luettelossa.

Vieläkin tyytyväisemmäksi Emilio kävi illalla kuullessaan, että ainoastaan kolme opettajaa oli läpäissyt ja että Lerica oli yksi niistä. Emilio meni uskaliaana ja iloisena suulliseen tutkintoon.

Tutkittavat käskettiin kolme kerrallaan voimistelusaliin. Siellä oli kaksi pöytää; toisen ääressä istui tutkijakunnan puheenjohtaja kahden jäsenen kanssa, toisen ääressä olivat tutkijakunnan neljä muuta jäsentä.

Emiliota tutkittiin yhdessä kahden opettajattaren kanssa. Nähdessään nuo kuusi tuomarinnaamaa, jotka kääntyivät häneen, ja ajatellessaan, että hän nyt muutamassa tuokiossa saattaisi hukkaan laskea monen vuoden työn ja ponnistukset, valtasi Emilion sama hervahduttava tunne, joka käsittää siivon nuorukaisen hänen astuessaan ensimmäistä kertaa pelipöydän ääreen. Kun yhdestä pöydästä huudettiin häntä nimeltä, menikin hän toiselle ja sai palata lakaisin ensimäisen luo. Siellä hän näki molemmat kirjoituksensa levällään erään tutkijan edessä ja hämmästyi niin, ett'ei tajunnut tämän ensimäistä kysymystä. Mutta äkkiä hän tunsi suuren helpoituksen. Häntä kehuttiin. Silloin hänen rintansa jälleen täyttyi uskaliaisuudella ja hän tunsi tuota selvää päihtymystä, joka ennen muissa tiloissa oli niin paraiksi häneen tullut; tuota melkein kaksinkertaista voimaa kaikessa sielunsa toiminnassa, joka lähti hänen kunnianhimostaan ja ylpeydestään, kun muisteli entisiä voitokkaita ponnistuksiansa ja ajatteli kuvituksissaan hymyilevää tulevaisuutta. Hän näki itsensä yliopiston tutkijakunnan edessä, voitokkaasti vastaamassa kysymyksiin, joita tohtorin arvo seurasi. Tuntuipa kuin rinnallaan olisi seisonut näkymätön ystävä, Megari, kuiskaamassa vastaukset hänen korvaansa. Hän suoriutui hyvin tutkinnosta, sekä hämmästyi kovin, kun kuuli sanottavan: -- Saatte mennä. -- Hän luuli kuulleensa väärin; nämä kolme neljännestuntia tuntuivat kymmeneltä minuutilta. Tyynenä hän astui ulos. Mutta tuskin ulos päästyään, käsitti hänet, nähdessään auringon ja ihmiset, vastustamaton ruumiillisen liikkeen tarve ja niin hän läksi ilman päämäärää astuskelemaan Turinin katuja. Sanomattoman hyvillään hän ajatteli noita maakylissä viettämiänsä vuosia elämänsä menneenä ajanjaksona ja muisteli jonkinmoisina unikuvina ihmisiä, joiden tuttavuuteen oli joutunut. Ihmeekseen hän löysi itsensä hämärän tultua _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolan edustalla.

Astuessaan kyökkiin hän näki Lerican seisovan selin ovelle päin puhumassa emännän kanssa.

Kun Emilio ei ollut tavannut ystävätään suullisessa tutkinnossa, pysähtyi hän hieman neuvotonna, sillä hän pelkäsi, ett'ei Lericaa oltu hyväksytty. Mutta Lerica oli tuskin kääntynyt, ennenkuin Emilio luki hänen kasvoistaan, että kaikki oli hyvin käynyt.

-- Kaikki kävi hyvin -- toveri vastasi Emilion kysymykseen ja hykersi käsiään.

Mutta äkkiä muuttui muotonsa ja hän sanoi: -- Aatteles, minä olin tulistumaisillani provessori Alatiin, joka koetti kietoa minua.

Lerica ja provessori olivat riitautuneet Pekingin väkiluvusta. Lerica oli sanonut "kaksi miljoonaa asukasta", mutta silloin oli provessori nauranut ja huomauttanut, että se on mahdotonta, koska kaupungilla ei ole isompaa alaa kuin Parisilla, jossa kaksi miljonaa asuu aivan ahtaalla, kun sitä vastoin Pekingissä on laveita tykkönään asumattomia tahi melkein asumattomia aloja, niinkuin keisarin kaupungin-osa, äärettömät rämeet y.m. Lerica väitti mainitsemansa asukasluvun olevan sen suuruiseksi ilmoitetun kaikissa kansakouluja varten valmistetuissa maantieteissä. Toinen oli vastannut: -- Älkää noin kiivastuko! -- Minä en kiivastu -- oli Lerica sanonut, ja siihen oli provessori virkahtanut: -- Tyyntykää.

-- Lyhyesti -- pitkitti Lerica -- kaikesta näki, ett'eivät kasvoni miellyttäneet sitä roistoa, ja hän koki saada minut kompastumaan Kiinan pääkaupunkiin. Vähällä olin kuohahtaa, ja niin hänenkin laitansa oli. Me törmäsimme todellakin yhteen. Mutta minä toivon selittäneeni asiani oikein ja että kaikki päättyy hyvin.

Senjälkeen Lerica puhkesi meluisaan iloisuuteen joka, niinkuin aina, päättyi kiroustulvaan.

-- Nyt se on loppunut -- huusi ja pudisti nyrkkiänsä Alpeille, jotka häämöittivät ravintolan portista -- jaa, nyt se on loppunut, elämä noissa tunkionmoisissa pikku-kunnissa, noissa navettakouluissa, joissa sindacot, sen härkäpaimenet, ovat kymmenenä vuonna tehneet elämäni helvetiksi!

Tällä hetkellä hän ei aikonut ainoata ajatustakaan uhrata häpeälliselle menneisyydelle, ja koska ei voinut antaa anteeksi niille roistoille, jotka olivat häntä sikamaisesti kohdelleet, tahtoi hän edes unhoittaa heidät. Tietysti sillä ehdolla, ett'eivät joutuneet hänen tielleen. Armahtakoon sitä heistä, joka sattumalta joutuisi hänen eteensä jossakin Turinin kadunkulmassa. Rauhoitu, ystävä, hän rauhoittaen lisäsi; hän ei aikonut melskettä nostaa. Hän aikoi vain pistää kaksi sormea miehen leuan alle, nostaa ylös hänet aivan varovaisesti ja asettaa hänet hiukan kauemmas kadulle sanoen: -- Odottakaa! Teidän kaltaisenne ja Carlo Lerica eivät mahdu samalle katukäytävälle.

Ratti vietti illan hauskasti toverin seurassa. He tuumailivat muuttaa yhteen asumaan päästyänsä molemmat Turiniin. Koska Lerica oli tuonut kaikki tavaransa _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolaan ja asettunut sinne, saivat he ilokseen yhdessä vastaan-ottaa kaupungin komeapukuisen vahtimestarin, joka toi kirjeen, missä tutkijakunnan puheenjohtaja juhlallisesti ilmoitti heidän tutkinnossa läpäisseen ja että heidät nimitettäisiin opettajiksi Turiniin kaupungin valtuusmiesten ensi kokouksessa.

Ennenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra Samis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti vaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: -- Minulla on jotain teille näytettävää -- ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota vastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen oppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut neiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan olisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli hienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja voimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin sekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat niinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja kestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat karaisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka ei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.

Generi ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen, hymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen johdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä äänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: -- Oh -- -- minä muistan kyllä -- jonka jälkeen rupesi leikittelemään paperiveitsen kanssa.

Emilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen merkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä ei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän käytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen tykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään, johon oli tullut siirretyksi.

Asian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä, aivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on saanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun asian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän: -- Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat pyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?

Emilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten saavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun siitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei vähääkään huomannut puheen koskevan häntä.

Pojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän aavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun rajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa, joka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan poljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä muutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että kadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta. Emiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää voinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.

Tullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja ajatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt kaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan kiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin rehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin rosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja puolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina rakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa näkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.

Vielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja tunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen oppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään kadehtisi.

Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.

Golilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ----n kaupungissa sydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään koetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen virka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin olisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta tyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä rinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että nuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan, siitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään koettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia kestämään.

Vielä Emilio pelkäsi ett'eivät Turinin valtuusmiehet, paikkojen vähyyteen nähden, nimittäisikkään häntä vielä sinä vuonna virkaan. Mutta eräänä aamunapa saapuikin virallinen nimitys Lucento-nimisen etukaupungin opettajaksi, tuhannen liren vuosipalkalla, suurimmalla mikä hänellä koskaan oli ollut. Nyt hän oli tyytyväinen.