Part 38

Sen jälkeen hän selitteli läheisemmät ja loitommat syyt pojan rikokseen. Syynä ei ollut nainen, vaan ylimalkaan naiset. Vilkas ja voimakas poika, joka oli seitsemänteentoista vuoteensa elänyt -- -- -- niinkuin muka on elettävä -- -- -- oli sitte ensi kertaa kiellettyä hedelmää maistettuansa kadottanut kaiken maltin ja heittäytynyt nautintoihin nälkääntyneen villin tavoin. Mutta siihen tarvittiin rahoja, ja kun hänellä oli käytettävänään ainoastaan kansakoulu-opettajan laiha kukkaro -- -- --

-- Hän on käyttäytynyt kauheasti, -- pitkitti urkuri ja pudisteli nyrkkiään. -- Dellin tapaiselle isälle ei saa käyttäytyä noin konnamaisesti, ei -- -- --

Emilio keskeytti hänet ilmoittamalla tulleensa pyytämään häneltä rahalainaa.

-- Tässä on -- -- vastasi urkuri vetäen kirjekuoren taskustaan.

Emilio suuteli häntä poskelle.

Urkuri hieroi kädellä poskeaan ja sanoi: -- Ei mitään kiittämistä. Kun Dellille rahaa lainaa, on se juuri sama, kuin jos ne panisi valtion pankkiin.

Emilio riensi portaita ylös suoraan Dellin luo. Opettaja rouvineen olivat etumaisessa huoneessa, kun Emilio hengästyneenä astui sisään ja ojensi rahat sanomatta sanaakaan.

Delli ei ottanut niitä.

-- Kiitos, Ratti -- hän sanoi tyynesti: -- Kyllä hyvyyttäsi muistan. Mutta minä en tarvitse niitä. -- Samassa hän näytti Emiliolle punaisella nauhalla sidotun setelitukon, monien vaivojen ja kieltämysten hedelmän.

-- Menkää pikemmin -- lisäsi -- ja ilmoittakaa poissaolostani sindacolle sekä sanokaa, että palajan huomenna.

Emilio lähti kohta, mutta päätti koettaa saada lopun asialle siten, että poika heittäytyisi isän jalkoihin ja otettaisiin mukaan Turiniin. Emilio palasi urkurin luo, jätti tälle rahat takaisin ja puhui tuumastaan. Urkuri meni viereiseen huoneesen ja tuli pian ulos poika mukanaan. Tämä oli miellyttävä, äitinsä näköinen nuorukainen, kalpea ja väsyneen näköinen, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä.

Seuraavana silmänräpäyksenä kuuluivat isän askeleet portaista.

-- Rohkaise itseäsi! -- sanoi urkuri ja lykkäsi pojan ovesta ulos. -- Ennen menisin hirteen kuin tahtoisin toistamiseen nähdä tämmöistä näytelmää.

Kaikki kolme astuivat ulos. Delli tuli portaita alas, matkareppu kädessä. Poika syöksyi, niinkuin Herkuleen käden paiskaamana, hänen jalkoihinsa, syleili isän polvia läähättäen ja sanaa sanomatta. Isä kalpeni, teki vaistomaisen inhoa ilmaisevan liikkeen, katseli sitte hetkisen poikaa sanomattomalla tuskalla ja sanoi: -- Mene äitiäsi tervehtimään.

Poika juoksi portaita ylös, kimakka huuto kuului -- -- -- huuto, joka ilmaisi sääliä ja anteeksi antamusta. Sitten juoksi hän takaisin alas ja kätkeytyi isänsä taakse. Seuraavana iltana Delli palasi Turinista. Emilio meni häntä tapaamaan, mutta toinen ei puhunut sanaakaan matkastaan eikä pojasta. Ei äitikään sanonut mitään. Ei Emiliokaan mitään kysellyt. He puhuivat aivan toisista asioista niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Delli ei sitte koskaan sanallakaan maininnut näitä asioita, ei edes poissa olevaa poikaa. Hän kävi yhä äänettömämmäksi, näytti entistään totisemmalta ja antautui tykkönään koulutyöhönsä. Asioittensa järjestämistä varten hänen täytyi käyttää kaikkia tarjona olevia keinoja rahojen ansaitsemiseksi. Hän antoi tunteja talonpojille, jotka asuivat puolentoista kilometrin päässä kylästä, palvelioille, jotka aikoivat alkaa kauppaa ja teurastajan puolihassulle pojalle, jota Emilio ei ollut huolinut luokkaansa. Hän ei sallinut itselleen vähintäkään lepoa päivin, jätti sikseen jokapäiväiset kävelynsä uudelle koulurakennukselle ja korjaili oppilaitten kirjoituksia lyijykynällä kouluun kulkiessaan. Kahta nopeammin kuin ennen hän valmisti tuntejansa, valitsi ainekirjoituksia ja teki muistiinpanoja siitä, mitä oli kuullut ja lukenut ja mikä saattoi olla hänelle opetuksessa hyödyksi. Rouva Delliä huolestutti miehensä kiihtynyt työ-into, joka melkein vieroitti hänet perheestä, ja hän sanoi huolestuneena Emiliolle: -- Oi, hän ei ole enää entisensä kaltainen, hän on aivan muuttunut!

Emilio koki rouvaa lohdutella; sanoi juuri sitä seikkaa, että Delli niin innokkaasti antautui koulutyöhön, hyväksi enteeksi, sillä se todisti hänen unhoittaneen tuon ikävän jutun.

Mutta rouva pudisteli päätään ja virkkoi: -- Oi ei, ei, hän ei ole sitä unhoittanut.

Kuitenkin tuntui siltä. Lyhyissä keskusteluissa hän jutteli kouluasioista semmoisella selvyydellä ja seikkaperäisyydellä, sekä toi esiin runsaita, älykkäitä ehdoituksia, jotka hämmästyttivät kumppania ja ilmaisivat uusia puolia tuossa erinomaisessa miehessä.

Emilio ihaili Delliä ja oli hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän ikäänkuin aatelis-arvoon koroitti heidän tointaan ja oli virkakuntansa kaunistuksena, opettaja semmoinen, jota Emilio aina ajatuksissaan voisi asettaa kilveksi, kun ihmiset hänen virkaveljiänsä pilkkasivat. Delliä muistellessaan hän saattaisi irvisteliöille sanoa: -- Onpa sentään joukossamme miehiä, joiden edessä teidän täytyisi maahan kumartua.

Vieläkin ihmeteltävämmältä tuntui toveri, kun hän ajatteli, ett'ei tämä koskaan koettaisi parantaa taloudellista tilaansa, että moni tarkastaja ei älyäisi mitään eroa tämän ja muitten opettajien välillä ja että hän kuolisi tuntemattomana niinkuin työmies vuorikaivoksessa, ansaittuansa neljänä kymmenenä vuotena pyhässä virassaan tuskin sen vertaa kuin tenoori-laulaja saa viikossa.

Viimeiset päivät Bossolanossa.

Emiliokin eleli viimeiset kuukaudet Bossolanossa aivan itseksensä.

Niin pian kuin oli kuulutettu kuusitoista paikkaa Turinin kansakouluissa Toukokuun ensimäisenä päivänä tapahtuvan kilpailun kautta haettavaksi, lähetti Emilio hakemuksensa ja muut paperinsa, ja nyt kun kunniansa oli kysymyksessä, rupesi hän uudella innolla tutkimaan kilpailuun tarvittavia aineita, joita niin monasti oli alkanut lukea ja aina jättänyt. Suuresti häntä kiihoitti toivo päästä opettajaksi Turiniin, jossa voisi olla varmana virastaan, jossa saisi kuunnella yliopiston luentoja, olla saapuvilla opettajain kokouksissa, käyttää kirjastoja, seurustella sivistyneitten toverien ja ystävien kanssa, ja jossa ei olisi muita ohjeita kuin lukujärjestys, eikä muita esivaltoja kuin koulunjohtokunta. Tuo tuntui hänestä jonkinmoiselta luvatulta maalta.

Emilio oli siinä lukujen harjoittamiselle erittäin suotuisassa iässä, jolloin nuoruuden intoon yhdistyy varttuneemman ajatuksen kestävyys; jolloin ihminen vielä rakastaa maailmaa kylläksi halutaksensa saavuttaa siinä kunniata, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vastenmielisesti antautuisi kirjojensa seuraan; hän oli tuossa hedelmää tuottavassa iässä, jolloin ihminen valmistuu myöhempään nuoruuteensa ja saapi silloin lyhyeksi ajaksi rintaansa samat toiveet ja eloisat tunteet, mitkä hänellä oli ensimäisen nuoruuteensa päivinä.

Monta vuotta jälkeenpäin Emilio ihastuksella muisteli noita vilpoisia aamuja Bossolanossa, jolloin hän nousi vuoteeltaan ennen aamun koittoa ja istautui kirjoituspöytänsä ääreen; noita rauhaisia, rajattoman vapaita hetkiä, jolloin hän työskenteli yksin keskellä nukkuvata kylää, jopa miljoonain nukkuvain ihmislasten keskellä. Tuntuipa silloin niinkuin hän aikaisen työnsä kautta pääsisi edelle muuta ihmiskuntaa, jopa luontoakin kauemmas ja siten pitentäisi ikäänsä. Hän muisteli noita ihania hetkiä, vietettyjä hauskassa, hiljaisessa työssä, jolloin ei mikään häirinnyt, vaan päinvastoin aamukoiton unikuvat virkistivät, sillä niissä entistä yhä useammin haamoittivat Faustina Gallin armaat kasvot ikäänkuin salaperäisenä enteenä siitä, että hän pian näkisi hänet jälleen. Halveksittavalta, jopa käsittämättömältä Emiliosta silloin tuntui, että oli saattanut hakea iloa lasista, sen sijaan että olisi sen löytänyt kirjoistaan ja toiveistaan. Kun hän, mielikuvitus lukemisen kautta vireillä, näki päivän valon taivaan rannalla sarastavan ja leviämistään leviävän, ajatteli hän iloiten, että hänenkin ehkä elonsa tulisi valoisammaksi ja että aurinko joskus nousisi sitäkin valistamaan.

Kun Emilion oli matkustaminen Turiniin, jonne oli saanut kutsun kilpailuun, toivottivat kaikki hänelle onnea ja jättivät hänelle jäähyväiset sydämmellisyydellä, jommoista hän ei ollut ennen missään kylässä nähnyt. Täytyy lisätä, että moni sattumalta oli silloin hyvällä päällä. Kirkkoherra oli vihdoinkin saanut valtiolta rahoja uuden kirkontornin rakentamiseen ja maanmittari työskenteli ahkerasti saadakseen siihen sievän piirustuksen, sekä väitti tekevänsä yhtä kauniin kuin Florensin Campanilan torni, vaikka hiukan pienemmän; siitä muka tulisi niin soma, että olisi öisin vartioittava, jott'ei varastettaisi. Sindaco oli juuri ikään saanut valtion kunniamerkin. Tarkastajatar näytteli parast'aikaa uutta hamettaan. Delli, jonka vanhin poika oli onnellisesti päättänyt tutkintonsa, oli jälleen aloittanut (hyvä merkki) jokapäiväiset kävelynsä koulurakennukselle, josta ainoastaan savisilaus enää puuttui. Neiti Riccolikin, joka oli melkoisesti rauhoittunut, oli entistänsä tyytyväisempi. Hänen nimipäivänsä edellisenä iltana olivat muutamat nuoret herrat pitäneet harmonikalla, okarinalla ja huilulla soittajaiset hänen ikkunansa alla, ja silloin oli neiti osoittanut tavatonta urhoollisuutta taittaen kaksi kukkasta ikkunalaudalla olevista kasveista ja heittäen ne alas soittajille. Kumminkaan ei silmiänsä näyttänyt. Vaan kukkasten kanssa hän osoitti tahtovansa heittää ainaiseksi luotaan kaikki perusteettomat pelvot ja hullunkuriset luuloittelut. Hänkin heitti Emilialle hellät hyvästit.

Viimeinen, jolle Emilio hyvästi sanoi, oli urkuri. Tämä riemuitsi uudesta, äsken löytämästään aarteesta. Eräs Milanossa asuva ystävänsä oli lähettänyt hänelle vuosikerran sanomalehteä _Aatteitten transfusiooni_, kuuluisan Tito Livio Cianchettinin toimittama, ja sitä urkuri luki sanomattomasti nauttien, sillä hän löysi siinä omat aatteensa esitettyinä juuri tuommoisella haaveilevalla, uhkaavaisella epämääräisyydellä, joka häntä miellytti. Varsinkin eräs asia oli hänestä sukkela. Kauan haettuansa kahta sanaa, jotka sattuvasti kuvaisivat yhteiskunnan kahta vihollista säätyluokkaa, ja käytettyänsä turhaan sanoja _masentajat ja masennetut, hallitsevat ja hallitut_, oli Cianchettini lopulta löytänyt kaksi sanaa, jotka urkurin mielestä olivat oikeita neronleimauksia: _soittajat ja soitettavat_. Niin, ne juuri olivat sopivat sanat! Maailma oli tosiaankin jaettu soittajiin ja soitettaviin. Ei kukaan voinut toivoakkaan tämän jälkeen löytävänsä kaunopuheliaasti ivallisempaa ja kuvaavampaa lausetapaa. Parina viime viikkona hän enimmäkseen käytti vain näitä kahta sanaa, huutaen niitä tuhannesti kahvilassa tavallisessa iltaseurassaan. Hän sanoi tahtovansa käyntikorteilleen painattaa: _Se ja se, toimeltaan soittaja, yhteiskunnallisen asemansa puolesta soitettava_. Ja hän nauroi niin, että oli halkeamaisillaan. Tästä asiasta urkuri laski leikkiä koko ajan kun Emilio oli hänen luonaan.

-- Ehkä -- hän sanoi -- emme tapaa toisiamme muutamaan aikaan. Jos niin on, sitä parempi; se merkitsee, että me näemme toisemme, kun _kaikki loppuu_.

Koska urkuri piti Emiliota hengenheimolaisenaan, vaikk'ei tämä koskaan ollut ilmoittanut pitävänsä samoja aatteita, käski hän tätä tervehtimään _ystäviä Turinissa_, kuitenkaan sanomatta keitä. Hän tarkoitti kaikkia, jotka odottivat _isoa mullistusta_, suuren _lautahökkelin_ vihollisia, sanalla sanoen _soitettavia_.

-- Sanokaa heille -- lisäsi -- että mekin, pienten kuntain jäsenet, olemme valmiina, ja että, kun tuo iso päivä vihdoin koittaa, me seisomme heidän sivullansa _soittamassa_. Tuhat tulimmaista -- -- -- emmekö silloin soittaisi!

Turinissa.

Turinissa keskellä meluavaa ihmisjoukkoa, joka kulki edes takaisin raatihuoneen portaita, minne hänkin oli mennyt tiedustelemaan milloin ja missä kirjallista tutkintoa pidettäisiin, kadotti Emilio kaiken itseluottamuksen, mikä hänellä oli ollut Bossolanossa, ja hänestä tuntuivat kaikki ihmiset kansakoulu-opettajilta, jotka aikoivat ottaa osaa kilpailuihin ja olivat lukeneet enemmän kuin hän. Ja kun hän illalla istui yksinään _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolassa, vaatimattomassa huoneessa, jonka ikkuna antoi likaiselle pihalle päin, tuntui hänestä kuin hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ainaiseksi tyytynyt rauhalliseen elämään jossakin maakylässä.

Seuraavana aamuna Emilio heräsi hyvä tuuma mielessään: hän tahtoi mennä tervehtimään asian-ajaja Samista, jota ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Emilio oli varma siitä, että asian-ajajan seurustelu häntä virkistäisi, ja sitäpaitsi toivoi asian-ajajan, pyytämättäkin, antavan hänelle suosituskirjeen; sillä hän oli kuullut tämmöisissä tutkinnoissa suosituskirjeitä satamalla satavan ja niiden kevätsateen lailla tekevän maan hedelmälliseksi.

Emiliolla oli se onni että tapasi asian-ajajan kotona.

Herra Samis oli hiukan lihonnut, käynyt vähän harmaapäiseksi, mutta oli yhtä ystävällinen ja vilkas kuin ennen. Rouva oli jo matkustanut maalle. Generi poika oli vast'ikään kunnialla suorittanut päästötutkinnon teknillisestä koulusta ja aikoi juuri pyrkiä teknilliseen opistoon. Altaranassa ei ollut mitään uutta tapahtunut, paitsi että sindaco oli tullut entistänsä ylpeämmäksi. Sindacon sopimaton suhde _Case Rossen_ naituun opettajattareen oli joka miehen suussa. Hauskin uutinen, minkä Emilio sai kuulla, oli että Faustina Galli, joka oli ottanut osaa viimevuotiseen kilpailuun, nyt oli opettajattarena eräässä Turinin esikaupungissa ja että Emilio luultavasti saisi tavata hänet ensi opettajakokouksessa, joka tulisi pidettäväksi Emilion syntymäkaupungissa.

Kun Samis kuuli Emilion tulleen Turiniin kilpailua varten, kertoi hän uutisen, joka aivan masensi Emiliota. Avoimia paikkoja oli, kuten Emilio jo tiesi, kaikkiaan kuusitoista; hakijoita oli, ja sitä Emilio ei ennen tiennyt, kokonaista kaksisataa kolmekymmentä.

Hän tunsi jo repposet saaneensa. Mutta asian-ajaja lohdutti häntä ja sanoi, ett'ei saanut suuresta luvusta säikähtyä. Noiden kahdensadan kolmenkymmenen hakijan joukossa oli ainoastaan kahdeksantoista mies-opettajaa; kaikki muut olivat naisia. Jos valtuusmiehet, kuten asian-ajaja luuli, olivat pidättäneet opettajille puolen tusinaa paikkoja ei heitä tulisi aivan monta niistä kilpailemaan. Tätä kuullessaan Emilio hengitti helpommin. Mutta lähemmin ajatellen tuntui asia hänestä mahdottomalta, ja hän luuli asian-ajajan erehtyvän.

-- Minä en erehdy -- virkkoi herra Samis -- eikä se niin kummallista olekkaan. Hakijoita on tietysti paljon, mutta useimmat heistä ovat nuoria tyttöjä tästä kaupungista, jotka ovat päättäneet ruveta opettajattariksi ainoastaan siinä tapauksessa, että saavat virkoja täällä, jossa heillä on kotinsa ja tuttavansa. Jos eivät läpäise, tulevat seuraavaan kilpailuun, jopa muutamat heistä saapuvat viisikin kertaa peräkkäin samaan tutkintoon. Mutta kuinka moni opettaja viitsii tulla tänne kovaa tutkintoa kokemaan, pieniä säästöjään huventamaan! Minua ihmetyttää, että heitä on niinkin monta, ja luulen ensi vuonna tulevan vähemmän; sillä ainoastaan etevät ja sivistyneet läpäisevät täällä, eikä enää tähän aikaan kyvykkäitä tiedonhaluisia nuorukaisia rupea opettaja-uralle. Mitä taas niihin tuhansiin tulee, jotka maakylissä kuhnailevat, on niissä ani harva semmoinen, että voisi toivoa onnistuvansa tutkinnossa. Se päivä on pian koittava, jolloin eivät edes maanhylyt viitsi antautua opettaja-uralle. Kaikki, jotka suinkin voivat, lähtevät nyt jo tiehensä. Ehtimiseen kansakoulu-opettajat karkaavat toisille aloille, pyrkivät kunnankirjureiksi, asioitsioiksi, työvoudeiksi, metsänvartioiksi, heittäytyvät jos mihin toimeen, kysymättä kuinka heidän lopulta käy, aivan niinkuin matkustajat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Niinpä esimerkiksi sain äsken kirjeen kunniapalkintoja ja hopeamitaleja saaneelta kyläkoulun opettajalta, joka oli kirjeenvaihtaja-jäsenenä useassa kirjallisessa seurassa ja nyt haki vahtimestarin virkaa. Opettajakunnassa syntyneitä lomia eivät täytä taitavat oivalliset opettajattaret, vaikka ovatkin opettajia sivistyneemmät ja lukemisesta enemmän huvitettuja, kun ovat saaneet paremman kotikasvatuksen ja opettajantoimi heille tarjoaa parempia taloudellisia etuja; mutta he eivät saa opettaa toista luokkaa korkeammalle poikakansakouluissa. Parasta kumminkin on se, että saavat antaa tunteja korkeammissa oppilaitoksissa, joissa todellakin siveellinen kasvatus alkaa ja joissa poikia kuin hiotaan lukioihin pääsöä varten. Minne lopulta joudutaan? Sitä asian-ajaja ei sanonut tietävänsä. Mutta sen hän tiesi, että Emilion oli syytä toivoa, ei ainoastaan miespuolisten hakijain vähälukuisuuteen nähden, vaan siitäkin syystä, että näistä harvoista tuskin puoletkaan vetivät vertoja hänelle; sillä niissä oli opettajia, jotka olivat saapuneet ikäänkuin arvan heittoon, ilman taitoja ja valmistusta, ja jotka luultavasti tuskin pääsisivät ollenkaan osaa ottamaan suulliseen tutkintoon.

Tämä lohdullinen ajatus mielessä lähti Emilio seuraavana aamuna puoli yhdeksän -- kello yhdeksän oli määrä alkaa -- Barettin kansakoululle, jossa kirjallinen tutkinto oli pidettävä.

Näkö, joka täällä levisi hänen eteensä, oli niin uusi ja omituinen, että se vei tutkintohuolet tykkönään mielestä. Porttikäytävässä ja kadulla koulun ulkopuolella oli ahdinkoon asti opettajattaria; läheisillä kaduilla ja katujen kulmissa seisoi joukoittain rouvia ja neitejä, kaiken-ikäisiä ja -pukuisia; siinä oli viime muotilehden mukaan muovaeltuja ja sitte jos mitä mallia kyläopettajattaren melkein talonpoikaiseen pukuun asti; siellä täällä näki hakijain äitejä, isiä, veljiä, ystäviä ja entisiä opettajia, jotka kaikki olivat tulleet heitä rohkaisemaan ja antamaan hyviä neuvoja. Ne näyttivät enimmäkseen murheellisilta tahi liikutetuilta, puhuivat ja läikehtivät vilkkaasti. Monella tutkittavista oli kirjoja käsissä, kainaloissa, lakkareissa, niin että vaatteet olivat sieltä täältä pönkällään; toiset kantoivat aamiaistansa pienissä paketeissa taikka laukuissa; muutamilla oli hajuvesipullot mukana, niillä virkistääkseen nuutuneita elinvoimiaan. Siinä oli hattuja ja töyhtöjä jos minkä värisiä ja jos jonkin muotosia, ääretön äänten sohina, jossa joka askeleella kuului tutkijakunnan puheenjohtajan ja kuuden jäsenen nimiä mainittavan. Yhtä kehuttiin sävyisäksi, toista sanottiin turhan tarkaksi, muutamaa syytettiin lahjojen ottajaksi, neljännestä puhuttiin vieläkin enemmän, siksi ett'ei kukaan häntä tuntenut. Silloin tällöin pyrki joku tutkijakunnan jäsenistä ihmisjoukon läpi kouluun; heille avattiin tie, ja kun hyvin olivat päässeet sisään, kuului mutinata kaikkialla. Koulun majesteetillinen vahtimestari näyttäytyi väliin ovessa. Pari poliisipalvelijaa kulki hymyellen edes takaisin. Uteliaita katsojia kurkisteli naisjoukkoon keksiäkseen kauniita kasvoja; mutta ei heistä kukaan välittänyt.

Puoli yhdeksän portit avattiin, tutkittavat töytäsivät sisään kuin parvi koulutyttöjä, sukulaiset ja ystävät antoivat viimeiset varoituksensa ja lohdutuksensa: -- Rohkeutta, tyttöseni. -- Niina, minä pyydän, rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. -- Muista lauserakennusta! -- Ja siinä suudeltiin, huokailtiin ja puristeltiin käsiä.

Ovella seisoi yksi tarkastuslautakunnan jäsen ja vahtimestari. Tullivirkamiesten urkkivin katsein tarkastellen tuliain taskuja ja mukana olevia kääröjä, käskivät he sisään astuvain laskea kirjansa pois, ja pian olivat etuhuoneen pöydät ja tuolit täynnänsä oppi- ja sanakirjoja. Opettajattarille oli alikerran isoon saliin nostettu luokkahuoneista penkkejä ja tuoleja.

Emilio astui melkein viimeisenä sisään ja näki opettajattaret jo lähes kaikki asemillaan. Hattunsa olivat heittäneet viereisiin luokkahuoneisin. Siinä oli noin pari sataa päätä, asettuneina kuuteentoista riviin, hiuksia kaiken karvaisia, eepenholtsin mustasta kullan kellervään, hameita jos jonkin kuosisia, enimmäkseen vaaleita, ja kun niille ulkona kasvavista puista lankesi vihreä valo, antoi se koko huoneelle iloisen ja juhlaisan muodon, joka ei juuri sopinut yhteen tutkittavain vakaitten katseitten ja ilmassa vallitsevan tympeän, levottoman, kuumeen-omaisen väreen kanssa.

Yläkerran suureen saliin oli asetettu istuimia opettajille, ja heidän taaksensa, sopivan matkan päähän, noin kolmelle kymmenelle opettajattarelle, jotka eivät mahtuneet alakertaan.

Emilion astuessa yläkertaan istuivat kaikki opettajattaret jo paikoillaan. Opettajiakaan ei enää puuttunut kuin pari, kolme. Nämät olivat kaikki nuoria miehiä, alle kahdenkymmenen ikäisiä. Vanha, nuuskainen vahtimestari asettui ovelle vartioimaan. Kaksi tutkintolautakuntaan kuuluvaa opettajaa kulki edes takaisin kehoittaen tutkittavia pian papereitansa järjestämään.

Emilio oli tuskin ehtinyt käskyä noudattaa ennenkuin hän, katsottuansa ovelle, päästi hämmästyksen huudahduksen.

Carlo Lerica astui huoneesen.

Tämä oli tuskin ehtinyt kynnyksen sisäpuolelle, ennenkuin äkkiä pysähtyi ja katseli kiukkuisesti istumapaikkoja; mutta huomatessaan Emilion, naurahti ja astui Emilion luo, puristi ystävän kättä ja istautui hänen viereensä.

Lerica tutisi vielä vihasta, kun alakerrassa oleva vahtimestari, sen pöllö, oli väkisin tahtonut viedä hänen taskustaan paperiin käärityn gruyère-juuston, siinä luulossa että se muka oli kirja.

-- Rakas Ratti -- sanoi hän matalalla äänellä -- minun vasta on ollut hauskaa! -- -- -- Sikamainen kunta! -- -- --

Hänen täytyi keskeyttää, sillä tutkintolautakunnan puheenjohtaja astui kahden jäsenen seuraamana sisään, ääneen lukeakseen kirjoitettavat aineet. Samalla hetkellä kun hän avasi kirjekuoren jossa aineet olivat, astui sisään pitkin askelin, hengästyneenä ja pelosta puoli kuolleena kolme opettajatarta, jotka olivat myöhästyneet. He pyysivät anteeksi ja armahdusta sekä riensivät paikoilleen, jonne uupuneina heittäytyivät painaen kädet sydämmelleen.

Kirjoitettava aine oli kasvatus-opillinen: Kansakoulu-opettaja järjestää ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan luku-ohjelman sekä määrää, mitä opetustapaa on noudatettava, jos tahtoo menestyksellä opettaa äidinkieltä.

Tuskin oli aineen luku päättynyt, ennenkuin kuului muminata, huokauksia ja tukahdutettuja huudahduksia, aivan niinkuin ahdinkoon asti sullotusta oikeuspaikasta kuoleman tuomiota julistettaessa; sitten seurasi syvä hiljaisuus.