Part 37

Niiden joukossa, jotka tuolla lailla huvittelivat pikku opettajattaren kustannuksella, oli jonkun aikaa ollut urkurikin. Juuri hänestä tuo näytelmä oli hauskempaa kuin muista, sillä hänen peloittava vatsansa, hänen lavea, parraton ja hävytön naamansa, repaleinen hatturähjä toisella korvalla, ja ryhti, joka muistutti riemuitsevasta sanskulotista,[24] teki nuoreen tyttöön sen vaikutuksen kuin hänellä tässä olisi ollut edessään itse vallankumouksen pahahenki, joka vaani häntä harjoittaakseen ilkivaltaista kostoaan. Kun hänen oli astuminen urkurin ohitse, joutui hän aivan suunniltaan.

Se urkuria hyvin huvitti, mutta loukkasi samalla hänen itserakkauttaan.

Emiliolle hän kertoi ihmettelevänsä tätä; sanoi, ett'ei koskaan ollut luullut itseään kauniiksi, mutta ei myöskään miksikään epäsikiöksi, joka säikyttäisi nuoria tyttöjä. Hän ei sanonut, mutta ajatteli itsekseen, että se "taiteilija-loisto", joka häntä ympäröi, tietysti lievensi hänen omituisen ulkomuotonsa ikävää vaikutusta.

-- Kaikki on turhaa -- hän pitkitti. -- Turhaan häntä lemmekkäästi katselen. Kun hän minut huomaa, onpa kuin näkisi Belsebubin ilmi elävänä edessään. Niin, kuka niitä naisia ymmärtää!

Hän eräänä päivänä par'aikaa jankutti näitä asioita Emilion huoneessa, kun poika toi terveisiä kirkkoherralta, joka kutsui urkuria luokseen. Varmana siitä, että asia koski joitakuita vanhoja ikäviä juttuja, otti hän harmistuneena hattunsa ja läksi muristen matkaan.

Tuntia myöhemmin hän jälleen astui Emilion huoneesen, hehkuvin kasvoin.

-- Tiedättekö mitä minulle on tapahtunut? -- oli ensimmäinen huudahduksensa, kun sai ääntä suustaan. -- Verratonta konnamaisuutta! -- ja hän pyyhki nenäliinalla otsaansa.

Kirkkoherra oli alkanut sotkuisella johdannolla, ystävällisillä ja umpimielisillä korulauseilla. Hänen muka piti urkurille antaa neuvoa -- -- -- Oli tultu pyytämään häntä, kirkkoherraa -- -- -- Hyvin vastenmielistä se oli -- -- -- Lyhyesti -- -- -- kysymys koski _nuorta naista_. Pappi oli pyytänyt, ett'ei hän enää "vainoisi" neiti Riccolia ja antaisi kunniasanansa, ett'ei täyttäisi "uhkaustansa väkivallan käyttämisestä". Urkuri oli siinä seisonut ihmetellen, suu selällään kuin ladon ovi. -- Vainoomista? Uhkauksia? Herra kirkkoherra kai laskee leikkiä? -- En suinkaan, herraseni! Tässä näette todistuksen. -- Sen jälkeen oli ojentanut urkurille kirjeen, jossa oli urkurin nimi alla; kirje sisälsi hehkuvimman rakkauden ilmoituksen, jossa muun muassa sanottiin, ett'ei hän enää jaksaisi kantaa sitä "vastenmielisyyttä", jota opettajattaressa oli häntä vastaan. Kirje päättyi näillä sanoilla: -- _Olen päättänyt uskaltaa vaikka mitä tahansa. Ei ihmisten eikä edes Jumalan kosto voi minua pidättää -- -- -- vaikka minun voitettuani täytyisikin lopettaa päiväni, soitettuani pianolla viimeiset kaihon säveleet_. Arvoituksen selitys oli tässä viimeisessä lauseessa. Opettajatar oli päättänyt kirjeen urkurin kirjoittamaksi ja pyytänyt kirkkoherraa tekemään minkä voisi, jotta kirjoittaja toki jättäisi julmat aikeensa.

-- Minä -- kertoi urkuri Emiliolle -- purskahdin nauruun. Näytin kirkkoherralle käsialaani, ja se oli aivan toisenlaista kuin kirjeessä. Sitte pyysin häntä katsomaan itseäni tarkasti, että näytinkö muka siltä, joka kirjoittaisi tuommoista sotkua niinkuin joku lyseon kolmasluokkalainen. Veri kuohahti päähäni. Hitto vieköön, miksi on uskottava moista peliä, joka voi saattaa kunniallisen miehen huonoon huutoon? Ovathan jo vuosikausia minua tunteneet. Voinhan ymmärtää, ett'eivät katso yhteiskunnallisia asioita minun kannaltani, mutta sitä en käsitä, että saattavat pitää minua roistona ja aasina. Ja minä sanoin kirkkoherralle kyllä ottavani selkoa ilkityön tekijästä ja rankaisevani häntä tavalla, josta aikoinansa sanomissa puhutaan.

Lopulta kirkkoherra oli uskonut hänen totta puhuvan, jopa nauroi kirjettä uudelleen lukiessaan. Sitten oli sulkenut sen laatikkoon, sekä kieltäytynyt jyrkästi antamasta sitä pois, ett'ei muka urkuri voisi sen nojalla urkkia kirjeen kirjoittajaa. Mutta urkuri aikoi kaikissa tapauksissa ottaa selkoa pahantekijästä.

-- Se mahtaa olla -- arveli hän -- joku sindacon tuttavista, joku niistä, jotka antavat nipistää sormiansa sikari-ansassa. Asiata on mahdettu pohtia siinä talossa. _Joskin tappaisin itseni pianoni ääreen!_ Pöllö! Panenpa sinun polkkaa tanssimaan ilman pianoa -- -- --

Tuolle hanhimaiselle pikku opettajattarelle, joka ensin tirkisti häneen minkä voi ja sitte meni kantelemaan, sanoisi selviä sanoja, jahka joutuisivat kahden kesken, opettaisi häntä miten on eläminen nyt kun hänelle luultavasti jo viisauden hampaita on puhjennut.

Mutta kun Emilio vakaasti kielsi häntä sitä tekemästä, tyytyi hän siihen, että sai sanatulvana kaataa kostonsa opettajattaren ylitse: -- Tuommoiset pelkurimaiset, jäykät madonnat, Rattiseni, ovat ensimmäiset lankeemaan, sillä heidän suuri pelkonsa tulee vain siitä, ett'ei heillä ole vähääkään vastustusvoimaa. Uskokaa minua: neiti Riccoli matkustaa pian Bossolanosta -- -- -- vartaloltaan vankempana kuin tänne tuli.

Kirkkoherra sai pikku opettajattaren piankin uskomaan erhettyneensä. Mutta samalla neiti tunsi katkeraa pettymystä, sillä hänen pelkoonsa, vaikka se kyllä oli todenperäinen, oli yhdistettynä melkoinen määrä naisellista turhamaisuutta, jolle tuo alituinen vaaran-alaisuus oli jotain salaisesti hurmaavata.

Salaperäinen aviomies.

Eräänä päivänä kun oli juuri koulusta lähtemäisillään, Emilio näki rouva Marticanin, joka tapansa mukaan tuli poikaansa noutamaan, mutta tällä kertaa sen näköisenä, että oli tehnyt tärkeän päätöksen, ja että hänellä oli uutinen kerrottavana. Saavuttuaan opettajan eteen hän sanoi: -- Minä odotan miestäni tänne -- ja ääni loppui, ikäänkuin hän olisi ilmoittanut koko maailman pian muuttuvan. Tyynnyttyänsä hengen-ahdistuksesta hän kertoi lähettäneensä miehelleen sähkösanoman, jossa pyysi häntä tulemaan Bossolanoon, vaikkapa vain kahdeksi tunniksi, maksoi mitä maksoi.

-- Jo on aika saada juorukellot vaikenemaan. Voittehan arvata, kuinka ikävää minun on temmata miestäni toimistaan, varsinkin kun häntä tarvitaan Turinissa, jossa hän on heidän oikea kätensä. Mutta mitä tehdä? Voinko minä kulkea joka päivä vihkimäatesti kourassa, voinko niin syvälle alentua? Tällä lailla kaikki vihdoinkin hänen näkevät ja saavat pitkän nenän. Jumala antakoon vaan, ett'ei mieheni, joka on kiivasluontoinen ja kovin arka perheensä kunniasta, äkkipäissään tekisi jotain -- -- -- Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin. Oitis sähkösanoman lähetettyäni, kirjoitin kirjeen, jossa varoitin häntä tulemaan tyynellä mielin ja valmiina suuriin ponnistuksiin voidaksensa hillitä itseään. Toivon hänen noudattavan rukoustani. Olkoot vain varoillansa, ett'eivät tule häntä liian lähelle, sen minä sanon. Kyllä hän saa kaikki suut vaikenemaan. Mieheni tulee sunnuntai-aamuna. Jos te kunnioittaisitte minua käynnillänne, esittäisin hänet teille halusta. Minä olen varma siitä, ett'ette suinkaan katuisi kauppaanne, jos oppisitte tuntemaan häntä lähemmin.

Tieto miehen tulosta levisi pian paikkakunnalla; samalla kerrottiin pariskunnan saapuvan aamupäivän jumalanpalvelukseen, jotta kaikki saisivat nähdä heidät. Suuri pelko käsitti ne, jotka äänekkäimmin olivat kieltäneet miehen olemassa oloa; sillä jos tämä oli kiivas ja hävytön ihminen, saattoihan vaimo ärsyttää hänet kostoon.

Mutta suuresti erehdyttiin! Seurakunnassa kuului supinaa ja kaikkien huulilla nähtiin hymyä, kun pariskunta käsikkäin astui kirkkoon pikku poika seurassaan. Tuo kauan odotettu kostonhaluinen aviomies oli pieni, viidenkymmenen vuotias äijärahjus, huonoissa vaatteissa, rouvaa pienempi, kasvot kiltit, nöyryyttä ilmaisevat, tuollaiset _alemman virkamiehen_, vinossa kapeilla hartioilla, ja huulet aina uneliaassa hymyssä. Kun messun aikana huomasi kaikkien silmät itseensä kiintyneiksi, alkoi hän tirkistellä takinhihojaan ja saappaittensa kärkiä sekä käänteli sormissaan mustaa puusta tehtyä piipunvartta, joka pisti esiin povitaskusta. Kirkosta ulos astuessaan nosti kohteliaasti ja kunnioittavasti hymyellen lakkia kaikille, jotka hänen vaimoaan tervehtivät.

Koko sinä päivänä tuskin muusta puhuttiin kuin herra Marticanista. Mies oli siis todella olemassa, vaikk'ei juuri koko mieskään, olihan tuommoinen katkelma, tuommoinen miehen pätkä niin vähäpätöinen, ett'ei tosiaan olisi kannattanut sitä näytteille tuottaa. Mistä maailmasta se opettajatar oli saanut tuommoisen miehen-oireen käsiinsä? Sehän oli totta varsin lystillinen ilmiö.

Ne, jotka eivät aamupäivällä olleet häntä nähneet, läksivät kävelyajaksi torille vartavasten nähdäkseen häntä ennen pimeän tuloa. Ja siellä se käyskentelikin, käsikynkässä vaimonsa kanssa, taluttaen poikaa kädestä, köyryselkäisenä ja hymysuin, jota vastoin rouva astui suorana kuin seiväs ja näytti totiselta. Tämän ryhmän yleisvaikutus tuntui pahansuovista, niin monien ja suurten toiveitten perästä, varsin heikolta. Olihan heidän esiintymisensä kuin mikäkin huonosti onnistunut näytteliän koe, ja kovin ihmeteltiin, mikä korkea asema valtakunnan hallinnossa tuolla pikku miehellä saattoi olla, joka näytti köyhimmän, halvimman virkamiehen perikuvalta. Mutta ei sentään voitu oikein sydämmestä hänelle nauraa. Muutamat niistäkin, jotka eivät olleet panettelua uskoneet, mutta kuitenkin pelkästä ajattelemattomuudesta panetelleet muiden mukana, häpesivät nähdessään tuon mies paran, jota olivat pakoittaneet tekemään kalliin matkan näyttääkseen itseään, pikku pojan, jota kauan aikaa olivat äpäräksi haukkuneet, sekä opettajatar raukan, joka tosin oli tuima luonnoltaan ja väliin tarttui keppiin sekä vaati liiaksi puhtautta ja siisteyttä köyhiltä oppilailtaan, mutta joka kumminkin opetti heitä varsin hyvin, rakasti poikaansa ja oli kieltämättä hyvä vaimo, koskahan ylpeili miehestään eikä edes aavistanutkaan tämän tekevän aivan toisenlaista vaikutusta kuin hän oli odottanut. Kuinka paljon häpeemättömiä oli puhuttu näistä kolmesta ihmisraukasta, joita elatuksen murhe pakoitti elämään erillään ja jotka eivät muuta pyytäneet, kuin että saisivat rauhassa syödä vaivalla ja rehellisesti ansaitsemaansa leipäpalaa. Ja niinpä tapahtui, että moni, pahan omantunnon vaivaamana, tervehti tavattoman kunnioittavasti opettajatarta ja hänen miestään. Emilio huomasi sen ja iloitsi; sillä olemme toki kaikki sen luontoisia, että sydämmemme laajenee, kun tarkastaessamme lähimmäistemme käytöstä, olemme vaaditut tunnustamaan, ett'eivät olekkaan kaikki ilkeitä ja raukkamaisia.

Suuri suru.

Loppupuolella talvea täytyi Emilion jättää oma luokkansa kirkonpalvelian haltuun hoitaakseen Dellin luokkaa, sillä Delliä vaivasi kaulatauti. Iltakoulussakin Emilio hoiti toverinsa tunteja.

Emilio oli joutunut yhä lähempään tuttavuuteen Dellin kanssa varsinkin taudin aikana, sillä hän kävi joka päivä kertomassa luokan edistymisistä. Ensikertaa Dellin luona ollessaan hän suuresti ihmetteli pienessä kodissa vallitsevaa erinomaista siisteyttä; vaan kaikkein enimmin häntä hämmästytti makuuhuone, johon Delli oli sängyn ja seinän väliin muodostanut itselleen jonkinmoisen työhuoneen. Siinä oli pieni kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli perin siististi sijoitettu koulukirjoja, paperitukkuja, luetteloita ja monta vuosikertaa kasvatus-opillisia sanomalehtiä. Pienessä ruokahuoneessakin olivat seinät täynnänsä koulukaluja: vanhoja maatieteellisiä karttoja, muistotieteellisen järjestelmän tauluja, kunnia-diploomeja, allakka, uuden koulurakennuksen pohjapiirustus sekä Vincenzo Troian kuva.

Delli teki työtä makuullakin. Lapset hiipivät varpaillaan hänen vuoteensa ääreen, ja kun olivat siinä kertoneet läksynsä, menivät äitiä auttamaan taloudessa. Äiti oli samalla sairaanhoitajana, keittäjänä, siivoojana ja pesijänä; sitäpaitsi auttoi lapsia läksyjen lukemisessa.

Kovin Emilioon koski se levottomuus, joka perheen jäsenissä näkyi niin kauan kuin isän taudin käänteestä oltiin epätietoisina. Ei tuo ihme ollutkaan, isänhän työ ja terveys olivat heidän voimansa. Lääkärin vakuuttaessa vaaran olevan ohitse, ja varsinkin kun näki toverinsa pystyssä, Emilio tunsi kiven vierevän sydämmeltään. Osoittamansa myötätuntoisuus ja ystävällisyys näinä murheen päivinä sekä hänen siivo ja hauska käytöksensä herättivät vaimossa ja lapsissa ystävällisiä tunteita, ikäänkuin hän olisi ollut vanha ystävä, jolle saattoi kaikki puhua. Delli yksin ei muuttanut käytöstapaansa, vaan sydämmellisesti kiitettyänsä kaikesta, oli hän edelleen kohtelias, tulematta sen tuttavallisemmaksi, eikä puhunut koskaan muusta kuin koulu-asioista, ja niistäkin ainoastaan, jos toinen teki kysymyksiä.

Tuskin oli isä päässyt sairasvuoteelta, ennenkuin pikku poika sai tulirokon. Emiliolle tuli taaskin tilaisuus ihaella tätä perhettä, joka aina oli valmis ottamaan vastaan kärsimyksiä ja vaaroja suotta valittamatta tahi muuten osoittamatta heikkoutta. Semmoisissa tapauksissa kaikki perheen jäsenet ponnistivat kaksinkertaisesti voimiansa, kaikki toimivat nopeaan ja yksimielisesti niinkuin saman koneen eri jäsenet, eikä tuossa köyhässä kodissa puuttunut yhtäkään niistä lukemattomista pikku asioista, joita tautivuoteella tarvitaan ja joita usein puuttuu rikkaissa ja hienoissa kodeissa, missä on yltäkyllin rahoja, mutta ei huolenpitoa ja ymmärrystä.

Delli ei kuitenkaan jättänyt koulutyötään, ja koska pienokainen tahtoi isää olemaan luonaan, istui tämä iltasin korjailemassa kirjoitusvihkojansa sairaan vuoteen vieressä. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka poika parka, polttavan kuumeenkin ajalla, näytti iloitsevan umpimielisen isän ystävällisyyden osoituksista ja koki, päästäksensä isompaan suosioon, kysellä mitä oli läksyksi annettu, mitä isä aikoi seuraavana päivänä selittää ja oliko koulussa mitään erinäistä tapahtunut. Isä pyysi käden liikkeellä häntä vaikenemaan ja hän vaikenikin oitis.

Eräänä päivänä oli kuume korkeimmillaan. Kaikki olivat peloissaan pojan puolesta, ei kukaan nukkunut sinä yönä ja Delli teki työtä aamunkoittoon asti ruokahuoneessa. Sieltä hän aina vähä väliä meni sairaan luo, joka häntä huuteli. Pienokainen voitti taudin. Isä ei sanoin ilmoittanut iloaan; ainoastaan kasvonsa, jotka viime päivinä olivat olleet synkistyneinä, selkenivät hiukkasen.

Emilio huomasi että Dellillä ja hänen vaimollaan oli vielä jokin toinen murhe, sillä jos ei olisi, pitäisihän ainakin äidin osoittaa suurempaa iloa pojan parantumisesta. Emilio katseli useasti rouvaa ja tämä huomasi sen.

Eräänä aamuna hän avasi sydämmensä Emiliolle. Viimeiset tiedot Turinin teknillistä koulua käyvältä Norberto pojalta eivät olleet juuri hyviä. Näyttipä siltä, kuin hän viime aikoina olisi ruvennut laiskottelemaan ja vetelehtimään. Viime arvosanansa olivat laskeneet. Pojan lyhyet, sekavat kirjeet näyttivät pakosta kirjoitetuilta, ilman avosydämmisyyttä ja rakkautta. Hän ei voinut ymmärtää syytä kaikkeen tähän. Poika oli hyvin vilkas, huveihin taipuvainen ja ehkä hieman köykäinen luonnoltaan; mutta hän ei ollut koskaan ollut pahantapainen, oli lukenut ahkeraan ja näyttänyt käsittävänsä niitä velvollisuuksia, joita isän uhraukset hänen puoleltaan vaativat. Jumala varjelkoon heitä, ett'ei poika joutuisi väärille teille, hän, josta isä toivoi niin paljon! Isä itse oli häntä opettanut ja kasvattanut, oli vuosikausia käyttänyt kaiken vapaan aikansa hänen hyväkseen, kirjoittanut omalla kädellään hänelle oppikirjoja, valmistellut hänelle lukemattomia kirjoitusvihkoja ja opetustauluja, siten huojentaakseen hänen lukujaan. Sitäpaitsi oli isä ollut hänelle aina hyvänä esimerkkinä. Jos ei poika sillä lailla ja senkaltaisen isän kasvattamana onnistuisi, silloin tosiaankin saattoi joutua epätoivoon kasvatuksen voimasta! Poika ei ollut viimeksi vastannut isän kirjeesen, jossa tämä vaati pikaista vastausta.

Emilio koki lohdutella häntä minkä voi, mutta rouva ei muuttanut surullista muotoaan.

-- Mitä te luulette, herra Ratti? -- sanoi hän. -- Minulla on pahoja aavistuksia.

Eräänä aamuna, pari päivää ylläolevan haastelon jälkeen, tuli Dellin pikku tyttö säikähtyneenä Emilion luo ja pyysi tätä äidin puheille. Emilio riensi oitis portaita ylös ja tapasi ruokahuoneessa rouva Dellin, joka istui pöydän vieressä kirje kädessä ja itki katkerasti. Delli itse oli poissa ja poika vielä vuoteessa; tyttö meni ulos äidin käskystä, äiti sulki äkkiä oven ja kääntyen opettajaan puhkesi hän sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.

Emilio ehti tuskin kysyä, ennenkuin rouva ojensi hänelle kirjeen, sanoen: -- Te olette niinkuin veli meille. Minä luotan teihin. Lukekaa, neuvokaa minua! Pelkään tulevani hulluksi.

Kirje oli rouva Dellille hänen poikansa emännältä, eräältä rouva Beisson'ilta, joka pitkän, vuoroin lohduttavia vuoroin surullisia sanoja sisältävän johdannon perästä kertoi, lähemmin selittämättä, _sattumalta kaivanneensa kahtasataa viittäkymmentä_ lireä ja keksineensä, ikävä kyllä, Norberton _ottaneen_ rahat, tietysti aikoen toimittaa ne takaisin; poika oli viime aikoina ollut huonoissa seuroissa; hän oli kahdenkesken hänelle peittelemättä tunnustanut _ajattelemattomuutensa_ sekä osoittanut katumusta ja syvää surua. Rouva ei olisi tahtonut kertoa tästä vanhemmille niinkuin hän ei ollut siitä muillekkaan puhunut; mutta koska rahat olivat hukatut ja rouvalla puute edessä, oli hänen ikävä velvollisuutensa pyytää perhettä maksamaan hänelle vahingon, niin pian kuin suinkin, josta hän ei vähääkään epäillyt, kun tiesi kuinka rehellisiä olivat. Lopulta kirjoitti pitäneensä viisaampana kääntyä rouvan puoleen siinä tapauksessa, että tämä mahdollisesti tahtoi pitää asian salassa mieheltään. Vanhempain ei pitänyt surra liikaa, koska kysymystä ei ollut muusta kuin lapsellisesta kevytmielisyydestä.

Emilio oli tuskin lukenut kirjeen, ennenkuin hän, muistellessaan isää, tunsi piston sydämmessänsä; hänen hämmästyksensä lisäsi vaimo paran epätoivoa.

-- Joko luitte? -- hän huusi, tempasi kirjeen ja rutisti sitä käsissään. -- Oi Jumalani, Jumalani! Kun nyt semmoinen meille tapahtui! Sanokaa, voiko tuo olla totta? Poikani, oma Norbertoni! Pitääkö mieheni saada tietoa tästä? Ei, ei, ennen tahdon kuolla. Mitä on tekeminen? Kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona kirjeen saapuessa. Sanokaa, kuinka minun on menetteleminen, herra Ratti? Maailma pyörii silmissäni. Minä uskon vieläkin, ett'ei se ole totta. Mistä minä otan kaksi sataa viisikymmentä lireä? Se tulee meidän häviöksemme. Ja rahat ovat oitis lähetettävät. Entäs häpeä sitten! Jumala meitä armahtakoon!

-- Teidän miehenne ei pidä saada tästä tietoa -- vastasi Emilio päättäväisesti. -- Kätkekää kirje ja koettakaa itse tyyntyä. Rahat minä hankin. Kyllä kaikki tulee hyväksi jälleen. Mutta ennen kaikkea, teidän miehenne ei saa tästä tietää.

-- Te olette pelastajamme! -- nyyhkytti äiti parka. -- Mitä minä nyt teen?

-- Kuinka kauan herra Delli viipyy ulkona? -- Emilio kysyi.

-- Ei tiedä -- vastasi rouva huolestuneesti. Hän ei sanonut, minne aikoi mennä. Hän voi olla täällä minä hetkenä tahansa. -- -- -- Rouva riensi ikkunaan katsellakseen, näkyisikö se tulevaksi, mutta pysähtyi jo kolmannella askeleella ikäänkuin maahan naulattuna, sillä samassa joku tarttui oveen. Delli astui sisään, tervehti toveria ja antoi lakkinsa vaimolleen sekä meni suoraa päätä sairaan luo. Molemmat toiset seurasivat jäljestä, vaihdettuaan katseen, Emilio säpsähti, nähdessään rouvan pelästyneet kasvot. Delli lähestyi vuodetta, pani kätensä pojan otsalle, jolloin poika hymyili isälle. Sitten hän tutkistellen katseli vaimoansa ja sanoi: -- Sinä olet itkenyt. Mikä sinua vaivaa?

Rouva näytti vapisevalla kädellään sairasta poikaa ja vastasi: -- Voithan arvata; minä pelkään taudin mahdollisesti palaavan.

-- Et sinä sitä ole itkenyt -- sanoi mies.

-- En muutakaan -- rouva vastasi.

-- Miksikä -- kysyi Delli hetken päästä -- et puhu minulle totta?

Katseensa oli niin tuima ja läpitunkeva, että rouva kokonaan hämmästyi ja vastasi äkkiä: -- Norberto on pelannut.

Delli vaikeni hetkisen ja katseli Emiliota, joka turhaan koki keksiä keinoa estääkseen asiaa täydelleen ilmi tulemasta. Sitten kysyi Delli tyynesti vaimoltaan: -- Kuka on sinulle kirjoittanut?

-- Rouva Beisson.

-- Miksikä salaat kirjettä minulta? --

Äiti raukka, joka rutisteli kirjettä kädessänsä, oli hämillään kuin pahantekijä, eikä enää voinut teeskennellä vaan vastasi: -- Siksi, ett'en tahtonut mieltäsi pahoittaa. Olen jo vastannut kirjeesen. Aikomukseni oli olla tästä sinulle puhumatta. Mitä hyötyä siitä olisikaan? Sieltä tuli vain muutamia riviä. Olen sen jo polttanut -- -- -- se on oikein totta.

-- Anna kirje minulle -- sanoi mies ja ojensi kätensä.

Rouva oli hetkisen kahden vaiheella ja mutisi sitte kuolevan äänellä: -- Kysymys onkin jostain -- -- -- pahemmasta.

Minuutti kului kamalassa äänettömyydessä.

Sitten kaikui huoneessa ääni, jommoista rouva ei ollut ikänänsä kuullut ja joka jäädytti hänen sydämmensä: -- Onko poika varastanut?

Rouva Delli purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Emilio töytäsi toverin luo, tarttui tämän käsivarteen huudahtaen: -- Ei, hän ei ole varastanut -- -- --. Se on pelkkää kevytmielisyyttä. -- -- -- Älä ole levoton -- -- --.

Mutta kirje oli jo joutunut opettajan haparoiviin käsiin. Hän luki sitä hermostuneella tarkkaavaisuudella, kasvonsa muuttuivat vähitellen kalman karvaisiksi, niinkuin isän, joka näkee poikansa pistoolilla tähtäilevän ohimoonsa, ja hitaasti vetävän liipaisinta, voimatta liikahtaa tahi huutaa apua.

Kun Delli oli kirjeen lukenut, katseli hän suurin silmin vaimoonsa, joka heittäytyi hänen kaulaansa ja itki haikeasti miehensä rinnoilla.

Opettaja irtaantui lempeästi vaimostaan ja istui miettiväisenä hetkisen. Sanomaton väsymyksen ilmaus oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ikäänkuin hän näinä minuutteina olisi tullut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi. Äkkiä sitte sanoi: -- Minä matkustan Turiniin.

Vaimo kysäisi arasti, katsomatta häneen: -- Entäs rahat?

Delli ei vastannut, mutta Emilio virkkoi: -- Ne minä hankin.

-- Ei tarvita -- sanoi Delli päättäväisesti. -- Minä tarvitsen pian apuasi toiseen. Kiitos, Ratti.

Delli laski kätensä suulleen merkiksi siitä, ett'ei asiasta saisi puhua.

Emilio riensi oitis ulos lähteäksensä rahoja hankkimaan. Itsellään hänellä ei ollut kuin sata lireä, joita oli säästänyt Turinin matkaa varten. Ensin hän aikoi kääntyä maanmittarin puoleen ja pyytää häneltä lainaa, muka itselleen. Mutta hän oli tuskin porstuaansa päässyt, ennenkuin toinen ajatus johtui hänen mieleensä ja hän naputti urkurin ovelle.

Ovi avattiin ja hänen edessään olivat nuo isot, parrattomat kasvot tavattoman totisina. Urkuri kuiskasi: -- Käy sisään. Poika on täällä.

Emilio luuli kuulleensa väärin, niin merkilliseltä asia hänestä tuntui.

-- Hän on täällä -- sanoi toinen matalalla äänellä ja antoi opettajan astua sisään, sekä osoitti sormellaan viereistä huonetta. Minä tiedän kaikki. Hän on tunnustanut minulle. Veitikka riensi tänne Turinista jalkapatikkaa, toivoi ehtivänsä ennen kirjettä ja aikoi heittäytyä isänsä jalkain juureen. Mutta kun hän oli portaille ehtinyt, käsitti hänet semmoinen pelko, että hän töytäsi huoneeseni ja pyysi minua kätkemään itseänsä. Minun tuli surko poikaa ja otin hänet vastaan. Myöhemmin kyllä näytän nyrkkiä hänelle. Mutta tiedättehän -- -- -- vieras on huoneessa pyhänä pidettävä.

Emilio kertoi isän tietävän kaikki.

Urkuri oli sitä arvannut, kun oli kuullut rouva Dellin itkua yläkerrasta. Tätä sanoessaan hän seisoi pianon vieressä, käsi hiuksissa, tuijottaen lattiaan. Hetken päästä lisäsi: -- Että tuon nyt piti tapahtua semmoiselle miehelle kuin Dellille! -- -- Oikeus on omituinen tässä maailmassa. Eivät esimerkiksi varkaan lapset tuommoisia tee. Sanokaas, voiko tämmöiselle yhteiskunnalle enää sallia puolta vuotta pitempää elon-aikaa.