Part 35

Vaan siitä päivästä alkaen puukauppiaan poika ei enää käynytkään kirjoittamassa ja muutamat muutkin pojat jäivät tulematta. Emiliossa hänen äskeinen arvelunsa kävi yhä varmemmaksi. Legaatti mahtoi uskotella vanhempia, että opettaja muka antoi nyt vapaatunteja vaatiakseen sitten maksoa lukuvuoden lopussa, jolloin tutkinto oli edessä. Se oli selvää, niin se ihmisiä uskotteli. Emilio ei huolinut kysellä pojilta, ett'ei antaisi syytä juoruihin, vaan päätti myöhemmin käydä kodeissa selitystä pyytämässä. Mutta pian hän keksi jotain uutta ja ikävää isoimmissa ja edistyneimmissä pojissa, jotain rangaistusta vaativaa julkeutta ja röyhkeyttä, ja kuritusten jälkeen hän huomasi heidän ilkeästi hymyelevän, ikäänkuin olisivat jotain salaa ajatelleet. Tuntuipa kuin liikkuisi paikkakunnalla joku halventava huhu hänestä, joka oli alentanut opettajalle tulevaa kunnioitusta. Sitä eivät voineet vaikuttaa yksin vapaatunnit. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että joku vihollinen Altaranassa, ehkäpä sindaco, oli kirjoittanut ja kertonut Caminaan jotain ikävää, alentaakseen hänen mainettansa. Vaan hänestä tuntui taas uskomattomalta, että olisivat kaksi vuotta pidättäneet kostonhaluansa. Mutta kun hän näki yhä useampain oppilaitten muuttuvan samaan suuntaan ja huomasi monen kyläläisen katselevan itseään uteliain ja pilkallisin silmin, pelkäsi hän omistaneensa tietämättään jonkun ruman tavan puheessa tahi eleissä ja liikkeissä. Hän siis rupesi tarkastelemaan itseään, mutta ei voinut havaita mitään erinomaisempaa. Kiusaava epäilys oli yhä jäljellä. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma: kaikkien näiden alkuunpaniana ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha punatukka.

Eräänä päivänä päätti Emilio mennä suoraa päätä koulu-legaatin luo ja nostaa sanakiistaa, jotta kerrankin puhuisivat suunsa puhtaaksi toisilleen, joko sitte sitä seuraisi rauha taikka se olisi rehellisen, avonaisen sodan julistus.

Mutta seisoessaan legaatin puutarhan portilla ja nähdessään tuon ruumiintapaisen, liikkumattoman olennon istuvan lehtimajassa hautapatsaan näköisellä istuimella, kadotti hän kaiken toivon saada aikaan mitään hyvää, ja niin hän astuikin ohitse.

Hän aikoi kääntyä kirkkoherran puoleen, mutta tämä oli sairaana. Hän ajatteli don Brunaa; mutta pieni pappi, joka asui ulkona kylästä, ei saattanut mitään tietää. Silloin hän päätti kysyä ruokatoveriltaan, jonka kanssa söi ravintolassa, nuorelta, ymmärtäväiseltä piirilääkäriltä, ja meni siinä tarkoituksessa, heidän eräänä päivänä toisiansa kohdatessaan syrjäkadulla, tämän luokse ja tiedusteli ystävällisesti, tiesikö tämä mitä hänestä, opettajasta, paikkakunnalla puhuttiin.

Lääkäri punastui ja oli hetken ääneti. Sen jälkeen vastasi: -- En tiedä -- -- -- luulen, että -- -- -- mitä te tarkoitatte? Kunnassa ollaan niin -- -- -- Luultavasti nuo ovat ennakkoluuloja -- -- -- Monelta kannalta voi asioita katsella, aina sen mukaan kuinka kunkin luonto on -- -- -- Te olette liian hyväluontoinen. Uskokaa minua, ei ole tarvis olla liian hyvä kovaluontoisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä -- -- -- taikka pitävät sitä aivan toisena. Olkaa ankarampi -- -- -- pojillekkin. Väliin viran-omaiset luulevat liian suurta lempeyttä -- -- -- heikkoudeksi. -- Ja niin hän jätti Emilion puhumatta sanaakaan sen selvempää.

-- Lempeyttä? -- ajatteli opettaja. -- Heikkoutta? Siis aina sama soimaus; ei niin paljon sokuria. Mutta miksi eivät sano suoraan? Ja miksi eivät pojat ennen nauraneet? -- -- -- Siinäpä onkin muuta lisäksi.

Raju-ilma.

Tuskissaan tästä epätiedosta Emilio seuraavana päivänä meni kouluun; hän oli lujasti päättänyt jollain lailla päästä totuuden perille. Tullessaan luokkaan pari minuuttia liian myöhään, hän löysi sen aivan epäjärjestyksessä ja huomasi tulollaan keskeyttäneensä kiivaita keskusteluja. Vaikeata oli saada pojat hiljenemään. Emilio alkoi tuntinsa ja opettikin noin puolen tuntia, mutta huomasi poikain olevan tavattoman hajamielisiä ja ehtimiseen murahtelevan.

Lopulta hän rupesi kyselemään, ensin puukauppiaan pojalta.

Tämä nousi seisomaan, mutta ei saanut vastanneeksi. Hänen uljaissa, pikku kasvoissaan kuvautui suurempi hämmennys kuin muuten, jolloin hän ei osannut kysymykseen vastata.

Emilio lähestyi hänen paikkaansa ja sanoi: -- Sinä olet jäänyt jälkeen. Sinun täytyy lukea tarkemmin nämä säännöt. Miksi et tullut enää luokseni kotiin lukemaan?

Poika kallisti päänsä eikä vastannut.

-- Kielsikö joku sinua? -- kysyi Emilio.

Poika vaikeni yhä.

-- Vai ehkä sinua itseäsi ei enää haluttanutkaan tulla?

Vaistomaisesti pudisti poika päätään.

-- Oi, sinulla oli kyllä halu tulla -- virkkoi Emilio. -- Ethän saattanut olla tyytymätön opettajaasi. Ethän voi väittää minun koskaan tehneeni sulle muuta kuin hyvää, siitä päivästä asti, kun kouluun tulit? Ethän ole lakannut pitämästä minusta, vai kuinka?

Näitä sanoja kuullessaan poika purskahti itkuun, pani toisen kätensä silmien eteen ja pudisteli taas kieltävästi päätään.

-- Jo on kylläksi -- sanoi Emilio, otti pojan pään kättensä väliin ja suuteli häntä otsalle.

Kaikki isommat pojat purskahtivat nauruun.

Opettaja tunsi piston sydämmessään ja kasvonsa muuttuivat.

-- Miksi nauratte? -- kysyi hän.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta kukaan ei vastannut.

-- Sinä siellä? -- huusi Emilio ja kääntyi isomman pojan puoleen. -- Miksi sinä nauroit? Mitä sinä ajattelit? Mitä nyt ajattelet? Mitä olet kuullut minusta?

Opettajan kasvot olivat kalpeat ja kamalat nähdä. Poika näytti pelon-alaiselta ja oli vaiti.

Emilio seisoi hetken ääneti, sitten sanoi: -- Tunti on päättynyt. Menkää kotiinne.

Kaikki astuivat hiljaa ulos. Emilio otti lakkinsa, sulki koulun ja meni suoraa tietä raatihuoneelle.

Vahtimestari, joka seisoi portissa, sanoi sindacon olevan sisällä. Lupaa kysymättä astui Emilio virkahuoneesen, jossa löysi sindacon täydessä työssä kirjoituspöytänsä ääressä; hänen vieressään seisoi, kalotti päässä ja iso päiväkirja kainalossa, koulu-legaatti, joka käänsi silmälasinsa huoneesen astuvaan.

Sindaco nosti kysyvästi päätään; näytti siltä, kuin hän olisi ollut pikemmin kiusattu kuin vihoissaan Emilion odottamattomasta tulosta.

Emilio puhui asiansa suoraan, hiukan vapisevalla äänellä: -- Minä olen tullut, antakaa anteeksi jos sopimattomalla ajalla, pyytämään selityksiä teiltä, herra sindaco. -- -- -- Luulen teidän voivanne antaa selityksiä -- -- -- Lyhyesti sanoen, ihmisillä on jotain minua vastaan, ja koko ympäristöni on muuttunut -- -- -- Te tiedätte sen kyllä -- -- -- Minä teen velvollisuuteni tunnollisesti ja olen aina tehnyt. Joku vehkeilee salaa minua vastaan -- -- -- Oppilaani, jotka ennen minua kunnioittivat, eivät ole niinkuin ennen. Voitteko minua mistään moittia? Missä olen rikkonut? Tässä on joku erehdys taikka parjausta. Minun on oikeus saada se tietää voidakseni puolustaa itseäni. Puhukaamme kunnon ihmisten tavoin. Minä olen valmis teitä kuulemaan.

Sindaco oli hämillään. Mutta hän ei päässyt luikertamaan pakoon. Hän riisti otsaansa isolla, luisevalla kädellään ja vastasi tuijottaen Emilion rintaan: -- Tässä ei ole panettelua -- -- -- rauhoittukaa. Ainoastaan -- -- -- olenhan sitä monasti teille sanonut. Koulupoikain suhteen vaaditaan enemmän ankaruutta, enemmän -- -- -- niin, mitäs minä tiedän? Te olette liian hyvä. Se on minun ajatukseni. Mutta kun kaikki harkitaan -- -- --

-- _Mutta kun kaikki harkitaan_ -- matki opettaja -- on mahdotonta, ett'ei olisi muuta. Minä opetan ja kasvatan niinkuin sydämmeni ja omatuntoni käskevät. Teidän tulee katsella tuloksia. Minun luokassani on aina ollut hyvä kuri. Otan koko kunnan todistajakseni. Jos olisi kysymyksenä ainoastaan liiallinen hyvyys, eivät pojat olisi lakanneet minua kunnioittamasta. Siinä on jotain panettelua. Puhukaa suoraan.

Kyllästyneenä sindaco kohautti toista olkapäätään, niinkuin asia ei olisi koskenut häntä lainkaan, ja kääntyi tuskastuneena legaattiin, ikäänkuin ilmoittaakseen, että tämän nyt oli vuoro puhua asia selväksi.

-- Niin, herra sindaco -- pitkitti Emilio korkealla äänellä -- täytyy olla joku roisto, joka minua parjaa. -- Ja Emilio tuijotti koulu-legaattiin.

Sanat sattuivat häneen, ja kääntäen kalmankarvaiset kasvonsa opettajaan, hän sopersi kiukkuisena: -- Te hy -- -- hyväilette poikia.

-- Mitä tarkoitatte? -- Emilio kysyi vaaleten.

-- Kyllä te ymmärsitte! -- vastasi toinen.

Opettaja seisoi hetken aivan kuin kivettyneenä. Sitten sutkahutti koulu-legaatille aika korvapuustin, niin että kalotti, silmälasit ja päiväkirja lensivät kukin eri haaralleen ja legaatti löi toisen poskensa seinä-almanakkaan. Samalla Emilio kiljaisi miehen korvaan: -- Siinä on sinulle, sen valehtelija, sen sika, sen pelkuri!

Sindaco ryntäsi Emiliota vastaan, mutta töyttäsikin vahingossa koulu-legaattiin niin että tämä kaatui pitkäkseen, ja sindacon sitte siinä virkaveljeänsä auttaessa, katosi opettaja huoneesta.

Post hoc.

Vahtimestari, kunnallislautakunta, karabinieerit, pretori ja kirkkoherra, oppilaitten vanhemmat ja puolen maailmaa oli kuohuksissa näitten tapahtumain johdosta. Näyttipä siltä kuin Emilio päättäisi päivänsä kaleereissa. Mutta asialle tulikin hauskempi loppu.

Nuorukaisen ulkomuoto, hänen mielikarvaudesta tukahtunut äänensä, kun hän kertoi kaikesta rehtorille ja prefektille Turinissa, olisivat riittäneet takaamaan heille hänen puheensa totuutta. Ja kun kerran oltiin varmat siitä, että hän puhui totta, muuttui syytös häntä vastaan niin halpamaiseksi, että se kerrassaan teki Emilion käytöksen legaattia vastaan oikeutetuksi. Sitäpaitsi huomasi Caminaan lähetetty tarkastaja kaikkien, yksin niittenkin, jotka olivat juoruja uskovinansa, suurimmasti kehuvan opettajaa, ja legaatti puolestaan, kun käsitti opettajalla olevan syytä haastattaa häntä kunnianloukkauksesta, luopui vaatimuksestaan saada vahingonkorvausta särkyneistä silmälaseistaan.

Emilion oli mahdoton jäädä kauemmaksi siihen kylään, eikä hän enää olisi ehtinyt hakea muuta paikkaa alkavaa lukuvuotta varten, vaan olisi jäänyt puille paljaille tahi Golilaisten niskoille -- joka jälkimäinen vaihtopuoli oli hänestä kahta kauheampi -- ellei hänen olisi sattumuksen ja rehtori Megarin avulla onnistunut saada väliaikaista koulutyötä Bossolanon kunnassa. Sikäläinen kansakoulu-opettaja oli odottamatta saanut suuren perinnön ja lentänyt kuin nuoli tiehensä, nyökäyttämättä edes päätään kylän kirkontapulille.

Viimeinen tapahtuma Caminassa oli koskenut arjinta paikkaa Emilion sydämmessä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ihmisrakkautensa lähde ja opettajatoimensa innostus ollut ikipäiviksi myrkytettyinä. Ei hän enää koskaan voisi tulla entisensä kaltaiseksi, vaan voittamaton inhon tunne olisi ainaiseksi pidättävä hänen kättään hyväilyistä ja kuolettava ystävälliset sanat hänen huulillaan.

Näin surkeassa mielentilassa eli Emilio pitkät ajat. Ainoa, mikä hänelle tuotti lohdutusta, oli muudan metsänvartian samalla ystävällinen ja naurettava teko. Tämä näet, kohta raatihuoneessa tapahtuneen jupakan jälkeen, kun arvasi opettajan surulliseksi ja huolestuneeksi, oli antanut poikansa huutaa avaimen reiästä, osoittaakseen, että hän ainakin piti opettajan puolta: -- Hyvää päivää, herra opettaja! Olkaa iloinen! -- Ja sitte oli itse lisännyt kovalla äänellä: -- Herra legaatti on 59 vuoden vanha, eilen oli 13:s päivä; se tietää huonoa onnea; lyönpä vetoa kokonaisen liran.

Bossolano.

Apteekissa.

Koska Emilio oli päättänyt ensi keväänä ottaa osaa Turinin kilpatutkintoihin, päästäksensä opettajaksi sen kaupungin kansakouluun, ja piti niinmuodoin kylä-opettajana kiertämistänsä päättyneenä, saapui hän Syyskuun viime päivinä varsin väliäpitämättömänä Bossolanoon. Eipä häntä edes uteliaisuus kiihoittanut, vaikka joutui uusille seuduille ja uusien ihmisten pariin. Neljään edelliseen paikkaan tullessaan oli häntä uusien olojen näkeminen hyvin huvittanut. Mutta jos tällä kertaa olisi edeltäkäsin tiennyt, minkälainen seurustelu ja olo häntä Bossolanossa odotti, olisi hän iloiten sinne matkustanut. Bossolano oli kaikin puolin erinomaisin kunta, minkä hän siihen asti oli nähnyt.

Aukealla kedolla sijaitsevan kylän keskellä oli iso neliskulmainen tori, sen varrella seisoivat kirkko, ravintola, apteekki, rahatoimikamari, _Ystävyys_ niminen kahvila, ja raatihuone, jonka seinälle oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty _Poikain kansakoulu_, sekä karibinieerien pieni kasarmi, jonka ikkunoista tavallisesti riippui kaksi vasta maalattua vyötä ikäänkuin ilmoitustauluina. Tuntuipa siltä kuin kaikki viran-omaiset ja kunnalliset laitokset olisivat järjestyneet näin yhteen ryhmään, voidaksensa paremmin pitää toisiansa silmällä.

Tämän kunnan sindacona oli apteekkari, perin laiha, ontuva, rikas mies, kuudenkymmenen vuotias, erinomaisen pienipäinen. Hän oli ilmetty kohteliaisuus, tervehti opettajaa myymäpöytänsä ääressä, tarjosi hänelle lasillisen kiinalla sekotettua vermutia ja vakuutti koko ajan hänen tulevan mainiosti viihtymään Bossolanossa, kunnassa, jossa ei muka löytynyt puolueita eikä riitaisuuksia, vaan kaikki ihmiset elivät keskinäisessä rakkaudessa kuin saman perheen jäseninä. Täällä Emilio saisi toverikseen opettaja Dellin, todella harvinaisen miehen, josta luultavasti tulisi hyvä ystävä hänelle.

Emilio sai oitis tutustua toiseen opettajattareen, neiti Riccoliin, joka tuli apteekkiin ostamaan vähäisen soodaa. Puotiherra antoi sen leikkiä laskien ja tyttö punastui kovin. Sindaco pyysi opettajatarta erääsen nurkkaan, esitti hänelle siellä Emilion, jolloin toinen taas joutui kovin hämilleen. Se oli oikea pienois-opettajatar, joka näytti tuskin täysi-ikäiseltä. Hän oli soleavartinen ja soma; silmät pienet, harmaat; niitä olisi voinut sanoa kauniiksi, ellei katseessa olisi ollut jotain koulutyttömäistä arkuutta, joka rumensi hänen muuten sieviä juonteitaan.

Opettajattaren mentyä pyysi sindaco Emiliota apteekin takana olevaan huoneesen ja esitti hänet siellä lihavalle, vanhanpuoleiselle, pehmeäsilmäiselle rouvalle, joka istui sohvassa muotilehteä lukien sen näköisenä, jotta heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä hänet sindacon arvoisaksi puolisoksi. Rouva tervehti hymyellen, nyrpisti suutaan ja ojensi sormen päät Emiliolle. Sitten rupesi kursailematta esittämään kotinsa sisustusta ja varustuksia. Makuukamari ja ruokasali olivat alikerrassa; tässä huoneessa ja sen viereisessä tupakkasuojassa ottivat kahdesti viikossa vieraitansa vastaan. Hän sanoi Emilionkin tervetulleeksi heidän piiriinsä. Apteekin toisella puolen oli pieni puutarha, jossa heidän oli tapana lämpöisellä ilmalla syödä päivällistä. Talo ei tosin ollut mikään palatsi, mutta kumminkin riittävän tilava heille. -- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- aina sitä viihtyy omassa talossaan.

Rouvakin puhui kunnassa vallitsevasta rauhasta ja sovusta; mainitsi muuten, että Bossolanon seurapiiri saattoi kerskata jommoisestakin hienompien ihmistapojen tuntemisesta, johon muka melkoisessa määrässä oli vaikuttanut hänen kotinsa sivistäväinen ilmapiiri, täällä kun seurusteli ihmisiä, joilla muuten oli hyvinkin erilaiset mielipiteet.

Malliopettaja.

Huone, jonka kunta oli Emilion asuttavaksi määrännyt, oli torin varrella, rakennuksessa, jossa myöskin asui opettaja Delli perheineen, sekä soittokunnan johtaja, kylän urkuri.

Heti nähdessään Dellin, joka seuraavana päivänä kävi häntä tervehtimään, Emilio hämmästyi suuresti. Hän oli tuntevinansa miehen, joka seminaarin-aikana usein oli astunut hänen sielunsa silmäin eteen Megarin puhuessa siitä, miten opettajan on silloin ja silloin ja silloin menetteleminen. Megarin oli ollut tapana kysyä: -- Mitä _meidän opettajamme_ tekee semmoisessa tapauksessa? -- Tämä Emilion ihanneopettaja muistutti merkillisesti Dellistä, joka oli todella ilmetty ruumiilliseen asuun pukeutunut opettajatoimi. Hän oli neljänkymmenen ikäinen, ankaran ja tyynen näköinen mies, jolla oli vaaleat viikset, laihat jäsenet, hän oli käytöksessään perin siisti, liikkeiltään vilkas ja samalla säännöllinen niinkuin sotakuriin tottunut; pukunsa muistutti osittain alemmasta virkamiehestä osittain täysin palvelleesta poliisista.

Emilio kyseli yhtä ja toista viran-omaisista, mutta sai hyvin epämääräisiä vastauksia, ikäänkuin asia olisi ollut toisen mielestä varsin joutava. Sitä vastoin Delli puhui neljännestunnin ajan uudesta kouluhuoneesta, jota parast'aikaa rakennettiin jonnekkin kylän laitaan, ja kertoi tarkoin sen asemasta sekä kelpo rakennus-aineista, juuri kuin olisi puhunut itselleen rakennettavasta talosta. Sitten katseli kelloaan, sanoi Emiliolle hyvästi ja meni tiehensä ryhdikkäänä kuin sotilas, jättäen miellyttävän, uteliaisuuden sekaisen tunteen äsken tulleesen. Emilio melkein aavisti tuon karkean kuoren alta löytävänsä erinomaisen ihmisen, jota hän kerran syvään kumartaisi.

Rouva Marticani.

Poikakoulu oli raatihuoneen alakerrassa; siihen kuului kaksi pientä, hyvin varustettua huonetta, joiden ikkunat olivat torille päin.

Ensimmäistä aamua ollessaan luokkahuoneessansa Emilio näki naisen tirkistävän ikkunasta sisään ja kohta sen jälkeen astuvan huoneesen taluttaen pientä poikaa. Vieras sanoi olevansa toisen luokan opettajatar, rouva Julia Marticani, tulleensa esittämään pientä kuusivuotiasta poikaansa, joka pyrki ensi luokalle. Rouvan huolellinen, vaikka köyhänlainen puku, vilkkaat jopa hermostuneet liikkeet eivät voineet salata hänen ikäänsä, ja jos ei hänellä olisi ollut noita kahta liian valkoista tekohammasta, olisi hän näyttänyt vieläkin vanhemmalta. Rouva tuntui kunnioitusta ansaitsevalta naiselta ja tunnolliselta äidiltä. Perheolot, niin hän kertoi Emiliolle, pakoittivat häntä elämään kaukana miehestään, jolla oli "erinomaisen hyvä" virka Turinissa, mutta joka syystä ei tahtonut, että rouva jättäisi toimensa nyt, kun muutamain vuosien kuluttua saisi eläkkeen. Heillä oli vain tämä ainoa poikanen, jota jumaloivat ja jonka hyväksi saattoivat uhrata vaikka mitä. Hän uskoi lämpimästi poikansa opettajan suosioon. Se olikin kiltti ja ymmärtäväinen lapsi, jota rouvan veli, "etevä asian-ajaja", lapseton mies, erittäin suosi, aikoen tehdä hänet "suurehkon omaisuutensa" perilliseksi. Eräs miehen sukulainen, "senaattori" arvoltaan, oli poikaa kasteelle kantanut ja halusi tietoja pojasta silloin tällöin, "kovin ystävällisten" kirjeitten kautta sekä oli äsken pyytänyt saadakseen pienokaisen valokuvan. Niin, opettaja kyllä koulussa tutustuisi poikaan ja rupeaisi varmasti hänestä pitämään. Rouva oli vain pahoillaan siitä, ett'ei Emilio aikonut pysyä Bossolanossa vuotta kauemmin.

-- Kuitenkin -- lisäsi hän kiireesti, otsaansa rypistäen -- ei siitä ole teille vahinkoa, sallikaa minun sanoa se suoraan. Teille on kai kerrottu ihmeellisiä asioita kunnasta, ja siinä vallitsevasta yksimielisyydestä, sivistyksestä y.m. -- -- -- Älkää toki uskoko kaikkea, mitä teille sanotaan, herra Ratti -- -- -- Täällä, niinkuin kaikkialla, löytyy ilkeitä ihmisiä. Sen saatan teille vakuuttaa, minä, joka olen vuoden ajan täällä oleskellut kokemassa yhtä ja toista.

Vähän aikaa arveltuaan, hän kertoi elämänsä suurimmasta koettelemuksesta. Siitä päivästä asti, jona oli kylään tullut, oli se asia, että hän eli yksin ja kaukana miehestään, antanut aihetta kaikellaisiin valheellisiin ja ikäviin juoruihin. Ensin oli sanottu hänen ruvenneen opettajatar-uralle saadaksensa elää vapaammin; sitten oli puhuttu, että hän oli erotettu miehestään ja että vika tietysti oli hänessä; olipa lopulta väitetty, ett'ei miestä _ollut olemassakaan_. Saattoiko ajatella ilkeämpää halpamaisuutta? Rouva kyllä voisi ilmoittaa panettelijat, kirjoittaa sukulaiselleen senaattorille ja saada heidät rangaistukseen; mutta hänen miehensä neuvoi varovaisuuteen, koska hänellä muka oli "korkea asema", joka häväistysjutusta kärsisi, vaikkapa rouva voittaisikin. Rouva oli tosin viime vuonna ollut kahdesti Turinissa, mutta "ikävä kyllä" ei miehellä "ankarilta virkatoimiltaan" ollut aikaa käydä hänen luonaan maalla ja siksi juorukelloilla oli hyvä tila soida. Uusi vuosi ei kumminkaan päättyisi hänen miehensä tulematta käymään Bossolanossa ja silloin kaikki panettelut kerrassaan lakkaisivat. Hänen miehensä pelkkä läsnäolo saisi häijyt kielet vaikenemaan ja tuottaisi rouvalle loistavan voiton kaikkien kärsimysten jälkeen.

Suuri "mullistus".

Näinä muutamina päivinä ennen koulun alkua tuli Emilio tuttavaksi urkurinkin kanssa, joka asui saman etehisen takana, ja häneltä Emilio sai kaikenmoisia tietoja paikkakunnan oloista ja henkilöistä.

Urkuri oli hauskin originaali, mitä Emilio siihen saakka eläissään oli nähnyt: hän oli kolmenneljättä vuotiaaksi tavattoman lihava mies; kasvot parrattomat ja pyöreät kuin täysikuu; pystynenä, pilkallinen hymy, kallellaan retkottava hatturähjä ja suupieliä kiertelevä sikarin pätkä antoivat tuolle naamalle niin häpeemättömästi röyhkeän vivahduksen, että pyhimyksenkin olisi tehnyt mieli antaa miestä korville. Mutta urkurin tavattomat ja harvinaiset soitannolliset lahjat, se todella erinomainen tarkkuus, jolla hän hoiti tehtäviänsä, sekä vihdoin hänen oikeastaan hyväntahtoinen luonteensa saivat ihmiset unohtamaan tuon tyhmän, kollomaisen käytöstavan ja ylen rohkeat mielipiteet. Tasavaltalainen hän oikeastaan ei ollut, vaikka häntä siksi sanottiin, sillä ei hän innotellut kuningaskuntaa vastaan eikä tasavallan puolesta; eipä edes oikein tiennyt, miksi oli tyytymätön yhteiskunnan nykyisiin oloihin; politiikista puhui harvoin, eikä hänellä ollutkaan siinä selviä mielipiteitä ja varmoja tarkoitusperiä. Mutta hänessä oli jonkinmoista seikkailian taipumusta veressä, ja syntyperäinen vastenmielisyys rikkaisin ja korkeassa asemassa oleviin kansalaisiin, joiden edut vaativat vanhan säilyttämistä, ja koska urkurilla oli omituinen vakaumus siitä, että musiikki vain hyötyisi siitä, jos maailma toiseksi muuttuisi, puhui hän hiljan ja varhain pian tapahtuvasta, yleisestä hajaantumisesta, nimittäen sitä _suureksi mullistukseksi_, jonka luuli käsittävän kaikki olot, suhteet ja laitokset, joita kaikkia hän yhteisesti halveksivasti nimitti _isoksi lautahökkeliksi_. Varsinaisia syitä tuohon mullistukseen ei hän tiennyt, yhtä vähän kun saattoi sanoa, mitä raunioille oli rakennettava. Hän vain väsymättä vakuutteli mullistusta varmaksi ja pian tapahtuvaksi asiaksi. Merkkiä siitä hän näki joka päivä mitä vähäpätöisimmissä tapahtumissa. Joka aamu ja ilta hän keskeytteli kahvilassa sanomalehden-lukuaan, huudahtaen: -- *Oletteko lukeneet? -- -- -- Kuulitteko? -- -- -- Lukekaa tästä -- -- -- Katsokaa tätä -- -- -- Tietäkääs, asia on vakavaa laatua -- -- -- Sanonpa teille, _nyt on aika tullut_ -- -- -- ja samassa hän, mulkoillen säälivän tuimasti saapuvilla olevia viran-omaisia ja talon-omistajia, alkoi maalailla tulevia aikoja semmoisilla väreillä, että oikein pöyristytti. Kummallista kyllä, urkuri ei ketään vihannut, ei toivonut pahaa Mikolle eikä Matille; hän vain ikävöi _suurta mullistusta_, ei muuta. Se olisi jotain suurenmoista, sanoi imien hyvillään sikaariansa, jotain paljoa enempää kuin mitä tyytymättömät koskaan ovat saattaneet uneksiakkaan ja arkamieliset milloinkaan kuvitella. Niin, tuo _iso lautahökkeli_ on kauttaaltaan laho, perustukset kaivelletut ja se pysyy pystyssä ainoastaan ihmeen kautta. Tuulenpuuska vain, niin se romahtaisi kokoon kuin korttihuone. Urkuri oli niin varma asiasta ja samalla niin ihastunut aatokseensa, että loma-aikoina laati sävelteosta, jota nimitti _suureksi mullistukseksi eli maailman loppusoitoksi_ ja josta silloin tällöin tuttavilleen soitteli paikkoja pianolla, huomauttaen silmiä räpyttämällä jokaista tärkeämpää paikkaa.

Tämä omituinen mies kehitti eräänä iltana aatteitansa Emiliolle pianon ääressä kodissaan, jonne oli pyytänyt opettajaa nauttimaan lasillisen kylmää minttujuomaa ja hiukan musiikkia.

Sindacon luona.