Part 34

Emiliota vaivasi joku hämärä ja kiusallinen aavistus, että hän ehkä oli puheellansa tunkenut ihrakerrosten läpi rouvan tuntohermoihin, joihin mies ei koskaan ollut saanut toisellaisia nuoliansa sattumaan. Hän vastasi kylmästi rouvan uudistettuihin kädenpuserruksiin, kun tämä jäähyväisiksi soi hänelle pari suloista, nääntyvää silmänluontia. Ajatuksiinsa vaipuneena Emilio ei aluksi huomannut, mitä Reale puhui. Tämä ahdisteli Emiliota siitä, ett'ei puheessa ollut sanaakaan lausuttuna opettajakunnasta.

-- Hitto vieköön! -- sanoi -- meidän täytyy käyttää tarjona olevia tilaisuuksia, antaaksemme ihmisten tietää ajatuksiamme asioista. Viime vuonna minä sätin hallitusta niin, että karabinieerien päällikkö raivostui.

Äkkiä hän muutti ääntä ja sanoi nauraa hissuttaen: -- Kuulkaas. Minä näin sinut koulu-legaatin rouvan seurassa. Ole varoillasi, toveri. Tuo nainen suosii erittäin "sivistyksen etuvartijoita". Edeltäjälläsi oli ikävyyksiä hänen tähtensä, samoin sillä opettajalla, joka oli täällä ennen häntä. Mies on mustasukkainen kuin turkkilainen kaikkia meikäläisiä kohtaan. Kun vain näkee jonkun opettajan, luulee heti tuntevansa kuinka sarvet otsastansa puhkeevat. Emilio nauroi.

-- Ole varoillasi -- kertasi toinen ja meni matkoihinsa.

Emilio asiata ei sen koommin ajatellut. Hänen suureksi ilokseen muutettiin hänen luokkansa pois teaatterista, mutta valitettavasti ei juuri sen parempaan paikkaan. Se näet sijoitettiin erään vanhan, eläkettä nauttivan sotilaslääkärin talon alikertaan. Isännän täytyi kulkea luokkahuoneen läpi päästäksensä pieneen suojaansa, jossa oleskeli suurimman osan päivää eläimiä täyttäen. Tuon tuostakin hän raotti ovea ja sanoi: -- Anteeksi, hyvä herrasväki! -- ja kulki samassa huoneen läpi kantaen kädessään lintua tahi jotakin nelijalkaista eläintä, mikä kaikki lapsia kovin häiritsi. Siitä huolimatta Emilio oli mieluummin tämmöisessä valoisassa kievarinhuoneessa kuin pimeässä teaatteri-pötsässä, jossa mielestänsä aina oli ikäänkuin puhujalavalla.

Ikävä kyllä ei kauankaan viipynyt, ennenkuin Realen ennustus kävi toteen. Legaatin vaimo tuli eräänä päivänä tuntien päätyttyä kouluun poikaansa noutamaan. Tulipa sitten useamminkin jos jonkinlaisten tekosyitten johdosta: väliin tahtoi muka tietoja koulutyöstä, väliin kysyi neuvoja kirjojen ostoista, väliin oli haluavinansa ohjeita omien lukujensa jatkamisen varalta. Joka kerta hän saattoi opettajaa kappaleen matkaa kotiin päin.

Haastelu kääntyi pian toisiinkin aineisin. Rouva puheli ympäröivästä, luonnon-ihanasta maisemasta, alakuloisuudesta, jota aina tunsi pilvisinä päivinä, ihmetteli, kun ei opettaja ollut synkkämielinen eläessään täällä maakylän yksinäisyydessä, kyseli hänen omaisistaan ja hellitteli opettajan sisaria. Jott'eivät vastaantulijat ymmärtäisi hänen juttujaan, hän puhui hyvin nopeaan, huitoi käsillänsä ja rupesi kovin murheellisen totiseksi, ikäänkuin olisi puhunut varsin tärkeistä asioista tahi kysynyt vakavia neuvoja poikansa kasvatuksen suhteen.

Kolmannen kerran Emiliota saattaessa, tämän huomio erityisesti kiintyi erääsen yhä uudistuvaan temppuun: rouva silitti toisella kädellään hänen kättänsä, sanoen: -- Kuulkaas -- ikäänkuin sillä kiihoittaakseen hänen tarkkuuttaan.

Neljännellä saattomatkalla Emilio tuli asiasta ihan varmaksi ja häntä se kovin kiusasi, varsinkin kun ajatteli tuota kelpo poikaa, joka tietysti ihmetteli opettajan tuttavallisuutta ja jutteluita äidin kanssa. Hän olisi lujasti välttänyt rouvaa, jos se olisi käynyt päinsä osoittamatta julkeata epäkohteliaisuutta, ja sitä ei rouva olisi milloinkaan antanut anteeksi. Vielä enemmän hän huolestui nähdessään, että samalla kun hän tuli kouluun, rouvan mies joko oitis tahi vähän ajan perästä ilmaantui kadulle, johonkin kulmaan, kahvilan ikkunaan tai torin laitaan, mutta vain sivuhahmo tahi selkä vilahti hetkeksi näkyviin, ikäänkuin hän olisi tahtonut liikkua kaikkein huomaamatta tahi saada ihmiset uskomaan, että oli ulkona omilla asioillaan.

Eräänä päivänä, kun Emilio odottamatta kohtasi koulu-legaatin ja tervehti häntä, nyökkäsi tämä niinkuin tavallisesti katsomatta opettajaan, mutta nosti lakkiansa perin korkealle ja hänen kätensä näytti vapisevan.

Emilio oli oikein huolissaan, ei tiennyt kuinka oli menetteleminen ja olisi mielellään kysynyt neuvoa joltakulta -- -- -- kun odottamaton tapaus päästi hänet ajaksi pulasta: rouvan sisar kuoli äkkiä Turinissa; rouva matkusti oitis sinne, eikä Emilio kuukauteen häntä nähnyt.

Vierailuja.

Helmikuu oli ihana, lumeton ja lämmin. Emiliolla oli tämä kuukausi rauhallista, hauskaa aikaa; joku vähäpätöisempi tapahtuma vain hiukan vilkastutti kylän elämää ja antoi uusia aineksia hänen mielikuvituksilleen ja havainnoilleen.

Caminaan saapui eräänä päivänä vanha, kyyssäselkäinen, melkein ryysyihin puettu opettajatar, joka monena kuukautena oli kulkenut kylästä kylään pyytämässä muutamia lantteja virkaveljiltään ja sisariltaan. Hän näytti päästökirjaansa, sindacon todistusta ja muita papereita ja sanoi menettäneensä terveytensä pienessä kunnassa etelä-Itaaliassa, jossa oli opettanut niin kosteassa huoneessa, että sammakot hyppelivät tyttöjen jaloissa. Nyt hän oli matkalla Turiniin, jossa rouva Malfatti parast'aikaa muutamien taiteenharrastajain suosiollisella avulla hommaeli teaatteri-näytäntöä hänen hyväkseen. Caminan opettajat kokoelivat hänelle hiukan apua. Laihanlainen heidän apunsa oli, sillä edellisenä vuonna oli eräs toinen köyhä opettajatar kulkenut kylässä. Rahain asemesta Reale antoi hänelle aimo kepin ja läksi vahvasti juovuksissa, saattamaan häntä kilometrin matkan, sen muotoisena kuin olisi ollut kurjuuden ritarina, ja haukkui kaikkia ministereitä; illalla piti puheen kapakassa.

Muutamia päiviä sen jälkeen, eräänä sunnuntaina, tulivat Pennaron oppilaitoksen sisäoppilaat kylään; he olivat opettajinensa jalkamatkalla. Heidän vanha voimistelun-opettajansa pani heidät juoksumarssia pyyhkäisemään neiti Pedanin ohitse. Silloinpa Emilio ensi kerran näki opettajattaren ihastuksesta säteilevän, katsellessaan lapsia suurin silmin ja sieramet levällään niinkuin sotapäällikkö tarkastaa joukkojensa liikkeitä.

Kuukauden viimeisenä päivänä tuli _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan pariskunta, josta puhuttiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Ne olivat Stazzellan opettaja ja opettajatar, jotka vasta naineina tekivät pienen huvimatkan Caminaan tovereitansa tervehtimään ja pitivät näille kahvikestit ravintolassa. Molemmat olivat lähes kolmenkymmenen ikäisiä ja molempain kasvoista saattoi nähdä, että kuuluivat "aakkosten paarias-luokkaan". Nyt näyttivät vapailta ja tyytyväisiltä eikä heidän kasvonjuonteissaan ollut merkkiäkään menneistä huolista ja kärsimyksistä. He kertoivat osan elämänsä vaiheista, loput sai arvata. Sindaco oli pakoittanut heitä naimisiin, ehkä saadaksensa laillisen vahvistuksen suhteelle, joka alkoi olla huonona esimerkkinä kasvavalle sukupolvelle. He kiittelivät sindacoa pilviin saakka ja kertoivat ihmeellisiä asioita koulustaan, Stazzellassa heillä muka oli erinäinen rakennus puutarhoineen aivan omassa vallassaan. Heidän palatessaan häämatkalta, oli heidän kunniakseen laitettu kunniaportti kukkasista, ja pienillä tykeillä oli ammuskeltu. Sindaco oli antanut koko kirjastonsa, kolme tuhatta nidosta, opettajakunnan käytettäväksi. Kunta aikoi omalla kustannuksellaan lähettää opettajansa ja opettajattarensa Milanon kasvatus-opilliseen näyttelyyn. Lyhyesti, he olivat löytäneet opettajien eldoradon. Vastanaineet matkustivat pois, jättäen Caminassa palveleviin virkatovereihinsa tunteen, jossa oli sekaisin mielihyvää, kateutta ja toivoa.

Joku ilkeä ihminen kertoi Lorsalle tuon onnellisen pariskunnan käynnistä. Sindaco sanoi pilkallisesti: -- Opettajat ovat samanlaisia kuin sindaconsa. Lorunlaskioita kaikki tyyni. Heille kaikille käy vielä kerran surkeasti.

Hyökkäys.

Maaliskuun ensimäisenä päivänä koulu-legaatin vaimo palasi, surupuku yllään, Turinista ja rupesi oitis juoksemaan opettajan perässä entistään vieläkin hellätunteisempana. Hän näet omaan tunteesensa lisäsi uuden surunsa leiman, oli tämä sitte oikeata laatua tai ainoastaan teeskentelyä, ja tahtoi kiiruusti saada takaisin, mitä kuukauden poissa olemalla oli menettänyt.

Eräänä aamuna hän kysyi Emiliolta, eikö tämä "hätätilassa" tahtoisi tulla heille kotiin, lukemaan heidän poikansa kanssa, joka pyrki kimnaasiin.

Tuosta kysymyksestä Emilio jo aavisti hänen jonakin päivänä tekevän noita peittelemättömiä ilmoituksia, joista ei verukkeilla pääse, ja hän oli kovin levoton, kuinka asiasta selkiäisi loukkaamatta rouvaa kovin kuolettavasti tahi näyttämättä itse kovin raukkamaiselta. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänyt ruveta minkäänlaisiin kauppoihin rouvan kanssa, hänen koko olentonsa nousi tällaista tekoa vastaan. Mutta hänen ihmeekseen päivät kuluivat ilman mitään sen enempää. Rouvan puheesta ja käytöksestä olisi saattanut luulla, että jotain oli joka hetki tulossa, vaikka huulet eivät saaneet sanotuksi. Lopulta Emilio rupesi uskomaan, että vaimo jostain oikusta tahtoi pysyä tuntehikkaan ystävyyden rajoissa, jota pienet lemmenvivahdukset ja äidillinen hellyys vain höystivät, taikka sitten (ja se tuntui kaikista luultavimmalta), että hän käyttäytyi sillä tavalla tuottaakseen miehellensä julkista häpeätä.

Tätä viimeksi mainittua otaksumista vahvisti se, kun hän sai kuulla aviopuolisojen välin käyneen yhä huonommaksi sisaren kuoleman jälkeen. Sisar oli jättänyt rouvalle pienen perinnön ja nytpä mies syytti hänen kätkeneen seteleitä ja papereita, joita kuoleva muka oli antanut kädestä käteen. Näiden johdosta syntyi kamalia jupakoita ja huimia tappeluja. Eräänä aamuna saapui rouva kouluun iso mustelma silmän alla; hän käytti yksin tätäkin tehdäkseen katseensa entistänsä suloisemmaksi, nääntyneemmäksi. Silloin opettaja ei enää epäillyt olevansa vain jonkinmoisena koston välikappaleena, ja hän rauhoittui jossakin määrin. Vaan tästä huolimatta tuo julkinen ihasteleminen häntä kiusasi, sillä moni kylässä katseli jo häneen pilkallisesti. Lopullisen selityksen sai hän Realelta.

-- Siis -- kysyi tämä muutamasti kohdatessaan Emilion -- rupeavat raudat kuumenemaan?

Toisen jyrkkä kieltäminen oli aivan turha vaiva.

-- Ole varoillasi -- sanoi toveri ja sulki toisen silmänsä -- mies on kostonhimoinen -- -- -- ja tekee sulle vielä ikävät kepposet.

Sitten astui niin lähelle Emiliota, että tämä tunsi viinanlöyhkää toisen suusta, ja lisäsi: -- Tahdotko kuulla ystävän neuvoa? -- -- -- Anna sinä sen narssun olla. Koko kylä puhuu asiasta.

Nämät tiedot saivat Emilion raivoon. Hän vihasi rouvaa, hänen miestään ja omaa kohtaloansa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan; hän päätti ensi tilassa puhua suunsa puhtaaksi ja oitis lopettaa tuttavuuden, huolimatta siitä, loukkaisiko sillä vai ei. Pysyen järkähtämättä tässä päätöksessään, hän monta päivää mietti, kuinka olisi käyttäytyminen ja mitä hän sanoisi rouvalle.

Eräänä iltapäivänä näki Emilio koulu-legaatin rouvan seisovan taaskin puutarhansa portilla, jossa näytti odottelevan opettajata. Emilio meni suoraan hänen luokseen ja aikoi nyt antaa iskunsa.

Mutta rouvan ensi sanat salpasivat hänen suunsa. Rouva lähestyi huolestuneen näköisenä ja sanoi: -- Tulkaa hetkeksi luoksemme, herra opettaja, Poikani on sairaana ja minä olen hyvin huolissani. Hän tulisi hyvin iloiseksi, jos teidät näkisi. Emme voi ymmärtää, mikä häntä vaivaa.

Koska Emilio piti pojasta, läksi hän oitis sisään; toivoipa myös samalla miehen mustasukkaisuuden haihtuvan, kun se näkisi opettajan noin avomielisesti taloon tulevan. Ovesta sisään astuessaan Emilio kysyi koulu-legaattia. Tämä oli samana aamuna kello kuusi matkustanut asioille Turiniin. Tuota sattumaa ei Emilio pitänyt hauskana.

Hän kulki kahden huoneen läpi ennenkuin tuli pojan luo, joka hymyellen tervehti opettajaa ja nousi istumaan vuoteessaan.

Emiliota ihmetytti; sillä vaikka hänellä ei ollut lääkärin silmää, näki hän oitis, että poika oli korkeintaan hiukan vilustunut. Katse oli kirkas, ääni luja ja posket punottivat. Pojan ensi sanoista Emilio ymmärsi hänen tahtovan nousta ylös, ja kohta lensi salaman nopeudella se ajatus opettajan mieleen, että äiti tahallaan pakoitti poikaa sängyssä makaamaan. Hämmentyneenä hän sopersi muutamia sanoja tahtoen päästä sieltä niin pian kuin suinkin.

Tuntuipa siltä kuin pojan näkeminen olisi kiihdyttänyt äidin levottomuutta; sillä niin pian kuin Emilio ja hän olivat päässeet viereiseen huoneesen, rupesi rouva äkkiä itkemään ja virkkoi: -- Oi, opettaja rakas, sanokaa, ett'ei se ole vaarallista! -- Ja hän heittäytyi opettajan kaulaan ja antoi päänsä vajota hänen rintaansa vasten. Rouvan viekkaus ja julkeus, tieto, että poika oli sisähuoneessa, tuo öljyinen pää ja lihava lihamöhkäle saattoivat Emilion sielun ja hengen semmoiseen vastustamisraivoon, että hän oli vähällä heittää rouvan aika töyssäyksellä luotaan. Nyreänä hän irroitti lihavat kädet hartioistaan, astui askeleen taaksepäin ja sanoi tuimasti, rouvaan katsomatta: -- Mutta eihän poikaa mikään vaivaa! Miksikä teette itsenne suotta levottomaksi?

Veri nousi rouvan päähän, mutta hän hillitsi itseänsä; hän oli hämmästyvinänsä ja suuttuvinansa siitä, että hänen käytöstään muka oli väärin ymmärretty, ja sanoi kiukusta muuttunein kasvoin: -- Katsokaas vain -- -- -- Oho, mitä olette luulotelleet, häpeämätön ihminen, pässinpää? -- Ja hän näytti kädellään ovea. Mutta Emilio oli jo rientänyt ulos.

Rakkaus kouluun.

Kauhistuneena läksi Emilio koulu-legaatin huoneesta, sillä hän tiesi rouvan alkavan sotaa häntä vastaan; mutta samalla hän tunsi suurta helpoitusta päästyänsä tuosta häpeällisestä orjuudesta. Tapahtumaa tarkemmin ajateltuaan hän ymmärsi, ett'ei olisi ollutkaan muuta keinoa kuin se, jota hän oli käyttänyt. Jos olisikin ollut vähemmin äreä, olisi hän kuitenkin rouvaa loukannut, ja jos taas, välttääkseen suuttumusta rouvan puolelta, olisi pakoittanut itseänsä inhottavaan myöntyväisyyteen, niin olisi hän vetänyt päälleen miehen vihat. Siis oli parasta, ett'ei asiata enää ajatellutkaan.

Rouva ei tullut enää kouluun, vaan kulki väristen, tervehtimättä Emilion ohitse, ja kun eivät enää puhuneet toistensa kanssa, jätti mieskin julkisen vakoilemisensa. Mutta joko hän sitten oli saanut kuulla opettajan käyneen heidän kodissaan, taikka muuten epäili vielä olevan salaista yhteyttä rouvansa ja opettajan välillä, sen sijaan että olisi muuttunut hyväksi jälleen hän mulkoili entistä enemmin ja vältti minkä voi opettajan silmiä sekä vastasi tämän tervehdykseen entistä vapisevammalla kädellä. Oli kuinka hyvänsä, Emilio toivoi, koska nyt kaikki yhteys rouvan kanssa oli katkaistu, miehen ennemmin tahi myöhemmin rauhoittuvan. Ja hän antautui entistä innokkaammin työhönsä.

Tähän aikaan hän hartain mielin lueskeli Pestalozzin _Lienhard ja Gertrud_ nimistä teosta ja Legouven kirjaa "_Meidän lapsemme_"; niistä hän sai uusia aatteita ja tunteita sekä keksi uusia menettelytapoja luonteen kehittämiseksi, joilla sitte kokeili luokallaan. Sitäpaitsi oli hän eräältä kylässä majailevalta kreiviltä, joka omalla kustannuksellaan oli rakennuttanut Caminan teaatteri-huoneen, saanut käytettäväkseen Grimaldin 48 ja 49 vuosien sotatapahtumia esittäviä kuvia. Kerta viikossa Emilio toi näitä kuvia kouluun aina yhden erältään, ja suureksi mielihyväkseen hän huomasi kuvissa esitettyjen kertomuksien tekevän syvän vaikutuksen poikiin, jotka tuntien päätyttyä puhuivat niistä, toistelivat niissä esiintyviä nimiä ja kaikin tavoin kokivat selvästi ja lämpimästi tehdä selkoa kertomuksista. Tehokas rangaistus rikoksesta tahi laiminlyönnistä oli, jos käski oppilaan ulos luokasta, juuri ennenkuin taulu otettiin esille, ja sanoi: -- Sinä et ansaitse sitä nähdä. Se oli haluttomimmallekkin kovin katkerata. Tapahtuipa melkein aina, että syyn-alainen tunnin päätyttyä ilmestyi opettajan luo nöyrästi pyytäen saadaksensa nähdä taulua, jotta voisi kirjoittaa sen viikon aineen.

Innostuneimpia oli koulu-legaatin poika joka, tietämätön kun oli siitä mitä puhuttiin opettajasta ja hänen äidistään, ei viime tapahtumain jälkeen ollut vähääkään muuttanut ystävällistä ja kunnioittavaista käytöstapaansa.

Emilio oli äsken luokassansa keksinyt toisenkin kelpo luonteen. Se oli puukauppiaan poika, kaunis nuorukainen, jonka lahjat näkyivät olevan kehitystä vailla ja jota kovin harmitti, kun ei vaan oitis ymmärtänyt, kohta oikein vastannut tai selvään muistanut. Tästä huolimatta oli poikanen niin ylpeä, että oli enemmän kuin kaksi kuukautta vihoissaan opettajalle, kun tämä eräänä päivänä oli kärsimättömänä sanonut: -- Sinua turhaan opettaa, -- Mutta paremmin opittuaan tuntemaan pojan luonnetta kohteli hän häntä aivan toisin, teki kysymyksensä niin, että ne melkein jo sisälsivät vastaukset ja tuotti hänelle tuon tuostakin pieniä syitä itsetyytyväisyyteen. Sillä lailla Emilio herätti pojan ja voitti hänen sydämmellisen rakkautensa.

Innostuneena muutamista hyvistä tuloksista ryhtyi Emilio hartaasti eri luonteitten tutkimiseen ja rupesi nyt niinkuin kerran ennenkin tekemään muistiinpanoja joka oppilaasta. Hän mietti jo edeltäkäsin, kuinka hänen oli pahempitapaisia nuhteleminen, miltä kannalta heidän rikoksiansa katseleminen, ja saattoiko ehkä kodissa ja kotioloissa olla jotain, jonka kautta voisi vaikuttaa heidän sydämmiinsä. Äksympien suhteen hän menetteli niin, ett'ei ollut heistä tietävinään, eikä moneen päivään katsonut sinnepäinkään, missä istuivat, aivan kuin heidän paikkansa olisi ollut tyhjänä; väliin taas puhui heistä, niinkuin olisivat olleet kuolleina ja sillä lailla hänen onnistui saada heitä katumukseen.

Juuri se tieto, että opettajan hyvyys oli niin suuri kuin ajatella saattoi ja että hän teki työnsä kaikin voimin, antoi hänen suuttumiselleen ja nuhteilleen ihmeellisen vaikutuksen; pojat käsittivät opettajan sopivista sanoista hänen olevan loukatun ja todella pahoillaan.

Emilio muisteli tällöin selvästi, että hän sinä aikana, jolloin teki työnsä vastahakoisesti ja ylenmielin, oli ollut turhaan kiukkuinen, sen sijaan että olisi ollut sopivasti pahoillansa, ja että häntä oppilaitten pahat teot olivat enemmän kiusanneet kuin surettaneet, koska oli pitänyt niitä pikemmin hävyttömyyksinä itseänsä kohtaan kuin oikeutta loukkaavina rikoksina.

Niin hänen päivänsä kuluivat ahkerassa työssä ja tyytyväisyydessä; ja kun hän istui herkuttoman päivällispöytänsä ääressä, laiha lihaliemi edessään, olipa aivan kuin Faustina Galli olisi taputtanut häntä olkapäälle, ja hiljaa mietti silloin Emilio tyytyväisenä itsekseen: -- Olethan jo seitsemänkolmatta vuoden vanha.

Pahoja enteitä.

Emilion mielenrauha kuitenkin hiukan häiriytyi ulkopuolella koulua. Muutamista merkeistä päättäen hän huomasi koulu-legaatin salaa vehkeilevän häntä vastaan. Väliin katseli sindaco häntä miettiväisesti, ikäänkuin olisi ajatellut asioita, joita toiset olivat hänelle kertoneet, ja nyt mielessään vertaisi niiden johdolla saatua kuvaa ihmiseen, joka hänen edessään seisoi. Emilio ei pelännyt sindacoa, mutta hän pelkäsi tuota toista, punatukkaista, kelta-ihoista, joka istui puolen päivää liikkumattomana puutarhansa nurkassa pernatautiaan miettien ja muistutti henkilöstä, joka on halpaukseen kuollut, ilman että perhe on sitä huomannut. Mitähän se ajattelikaan pitkinä, synkkinä hetkinä, joita työttömänä vietti tuolillaan? Eiköhän sitä, kuinka toista vahingoittaisi.

Toisekseen Emilio taas rauhottui, kun ei tiennyt, millä tekosyyllä saattaisivat karata hänen kimppuunsa.

Pahoja enteitä rupesi kuitenkin ilmestymään.

Eräänä päivänä kun hän, oppilaitten lähdettyä, nuhteli erästä poikaa, jonka sitä varten juuri oli käskenyt jäämään, kuuli hän jonkun pysähtyvän oven taa. Hän riensi ikkunaan katsomaan ja näki kadulla koulu-legaatin käyrän selän poistuvan kauemmas. Se oli seisonut kuuntelemassa.

Eräänä päivänä sindaco ilmestyi koululle samassa kun poikain oli kotiin lähdettävä, ikäänkuin olisi tullut valvomaan heidän lähtöään. Mitä varten? Meniväthän pojat aina siivosti ulos. Legaatti lie käskenyt hänet sinne ja ilmoittanut poikain meluavan lähteissään.

Vihdoinpa eräänä aamuna, kun Emilio meni puolta tuntia aikaisemmin kouluun, piirustaakseen, ennen lasten tuloa, isolle taululle maantieteellistä karttaa, pisti sindaco nenänsä ovesta sisään, ikäänkuin katsoakseen, oliko opettaja paikoillaan. Legaatti seisoi kadulla. Mitä tuo merkitsi? Miksi eivät niin tehneet Realelle? Juuri Realelta tahtoi Emilio kysyä miksi häntä vastaan vehkeiltiin ja mitä ihmiset hänestä juorusivat, ja niin hän läksi eräänä iltana tiedustelemaan. Mutta Reale, vanha kettu, joka vaikeimmissa tapauksissa piti viran-omaisten puolta, oli varoillaan eikä ilmaissut mitään toverilleen.

-- Mitäs minä tiedän? -- hän vastasi.

Häneltä ei siis Emilio saanut selvää asiasta ja päättikin olla sitä sen koommin ajattelematta.

Kevät.

Kevät oli tullut, pohjois-Itaalian suloinen kevät, jota joku luonnon-ihailia on sanonut koko maapallon ihanimmaksi, luonnon iloisaksi heräämiseksi, verrattavaksi siihen iloon, millä nuori nainen irroitaikse vanhan hallitsijan syleilystä rientääkseen rakastetun nuorukaisen rinnoille.

Nuoressa opettajassakin kaikki tunteet heräsivät uuteen eloon. Vanhan sotilaslääkärin pikku puutarhasta tunki ruusujen tuoksu hänen luokkahuoneesensa ja ikkunasta hän näki kotiseutunsa valkoiset vuoren huiput, jotka johtivat mieleen lapsuuden muistoja. Väliin Emilio, tunteittensa humauksissa, näki oppilaissaan pikku veljensä, semmoisina kuin nämät olivat olleet noina lohduttomina päivinä isän kuoleman jälkeen, ja silloin hän tunsi vastustamatonta halua hyväillä heitä. Semmoisina hetkinä hänen ei edes tarvinnut taistella siistinten ja hauskinten poikain suosimista vastaan; hän laski aivan itsestään kätensä karkeimpien ja rikkinäistenkin takkien olalle, pilkattujen lasten pään päälle, otsille, joille puutteet, taudit ja huolet olivat piirtäneet selvät merkkinsä. Hänelle ei ollut kylläksi, että näki oppilaansa koulu-tunneilla. Vaikka missä maalla olisi kenen heistä tavannut, seurasi hän tätä jonkun matkaa tiellä, taikka istautui kivelle pojan viereen ja kertoi hänelle yhtä ja toista hyödyllistä ja huvittavaa.

Koska Emilio oli koulussa ilmoittanut, että se, joka tahtoi häneltä jotain kysyä, taikka parannella tietojaan jossain aineessa, saisi tulla hänen luokseen kotiin saamaan opetusta ilmaiseksi, kävi siellä lupa-aikana yksi ja toinen, muitten muassa puukauppiaan poika, joka oli äidinkielessä muitten jäljessä ja siksi nyt kirjoitteli ylimääräisiä aineita. Muutamille Emilio opetti vapaan käden piirustusta, toisille hän lainasi koulusanomia, joissa oli hauskoja kaksinhaasteloita taikka kertomuksia, ja sitä haluavaiset saivat hänen kädestään onnentoivotuskirjeitä isän tai äidin nimipäiväksi, ja sillä lailla Emilio pääsi vanhempain suureksi suosikiksi. Moni vanhemmista tuli opettajan kotiin kiittämään, toiset lähettivät hänelle hedelmiä ja vihanneksia, puoteihin ja tupiin häntä ohi astuessa pyydettiin juomaan lasillinen viiniä. Nämä hyväntahtoisuuden osoitukset tekivät hänelle oikein hyvää. Häntä eivät enää koulu-legaatin salahankkeet häirinneet, eivätpä edes kun hän eräänä päivänä, puukauppiaan pojan lähdettyä hänen luotaan ja nyökäyttäessään tälle hyvästiä ikkunasta, huomasi sindacon ja legaatin kätkeytyneinä läheisen nurkan taakse, ikäänkuin olisivat olleet siellä vakoelemassa.

-- Ehkä luulevat -- ajatteli itsekseen -- minun antavani tunteja maksoa vastaan ja sitten toimittavani parempia numeroita todistukseen. En huoli puhdistautua moisesta syytöksestä. Jos nostavat kauteen, silloin kyllä selitän asian.

Salamat.