Part 33

Voimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena kuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin koulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien päästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan täytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa, palata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että alku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan nelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille vähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa, tulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin sanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja telineenä on _puu_, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki voimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen, oksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa hyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin niitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen harjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä happeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin vuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat leikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset voimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä pätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä maallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden puu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä; voimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana -- -- -- Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi valmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.

-- Saammepa nähdä -- sanoi hän lopulta. -- Tätä nykyä olen pakoitettu tanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat, joilla valta on, niin tahtovat. -- Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: -- Jonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä tanssimaan.

Harjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia pikku tapahtumia.

Vaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet, vaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen. Moni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta sotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että muudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias äijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan, saattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri käännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli, eikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden. Ehtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella kädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.

Sitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin köyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen, vihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo pikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen tekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin kerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli ja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä nuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi hän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen vapisevalla kädellään.

-- No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne -- sanoi voimistelun-opettaja; -- nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte alkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä pojille; yksi ainoa hyppy.

Pappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia sikseen.

Viime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli Emilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa tapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin suuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja nöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä nöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla ruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen äänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli viettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän kirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut tapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen hoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet vapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä, kukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut vuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden tähden -- muuta ei ollut kerrottavaa.

Emilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.

Siellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän tahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan elipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset harrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut tekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he riitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja asui yksin töllissään.

-- Entäs neiti Fanari? -- kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.

Opettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää, oliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili antautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut puhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen uteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän vastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.

Salaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku matkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat entistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin saada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että opettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti katseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran opettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan tietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva saatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta halkeamaisillaan, sen ylitse.

-- Noh? -- kysäsi Emilio.

-- Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva -- vastasi opettajatar syvällä kunnioituksella.

Hän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan hulluiksi -- -- --

Emilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari jaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.

-- Oh, asian-ajajako! -- sanoi neiti Manca, arvaten Emilion tarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.

Asian-ajajaa oli kova isku kohdannut. Altossan kaunis opettajatar, joka ihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt naimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli rakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän tahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli ruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää veljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt ryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin hänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan suostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta matkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita saattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla. Seuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa ruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja ystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä nykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.

Neiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon epämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään; kaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt sadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa: sinä olet minun. --

Lopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja voimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco aikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää tarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat asiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja saadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja pyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta eteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan opettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa pysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan alisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa, vähän asiata ajateltuaan.

Tästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja hämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön eteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten leuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut. Pitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki niin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin vähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa käyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia muutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin, että jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat julmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.

Ikävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista tutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä ujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia, jotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.

Eräs vanha opettajatar pyörtyi. Pappi, joka hyppäämistä pelkäsi, lankesi polvilleen. Mitään muuta ei tapahtunut. Näytös päättyi onnellisesti. Säkissä juokseminen oli ainoa, mikä puuttui.

Toinen vuosi Caminassa.

Sumeita päiviä,

Emilion palattua Caminaan, oli siellä koko joukko kesävieraita, ja joka päivä puhuttiin kylässä tähän tapaan: -- Eilen tulivat Borellin. -- Tänä iltana odotetaan insinöörin rouvaa tulevaksi. -- Fiorinin matka-arkut ovat jo saapuneet.

Huvikauden aljettua näkyivät mielipahan ajatkin palanneen Emiliolle.

Viimeksi tulleitten joukossa oli myöskin erään provessorin perhe Genuasta. Provessori pyysi Emiliota opettamaan erästä hänen pojistaan, joka oli jäänyt luokalle. Perheen seitsentoistavuotinen, kalpea, tuntehikas tytär oli törkeän kiekailias; hän oli ottanut tavakseen ammuskella rakastunein katsein, ikäänkuin leikillä ja harjoituksen vuoksi, jokaista, joka vain tielle osui. Oli sillä toinenkin tapa hyökätä uhrinsa kimppuun: pidätteli silloin tällöin jonkun aikaa hengitystään ja sitte läähätti kaiken ilman keuhkoistaan ikäänkuin sydän olisi keventynyt jostakin mielenliikutuksesta.

Nuori nainen rupesi oitis silmillään ammuskelemaan opettajaa ja oli saavinansa äkkinäisiä sydämmen kohtauksia. Vaikk'ei Emilio turhia toivonut, mairitteli tytön liehakoiminen kumminkin hänen itserakkauttaan; sillä hän ajatteli, että vaikka tuo olisikin pelkkää oikkua, se kumminkin todisti tytössä hienoa sielua, joka käsitti opettajan kutsumusta jaloksi, eikä ylönkatsonut hänen vaatimatonta asemaansa. Silmäpeliä ja tukahdettuja huokauksia kesti yhä, siksi kunnes kylään oli tullut useampia korkeampain oppilaitosten opettajia, jotka olivat tuttuja provessorin perheessä. Sinne saapui myöskin eräs tytön serkku, luutnantti tarkk'ampujapataljoonassa. Hänpä huomasi tytön silmävehkeet.

Eräänä päivänä, lukiessaan oppilaansa kanssa, Emilio kuuli serkun sanovan viereisessä huoneessa: -- Mistä se tulee, että sinä, lahjakas ja sivistynyt tyttö, palaat takaisin aapiseen?

Sen päivän päästä tyttö ei enää vilkaissut Emilioon, ja tämä tunsi loukkautuneensa sielunsa syvimmässä pohjassa. Hän mietti monta päivää luutnantin sanoja ja kysyi tuhannesti itsekseen, minkä syyn tähden nuori nainen piti niin paljoa jalompana sotamiesten komentamista kuin lasten sydänten kasvattamista. Täytyikö hänen siis pakoittamalla pakoittaa itseänsä arvaamaan tointansa niin alhaiseksi, että sitä voi pitää milt'ei häpeällisenä ja naurettavana?

Tämä uusi hänen opettajakunniaansa vastaan suunnattu isku naisen puolelta, joka vähäistä ennen oli juuri tätä tunnetta mairitellut, sattui häneen niin odottamatta ja kipeästi, että hän jonkin tekosyyn nojalla lakkasi tunteja antamasta ja palasi erakkoelämäänsä.

Sinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä kesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja juhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina, kadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu ärsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa huoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi jälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja vastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt näissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt selvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet alakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa kohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka syitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut järjettömyyttä.

Nämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi lukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos moneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana Emilion luo virkistämään häntä.

-- Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja työ -- sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.

Mutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti avata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia ystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.

Ainoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä aamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.

Emilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka hääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten kesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin ruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä hauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta verratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta lukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin onnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio, tutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka oli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin iloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.

-- Ratti kulta -- sanoi hän äkkiä -- te olette jostakin pahoillanne.

-- Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä -- sanoi Johanna emännöitsiä, joka samassa astui tirskuen sisään. -- Herra opettaja on siksi suruissaan kun kaunis opettajatar matkusti pois.

Hän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion teki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun samassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan tulipunaiseksi.

Emilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen joutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan alhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen, palavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei teeskennellä.

Don Bruna uudisti kysymyksensä, kun käsi kädessä astellen Emilion kanssa kulkivat takaisin Caminaan päin:

-- Vai niin, Rattini on alakuloinen! Siitä en pidä, enkä tahdo siitä mitään tietää. Olettehan nuori mies, teillä on hyvät periaatteet, tulevaisuus edessänne ja vielä niin monta, niin monta poikaa kasvatettavana. Ei, se ei sovi. Meidän täytyy ryhtyä latinan lukuun.

Pappi ei jättänyt Emiliota, ennenkuin tämä oli hieman hymyillyt ja luvannut jonakin aamuna tulla latinaa oppimaan uuden tavan mukaan, loppusointuisilla kieliopin säännöillä.

Koulu teatterissa.

Emilion rakkaus kouluun heräsi uudelleen, kun jälleen ryhtyi virkaansa, ja hän antautuikin tykkönään toimeensa.

Vaan eräs ikävä tapahtuma häiritsi hänen työtään.

Erityisistä syistä oli kunnallishallitus päättänyt sijoittaa pretorin-viraston raatihuoneesen ja juuri Emilion luokkasuojaan, ja koska koululle aiottu uusi vuokrahuoneisto ei vielä ollut kunnossa, määräsi sindaco Emilion luokan vastaiseksi sijoitettavaksi teaatteri-rakennukseen.

Pojat olivat ihastuksissaan, mutta opettajasta se oli sangen ikävää. Huone oli ensinnäkin varsin pimeä, kun ei siellä ollut muuta, kuin kaksi rautaristikolla varustettua ikkunaa parven alapuolella. Sitäpaitsi hänen pöytänsä ei sopinut olemaan muualla kuin näyttämöllä, kuiskaajan kopin edessä, ja poikain täytyi istua parterrilla sekä parven alla, niin että Emilion oli vaikea valvoa heidän tarkkaavaisuuttaan, eikä hänen ääntänsäkään hyvin kuultu, vaikka esirippu oli alas laskettuna. Huolimatta siitä, että paikka oli synkkä kuin hauta, näytti kuin oppilaat, siksi että olivat teaatterissa, pitäisivät oikeutenansa tunneilla peuhata ja jutella niistä näytelmistä, joita olivat nähneet.

Emilio valitti sindacolle, mutta tämä sanoi opettajaa turhan tyytymättömäksi ja lisäsi: -- Siellä on valtiomies puhetta pitänyt; voitte tekin siellä opettaa.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Jotta huone edes vähänkin olisi koulun näköinen, naulattiin kuninkaan kuva lehterille, vastapäätä näyttämöä. Kirkkoherran neuvosta pantiin huoneesen myöskin tavattoman iso, musta krusifiksi. Tämä kiinnitettiin nuoraan, joka riippui näyttämön otsahirrestä. Mutta koska se siten joutui melkein keskelle esirippua vasten erästä isoa, puolialastonta luonnotarta, joka muitten neitosten kera oli kirjavin värin esirippuun maalattu ja pojat siitä alkoivat ilvehtiä, käski koulu-legaatti siirtää krusifiksin toiselle sivuseinälle.

Täällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun saakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja, sattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia täynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte nuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi Emiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.

Kaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen oli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään juhlapuhetta.

Sindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti oli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen juhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli tullut kateudesta, kun luki _il Popolosta_ muhkean kirjoituksen, jossa kerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan sindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot puutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten kasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.

-- Hän pani toimeen juhlan ansarissa -- sanoi Lorsa; minä panen teaatterissa.

Kumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.

Palkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli joskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin _Sadan vuoden historia_ punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi -- tietämättä mitä se sisälsi -- edellisen osan luokan ensimäiselle ja jälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko kunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta kun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.

Vaikka yleisö oli harvalukuinen, esiintyi Emilio sydän kurkussa, sillä nyt hän ensi kertaa piti julkista puhetta.

Hän oli kirjoittanut neljätoista sivua _Kasvatuksen merkityksestä_, suureksi osaksi muisteloita siitä, mitä oli lukenut; mutta ne todistivat puhujan suurta rakkautta aineesensa, ja siinä oli paljon kauniita kuvauksia. Kirjoittajan sydämmen kuuli sykkivän tässä puheessa, mutta samalla hän puhui liiaksi tunteille, eikä tuo oikein ollut yleisön mukaista. Emilio luki puheensa niin liikutuksissaan, että kun joskus nosti silmänsä paperista ja katseli yleisöä, hän tuskin tunsi harvalukuiset saapuvilla olevat naiset, legaatin pojan, joka kivettynein kasvoin kuunteli, don Brunan valkopään ja neiti Pedanin pienen hatun. Opettajattaren takana istui karabinieerien päällikkö, mulkoillen silmiään ja väännellen viiksiään.

Emilio luki teeskentelemättömän sydämmellisesti ja hänen puheensa näytti syvästi vaikuttavan noihin ihmisiin, jotka olivat tottuneet kuulemaan pakon luomia, tunteetta lausuttuja korupuheita.

Kun hän oli puheensa päättänyt, paukutettiin käsiä, ja kirkkoherra, joka pian sen jälkeen piti pienen puheen hänkin, lausui kohteliaita sanoja Emiliolle. Moni kunnan mies ja lasten vanhemmat toivottivat hänelle onnea, muitten muassa metsänvartia, jonka tukeva kädenlyönti teki Emiliolle hyvää. Neiti Pedani, kaiken tunteellisuuden julkivihollinen, sanoi suoraan, astuessaan Emilion ohi: -- Minä onnittelen; mutta tiedättekö -- -- -- me kaksi olemme täydellisiä vastakohtia.

Sindaco, jolle koulu-legaatti oli puheen kestäessä useasti kuiskutellut, mutisi Emiliolle: -- Hyvä, hyvä -- -- -- mutta vähempi makeus riittää, minä pyydän. Teidän "rakkaat" lapsenne sohjasivat eilen illalla nurkkani täyteen sikamaisia sanoja.

Koulu-legaatin vaimo.

Epäsointuisat säveleet kumminkin haipuivat onnentoivotuksiin.

Ollessaan yksin kadulla Emilio ihmeekseen näki koulu-legaatin vaimon lähestyvän, taluttaen poikaansa, joka oli saanut palkinnon. Vaimo ei ollut kertaakaan vuoden kuluessa tullut kouluun tiedustelemaan pojastansa, vaan oli aina katsellut opettajaa melkeimpä vastenmielisesti. Nyt sitä vastoin hän säteilevin kasvoin astui Emiliota vastaan ja kiitteli minkä jaksoi hänen puhettaan, sanoen siinä huomanneensa suurta kykyä, ja sydäntä, paljon sydäntä. Rouva oli vieläkin ihan liikutuksissaan. Hänellä oli aivan samat ajatukset kasvatuksesta, sen tuli perustua hyvyyteen, kärsivällisyyteen ja itsensä kieltämykseen, ja hän kiitti opettajaa, tosin liian myöhään, kaikesta tämän osoittamasta hyväntahtoisuudesta hänen pojalleen, joka aina kotona puhui opettajasta.

-- Opettaja, jolla on _sydäntä_, semmoista olen aina toivonut pienokaiselleni. Jos _sydäntä_ kerran on, niin on kaikkea muutakin. Puheessanne osoititte, että teillä on _suuri sydän_.

Kun Emilio kuuli nämät paljot puheet _sydämmestä_ ja näki tuon lyhyen pyöreän käden, jolla rouva huitoi kuin olisi tahtonut siunaella opettajaa, muistui hänen mieleensä kolme päivää sitten tapahtunut riita rouvan kodissa, ruokapöydässä, jolloin mies ja vaimo ensin olivat nakelleet toisiansa koviksi keitetyillä munilla ja leivänpalasilla ja sitten uhanneet isolla kahvelilla ja paistiveitsellä, niin että naapurit olivat rientäneet apuun. Emilio ei tiennyt mitä vastata; hän tunsi vastenmielisyyttä, sillä rouvan liiaksi voidellut hiukset, julkeat, kovat kasvot ja koko tuo lyhyt, paksu olento häntä ällötti. Rouva koki peittää runsaasti kuluneet neljäkymmentä vuottansa ilettävillä nuoren tytön eleillä, jotka johtivat mieleen paikkakunnalla liikkuvia hänen nuoruuttansa koskevia juttuja.