Part 32

Yleiseksi tavaksi on tullut opettaja parkojen pilkkaaminen sanomalehdissä. Niinpä esimerkiksi kuukautta tätä ennen oli hyökätty erään vanhan opettajan kimppuun, joka samalla oli pappina ja kauan saanut elää rauhassa, ja väitetty hänen pilaavan pojat liiallisella lempeydellä. Tämä syytös sattui häneen niin syvästi, että hän sitä päätä rupesi lyömään ja potkimaan poikia niin hurjan rajusti, jotta nämä karkasivat hänen käsistään, jopa hyppäsivät ulos ikkunasta.

Emilio kuuli puhuttavan monesta varsin surkuteltavasta opettajasta sekä lähellä että kaukana. Työtoveri, jonka esimerkki enemmän kuin muiden oli omiansa opettamaan hänelle tyytyväisyyden vaikeata taitoa, oli muudan opettajatar Riocaldon kylässä. Emilio läksi sinne kerran don Brunan seurassa, joka oli tuntenut opettajattaren isävainaan, vahtimestarin Alessandriassa. Yksin jäätyänsä vanhempain kuoltua, suoritti tyttö opettajatartutkinnon ja palasi sitte tänne syntymäseudulleen, jossa viranomaisten luvalla perusti koulun, työskennellen siinä kahdesta sadasta lirestä vuodessa. Siellä häntä oli tunnettu lapsuudesta saakka ja häntä kohdeltiin hyvästi.

Riocaldon opettajatar oli kahdeksankolmatta vanha, lihavanläntä ja iloluontoinen, tavattoman ahkera ja hyväntahtoinen. Hänellä oli asuttavana kaksi huonetta, jotka eivät olleet junavaunuja isommat. Toisessa hän opetti yht'aikaa poikiaan ja tyttöjään, jotka istuivat talonpoikain valmistamilla, höyläämättömillä palleilla, edessään ravintolassa ennen palvelleet vanhat penkit.

Hän kertoi itse lystimäisestä köyhyydestään don Brunalle, joka yhtyi hänen iloisiin juttuihinsa. Voidaksensa tulla toimeen hän ompeli paitoja ja silitteli maksun edestä talonpojille, jotka sitte, palatessaan maissijauhoineen myllystä, lahjoittivat hänellekkin säkkisen, niinkuin sanoivat, "uutta polenttaa"; leipoessaan oli heillä tapana kieritellä vartavasten opettajattarelle iso kakku. Hiukan hän ansaitsi silläkin, että valmisti talonpoikaisnaisille juhlatilaisuuksissa käytettäviä valkoisia huntuja, ja laskentotunneista, joita salaa antoi muutamille täysi-ikäisille, hän sai viininkorjuun aikana muutamia vakkasellisia rypäleitä. Niistä puserteli viiniä, jolla sitte pitkin vuotta värjäsi juomavettänsä. Siten hän elää kituutteli näillä jauhoilla ja tällä viinillä sekä omenoilla ja perunoilla, joita syksyllä kokoeli talven varaksi; kylmimpinä kuukausina hän lämmitti niillä haloilla, joita koululapset hänelle kanniskelivat. Ehtiäksensä koulussakin ommella täytyi hänen antaa lasten oikeinkirjoitukseksi kirjoittaa tusinoittain sivuja piplianhistoriasta ja sohjata tuota pikaa kaunokirjoitusvihkonsa täyteen. Hänen oli suorastaan pakko koulussa ommella, koska hänellä ei ollut varaa kustantaa yötyöhön tarvittavaa valoa.

-- Sillä -- sanoi hän luontevasti ja hyväntahtoisesti myhäillen ja tarjosi kummallekkin vieraistaan lasillisen sokurivettä -- minulla ei ole niin suurta palkkaa kuin teillä.

Oppinut tarkastaja.

Emilio näki muutamia näistä tovereistaan tarkastajan ensi käynnillä. Tämä tuli Caminaan vasta Toukokuun loppupuolella, jolloin luokat olivat jo puoleksi tyhjinä. Ensimmäisenä tiesi hänen tulostaan Reale, joka monena päivänä oli keskellä tuntia lähettänyt kaksi oppilaistaan pitkät matkat, koko kilometrejä ulkopuolelle kylän rajoja tähystelemään tarkastajan tuloa. Emilion luokkaan tämä sitä vastoin astui aivan odottamatta kirkkoherran seuraamana.

Tarkastaja oli pitkä, lihavanläntä mies, päässä suuri panamahattu ja puettu valkoisiin, isoihin liiveihin. Hänellä oli tyynet ja samalla liikkuvaiset kasvot, niinkuin on usein sekavilla ajattelioilla; hän oli yksi noita lahjakkaita ja sivistyneitä, mutta samalla hyödyttömiä tahi vahingollisia miehiä, jotka ajatuksillaan ja teoillaan ehtimiseen ampuvat syrjään kuin huonosti tähdätyt tykit. Tämä oli Emiliolle uusi tarkastaja-tyyppi, joka huvitti häntä edellisiä enemmän, vaikk'ei heitä suurempaa hyötyä tuottanutkaan.

Tarkastaja astui luokkahuoneesen, katseli ympärilleen, kysyi ystävällisesti opettajalta yhtä ja toista ja kuunteli vähän aikaa opetusta. Senjälkeen kyseli itse oppilailta. Mutta kun näki, kuinka hän raappi leukaansa ja tuijotti eteensä, ymmärsi kyllä, ett'ei hän juuri tarkasti kuunnellut.

Äkkiä hän keskeytti oppilasta, jolta juuri oli kysynyt, ja esitteli mietelmiänsä Emiliolle.

Hän oli eri mieltä useimpain kasvatustieteiliäin kanssa siinä, että lasten henkiset lahjat muka ovat kehitettävät tasaisesti, jott'ei ainoastaan yksi tahi muutamat harvat kehity toisten kustannuksella. Hän puolestaan oli päinvastoin sitä käsitystä, että opettajan on etsiminen ilmoille kunkin lapsen päätaipumus -- sillä semmoinen on jokaisessa, enemmän tahi vähemmän kätkettynä -- ja käyttäminen kaikkia keinoja tämän lahjan kehittämiseksi ja vahvistamiseksi sekä sen kautta herättäminen oppilaassa kunniantuntoa, itseensäluottamusta ja lukuhalua ja siten käyttäminen tätä taipumusta kaikkien muitten sielunlahjain herättämiseksi ja kehittämiseksi.

Sillä lailla tarkastaja pitkitti hyvän aikaa ja koki muun muassa kumota Jacotot'in väitettä, että muka kaikki ihmiset ovat yhtä lahjakkaita.

Sitten hän jälleen keskeytti oppilasta neuvoaksensa opettajaa lukemaan erästä äsken ilmestynyttä kirjaa: _Spencer ja Schopenhauer kasvatuksesta_, se oli helposti käsitettävä, synteettinen kirja, joka olisi opettajalle suureksi avuksi hänen johtaessansa poikain siveellistä kasvatusta.

Kun tuli puheeksi oppilas, jonka isä oli toistamiseen viety Collegnon hulluinhuoneesen, saneli tarkastaja laajalti perinnöllisyys-teoriiasta, puolustaen Sicilianin aatteita vasten kehitys-opin kannattajia, jotka antavat liian vähän arvoa _tahdonvoimalle_, mutta liian paljo _olosuhteille ja asianhaaroille_. Sitten lisäsi: -- Me saamme myöhemmin puhua enemmän siitä asiasta.

Kirkkoherran tehdessä pojille muutamia kysymyksiä uskonnossa, virkahti tarkastaja ikäänkuin olisi itseksensä puhunut: -- Jumalan käsite! Mihin se lapsessa perustuu? Se se juonikas kysymys on, teidän kunnian-arvoisuutenne. Tunteen kysymys. Tunne jostakin _meitä voimallisemmasta persoonallisesta mahdista_? Tunne jostakin _käsittämättömästä_?

Kirkkoherra pani huulensa pitkälle ja katseli häntä ihmetellen.

Tarkastaja nousi pystyyn, kiitti poikia, opettajaa ja tarkastusmiestä sekä virkkoi sitte, kääntyen taas koululapsiin: -- Muistakaa -- -- -- ikäänkuin olisi aikonut ruveta puhetta pitämään; mutta äkkiä juolahti häneen toisia ajatuksia ja hän sanoi: -- Me näemme toisemme vielä, pojat! -- jonka jälkeen meni ulos.

Hyvänlaatuinen kirkkoherra toivoi kuulevansa jotakin selvempää kiitosta opettajasta, saadaksensa kertoa sitä kunnallishallitukselle ja sanoi siksi, oitis kun olivat luokalta lähteneet: -- Siis on hänellä herra tarkastajan mielestä hyvä opetustapa?

-- Oh! vastasi tämä ja painoi taas suuren panamahatun päähänsä. -- Opetustapa -- -- -- Huolimatta fysiologiallisten tieteitten edistymisistä, joita vielä lisäksi paleontologian ja embrylogian viime tulokset valaisevat, emme kuitenkaan vielä tunne kyllin tarkkaan ajatuksen syntyä, kehkeytymistä ja lakeja sekä yleisiä inhimillisiä hengen lahjoja, voidaksemme varmuudella sanoa: -- Tämä on oikea metoodi. -- Mitään metoodia ei ole olemassa. Jokainen opettaja täyttää paremmin tai huonommin tämän puutteen. Tosin pitäisi käyttää eri opetustapaa kutakin eri lasta varten, jopa eri tapaa kunkin eri ominaisuuksia varten -- -- --

Kirkkoherra pudisti päätään ja katsoi maahan,

-- Sitä paitsi -- tarkastaja päätti -- kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin pelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi Spencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön perusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?

Kirkkoherra hymyili suostumukseksi ja sanoi hyvästi.

Tarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella tuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat kuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.

Siellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen kasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa opettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja, joita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden muistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa muistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.

Paikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa majataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen puheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa nenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan paperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: -- Huomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.

Kirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen koommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo tavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä tyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.

Voimistelun marttiirat.

Tutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi täydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli opetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia itselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen ylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi lukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä opettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa kuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä hänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria varten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä uudistetuille virallisille kehoituksille.

Tuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti voimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua koskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun valtion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan sisartaan ja hyväntekiöitään.

----een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että tapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen aikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili voimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti Mancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat asettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään valkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio mainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.

Sääli, jota nämä riviin asetetut ihmiset Emiliossa herättivät, himmensi piankin vanhan tuttavuuden synnyttämää iloa.

Siinä oli noin neljäkymmentä miestä ja yhtä monta naista, jälkimäiset kahdessa rivissä oikealla, edelliset vasemmalla, kaikki avaran katoksen alla, jonka edessä oli laaja, nelikulmainen piha voimistelutelineineen.

Hyvä Jumala, minkälaisia voimistelioita!

Siinä oli opettajakunnan ikäloput ja rahjukset, kaikki, jotka vanhuuden, sairauden tahi jonkun ruumiin vamman tähden olivat pysytelleet niin kauan kuin mahdollista poissa tästä kaakinpuusta, ja, koetettuansa jos jollain tavalla päästä siitä, olivat lopulta myöntyneet olemaan osallisina harjoituksissa, ett'eivät kadottaisi elatustansa.

Emiliota hävetti kuulua semmoiseen jälkijoukkoon. Siellä oli seitsenkymmenvuotisia muoreja, harmaapäisiä pappeja, talonpoikaispukuisia, vanhuuttaan kummarassa kulkevia opettajia ja raskaita vaimoja. Muitten muassa oli kaksi kovin lihavaa nunnaa ja eräs kyyssäselkäinen opettaja. Siellä täällä näki kaljupäitä, kuihtuneita kasvoja silmälaseineen, kyyryselkiä, horjuvia sääriä ja puukenkiä. Nuorukaisia, Emilion ikäisiä, oli tuskin seitsemän tai kahdeksan. Opettajattaria oli ainoastaan kaksi alle kolmenkymmenen vuoden. Kaikkien muitten ulkomuoto ilmaisi liian aikaista tuleutumista, vanhuutta, heikkoutta ja kurjuutta.

Tarkastaja esitteli miespuolisille oppilaille voimistelunopettajan, hoikan, iloisen miehen, jolla oli mustat, ruumiinmukaiset vaatteet, niin että ulko-olollaan muistutti teaatteri-pirusta; naisille esiteltiin tummanverinen, vakava opettajatar, jonka oli jakaus toisella korvalla ja joka näytti varsin sotaisalta.

Sekä opettaja että opettajatar pitivät lyhyen alkajaispuheen. Seuraavana päivänä alkoivat harjoitukset.

Vastaisen yhteiskunnan tukipylväät! Useimmille heistä oli tämä kuukausi kuin kolmenkymmenen päivän vietto kiirastulessa. Muutamat, jotka olivat opettajina lähikylissä, astuivat aikaiseen aamulla kaupunkiin kuusi tai kahdeksan kilometriä ja palasivat samaten jalkaisin, niin pian koin iltapäivän tunti oli päättynyt. Muista toiset nukkuivat yönsä olkipatjoilla isossa huoneessa, jonka kaupunki oli antanut heidän käytettäväkseen, toiset taas ajurien majapaikoissa. Monelle opettajattarelle oli yösija valmistettu eräässä kaupungin luostarissa.

Koska useimmilla opettajattarista ei ollut varaa ruokailla ravintoloissa, söivät he tuomiansa eväitä paljaan taivaan alla. Tuntien väliajoilla istuivat parvissa, kolme, neljä kussakin, molemmin puolin yleistä kävelypaikkaa, pureskellen leipää ja makkaraa, kylmää polentaa tahi melooneja, joiden hankkimiseksi useat olivat panneet rahaa yhteen, ja joivat suihkukaivoista tahi ojista. Muutamat olivat ottaneet lapsensa maalta mukaan. Toiset imettivät pienoisiansa. Syötyänsä pani usea heistä maata kävelypaikan kivisohville, nojaten päätänsä omalle vaatemytylleen.

Tämä näkö sai Emilion raskaalle mielelle, sitä enemmän, kun näki ohikulkevain herrain ja naisten kylmästi hymyillen katselevan noita ihmisraukkoja; hän ymmärsi heidän, nähdessään opettajattaria tuossa tilassa loukkautuvan, sen sijaan että olisivat säälineet heitä. Mielikarvaus herätti hänessä tunteita, aivan toisellaisia kuin ne, joita tunsi ensi kertaa nähdessään noita virkatovereitansa. Hän ei enää hävennyt ollaksensa heidän veljensä, olipa päin vastoin ylpeä kun taisi heidän nimessään torjua loukkaavata sääliväisyyttä ja saattoi sydämmessään sanoa noille pöyhkeille porvareille, että tämä surkea näytelmä, jonka opettajat heidän kunnassaan esittivät, oikeastaan oli seurausta heidän häpeällisestä väliäpitämättömyydestään kansan sivistyksen suhteen, heijastusta lukemattomien poroporvarien tietämättömyydestä, laiskuudesta ja isänmaallisuuden puutteesta.

Mutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio väliin voinut pidättää nauruansa, -- naurua, jota muutamat koomilliset eleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan vivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään pyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.

Kivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit katselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja kertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella hätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon haalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta. He eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet ja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen uudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska tahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin, katselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja tehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset tarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen "kädet ylös" juuri kuin olisivat sanoneet: -- Laupias Jumala, pelasta meitä tästä hädästä.

Viidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä oli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat kuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen kuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman ikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa, ei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.

Viimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että seisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat komentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.

Voimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: -- Rohkaiskaa mielenne! Olemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän täytyy tulla järkiinne.

Mutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa näyttämään iloiselta.

Neiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun hänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut nostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja silmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.

-- Mutta miks'ette pitkitä? -- kysyi opettajatar.

Neiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: -- En tiedä -- -- -- en uskalla -- -- -- en voi.

Opettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.

Ensimäinen, jonka kanssa Emilio saattoi häiritsemättä puhua, oli neiti Strinati. Opettajattaren selkä oli kohonnut hiukan pyöreämmäksi ja jakaus käynyt leveämmäksi, mutta katseensa oli yhtä ankara värillisten silmälasien takaa ja hänen kasvonsa, jotka aika epätoivoissaan oli jättänyt rauhaan, olivat yhtä punaiset kuin ennenkin.

Hän tervehti nuorukaista huomattavalla mielihyvällä ja kertoi don Lerin yhä edelleen ahmivan romaaneja sekä ensi luokan pikku opettajattaren yhä runoilevan ja lausuelevan, edistymättä vähäistäkään kummassakaan taiteen haarassa. Muuten oli Garascossa kaikki muuttunutta. Vanha kirkkoherra oli kuollut ja häntä seurasi nuori, juonikas pappi, joka kirjoitteli kirkollisiin sanomalehtiin, liehakoi naisia ja mellasteli kouluissa. Mitä tarkastusmies Toppoon tulee, niin ihmetteli neiti Strinati kovin, ett'ei Emilio tiennyt häpeästä, joka oli veljentytärtä kohdannut ja josta sanomalehdetkin olivat puhuneet.

Asia oli semmoinen, että eräs Toppo'n verivihollinen, rikas maan-omistaja, lääninhallituksen jäsen, joka tunsi puolen Turinia, oli kynsin hampain koettanut saada selkoa tuosta veljentyttären päästötodistusjutusta ja lopulta hankkinutkin todisteita siitä, ett'ei tyttö koskaan ollut tutkintoa suorittanut. Rehtori, jolle asia ilmoitettiin, lähetti Toppoa noutamaan; tämä oli vimmoissaan, häntä oli muka petetty; mutta pian todistettiin hänen asiasta tienneen. Jatkettujen tiedustelujen kautta tuli ilmi, että eräs Toppo'n sukulainen, opettaja jossakin korkeammassa oppilaitoksessa, oli ollut asiassa osallisena ja että eräs virkamies oli kirjoittanut tuon väärän päästökirjan. Opettaja ja virkamies jäivät kumpikin virkaylennyksittä, tyttö julistettiin ainaiseksi opettajatartutkintoon mahdottomaksi ja Toppo herra pakoitettiin ottamaan eron tarkastusmiestoimesta eikä enää sen koommin saanut olla kunnallishallituksenkaan jäsenenä.

-- Aimo kuperkeikka -- sanoi neiti Strinati. -- Ettäkö ei ole mahdollista! Mitäpäs ei meidän kunnassamme tapahdu! Siellähän on jouduttu jo niin pitkälle, että yksin _köyhyyden todistuksia_ väärennetään!

Seurauksena Toppo'n kukistumisesta oli, että sindaco -- polkupyörällä ajaja, joka Toppo'ssa oli menettänyt oikean kätensä, kävi yhä omituisemmaksi ja jätti kunnan asiat leväperään, niin että ali-prefekti lähetti Garascoon reviisorin tarkastamaan tilejä. Tämä oli löytänyt kunnan asiat perin huonossa tilassa, tilikirjat ihan sotkuisina ja päälle päätteeksi erään kunnalle tien rakennukseksi annetun valtioavun hukattuna. Sindaco oli toimestaan luopunut ja sijaan tullut toinen, joka oli yhtä poikaa kirkkoherran, kunnan todellisen hallitsijan kanssa.

Emilio kysyi sihteeriä.

Tämä oli, oitis sindacon kukistuttua, pötkinyt tiehensä, jättäen jälkeensä koko joukon velkoja sekä pikku opettajattaren aivan lohduttamattomaksi. Tyttö oli "lupauksestaan" huolimatta rakastunut sihteeriin siinä määrässä, että kun tuli tieto tämän paosta, hän sulkeutui huoneesensa ja kaikki pelkäsivät hänen häällä tappavan itsensä. Mutta isä ja naapurit, jotka murtausivat sisään, löysivät hänet kirjoittelemassa runoja. Koska hän tänä vuonna täytti yhdeksänkolmatta vuotta, odottivat kaikki, että hän päätöksensä mukaisesti julkaisisi kyhäyksiänsä. Hän väitti näiden olevan valmiina ja että hän aikoi omistaa runonsa Portukalin kuningattarelle.

-- Ja tietäkääs -- päätti neiti Strinati jättäessään hyvästi, -- koulut ovat yhä samassa kunnossa, paitsi että on vielä muutamia ikkunoita lisäksi särkynyt.

Hartaimmin Emilio kuitenkin halusi kuulla jotain Altaranasta, ja niin pian kuin taisi pysäyttää rouva Falbrizion, vei hän tämän syrjään ja kyseli innokkaasti neiti Gallista.

-- No kuulkaahan vaan! vastasi rouva ja katseli veitikkamaisesti Emiliota. -- Minä kun odotin teidän kyselevän erästä toista.

Neiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa kertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä. Mahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa liiaksikin.

-- Väliin näette tapahtuu -- sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti tuolla sanalla liiaksi -- että tuommoiset nuoret ja kauniit opettajattaret ovat epätoivoissaan -- -- -- tehdäkseen niinkuin kirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää -- riensi hän lisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon -- ett'ei hänen surunsa ollut todellista -- -- -- varsinkin kun sindaco ei suonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein oitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että oppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa, sydämmetöntä ihmistä!

Mutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa niinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden hän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli hankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä antaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.

-- Ja _sentähden_ -- sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti hymyillen -- on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa viereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia antaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa seinään. Ja sillä lailla -- -- -- niin sanotaan -- -- -- käy virkakin paremmin.

Sitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi poika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin hienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa samassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava kunniata syntymäseudulleen.

-- Oletteko tavanneet herra Calvia? -- kysyi rouva Falbrizio lopuksi, -- Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja voimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän ole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo kätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja joka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää käy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen vanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa -- -- -- Huomatkaa, että sanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa sanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!

Herra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja taipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia yltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja jonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen Altaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla Emilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.