Part 31

Heti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen jutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan. Toisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi pesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui sisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta ollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat kasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät kuin polvista poikkisahatuilta.

Reale puhutteli häntä yht'äkkiä: -- Oi, Johanna! Teidän pitää tälle opettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.

Emännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa hyppi kuin mustalaistanssijattaren.

Se oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä tarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa emännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle aikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi poikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi, pitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen jälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti ymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin muotoihin.

Kun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa lyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta, kumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi. Emilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota kalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli varpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina ruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi näkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater noster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva paita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.

Nuori pappi lausui ohuella äänellä:

-- Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! -- jonka jälkeen hän kumarsi ja astui muutamia askeleita taaksepäin.

Don Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan ruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti tarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja Portukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta ja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista, ajasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä, leikillisesti ja käsiään hykerrellen.

Realen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla äänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas alkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja mahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan kuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.

-- Konnamaista! -- huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna käden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. -- Vieläkin antoivat sille repposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa. Tahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma tietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan, semmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se on häpeällistä.

Johanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä keskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin toinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti kodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.

-- Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen katon alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta tuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa, Johanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka askeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania, varjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen ääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä, mutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi -- -- -- hyvää väkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme. Mutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös, jumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja hyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy tunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy hyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja aika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta! Tietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla ylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.

Huomatessaan yrittäneensä kaataa avaamattomasta pullosta, pappi purskahti poikamaiseen, vallattomaan nauruun, johon palvelijakin ääneen yhtyi, niin että oli mennä kaksinkerroin.

Emilio katseli ihaillen köyhää pappia, joka näytti niin vähästä iloitsevan, ja ihmetteli hiukan kateissaan, mistä siveellisestä lähteestä tuo ilo lie virrannut, mitä tunteita ja ajatuksia sen mahtoi pohjalla olla ja mikä erityisen edullinen ruumiin-ominaisuus sitä kannatti; sillä hänestä tuntui mahdottomalta otaksua, että papin iloisuus johtuisi pelkästään uskosta, johon aina on erottamattomasti yhdistyneenä epäilystä, pelkoa ja taisteluita.

Yhä leikkiä laskien saatteli don Bruna vieraitaan pihan portille ja osoitti siellä sormellaan kolmea lehmää, jotka samassa astelivat pihaan; hän huudahti taas nauraen: -- Tuossa näette opettajakunnan lämmitys-uunit! jonka jälkeen kiitteli ylenmäärin maidon mainioisuutta.

Heidän kaikkien siinä nauraessaan kuului muutamien askelten päästä voimakas nais-ääni sanovan: -- Hyvää iltaa, teidän kunnian-arvoisuutenne!

Se oli neiti Pedani, joka kuuden oppilaansa kanssa palasi jalkamatkalta. Kaikki kääntyivät häneen tervehtien. Kun hän seisoi tuossa korkeana ja voimakkaana, posket hohtaen raittiin vuorituulen puhalluksista, puettuna ruumiinmukaiseen, pantsarintapaiseen ihokkaasen, iso, musta sulka hatussaan, oli hän todellakin muhkea ja teki Emilioon paljoa syvemmän vaikutuksen nyt kuin ensi kerralla. Kuitenkaan ei hän siksi lumonnut Emiliota, ett'ei tämä olisi huomannut, kuinka papin veljenpoika oli lentänyt tulipunaiseksi aivan silmänvalkuaisia ja kaulaa myöten, niin että oli muuttunut melkein tuntemattomaksi, ja tuijotti silmät selällään suoraan maahan, aivan kuin ujous olisi hänet kerrassaan nyykistänyt. Reale, jolla oli paha omatunto, vetäytyi hiukan syrjään.

Opettajatar pysähtyi don Brunan eteen ja kertoi hänelle ottavansa joka tuorstai muutamia oppilaistaan terveys-opilliselle retkelle, varsinkin säätyläisten lapsia, niillä kun talvis-aikaan ei ollut kylläksi liikuntoa. Hänellä oli omat aatteensa. Naisten ruumiillinen kehitys oli saatava aivan toiselle kannalle. Heitä kasvatetaan ihan hento- ja ventomielisiksi, vaikka heidän osansa elämässä on kärsiä suurempia kipuja ja tehdä raskaampaa työtä kuin miesten. Niin kauan kuin löytyy velttoja naisia, tulee myöskin olemaan heikkoja miehiä. Hän tahtoi tyttöjänsä tukevammiksi kuin saman-ikäiset pojat olivat ja antoi heidän sentähden tehdä kävelyretkiä, joita joka kerta pidennettiin kilometrin matka. Edellisellä viikolla olivat astuneet San Roccoon ja tänä päivänä la Marraan saakka.

Neiti Pedani puhui, vähääkään ujostelematta niitä kymmentä silmää, jotka häntä tarkastelivat. Päinvastoin, hän katseli edessään seisovaa viittä miestä ikäänkuin olisi heistä mittaa ottanut, piti toista jalkaansa hieman eteenpäin ojennettuna ja nojasi kättänsä sauvan päähän kuin miekan kahvaan.

San Roccon, la Marran, tiet, lapset, kaikki paikat ja kaikki ihmiset tunsi pieni pappi ja sanoi jonkun hauskan sukkeluuden kustakin, ikäänkuin sähköittyneenä nuoren, kauniin tytön läsnäolosta. Mutta samalla näki, että tytön olento ilahutti häntä ainoastaan niinkuin kaunis kuva huvittaa lasta, ja ett'ei hän tytössä ihaellut naista, vaan ikäänkuin ruumiilliseen asuun pukeunutta nuoruutta, terveyttä ja kevättä, ei mitään sen enempää.

-- Hyvästi! -- sanoi opettajatar äkkiä ja alkoi taas astua pitkin askelin pienen joukkonsa seuraamana.

Vierailevat opettajat jättivät hekin don Brunan hyvästi ja läksivät kyläänpäin, pysyen viidenkymmenen askeleen päässä neiti Pedanista, jota lakkaamatta silmillään seurasivat. Kun hän oli kadonnut erään puutarha-aitauksen taakse, pysähtyi Reale, kääntyi ajatuksiinsa vaipuneen toverin puoleen, pani etusormensa tämän rintaa vasten ja sanoi nauraen: -- Teihin on sattunut!

-- Semmoisiakin tyhmyyksiä! -- vastasi Emilio suuttuneena.

-- Muutoin -- mutisi Reale ja pitkitti tietään horjuvin askelin -- tuo ei olisi ihmeellistä -- -- -- Se on ihana tyttö.

Sindacon käynti.

Ainoa, joka joskus astui jalallaan kouluun, oli sindaco ja hänkin vaan siksi, että se kuului asiaan ja ett'ei tahtonut olla muita huonompi. Stazzellassa, naapurikunnassa, oli tavaton sindaco, jonka kaikkia toimia naapuripitäjissä kehuttiin. Lorsa kadehti häntä, varsinkin kun ilkikurisilla Caminassa oli tapana, huomattuansa tätä kateellisuutta, Lorsan aikana kehua naapurikunnan sindacoa. -- Oletteko kuulleet? Stazzellan sindaco on _omalla kustannuksellaan_ hankkinut kouluun Viktor Emanuelin rintakuvan. -- Oletteko lukeneet Stazzellan sindacosta? Hän on _omalla kustannuksellaan_ panettanut kouluhuoneitten seinille mietelmiä ja ripustuttanut joka luokkaan neljän kuuluisan miehen kuvat. -- Nämät uutiset ärsyttivät Lorsaa niin, ett'ei hän voinut hillitä itseään, vaan nimitti virkaveljeään ulkokullatuksi, joka itse panettaa sanomalehtiin omaa ylistystänsä, ja kunnianhimollaan saattaa kuntansa perikatoon. Mutta joko sitten sindaco tunsi omantunnon soimauksia tahi aavisti himmeästi, että hänenkin piti jotain tehdä, aina kun hän oli sanomista lukenut ylistyksiä naapuri-sindacosta, otti hän lakkinsa ja ohjasi askeleensa koululle.

Tieto siitä, että Stazzellan sindaco oli toisen luokan huoneen seinille antanut loistavalla värillä maalata läänin kartan, saattoi sindacon keskipaikkeilla joulukuuta ensi käynnilleen Emilion luokkaan.

Lorsa oli huonolla päällä astuessaan luokkaan ja tuuppasi vihaisesti poikaa, joka ovessa vastaan tullen oli vahingossa häntä jalalle polkenut. Sitten käski opettajaa pitkittämään opetusta. Emilio opetti juuri laskentoa pienille pojille ja sitävarten hänellä oli neljään osaan jaettu omena kädessään.

Emilio sanoi: -- Mitä minä äsken tein? Leikkasin kummankin omenanpuoliskon kahteen yhtä suureen osaan. Kuinka moneen osaan olen siis omenan jakanut? -- -- -- Neljään osaan. Sanokaa minun perästäni: neljään osaan. Miksi nimitetään kutakin näitä neljää osaa? Me sanomme niitä neljänneksiksi. Nyt panemme yhteen ne neljännekset, joihin olimme omenan jakaneet. Niinkuin näette, on omenamme taasen eheä. Kuunnelkaa tarkoin. Niistä neljästä osasta, joihin jaoin omenan, otan yhden. Tässä se on! Kuinka suuren osan omenasta otin?

Sindacon muoto ilmaisi suurinta surkuttelua, kun hän kuuli tämmöistä loruavaa selitystä asioista, joita kaikki ymmärtävät. Hän keskeytti opetusta kysyen, miksi ensi rivillä istui ainoastaan yksi poika.

Emilio vastasi, että toiset pojat tavallisesti laiminlöivät koulunkäynnin ja että niiden nimet olivat luettelossa, jonka hän jo _kahdesti_ oli sindacolle jättänyt.

Lorsa ei enää kajonnut tähän aineesen, vaan kysyi eräältä pojalta, miksi tämä piti käsiänsä hihansuihin pistettyinä.

Opettaja vastasi kunnioittavasti, että huoneessa oli kylmä ja ett'ei siellä kylläksi lämmitetty.

Sindaco katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: -- Kylmäkö sanotte, vaikka täällä on teitä kolmekymmentä samassa huoneessa?

Senjälkeen kääntyi takarivillä istuvaan poikaansa ja kysyi jyrkällä äänellä: -- Paleletko sinä?

Hetken epäröityään vastasi poika: en.

-- Sitäpaitsi -- pitkitti sindaco -- on heitä monta. Jos asettuvat lähemmä toisiansa, pysyvät lämpöisinä.

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Sen huomasi, että hänen oli siellä hiukan paha olla, että paikka oli hänestä vastenmielinen.

-- Täällä ei ole juuri puhdasta -- huomautti hän.

-- Minä näen sen kyllä -- myönsi Emilio -- lienee parasta muistuttaa vahtimestaria -- -- --

-- Vahtimestari -- keskeytti sindaco -- ei ole velvollinen lakaisemaan kuin joka kymmenes päivä.

-- Se ei riitä -- sanoi Emilio.

-- Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä -- pitkitti sindaco.

Opettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: -- Antakaa koulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.

-- Teen niin.

Taas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: -- Ennen kaikkea -- -- -- opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja heitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias -- senjälkeen meni ulos.

Totellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla lakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi aakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika käyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä aamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin kouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli työnsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä opettajalle: -- Tästälähin tulen minä tänne -- -- -- Minua on siihen komennettu.

Herkkiä tunteita.

Emilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella rakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren Zürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut. Lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat: -- Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin. Minä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän silmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun itkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla oli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä, rukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin kun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.

Emilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi sydämmensä koko voimalla, että _jalojen sielujen kasvattaminen_ on pyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä. Hänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin alussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus, samanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän kokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on tuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito, valmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa tulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat tarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin puhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä levähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle tasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän ajatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla työskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa miljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä suuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä innostuksesta sykkimään.

Emilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian hellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat kotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja että moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes tervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi myöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli kerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti puhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli sindaco hänelle sanonut: -- Ystävällisyyttä tuommoiselle! -- Mutta Emilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka on kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt mistään moitteista.

Hän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi vanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa anteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita, valvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin opettajan tapaan.

Sydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa, joka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti lisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja sinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa kaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen nuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin tässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä elämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin kotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan metsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin vieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa, tutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään illalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi songertaen: -- Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! -- -- -- Oh sitä hullua, sitä pässinpäätä! -- Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen rauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä suuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän lujitti hänen hyviä päätöksiään.

Näin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon uskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se ilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena, että sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi ottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää käsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä katsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan äitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka kaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran seuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika puhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion sieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi syvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden äkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon jollekkin hauskemmalle alalle.

Silloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli päättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän joka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi hänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi tällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa tilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta pysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja lausui: -- Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! -- lyhyesti, teki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset korulauseet -- ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa -- pikemmin vahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten taimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.

Yksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli tuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki tai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen vartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät olleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden tuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan ainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan joukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri ruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat salaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos oli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren kuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä paljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan portilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta käynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen rautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun häneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja samalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja rohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion muodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista mielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia toiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin: -- Ottakaa telineliikkeitä.

Eräitä opettajakunnan parioita.[22]

Kolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan harmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla kuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden äänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.

Toinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä vuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu tilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan kielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi kouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua syille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja selittää.

Virkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli kierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää kirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan hänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken päässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse muka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa, jota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä _kirjoitustapa_ niinkuin kaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset suvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti. Miesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä lisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion avusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli vähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.

Vanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään, toipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin köyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään palkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli pienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi naapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin muutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä näppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin toimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä lukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä _Joka paikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen_, synkistyivät hänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.

Tältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta opettajasta, joka "saadaksensa ruumiinsa ravinnon" oli ollut haudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että tästä oli kerrottu _il Popolon_ lisälehdessä.