Part 30

Emilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin, jonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis vartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät, sekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Neiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa kouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin sortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen puheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian senjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren kulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita, pitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki apteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan ja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan talon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään katselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar poikkikadulle.

Kotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra Samis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren, joka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut erehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain muutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen luonteensa kautta.

Neiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen oli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli Lombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet erääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka eri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä mieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty opettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö otettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi, ett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä piti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat kirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle samoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen ikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta. Rehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua ja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi kylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla asetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi tunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja viran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista päivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.

Kuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa maalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän jakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään juokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella uskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä kaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin komentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön touhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi ja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt sekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja siitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia vasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli heittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut suullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen eleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat, sai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa häväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä taholta olisi koetettu.

Neiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla näkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän kertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista teoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin pitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään heidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet Katariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi. Tietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi oppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät kahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja valloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä, voimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla alppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä ja muutinvaatteita.

Kaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä huoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut, pienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi hyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän itsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla häilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus kiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä kartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun mustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli haihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan kiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen omituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin. Seuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan puhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi hänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän oli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa määrättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset taas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin, eivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin sairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa, raittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli kotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään muuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut. Sitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin kilpatutkintoihin.

Ihastus, jota opettajatar oli herättänyt, ei kuitenkaan ollut sammunut, ainoastaan tukahutettu. Muutamissa, esimerkiksi ylöskantomiehessä ja lääkärissä, oli tunne hyvinkin eleillä, ja he kostivat hyljättyä rakkauttaan osoittelemalla opettajattaren pitkiä askeleita ja miehekästä ääntä. Kun opettajatar astui kahvilan tahi apteekin ohitse, ottivat herrat ensin hatut päästään, ja loivat sitte pitkiä hekumallisia silmäyksiä hänen vyötäreilleen, ajatellen ajatuksia, joita eivät olisi kehdanneet sanoiksi saattaa. Rakkauden tunnustuksia, kirjallisia enempi kuin suullisiakaan, ei enää uskallettu tuoda esiin. Opettaja Reale, joka kerran juovuspäissään oli kadulla pysähtynyt kädet ristissä opettajattaren eteen, sai semmoisen kyydin sindacolta, ett'ei enää sen koommin uskaltanut kujeilla. Ainoa, joka julkisesti näytti mielikarvauttansa ja uskalsi jonkun matkan päästä vainota opettajatarta, oli karabinieerien päällikkö. Ahtaasen takkiinsa puserrettuna tämä kulki huohoittaen, viiksiään väännellen, kynsiään pureskellen edestakaisin koulun edustalla, ja kun kuuli opettajattaren äänen, mulisteli vihaisesti silmiään. Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, nähdessään hänen katselevan opettajatarta: -- Nyt se varmaankin tytön vangitsee. -- Caminan hienossa seurapiirissä siitä laskettiin leikkiä, kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella.

Sindaco Lorsa.

Yllä-olevat jutut, joita Emilio ensi päivinä kuunteli hartaalla uteliaisuudella, eivät estäneet häntä käymästä levottomaksi siitä varsin selittämättömästä hitaisuudesta, jolla luetteloa koulu-iässä olevista lapsista valmistettiin; ehk'ei ollut aikomus sitä hankkiakkaan, kuka tiesi. Tämä näytti hänestä ikävältä enteeltä. Hän oli tullut Caminaan täynnänsä hyviä aikeita. Oliko hän todellakin, niinkuin tuo juopunut toveri oli sanonut, joutunut kuntaan, missä oli taisteltava velvollisuuksistansa välittämättömiä viran-omaisia vastaan, jotka väliäpitämättömyydellä, kentiesi vihamielinkin koulua katselivat?

Päästäksensä tästä kiusallisesta epätietoisuudesta Emilio päätti käydä sindacon luona jollain lailla hankkiakseen luetteloa. Hän aikoi tarjoutua itse kirjoittamaan sitä sindacon papereista, vaan tämä ehdotus näytti sindacoa suututtavan. Hän otti opettajaa vastaan seisoen virkapöytänsä vieressä, jolla oli iso kasa prefektuurasta tulleita kirjoituksia, väännellen tyhjää, puuvartista tupakkapiippua karkeissa käsissään. Sindaco kiitti Emiliota, mutta sanoi, ett'ei hänen apuaan tarvittu.

-- Luettelo kyllä valmistuu ilman teitä -- sanoi -- valmistuu ajoissa -- -- -- ennen kuukauden loppua.

Opettaja huomautti kunnioittavasti haluavansa sitä ennen kouluun-kirjoitusta, voidaksensa alkaa työnsä säännöllisesti.

-- Tulette kaikissa tapauksissa alkamaan säännöllisesti -- sindaco vastasi. -- Maailma ei siltä hajoo, vaikka luettelo puuttuukin. Tätä nykyä meillä on koko joukko tekemistä -- -- --

-- Minä tarkoitin -- pitkitti Emilio -- sitä, että voisimme oitis vaikuttaa vanhempiin, jotka ovat jättäneet lapsensa koukun tuomatta -- -- -- sillä jos oitis asiaan ryhtyy, on sillä suurempi vaikutus, niinkuin tiedätte.

Sindaco oli hetken ääneti.

-- Koulusta jääneisin poikiin, vanhempiin -- -- -- sanoi hän sitte -- saammepa nähdä. Mutta eihän Itaalia siltä joudu hukkaan, vaikka yksi ja toinen poika olisikin viikon ajan koulusta poissa.

Opettaja katseli ihmetellen sindacoa, mutta vieläkin suuremmaksi kävi hänen hämmästyksensä nähdessään pöydällä koko joukon opetusta koskevia kiertokirjeitä ja säädöksiä, prefektuurasta sindacolle lähetettyjä, jotka kaikki olivat vielä avaamatta.

-- Mutta -- muistutti Emilio -- tiedättehän, että jos muutamat oppilaista ovat ensimäiset tunnit poissa, on niiden kanssa kaksinkertainen vaiva, ennenkuin saa ne seuraamaan ja sitäpaitse pidättävät sitte toisia oppilaita.

-- Oh, hyvä Jumala! -- huudahti sindaco kohauttaen hartioitaan ja rupesi kävelemään huoneessa edes takaisin. -- Kaikki nuo ovat samanlaisia -- -- -- Kaikki luulevat voivansa maailman uudistaa muutamilla opetustunneilla. Minulla on oma käsitykseni asiasta. Minä sanon: levittäkää valistusta, se on hyvä -- -- -- Mutta emme saa ajatella, ett'ei oppimaton ihminen muka ole mikään ihminen. Tietysti te, opettajana, ajattelette toisin -- -- --

Hetken ääneti oltuaan hän äkkiä lisäsi, ikäänkuin jonkin sisällisen vaikutuksen innostamana, osoittaen toiselta puolen katua, kartanoitten kattojen yläpuolitse kohoavia poppeleita: -- Näettekö nuo puut tuolla? Ne ovat tulleet isoiksi ja vahvoiksi, käymättä päivääkään koulua.

Emilio katseli ääneti poppeleita.

-- Minä tarkoitin -- virkkoi sindaco nopeasti, lieventääksensä sanainsa ikävää vaikutusta -- että se on minun käsitykseni. Sitäpaitsi, kyllä me pidämme huolta luettelosta.

Lepyttääksensä opettajaa hän kertoi antaneensa käskyn, että eheitä ikkunan ruutuja pantaisiin rikkiöinten sijaan Emilion luokkahuoneesen.

-- Haluatteko mitään muuta? -- kysyi hän viimeiseksi.

Ei, Emilio ei tosiaankaan mitään muuta halunnut, vaan meni alakuloisena tiehensä; ajatuksissaan hän näki koulupenkkinsä puoleksi tyhjinä, opetuksen häiriytyneenä ja tarkastajan tyytymättömänä.

Vaan toinen toivomus heräsi hänen sielussaan: harras halu saada selville, miksikä ihmiset, jotka ovat syntyneet alimmilla yhteiskunnan asteilla, mutta kohonneet arvoon itse hankkimansa rikkauden avulla, eivät ainoastaan ole välinpitämättömiä tietojen levittämisestä entisille vertaisilleen, vaan vieläpä, valtaan päästyänsä, taistelevat valistuksen levittämistä vastaan. Emilio ei voinut tätä ilmausta muutoin selittää, kuin että se johtuu heidän luontoperäisestä vastenmielisyydestään asioihin, joita eivät ymmärrä, ja joiden suhteen siis on pakko kysyä muilta neuvoa. Oikeata syytä ei Emilio omin voimin keksinyt, siihen hänellä oli liian vähän maailmankokemusta.

Caminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa yht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa, ylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet, koska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja todistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon halveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin onnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin sentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja turmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä eteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta, kun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän sivistyksensä mukaan.

Niinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja rautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja säästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia loruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja erityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan lapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka kansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei hän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla aina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja tietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät sukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten aarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita paikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään nämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu tuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään ja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli hänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit lorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.

Caminan koulupojat.

Emilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella, että joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa olla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä alttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti työskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi ilolla ensimäistä koulupäivää.

Kahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli saapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan. Niinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä talonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät, tuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan uteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi selvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet saavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä sitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon tahdonvoiman.

Ensimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi ainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten muassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä mainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän myöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta paitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä, nousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä koulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo vastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut raatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin toiselle opettajalle.

Emilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen ystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt kiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei tälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, -- hyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka monasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan samalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa koskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys on menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan -- se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä käytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui, ainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton lempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana muillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken paikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan, toiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion uutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät ensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei sitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä. Kun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan hitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja vakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa suurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: -- Mikäs merkillinen elävä tuo on? -- Emilion menettelytapa pani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan sävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä väärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli hänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan purkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se oikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa elähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja löysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat oppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin hyvin opettamiseen soveltunut.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista oppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet kuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä liikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka ei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja lempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän ollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti naureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi vaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli tarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä varmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden ilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä kainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat kovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa liikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: -- Se saarnaa. -- Mutta tuollaiset olivat kuitenkin pian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan häiritsevästi.

Varsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi teki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin olisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa. Päivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä kasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan ymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin ystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen janoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen, saita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät aamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat toisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun riensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä, vaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja sittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka eleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen hokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä toisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka konsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan selvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio huomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti aavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen ihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.

Don Brunan kodissa.

Emilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli selvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion "ihania toiveita" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on opintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä valoon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki hänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä Marraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät yhdessä "don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä", myöntyi hän ja läksi toisen kanssa ulos.

Dos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo monta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine kasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli melkein unhoittunut.

Oppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä Caminasta ylöspäin.

Autiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana, lämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä piippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta vuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä sisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi tahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa repposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata, vaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta tuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.

-- Tässä hiiden kylässä -- virkkoi Reale -- on häijyjä kielilakkareita, jotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa, selittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton valhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.

Oppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi pientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don Bruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä talonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu navetan viereiseen kamariin.

Vilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta. Emiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä vastaan.

Don Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi sopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa olivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset, posket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa, avosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.