Part 3

Kun he olivat tulleet lähemmäksi, pysähtyi sihteeri, nosti hattuaan ja esitteli Ratti'n opettajattarelle. Sitte hän kääntyi opettajaan, jolle sanoi nuoresta naisesta: -- -- -- lahjoja -- -- -- mielikuvitusta -- -- -- lupaava tulevaisuus kirjallisella alalla.

Emilio luuli huomaavansa sihteerin teeskennellystä huolettomuudesta ja vähän pilkallisesta puhetavasta, että tämä seisoi tytön edessä, jota turhaan oli koettanut liehakoita.

Ujostelematta vastasi nuori nainen: -- Minä en ansaitse niin paljo kiitosta.

Hän ei ollut kaunis, mutta raitis kuin ruusu, jokapäiväiset kasvot, siniset silmät. Ääni ilmaisi jossain määrin itserakkautta.

-- Minkä vaikutuksen on kylä huonoisemme tehnyt teihin? -- kysyi hän Emiliolta.

Tämä haki älykästä vastausta, mutta ei keksinyt vaan sanoi: -- Erittäin edullisen -- -- -- kauniit ympäristöt -- -- -- pieni, miellyttävä kaupunki.

-- Täällä on luonnon-ihanaa, ei muuta -- sanoi nuori tyttö. -- -- -- Ja rauhallisuus -- -- -- on eduksi opinnoille.

-- Mutta pikku neiti -- huomautti sihteeri hymyillen kahdamielisesti -- ei kauan tänne jää rauhaa nauttimaan. Hän piankin Turiniin lentää. Hän ei ole luotu jäämään meidän köyhään kouluumme.

-- Minua ei mikään kunnianhimo aja kaupunkiin -- vastasi opettajatar katsahtaen ylös Alppeihin -- -- -- eikä mihinkään muuhunkaan paikkaan maailmassa. Minä elän yksinomaan pikku tyttöjeni hyväksi.

Hymyellen ja melkein liian syvällä kumarruksella hän sanoi nuorille herroille hyvästi ja pitkitti matkaansa.

Oivallinen tyttö -- sanoi sihteeri, ilman että opettaja saattoi päättää puhuiko hän totta vai leikkiä -- lahjakas, suuri kuvitusvoima. Hänen on tapana panna ajatuksensa paperille, hän haaveilee kedoilla ja on taitava lausuja. -- Ja hän kertoi tytön lyhyen elämänsadun.

Hänen isänsä on härkäpaimen tällä paikkakunnalla. Eräs vanha leskirouva kiintyi tyttöön jo tämän pienenä ollessa, otti hänet luokseen ja antoi hänen lukea opettajattareksi. Kun rouva oli kuollut, palasi hän isänsä ja sisarensa luo. Härkäpaimen oli hulluksi tulla ylpeydestä.

Saman päivän illalla kuuli Emilio, kulkiessaan härkäpaimenen huoneen ohi, kuinka pikku opettajatar luki perheelle ajatuksensa siltä päivältä. Köyhä kansa piti häntä kylän kaunistuksena. Kun hän palasi kotiin muassaan päästökirja Turinin seminaarista, oli kylän "Soitannon Ystäväin" torvisoittokunta mennyt häntä vastaan. Toppo oli hiukan kateellinen veljensä tyttären puolesta, jonka toinen aivan himmensi. Anteeksi annettavaa, mies parka.

He löysivät opettajattaren, neiti Strinatin, pihalla huoneensa edustalla syöttämässä kanoja, joiden hoidolla hän koetti lisätä niukkaa palkkaansa. Hän otti kohteliaasti mutta jäykästi vieraitansa vastaan ja pyysi heitä istumaan penkille.

Neiti Strinatilla oli ohuet, harmaat hiukset, jakaus keskellä päätä, koukkunenä, suun ympärillä ankaruutta osoittava piirre ja siniset silmälasit; pukunsa oli varsin köyhä.

Hän lausui opettajan tervetulleeksi, kysyi seminaarin uutta opetus-ohjelmaa ja osoitti harvapuheisuutensa ohessa selvää ymmärrystä ja jonkinmoista koulusivistystä. Sitte hän äkkiä kääntyi sihteerin puoleen laskeakseen hänen sydämmelleen, että ennen lukukauden alkua ainakin luokkahuoneen kivilaattiaa korjattaisiin; se oli aivan hajallaan, niin että tytöt siihen kompastuivat. Sihteeri näytti suuttuvan siitä, että hän toi valituksensa uuden opettajan aikana; hän lupasi kumminkin ilmoittaa asian.

Se oli -- jatkoi neiti Strinati -- siinä kunnossa jo viime lukuvuoden alussa ja se on siinä vieläkin, pyydän -- hän pitkitti terävämmällä äänellä -- te tiedätte, ett'en enää tahdo siitä muistuttaa, sillä se puhe polttaa kieltäni; mutta ajatukseni on, ett'ei ainakaan tänä vuonna tarkastajan viime varoituksen perästä pitäisi kauemmin sallia semmoista vallattomuutta -- -- -- minä annan asialle oikean nimensä. -- Sitte hän kääntyi Ratti'n puoleen ja sanoi: -- -- Ajatelkaas, opettajatar joka ei koskaan ole edes nähnyt päästötodistusta, pitää kumminkin yksityistä koulua, jossa hän muka opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Ja hän saa käsiinsä talonpoikaisvaimoja, jotka ovat kyllä yksinkertaisia lähettääkseen pikku tyttönsä sinne kouluun ja maksaakseen liran kuukaudessa. Minä en sitä sano siksi, ett'en itse saa tuota pientä maksoa, vaan siksi että se on petosta, jolla otetaan oppilaat julkisista kouluista sinne, missä eivät mitään opi. Olkoon kylläksi kun kerron, ett'ei heillä ole edes istuinpenkkejä; opettajatar pitää kirjan polvellaan, lapset ovat ympärillä polvillaan ja lukevat siitä.

Sihteeri oli hämillään ja sanoi opettajattaren liioittelevan.

-- Ettäkö liioittelen? -- huudahti neiti Strinati. -- Mutta koko paikkakuntahan sen tietää! -- Ja kääntyen opettajaan hän pitkitti: -- Ja kuinka hän sitte kuria pitää, tuo nainen. Teidän tulee vain tietää, että hän rangaistukseksi antaa heidän kielellään tehdä ristinmerkin lattiakiviin, ja isompia lapsia näpäsee sormustin sormessa keskelle otsaa; -- jaa, totisesti, kaikki hänen oppilaansa ovat merkityt ja tunnetaan kadulla. Ja sinne ne menevät! Huomatkaa, että tarkastaja, joka ensimäisenä vuonna ei tiennyt asiasta mitään, tänä vuonna on käskenyt sulkea koulun. Kyllä kai! Hän oli tuskin selkänsä kääntänyt, kuin koulu taas avattiin. Voitteko väittää, ett'ei se ole totta? -- kysyi hän sihteeriltä.

Tämä haki vastausta. -- Se on totta eikä ole totta -- hän vastasi nousten hämmästyneenä ja suutuksissaan; -- minä sanon: se on koulu eikä ole koulu; siellä opetetaan vähän katkismusta ja vähän ompelemista -- -- --

-- Siellä opetetaan -- keskeytti opettajatar -- kaikkea, mitä ei pidä opettaa, ja siellä nauretaan sekä oppikursseille että tarkastuksille. Se on yksityiskoulu, ja siinä kyllä, loiskasvi -- -- --niinkuin tarkastaja sitä nimitti, syöpä, joka kansakoulua kalvaa. Tahdotteko, että sanon vielä yhden totuuden; mitä vasten tätä kärsitään vastoin lakia ja meitä muita, jotka opetamme, niin -- -- -- Mutta te sen tiedätte paremmin kuin minä; turhaa on, että teille sitä sanon.

Totuus, jonka Ratti myöhemmin sai tietoonsa, oli seuraava: puheena oleva nainen, vanha talonpoikainen vaimo, joka ei osannut aakkosia enempää, oli Toppo herran sisar; tämä suvaitsi hänen opetustointansa päästäksensä häntä elättämästä.

-- Kun kaikki harkitaan -- vastasi sihteeri kohottaen olkapäitään -- -- niin asia ei minuun kuulu! -- Jättäessään hyvästi, koetti hän lepyttää neiti Strinatia ja sanoi luulevansa yksityiskoulun jäävän tänä vuonna avaamatta.

-- Mutta lapsethan ovat jo alkaneet siellä! -- huudahti opettajatar ja katsoi harmistuneena häntä suoraan silmiin.

-- Nähkääs, se tulee suljettavaksi ennen joulua -- sanoi hän ja taputti opettajatarta olalle. -- Mutta kuinka on mahdollista, että malliopettajatar semmoinen kuin neiti Strinati, kaikkien kunnioittama ja arvossa pitämä, suuttuu moisesta turhasta!

-- Oh, älkää jäniksenjalalla pyyhkielkö, toinen vastasi, ja kohteliaasti tervehtien Rattia jäähyväisiksi hän palasi kanojensa luo jättäen kokonaan huomaamatta toisen herran kumarruksen.

Päästäksensä kaikista selityksistä, sihteeri meni oitis kirkkoherran taloon, joka oli vastapäätä, kirkon vieressä. Portaissa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi opettajalle, silmää iskien: -- Laittakaa niin, että tulette Perpetuan suosioon, hän on yhdeksän vuotta palvellut Toppo'lla -- -- -- ja -- -- lisäsi hän nauraen -- -- pyrkii koulun naistarkastajaksi.

Kirkkoherra oli kahdeksankymmenen vuotias ukko, käyrä kuin puolikuu. Hänen kurttuiset kasvonsa ilmaisivat ääretöntä väsymystä ja suurta hyvyyttä sekä kertoivat sielusta, joka aina oli karttanut juonia ja riitoja. Koska hän ei tietänyt mitä puhua nuorelle opettajalle, kysyi hän kuinka vanha tämä oli, milloin vanhempansa olivat kuolleet, missä iässä siskonsa olivat, ja nyökähytti päätään vastauksille, juuri kuin ne olisivat olleet perin älykkäitä arvosteluja. Sitten puhui kirkkoherra kauan ja hyvin lempeästi riidasta, joka oli syntynyt edellisenä sunnuntaina ennen erästä lastenkodissa vietettävää juhlaa, kun näet nunnat olivat ottaneet varakkaitten lapsilta hienot vaatteet ja panneet ne niiden ylle, joiden oli määrä juhlassa lausua runo. Hän puolusteli sekä nunnia että raivostuneita äitejä. Ratti ymmärsi oitis, ett'ei tämä hyvä Herran palvelia tuottaisi hänelle koskaan minkäänmoisia ikävyyksiä ja vaikeuksia. Sitävastoin tunsi hän selittämätöntä levottomuutta nähdessään kirkkoherran Perpetuan, joka oli kuudenkymmenen vuotias ämmä, pitkä kuin humalariuku ja lattea kuin lauta. Perheen emännän varmalla ryhdillä, toinen käsi puuskassa, hän seisoi suorana isäntänsä vieressä. Emilio oli kuullut sanottavan, että pappien talouden hoitajain oli tapana sekaantua koulun asioihin, ja nämä kuivat, riitaisat kasvot, jotka häntä tarkastellen katselivat, näyttivät juuri tuommoisen "kaiken kaikessa" kasvoilta. Heidän tultuaan ulos kadulle, näkyi akka vielä ikkunassa. Epäilemättä oli hän asettunut sinne katsomaan, nostaisiko uusi opettaja lakkiansa kirkon ohi kulkiessa.

Nyt oli Ratti'lla enää tuttavuus tekemättä toisen opettajan, don Lerin kanssa, joka asui koulurakennuksessa, missä kunta oli hänellekkin huoneen määrännyt; mutta siihen hän ei tarvinnut sihteerin apua. Opettaja Leri tuli hänen luokseen illalla, kun hän oli palannut sindacon päivällisiltä.

Juuri kun Emilio muistissaan toisteli päivän tapahtumia, istuen valkoiseksi sivutussa, yhdellä kadulle päin antavalla ikkunalla sekä ruohoiseen pihaan avautuvalla luukulla varustetussa kammiossaan, kuuli hän ovelle koputettavan. -- Kuka siellä --- hän kysyi. Täyteläinen ja sointuva ääni vastasi: -- Toveri.

Vieraan ensi näkeminen vaikutti Emilioon masentavasti. Ei hän ollut iässään nähnyt niin majesteetillista pappia, kauniine, vakavine, sydämmellisine pispankasvoineen. Leveä otsa, pystysuora syvennys keskellä, ilmaisi ajattelijaa. Hän oli pikemmin isoluinen kuin lihava, ja hiukset olivat aivan mustat, vaikka hän lähentelihe viidettäkymmentä. Emilio kysyi kohta itsekseen, kuinka semmoinen mies ei ollut muuta kuin kansakoulu-opettaja.

Istuttuansa sen tapaan, joka ei aio kauan viipyä, ojensi pappi hänelle kättä, lausui hänet arvokkaalla sydämmellisyydellä tervetulleeksi ja ilmoitti mielipahansa siitä, ett'ei Emilio olisi vuotta kauemmin Garascossa, sekä toivoi heidän tekevän yhteisiä kävelyretkiä -- joskus.

-- Kuitenkaan ei iltaisin -- lisäsi hän vakavasti -- silloin en mene ulos. -- Sitte hän mainitsi monena vuonna käyttäneensä kaiket illat keskeymättä työhön, jota oli alkanut jo nuorukaisena ja jonka tähden hänen piti paljon lueskella.

Emilio kysyi, olisiko ehkä sopimatonta tiedustaa teoksen nimeä -- -- --

-- Uskonto ja koulu -- vastasi pappi vaatimattomasti, nousi ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Sitte hän pitkitti totisella äänellä: -- Minä asun vanhan sisareni kanssa. Jos voin olla teille joksikin hyödyksi -- päivisin -- niin tiedätte, missä asun. Olette aina tervetullut. Minä pyydän, pitäkää minua, ikämme erotusta katsomatta, ystävänänne.

Lerin leveä ajattelian-otsa kumartui, hän meni takaperin ulos ja sulki varovasti oven. Ratti oli hurmaantuneena. Tämä oli varmaankin kaikista kunnian-arvoisin ja syvämielisin ihminen mitä hän sinä päivänä oli oppinut tuntemaan, ja olisi tarpeellisena vastakohtana keveämieliseen sindacoon ja kaksimieliseen sihteeriin. Hän oli tarjoutunut ystäväksi, vaikka olisi voinut esiytyä opettajana nuoremmalle kumppanilleen. Emilio kuvaeli mielessään mitä tietojen ja hyvien neuvojen aarteita hän löytäisi tästä erinomaisesta miehestä, joka, voidaksensa paremmin antautua tutkimuksilleen, tyytyi asumaan yksinäisessä kylässä, ja joka ehkä omaavoittoa pyytämättä eleli ajattelian puhdasta elämää, etäisintäkään kunnianhimoa tuntematta.

-- Ylimalkaan on ensimäinen päivä ollut hyvä -- päätti Emilio. Olkoon jatko samanlainen.

Ensimäiset opetustunnit.

Koulu avattiin Lokakuun 5 päivänä. Emilio oli otettu ensi luokan opettajaksi, mutta odottamatta hän sai toisenkin luokan niskoilleen. Innokas kun oli, ei hän kieltäytynyt.

Hänellä oli yhteensä viisikymmentä oppilasta. Ensimmäinen vaikutus, jonka nämä häneen tekivät, ei tosiaan ollut edullinen; tuntui kuin näihin verraten seminaarin mallikoulun kaikki oppilaat olisivat olleet pieniä hienoja herrasmiehiä. Täällä useimmat olivat talonpoikaislapsia. Kömpelösti muodostuneet päät, harmaan, lian-keltaisen tukan verhoamat; päivettyneet kasvot, jotka muistuttivat perunoista tahi huonosti paistuneista kakuista; moni ilman sukkia puukengissä tahi nauhattomissa pieksuissa, puetut valkaisemattomiin paitoihin, joiden avonaisesta rinnuksesta rinta ja vatsa paistoi, yllään kauhtuneet pumpulinutut, jotka haisivat väkevästi heinälle. Useimmilla oli kirjansa kaulan ympäri riippuvassa repalaisessa laukussa, jota kantoivat tunnillakin. He tulivat kouluun kasvot ja kaula röhnäisinä, vaatteet mullassa ja oljen korsissa; tuuppien ja sysien hakivat paikkansa. Sitte istuivat sormet suussa, raappivat päätään, syhyttivät rintaansa ja kainaloitansa, tahi pyyhkivät hikisiä kasvojaan musteisilla sormilla, jotta pian näyttivät sepän-oppilailta. Muutamat käärivät housunsa puoli sääreen, juuri kuin olisivat aikoneet joen yli kahlata; toiset nostivat alastomat polvensa pöydän reunaan; jotkut pureksivat nälkäisinä kaulassaan riippuvaa nahkahihnaa; eräs pudotti puukenkänsä suurella rytinällä maahan ja yksi kaivoi varpaitaan.

Opettaja tunsi ensi kerralla inhoa näitä pikku porsaita kohtaan. Heissä oli tulevien rosvojen ja tappeliain mallikuvia, oikeita marakatteja, joita opettajan mielestä olisi ollut kuukausi häkissä pitäminen ennenkuin pääsivät koulupenkille. Asia kävi hullua hullummaksi, kun hän huomasi, ett'ei edeltäjällään lie ollut mitään valtaa oppilaittensa yli, sillä toisen luokan pojilla, entisen opettajan kasvateilla, oli kaikilla ikäänkuin perhepiirteenä jotain julkeata ja lurjusmaista silmissään ja osoittivat todella suuria taipumuksiakin siihen suuntaan. Näin ollen hänen asianaan oli ennen kaikkea tehdä mitä edeltäjänsä oli laiminlyönyt ja, jättäen tiedollisen kasvatuksen syrjemmälle, ensiksi saada oppilaistaan ihmisiä. Siihen vaadittiin ankaraa työtä. Mutta vielä oli hänen rakkautensa lapsiin palava, hänen innostuksensa opettajatoimeen tuore, ja yksin tuo ajatus, että oli saanut tämmöisen raaka-aineen muodosteltavakseen, kiihoitti siihen määrään hänen itsetietoisuuttaan ja oman etevyytensä tuntoa, että hän suurella innolla aloitti toimensa.

Mutta, hyväinen aika, kuinka paljo vaikeampaa tuo oli kuin hän oli saattanut ajatellakkaan! Ensi alusta alkain oli hänen taisteleminen lyijynraskasta hitaisuutta vastaan, joka oli huomattavana ei yksin lapsissa, vaan pienimmässäkin pikku asiassa. Hän oli vilkasluontoinen ja tahtoi kaikessa toimia reippaasti; mutta kaikki kävikin kylän muun elämän tahdissa, s.o. kauhean hitaasti. Puoli yhdeksän aamulla oli koulun kelloa soitettava, mutta se soi aina myöhemmin. Viimeisen kellon lyönnin kai'uttua nähtiin kaksi poikaa siellä, kolme täällä, joku kauempana, kaikki liikkuivat etanoina eteenpäin; ennen yhdeksää ei koskaan ollut koko joukko koolla. Ensimäisinä päivinä muutamat pienemmistä pojista eivät tahtoneet astua sisään kouluun muuten kuin ihan viimeisinä ja pysähtyivät senvuoksi kauhistuneina ovelle. Emilio sai sittemmin tietää, että hänen oli vanhempia kiittäminen tästä omituisesta mielialasta, sillä nämät olivat vuosikausia käyttäneet opettajaa mörkönä voidaksensa pitää lapset kurissa ja alati hokeneet: -- Malta, kunhan kouluun tulet! -- Koulussa sulle opettaja kyllä antaa! -- Pienet lapset olivat vastahakoisia, sillä he pelkäsivät korvapuusteja ja kepin-iskuja. Sitäpaitsi useat tulivat kouluun ilman kirjoja ja vihkoja, ja sanoivat, vanhempainsa opettamina: -- Kunta ei ole meille vielä niitä hankkinut! -- ja he tahtoivat kirjat ilmaiseksi, vaikkakin heillä olisi ollut varaa ostaa. Emilio aivan kauhistui, kun ensi kerran luetti toista luokkaa, nähdäkseen kuinka pitkälle olivat ehtineet. Lapset lukivat, ei ainoastaan itse ymmärtämättänsä sisällystä, vaan niin, että opettajakin töin tuskin ymmärsi. Hänestä tuntui ikäänkuin eivät olisi lukeneetkaan itaalian kieltä, vaan jotakin vierasta, karkeata murretta, ja häntä halutti pistää sormi heidän suuhunsa koetellakseen mitä pureskelivat, kun niin mongersivat itaalian ihanata kieltä. Huoahtaen sanoi hän itsekseen: -- Minun on siis alkaminen ihan alusta! -- Hän ajatteli, katkerasti hymyellen, ylihallituksen pitkiä julistuksia, joissa komealla kielellä käsketään opettajien valvoa ääntämisen puhtautta. Puhtautta! Ensin kai heille oli opettaminen ihmisten tapaista ääntämistä.

Uusia vaikeuksia ilmaantui. Emilio kyllä tiesi, ett'ei kukaan tule seminaarista kypsyneenä opettajana ja että kaikkien täytyy pitkäin kokemusten kautta harjaantua; mutta häntä hämmästytti monet odottamattomat vastukset, vaikeammat kuin oli aavistanutkaan. Hän käsitti oitis, että hänen, saadakseen pienemmät oppilaat itseään ymmärtämään, piti puhua heidän murrettaan; isommat oppilaat eivät senvuoksi oppineet mitään suurimmalla osalla äidinkielen tunneista. Tämä kaksiosastoinen luokka teki opetuksen kahta vaikeammaksi, antoi ainoastaan puolen tuloksen ja oli kurinpidon suhteen kolme vertaa tavallista väsyttävämpi; kun hän opetti yhtä osastoa, kävi toinen levottomaksi, joka taas häiritsi edellistä. Mitä ensi luokkaan tulee, hän katkeruudekseen havaitsi todeksi, mitä seminaarissa ollessaan jo oli oppinut: että se luokka on raskain hoitaa juuri siksi, että opettajan on vaikea saada sitä itseänsä ymmärtämään. Hän rupesi jo pelkäämään olevansa yksi niitä, joilla oli suuri taito hoitaa keskiluokkia, vaan jotka eivät koskaan edes keskinkertaisesti onnistu pikkuisten kanssa; kun taas toiset, vähempilahjaisetkin, ovat kuin luotuja pienten lasten opettajiksi. Koska hän luontonsa taipumuksesta lausui muistutuksensa ja moitteensa tyynesti ja perinpohjin saadaksensa oppilaansa itse älyämään virheensä, ja niin vaikuttaakseen ymmärryksen kautta heidän sydämmeensä, täytyi hänen joka kerta keskeyttää opetus ja siitä syystä sitte lisäksi tehdä yleisiä muistutuksia, pitääkseen tarkkaavaisuutta vireillä. Hänen täytyi tunnustaa varsin perustetuksi tuo kasvatusopin-opettajan ehdotus, että eri koulu olisi asetettava huonolahjaisia oppilaita varten. Hänellä oli molemmissakin luokissa semmoisia vähempilahjaisia, jotka, vaikka hyvin opinhaluisia, pakoittivat opettajaa loppumattomasti toistelemaan mitä oli sanonut. Ehtimiseen pienimmät oppilaista ilmaisivat niin suurta tietämättömyyttä elämän jokapäiväisimmistä asioista, että opettajan täytyi käyttää paljo kallista aikaa niin sanoakseni ihmisen luomiseen, ennenkuin saattoi ruveta koulupoikaa muokkaamaan. Pikkupojista moni ei esimerkiksi tiennyt liikanimeään, ja ristimänimestäänkin vain jonkinmoisen väärennyksen. Muudan, joka ei tietänyt äitinsä nimeä, vastasi, opettajan kysyessä kuinka isän oli tapa nimittää äitiä: -- Kuules sinä -- semmoisella muodolla kuin todella olisi luullut tätä nimeksi.

Voidaksensa opettajansa antaman ohjeen mukaan yksilöllisesti kasvattaa oppilaitaan, rupesi Emilio tutkimaan isompain luonnetta. Hän sitä varten teki kirjallisia muistiinpanoja vihkoon, jossa eri sarekkeihin oli merkitty: luonne, lahjat, kehitys, tunne, taipumus j.n.e. Mutta kuinka kauhealta työltä tämä jo alussa tuntui! Näyttipä siltä, kuin melkein kaikki olisivat vaistomaisesta vastahakoisuudesta koettaneet peittää luonnettansa; kaikissa oli huomattavana jotakin umpinaista ja vastahakoista, kaikki olivat hänen mielestänsä yhtäläisiä. Ei hänen onnistunut saada tietoja perheoloistakaan; kun ei kysymys koskenut koulua, ei enää vastattu. Paitse tätä kohtasi odottamattomia vaikeuksia opetuksen muodollisessa puolessa: kun oli yksinkertaisia asioita tekeminen havainnollisiksi, kun tuli vastata kolmen neljän poikaveitikan odottamattomiin kysymyksiin, ne kun muka halusivat kuulla eräitten sanain merkitystä; kun oli vaihtaminen aineita eri osastoilla synnyttämättä epäjärjestystä, tahi esittäminen asioita niin, että tarkkaavaisuus vallitsi koko luokalla eikä aikaa mennyt hukkaan. Kaikkea tätä hän koetti, mutta se kävi hitaammin ja sekavammin sekä tuotti vähemmän tuloksia kuin hän oli odottanut. Häntä vaivasi myös sama kiusallinen tunne, jota kaikki nuoret opettajat ensi alussa enemmän tahi vähemmän saavat tuntea ja joka kauemminkin kiusaa muutamia: jonkinmoinen tuskallinen ujous kaikkien noiden häntä seuraavien silmäparien edessä, sama tunne, joka vaivaa äsken nimitettyjä nuoria luutnantteja heidän ensikertaa esiintyessään joukkonsa edessä; ujous, joka saa alkunsa luulosta, että opetettavat odottavat huomaavansa epävarmuutta, kokemattomuutta tahi virheitä johtajansa käytöksessä. Paljon hänellä oli vielä opittavaa ja koetettavaa! Mitäpä varsinaista hyötyä hänellä oli kaikesta siitä järjestymättömästä tiedosta, jota oli seminaarissa päähänsä ajanut?

Ansa.

Vähitellen Emilio tottui kylän elämään. Hän meni joskus iltaisin torin varrella olevaan kahvilaan, jonne sindacon ystävät kokoontuivat, tai Valkoisen ristin ravintolaan, joka oli tämän vastustajain kokouspaikkana, ja tutustui näissä paikkakunnan päähenkilöihin. Mutta kaikki olivat niin kiintyneinä korttipeliinsä, että töin tuskin malttoivat kättä antaa likeisimmille ystävilleen näiden sisään astuessa, ja opettajasta, kun kerran olivat hätäisesti tervehtineet, eivät sen koommin vähääkään välittäneet. Hän ei tuosta pahastunut, sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin saada olla rauhassa. Sitäpaitsi vihkojen korjaamiset ja valmistukset tunneille veivät häneltä illoin lähes kaiken ajan. Lisäksi tuli, että kylä öisin, jos ei kuu paistanut, oli niin pimeä, että opettaja, kuten moni muukin, pysyi kotona, kun pelkäsi ulkona saavansa kolauksia.

Melkein joka päivä kohtasi Emilio koulun portaissa tahi käytävässä don Lerin, joka kohteliaasti tervehti ja puhui muutamia sanoja; vaan kun Emilio huomasi don Lerin aina syviin ajatuksiin vaipuneeksi, ei hän tahtonut häntä pidättää. Näin Emilio yhä edelleen eleli yksinänsä.

Mutta pian hänen oli pakko jättää yksinäisyytensä.

Joka kerta kun Emilio kohtasi Toppo'n, sanoi tämä ystävällisesti, silmää vilkuttaen: -- Herra Ratti, kotonani teitä aina odottaa pullollinen viiniä. -- Koska hän pelkäsi, että Toppo lopulta suuttuisi hänen tulemattomuudestaan, päätti hän kerran lähteä Toppo'n luo. He tyhjensivät viinipullon. Tarkastusmies ikävystytti häntä loppumattomilla puheilla kunnallisista asioista; sittemmin antoi hän opettajan puhua koulusta, nyökäyttäen myöntäväisesti päätään hänen aatteilleen. Opettajasta oli niin ihmeen hauskaa saada puhua näistä asioista, että hän, kun uudelleen sinne pyydettiin, meni oitis. Toppo'n tapa johtaa keskusteluja oli aina sama; hän alkoi jonkinmoisella oppineella esitelmällä aineesta, johon itse oli hyvin perehtynyt, ja antoi sitte opettajan puhua mielin määrin opetusasioista. Emiliosta tämä seurustelu tuntui hauskalta, mutta hän ihmetteli veljentytärtä, joka ei koskaan avannut suutaan, vaikka oli puhe häntäkin niin läheltä koskevista asioista. Sitäpaitsi häntä rupesi vaivaamaan tytön yksipintainen äänettömyys ja opettajaan aina suunnattu, teeskenteleväinen katse.

Neljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka herättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta kunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain rinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja opettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen ja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli kylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä molemmat. -- -- -- Vai niin -- ajatteli Ratti -- olisinkohan minä siihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se tarkoituksena? -- Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi katseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta. Vielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin, joka kysyi: -- Te käytte siis Toppo'n perheessä?

Opettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.