Part 29

-- Tuo kauhea tutkintolautakunta saapui kello 10 aamupuolella. Valitettavasti oli rehtorin muoto juuri semmoinen, joka suuresti muistutti nunnaparkojen hourekuvista. Hän oli harmaahiuksinen rakuunakapteeni, viikset isot, mustat, nenä korkea, katse tuima ja ääni ankara. Häntä seurasi mitättömän, puisevan näköinen voimistelun-opettaja sekä tarkastaja, joka kaikeksi onneksi oli varsin hauskannäköinen, lihava ja kaikille kohtelias. Tutkinto pidettiin isossa, tyhjässä huoneessa, johon tilaisuutta varten oli ripustettu kaksi ristiinnaulitun kuvaa. Heti alussa rehtori suuttui huomatessaan nunnain liikanaista ujoutta ja abedissan säikähtyneen muodon. Viimeksimainittu näytti siltä, kuin olisi tulisilla hiilillä kulkenut, aivan kuin sinne olisi tultu vartavasten hänen luostariaan häpäisemään. Rehtori teki kysymyksensä niin kiivaalla äänellä, että tutkittavat joutuivat aivan tolaltaan; toiselle toisensa perästä hän sanoi: -- Älkää toki pelätkö! Minä olen ihminen enkä mikään kummitus. Mitä teihin on ajettu? -- hän lisäsi mulkoillen abedissaa. Mutta pahinta oli vapaitten liikkeiden tekeminen. Kun abedissa näki rukousnauhain toisiinsa sekaantuvan, vapisi hän kuin olisi nähnyt jotain pyhää saastutettavan. Rehtori oli erittäin tarkka marssimisen suhteen, ja kun sitä liikettä tehtiin, kävi hän kärsimättömäksi siitä ett'ei jalkoja näkynyt ja huusi vihaisesti: -- Mutta nostakaa toki hiukan hameitanne, että voin nähdä kuinka liikutte! -- Abedissa sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä: -- Tuo on sopimatonta! -- Onneksi rehtori ei hänen sanojaan kuullut. Jos ei noita huolistuneita nunnaparkoja olisi käynyt sääliksi, olisi heitä todella ihastuksekseen katsellut, niin suloisia olivat juuri ujoutensa tähden siinä voimistellessaan, vapisten ja punastuen valkoisten huntujen alla. Aivan selvästi huomasi missä tuskassa olivat, ja tarkastaja käänsi pois kasvonsa, ett'ei silmäyksillänsä lisäisi heidän tuskaansa. Äkkiä sanoi rehtori minulle karkeasti:

-- Tehkää muutamia kysymyksiä vartalon pyörityksestä!

Näitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan sanoi korkealla äänellä, kalveten: -- Pyydän anteeksi, mutta tämähän voi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. -- Vartalon pyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin harmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään osoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut monelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi, hyvästi heittäessään: -- Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa rouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä. Neuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte apteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. -- Abedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei pistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin iloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet toisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana päivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.

-- Kummallista! -- huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin kuunnellut serkun kertomusta. --- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon sinisilmäisen pikku nunnan marssivan.

Nämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan hän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:

-- Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin nunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!

Lopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista pitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen huoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin, heidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät saaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin silittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän liikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta hellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat hänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi itkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi, osoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin hänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa saisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona häneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä keräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja, rukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki eivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin, joka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki nunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin. Sen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt mitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää; heidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen kiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama "voi hyvin", joka tukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.

-- Ja nyt -- virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka kyyneleet silmissä kiilsivät -- lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada haltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa siirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen pienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat luokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon -- -- -- Hauskaa lienee nähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja hajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin näkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille ilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.

Kuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka voisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas intiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi seurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: --- Minä olen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta maailman luomisesta!

Mutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. _Diario de los maestros_ lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren tulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu siitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli valmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa levitettyjen purjeitten varjossa.

-- Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa -- päätti hän puheensa -- laivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,' missä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset polvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka tiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!

Liikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli nuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja myötätuntoisesti.

-- Siitä kaikesta ei tule mitään! -- sanoi kohteliaasti herra Goli. -- Jonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät Euroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.

-- Ei -- vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti -- minun aikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi vaimoksi.

Äkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen iloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata naimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias vuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli jonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa rakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja kirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin luettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita kirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen kauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa, koska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies vasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun näet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin paljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada hänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin pahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan poltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun opettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen toista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat sanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli rakastanut.

-- Entäs toinen kosija? -- kysyivät pöytätoverit.

-- Toinen kosija -- naurahti opettajatar -- oli paljoa nuorempi.

Se oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän vuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt hänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen, jossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle palkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet naisivat.

Kaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin tunnustuksiin.

-- Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut -- sanoi hän. -- Vielä on yksi kertomatta.

-- On kyllä -- vastasi toinen leikillisesti -- Brillan sindaco, joka ilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset käyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.

-- Ei -- sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä -- ei nyt ole kysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.

Opettajatar punastui ja tuo viittaus näytti häntä pahoittavan.

Edellisenä vuonna hän jonakin heikkona hetkenä oli kertonut rouva Golille tapahtuman Turinin ajoilta, jossa oli ollut voimistelua oppimassa. Voimistelu-opiston viereisen kasarmin upsierit olivat ottaneet tavaksi odottaa häntä opiston portilla. Rehtori, kun sai tämän tietoonsa, valitti kenraalille ja sen perästä upseereja ei näkynyt. Mutta yksi heistä, nuori kaunis mies, joka oli tavattomasti hänen näköisensä, niin että olisi voinut veljeksi luulla, oli mieltynyt häneen -- ja jättänyt jälkeensä sydänhaavan, joka ei vieläkään ollut umpeen mennyt.

Herra Goli muutti heti puheen-ainetta, huomatessaan kajonneensa arkaan kohtaan.

-- Lyhyesti, neiti kulta -- hän virkkoi leikillisesti -- niin totta kuin minulla on kaksi silmää päässäni, te ette tule Amerikaan menemään. Ensi vuonna näihin aikoihin olette lakanneet olemasta opettajana.

-- En -- vastasi hän surumielisesti -- koulu on tarkoitusperäni. Minä en vaan tahtoisi elää niin kauan, ett'en jaksaisi olla opettajattarena enään. Siitäpä en luule pelkoa olevankaan. Minä menen koulusta suoraan kirkkotarhaan. -- Nousten pöydästä hän iloisesti lisäsi: -- Minulla on toivomuksia kuoloanikin seuraavien päivien suhteen.

Hänen ihanteenansa oli kuolla etelä-Itaaliassa, Ligurian rannikolla, missä aurinko ihanasti helolttaa; hän toivoi pienten oppilaittensa saattavan häntä hautaan; mutta heidän tuli olla iloisia, kulkea kukkasvihkot käsissä ja laulaa erästä ensimäisen lukukirjan laulua, jota hän heille opettaisi. Hän oli haudattava, lasten viime ainekirjoitukset sylissään, ja hautakivelle oli piirrettävä sanat, jotka Valentin Friedland lausui vähää ennen kuolemataan: -- _Lapseni, minua on kutsuttu toiseen kouluun_.

Tätä sanoessaan hänen sydämmensä täyttyi vilpittömällä, hartaalla ilolla ja sitä kesti koko matkan asemalle saakka, jonne Golin herrasväki ja Emilio häntä saattoivat. Hän pysähtyi katujen kulmissa ja osoitti katulyhtyjen valossa päivänvarjostimellaan laivayhtiöitten ilmoituksia sekä näytti eräässä laivankuvassa sitä paikkaa laivan peräkannella, missä hän aikoi iltansa viettää. Sitten lausui muistosta Brillan sindacon sonetin sekä oman vastauksensa. Hän matki ligurilaisten koululasten ääntämistapaa. Lopulta kertoi kepposestaan, jota oli kylissä käyttänyt saadakseen liikkeellä olevia juorupuheita vaikenemaan. Hän rupesi oitis, kun huomasi itseänsä moitittavan siitä, että antoi jonkun ihastella itseään, laajasti ja tarkasti asiasta puhumaan. Juoruaminen lakkasi paikalla, mutta sen sijaan häntä soimattiin kerskailijaksi.

-- Oh -- hän huudahti -- minä olen aika valtioviisas!

Rautatievaunuista hän vielä puhui ystävilleen, hymyellen kyynelsilmin: -- Kuulkaas, katsokaa minua tarkoin, sillä kun palaan Amerikasta, ette enää tunnekkaan. Olen silloin paljoa tummempi, puhun espanjan kieltä ja intiaanilainen kamarineitsyt kulkee perässäni. Saatte nähdä, saavutanpa onneni. Menen naimisiin uljaan _estancieron_[17] kanssa ja me perustamme mallikouluja _gauchoille_.[18] _Buenas noches_, ystäväni! _Buenas noches!_[19]

Camina.

Ensimäinen tuttavuus.

Emilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä aina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne virheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden elämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei ainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.

Ajaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit varjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa, hän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne sormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa viran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja yhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin voidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse koulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi hauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän päätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä hakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta uskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan sammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen taivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja ikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea haamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi ensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.

Koska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä viran-omaisten puheille, ajoi hän _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan, tilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon huoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar kauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet toisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen jonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän pojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen jälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen siinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen neljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta ruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää suustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen saatuaan, hän esitteli itsensä: -- Giuseppe Reale, ensimäisen luokan opettaja -- ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän toiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan sanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys ilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin huomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä puhuakseen ymmärrettävästi.

Jo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: -- Vai niin, tekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? -- -- -- Kuinka kauan olette olleet? -- -- -- Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä aika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis -- -- -- ajan hukkaa siitä puhua.

Reale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut, ett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta hänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä poikansa "kansan kasvattajana" ja oli tosiaankin oikeaan osannut! Kokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman vähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei kumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin kokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: -- Pienissä kunnissa näet _sielun hengityselimet_ kaipaavat happea. Hämmästys, joka näitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata suuresti huvittavan.

Pitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi: -- Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan, joka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta -- -- -- he vihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi -- -- -- ollakseni aivan puhumatta heidän rehellisyydestänsä -- -- --

Kauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän kertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja, oli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli paras, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi matalalla äänellä: -- Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin -- kohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen kattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.

Caminan kylä.

Caminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä tuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni isoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi pieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä puolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden, leviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka. Kylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu muutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli täynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli vilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin ilmaa.

Emilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan toisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli kunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe; yläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.

Metsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja kulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana Emiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan metsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla, joita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio piti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat vilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan, vaan olivat poissa kotoa koko päivän.

Ensi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän otti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän oli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja viinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen kasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli tavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä. Oitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan, ja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.

Kun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin, näytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät olisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena nokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion kunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian haihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle luokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän, neliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä asevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia, poikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita huojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi monilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja Emilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä, mutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: -- Täällä voisi tietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan kreivinpoikia.

Suvaitsevainen kirkkoherra.

Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään kirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän hyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin papereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja sukkapuikkoja.

Emilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko kirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä vaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä rauhaan.

Kirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty, oli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he "pitävät Itaalian puolta". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen puolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta, mustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta kummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen kohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan tarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä hyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.

Tästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä ja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat. Hän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski leikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän ei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa keskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi pulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa hän piankin toi mielilauseensa esiin.

-- Uskonto -- sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden etusormeen -- ja isänmaa -- hän tarttui pitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea yhdistettyinä ja lisäsi: -- Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä -- -- -- aina yhdessä.

Näin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa enemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet väkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena semmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos toiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää kieltä, tuli hän pahoille mielin. -- Hänestä pidettiin paikkakunnalla. Ylioppilaat nimittivät häntä _isänmaalliseksi luikerteliaksi_ ja pitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen häntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista sormi-temppua: -- Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin oli tapana juoda) liitossa -- -- -- yhdessä -- -- -- aina yhdessä! siksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.

Opettajatar, neiti Pedani.

Samana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio raatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta hämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä hän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan naaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset hiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin hapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi ja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä erottaa.