Part 28

Kirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota petollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän kertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja mitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja rikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni ojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes kaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan omistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän silmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee pahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.

Näitten ihmisten ilkeys -- kirjoitti Lerica -- on suurempi kuin ajatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat pojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka tiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia, saattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin narrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin _Roiston_ poika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka luultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka hänet oli maailmaan laittanut. -- Herra opettaja, mitä merkitsee sana sekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. -- Se merkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä -- vastasin minä -- sinä ja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. -- Siitä päivin ei kysymyksiä sen koommin tullut.

Lerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, _Lurjus_, jonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja sitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi seikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut, samalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä ilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska, siivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään kiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti lakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut mitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri se häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi tahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän pakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että he kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset, Vainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut likaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä ruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti lakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja kirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä hän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä tullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä tuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän tunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä kumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie vihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet ja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla, samanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä katseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä, tuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä olemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä näkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi ollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän oli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko perheen ilmaan.

-- Kuitenkin sanotaan -- pitkitettiin kirjeessä -- ett'ei poikia saa lyödä! -- Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän opettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä rottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan, ja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta sehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin puolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja tekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki koulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei ollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan luontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin saisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs pojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: -- Menkää matkaanne' -- Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen pyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan pesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.

-- Menkää matkaanne! -- näin kirje päättyi. -- Kyllä minä menenkin, sen roskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen saanut kostaa teille pahat tekonne. -- Lerica kertoi, että hänellä tukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän itsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa tähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota kaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun johdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla hyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen ja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin. Tämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä kulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, "vapisi koko kunta". Kuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota ilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa. Jälkilisäyksessä oli: -- Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden vuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut _omalla kustannuksellani_ matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen _Roisto!_

Hyvästi!

Lerican hauskan kirjeen jälkeen ja saatuaan määräyksen uuteen paikkaan Caminassa, kuluivat Emilion päivät jokseenkin yksitoikkoisesti vuoden loppuun.

Vaikka Emilio oli paljon kärsinyt Altaranassa, jätti hän kuitenkin paikkakunnan tuntien suurta kaipuuta, varsinkin rakastettavan naapurinsa tähden; sillä Emilion myötätuntoisuus, rakkaus ja ihaelu sekä kaikki muut tukahutetut tunteet heräsivät jälleen sydämmessä eron hetken lähestyessä. Opettajattaren isä oli jo kuukauden päivät maannut hyvin huonona viimeisillään ja tänä surun aikana oli hänellä taloudellisissa toimissa apunaan sekatavarankauppiaan pieni ystävällinen tyttö sekä tuo kukkia tuova oppilas; ja joka ilta, kun tyttöset sanoivat hänelle portaissa hyvää yötä, piti hän molempia hetkisen syliinsä suljettuina ja painoi äänetönnä heidän päätänsä rintaansa vasten.

Juuri kun Emilio oli lähtemäisillään huoneestaan, sanoakseen opettajattarelle hyvästi, huomasi hän tämän seisovan palkongilla käsipuihin nojautuneena, kalpeana ja uupuneena yövalvomisista. Tieto tulevasta suuresta surusta kuvastui hänen kasvoissaan, mutta samalla hän näytti lujana onnettomuutta vastaan ottavan, ikäänkuin olisi päättänyt kantaa kaiken valittamatta. Hän seisoi siinä pää pystyssä, silmillään tähystellen avaruuteen, aivan kuin olisi ajatuksissaan katsellut niitä tuhansia pieniä tyttöjä, joille tästälähin oli uhraava elämänsä tykkönään. Hän näytti vaipuneen ajattelemaan sitä, kuinka olisi täyttävä jäljellä olevat pyhät velvollisuutensa, sitten kun tuo toinen, yhtä pyhä, pian olisi täytetty.

Kun Emilio näki hänet surullisena ja ajatuksiin vaipuneena, ei hän raskinut murhetta lisätä jäähyväisillä, jotka ehdottomasti herättäisivät katkeria muistoja. Hän katseli opettajatarta vähän aikaa, ja kirjoitti sitte hänelle hellät hyvästit, suuteli ajatuksissaan tuota herttaista suuta, josta niin moni, iäksi hänen mieleensä painunut sana oli lähtenyt.

Luostarissa.

Emilio oli viettänyt toista kuukautta ----ssa, Golin perheessä, sisariensa kanssa.

Eräänä iltapäivänä, vähää ennen päivällistä, hän juuri seisoi ja mietti, mitä varten pöytä oli katettu kuudelle hengelle, kun samassa isäntä astui sisään ja lausui hänelle hymyellen: -- Emilio, täällä on eräs entinen mielitiettysi! -- Samassa töytäsi sisään korkeakasvuinen, tummanverinen nainen, tarttui Emilion käsiin ja suuteli häntä molemmille poskille.

Se oli Emilion serkku, joka juuri oli saapunut ----een, ihastuksissaan vapaudesta, jonka oli saanut neljänkymmenen päiväisen luostari-elämän jälkeen.

-- Nytpä saat kuulla! -- hän sanoi Emiliolle ja huoahti samalla syvään, aivan kuin olisi aikonut kertoa pakoretkestä, jonka avulla oli päässyt jostakin vankilasta.

Opettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä laihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta, suorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi liikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja hätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui Emilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat leikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.

-- Noh -- kysyi nuori tyttö Emiliolta -- mitä sinä olet toimittanut tänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan? -- -- -- Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen näköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro minulle kaikki viidessä minuutissa.

Herra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina tottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden nuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja rakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta, raittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin, ihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa muistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta pitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.

-- Ylimalkaan -- serkku virkkoi -- olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos ei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!

Hän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla. Hän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei ollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä oli yhä Tunis tahi Itämaat -- -- -- Mutta ensin hän aikoi käydä Amerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa siirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä Ollendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä päivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä lentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita neljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen muistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta tuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta tuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi olla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi epäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin opettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia, joilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan oppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista voimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli täytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka voisi valmistaa heitä voimistelututkintoon -- tietysti hankittuansa ensin pispalta luvan.

Oudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin portista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus ulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine, merellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita kasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat, jotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin hiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan huomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta nousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän takana olisi joku maannut viimeisillään -- kaikki tämä oli kovin ikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen opettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa rakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta halua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat hiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja nälkään kuolemaan.

-- Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä -- hän sanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte pidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.

Paljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään alkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä itseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän uskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan kainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä nunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun heidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan kiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta kieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja selittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin sai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja siinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän kainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa perästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää. Siellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso, karkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin tehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä surkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha vyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina päätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä huolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat omin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta matalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja ja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain voimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa kysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. -- Neiti, kuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka parhaiten suoritetaan "kumarrus eteenpäin"?

-- Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli herra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?

-- En suinkaan! -- vastasi toinen. -- Päinvastoin, ne rupesivat pitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita! Rakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita tunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova surumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki ympärilleni ja kysyivät huolistuneina: -- Mikä teitä vaivaa? Millä olemme teitä loukanneet? -- Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.

Iltaisin oli muutamain tapana koettaa taivuttaa häntä rupeamaan nunnaksi; tietysti olivat vakuutettuina tekevänsä sillä jotain, joka tarkoitti opettajattaren parasta.

Joukossa oli myöskin hyvin aineellisia nunnia, jotka eivät muuta ajatelleet kuin ruokaa, ja noudattivat hyvin vastenmielisesti luostarin ankaria säädöksiä. Nämät herättivät toisissa suurta inhoa ja olivat heille häpeäksi ja kiusaksi. Toiset taas, kiduttaakseen itseänsä, söivät vain puolet niukasta ruoka-annoksestaan, jona useimmiten oli kurkkavihannesta, menivätpä niinkin pitkälle kieltäymyksissään, että abedissan täytyi pyytää rippi-isää määräämään heille kuinka paljo leipää heidän tuli syödä kunakin päivänä. Siellä oli nunnia, jotka valitsivat huonoimmat, pilaantuneimmat hedelmät syödäkseen, jotka lukivat rukouksia melkein koko aterian ajan ja sitte vasta, juuri ennenkuin pöydästä noustiin, hotaisivat hätä hätää ruuan, etteivät ehtisi tuntea sen makua suussaan. Toisten taas olivat kasvot aivan arvissa, siksi että, itseänsä kiusatakseen, eivät yöksi asettaneet ikkunaansa hyttysverkkoa. Tässä on lisäksi se merkillinen seikka muistettava, että he kaikki lueskelivat ei ainoastaan hämmästyttävän ahkerasti, vaan vielä suurella kunnianhimolla, niin ett'ei hän voinut käsittää kuinka tämä saattoi sopia kaiken maallisen ylönkatsomiseen, jota uskonto käskee, ja siihen nöyryyteen, jota he kaikessa muussa osoittivat. Itse abedissakin, kaunisvartaloinen, ihanasilmäinen viidenkymmenenvuotias nainen, joka pani määräkseen mitä ankarimpia hurskauden harjoituksia, niin että väliin sai suonenvetoa ja ulisi kivuista, joihin itse oli syypää, ei voinut peittää mielihyväänsä, kun hänen lahjakkaisuuttaan ja sivistystään kehuttiin. Eikä siinä kyllä: opettajatar ei voinut käydä valalle, ett'eivät abedissan puvun aistikkaasti järjestetyt laskokset ja hänen uljas ryhtinsä olleet jotain mietittyä ja asetettua. Abedissa parka! Hänkin kiintyi nuoreen opettajattareen ja he puhelivat pitkät ajat kulkien käsi kädessä. Kuitenkin hän aina matalalla äänellä sanoi: -- Pidä hihasta.

-- Lyhyesti -- Emilio virkkoi -- sinun oli siellä hauskaa.

-- Sitä en voi sanoa! vastasi serkku. -- Minä olin raskasmielinen.

Niinpä ne olivat kaikki muutkin. Oikein jumalisetkin liian usein vakuuttelivat olevansa tyytyväisiä, jotta olisi voinut uskoa heidän totta puhuvan. Seitsemän tuntia päivästä oli pakollisesti määrätty rukoilemiseen, ja perjantaina rukoiltiin ojennetuin käsivarsin, niin että ruumis muodosti ristin. Useat heistä olivat kivuloisia ja pistivät sen vuoksi soppaan perin pieniä Vapahtajan sydämmen valokuvia, joita sitte sopan kera nielivät. Yksitoikkoinen luostari-elämä hivutti ihmisparkoja niin kovin, että kun kerran olivat voittaneet ensimmäisen vastenmielisyytensä voimisteluun, rupesivat sitä siunaamaan pitkien päiviensä pienenä vaihetteluna. Niinpä, heidän oli niin ikävä, että kovin malttamattomasti odottivat vuosittain tapahtuvia _puhdistusharjoituksia_, koska silloin uusi pappi ulkoa maailmasta saapui heitä ripittämään. Kolmeen kuukauteen sitä ennen eivät muusta puhuneet ja silloin heidän kasvonsa säteilivät, niinkuin olisivat odottaneet jonkun jumalan astuvan alas heidän luoksensa. Merkillisin mitä heidän elämässään oli tapahtunut ja josta monta vuotta puhuttiin, oli se kun eräs pappi suuteli abedissan huntua hyvästi jättäessään. Kaikilla nunnilla oli, teljetyn ja ikäänkuin tukahutetun elämänsä seurauksena, erittäin vilkas mielikuvitus, ikäänkuin nuoruus, sydämmiin kuristettuna, puhkeaisi esiin mielihaaveissa, kun ei se millään muulla lailla päässyt purkautumaan. Monessa oli mieli ja ymmärrys nähtävästi muuttuva toiseksi sen mukaan kuin ruumis muuttui. Siellä oli eräskin, joka väliin vähäpätöisimmästä asiasta alkoi niskoitella ja raivosi abedissalle. Häntä rankaistiin asettamalla arestiin portin ja ulkomuurin väliseen komeroon, ja siellä hän seisoi tuntikausia liikkumattomana, itkien ja pitäen käsiään silmäin edessä. Eräs toinen, lempeäluontoinen ja kivulias, oli osittain vapautettu luostarin säännöksistä; hänen oli tapana juosta puolen päivää puutarhassa edes takaisin kuin mielipuoli, ja yön tullen piti hän kaikkia hereillä kauhealla yskällään, joka kaikui vintistä kellariin saakka ikäänkuin petoeläimen karjunta. Tässä rauhan tyyssijassa oli öisin vähemmin rauhallista kuin päivällä. Opettajattaren viereisessä kamarissa asui nuori, tavattoman kaunis tyttönen, joka öisin huuteli Amerikassa olevaa äitiään kolme- --- viisikymmentä kertaa peräkkäin, niin hellällä ja surumielisellä äänellä, että sydäntä viilsi. Oi, kyllä hän heitä kaikkia muistaisi koko elämänsä iän ja liiatenkin sitä pikku nunnaa, joka aamuisin toi hänelle kahvia, kasvot yhtä valkoisina, kuin huntunsa, kätöset pienet kuin lapsella ja vieno ääni, jolla aina sanoi: -- Deo gratia[16] -- Hän oli hyvin nuori ja hoikka; vaaleat sinisilmät ilmaisivat ääretöntä rakkauden kaipuuta ja katselivat aina opettajatarta, niinkuin hänellä olisi ollut tuhannen asiata puhuttavana, mutta hän ei koskaan mitään sanonut. Eräänä aamuna pikku nunna luuli opettajattaren vielä nukkuvan, hiipi varpaillaan sisään, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti ulos; neljääntoista päivään ei hän sitte uskaltanut katsella opettajatarta silmiin.

Herra Goli hengitti syvään, ikäänkuin karkoittaakseen mielikuviaan ja sanoi teeskennellyn kärsimättömästi: -- Palatkaamme voimisteluun.

-- Niin -- myönsi opettajatar naurahtaen -- palatkaamme voimisteluun.

Loppupuolella kurssia kävivät nunnat kovin levottomiksi tutkinnosta, ei suinkaan sen vaikeuden tähden, mutta siksi että tutkintolautakunta, jonka puheenjohtajana oli läänin rehtori, saapuisi luostariin ja heidän pitäisi niiden edessä tehdä samat temput, joita alussa niin vastenmielisesti olivat suorittaneet vaikk'ei ollut kuin nuori tyttö katsomassa. Varsinkin marssimista ajatellessaan kalpenivat kauhusta. Itse abedissakin oli levoton ja antoi aterioidessamme tavallista useammin lukea rukouksia ruokasalissa, arvattavastikkin sen vuoksi, että hän tahtoi edeltäkäsin pyytää anteeksi siitä häväistyksestä, jota hänen täytyisi sallia luostarissaan tapahtuvaksi. Moni nunna ripitti itseänsä tavallista ahkerammin saadakseen neuvoja ja lohdutusta. Välihetkillä puutarhassa eivät opettajattarelle muusta puhuneet kuin tulevasta tutkinnosta, tehden senkin seitsemän kysymystä: että tunsiko hän tutkintolautakunnan jäseniä, heidän ikäänsä ja tapojaan; olivatko naineita vai naimattomia; kuinka kauan kutakin nunnaa tutkittaisiin; pääsisivätkö muutamista liikkeistä tahi saisivatko tehdä ne lievemmin, vähän sinne päin. Opettajatar koki kaikin tavoin rauhoittaa heitä, mutta huonolla menestyksellä. Yöllä vasten tutkintopäivää ei kukaan oikein nukkunut; kaikki viettivät yönsä kiihtyneessä unen ja valvonnan välitilassa, tuo polttava ajatus aivoissa hereillä, niin että kun kyyhkynen sattui lentämään erään nunnan kammioon, tämä kauhistuneena huusi perkeleen tulleen hänen luokseen; kaikki sisaret pukeutuivat tuota pikaa ja juoksentelivat huutaen käytävissä, kunnes abedissa lopulta tuli kynttilä kädessä katsomaan mitä meluttiin. Oi, kuinka opettajattaren kävi sääliksi nuot nuoret, valkopukuiset tytöt, jotka seisoivat siinä yhteen sullottuina käytävän päässä! Kerittyine päineen olivat juuri kuin joukko sairaita nuorukaisia. Lapsiparat olivat häpeillänsä ja vapisivat, peläten perkelettä ja rehtoria.