Part 27

Labaccion lähdettyä tunsi Emilio entistänsä suurempaa kyllästystä oloonsa, niinkuin usein käypi, kun kunnolliset ihmiset, joilla ei ole sattunut onnea olemaan, näkevät mielestään tunnottoman kumppanin myötäkäymistä; tämä vastenmielisyys kypsytti hänessä päätöksen koettaa onneaan Turinissa päästäkseen pois maaelämästä. Mutta sen päämäärän saavuttamiseksi hänen täytyi täydellä todella ryhtyä lukuihinsa, ja koska nuot aikaisemmat tapaukset olivat auttamattomasti ryöstäneet häneltä sekä vanhempain että oppilaitten kunnioituksen, ei hän enää voinut Altaranassa saavuttaa tuota hengen työlle välttämättömän tarpeellista mielenrauhaa, vaan päätti hakea toista paikkaa. Sitäpaitsi ei kylässä ollut mitään, joka olisi pidättänyt häntä, sittenkun hän kerran oli menettänyt neiti Gallin ystävyyden ja varmaksi ymmärtänyt, ett'ei se enää millään ollut takaisin voitettavana. Opettajattaren läheisyyspä vaivasikin häntä, ja armaansa näkeminen oli hänelle kiusaksi. Kaukana Altaranasta hän kyllä tytön pian unhoittaisi. Yksi ainoa side kiinitti häntä Altaranaan: se oli Samis'in herrasväki. Ero heistä tuntuisi katkeralta.

Aikaisin eräänä aamuna astui asian-ajaja Emilion huoneesen huudahtaen: -- Herra opettaja, tässä tuon lahjan tieteelle! -- Tämän sanottuaan hän käski sisään neljäntoista vuotiaan pojan, joka asettui vastapäätä opettajaa ja katseli häntä rohkeasti, odottaen, että toinen tuntisi hänet. Vaan muutos, joka pojan ulkomuodossa oli vuoden kuluessa tapahtunut, sekä siistit vaatteet vaikuttivat sen, ett'ei Emilio oitis tuntenutkaan Generiä, tuota lurjusta Case Rossen yhteiskoulusta, joka oli neiti Vettiä armastellut. Kun asian-ajaja mainitsi pojan nimen, muistui oitis Emilion mieleen tuuma, josta toinen oli edellisenä vuonna puhunut: ottaa näet joku lahjakas rahvaan poika suorastaan auran perästä ja antaa hänen kulkea lukutietä, voidaksensa hänessä askel askeleelta seurata eläimen muutosta ihmiseksi sekä siten tutkia kysymystä talonpojan yhteiskunnallisesta ja tiedollisesta kasvatuksesta. Tutkittuansa ja koeteltuansa useita poikia, asian-ajaja lopulta oli valinnut Generin, joka toisena kouluvuotenaan oli osoittanut todella merkillistä älyä ja tahdon tarmoa. Isä, vanha roisto, oli antanut poikansa niin monilla ehdoilla, että tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt suuren armon asian-ajajalle. Tämä oli ottanut pojan mukaansa kaupunkiin, räätälillä puetettavaksi, ja uskoi hänet nyt kuukauden ajaksi Emilion hoitoon valmistettavaksi suorittamaan pääsötutkintoa Turinin kansakoulun neljänteen luokkaan. Asian-ajajan tarkoitus oli antaa Generin, päätettyään kansakoulun, käydä jonkin teknillisen oppilaitoksen läpi.

-- Katselkaa häntä tarkasti kiireestä kantapäihin -- virkkoi asian-ajaja -- ja sanokaa, eikö hän näytä maailman valloittajalta.

Kun lukutunnit oli määrätty ja Generi pois lähetetty, kertoi Samis tarkoin tutkineensa poikaa sekä hankkineensa perinpohjaisia tietoja hänestä, ennenkuin oli hänet valinnut. Juuri semmoista luonnetta hän oli hakenut: poikaa, jolla ei olisi vähintäkään tunteellisuutta. Neiti Vettiä koskevat haaveilut olivat vain tilapäistä aistinten kiihkoa. Rakkaus opettajattareen oli muuttunut palavaksi koulu-innoksi, jota seurasi tahi jolle kentiesi oli perustuksena voittamaton inho talonpojan asemaa ja raskasta maatyötä kohtaan. Säännöllisesti kuin joku oikeudenpalvelia oli isä monena kuukautena pieksänyt poikaansa saadakseen hänet irti Minervasta ja jälleen kiinni Cerekseen. Turhaa kaikki: poika oli rautaisen itsepäisesti ponnistanut vastaan ja sata kertaa selitellyt, että antaisi ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin rupeaisi talonpojaksi. Näyttipä siltä kuin koko se kansanluokka, joka vuosisadat oli auran perässä hikoillut, nyt olisi väsynyt ja maisteltuaan pojan suulla kirjatietoja, noussut hänen persoonassaan kymmenen sukupolven yhteisillä voimilla tuota perinnöllistä kirousta vastaan.

Hän on ennalta valittu -- päättä asian-ajaja -- ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti varustettu taistelemaan ja kohoamaan korkeammalle; hän on pelkästään aivoa ja tahdon voimaa; ihminen joka onnistuu kaikessa. Älkää ajatelko koskaan voittavanne hänen rakkauttaan, niinkuin en minäkään toivo saavani häneltä mitään kiitollisuutta. Ennustanpa hänen viidenkolmatta vuotiaana kirjoittavan kirjan, jossa vastustellaan minun mielipiteitäni oikeustieteessä. Kohdelkaa häntä aika-ihmisenä ja huviksenne tutkikaa häntä. Se maksaa kyllä vaivan, olkaa varma. Hän on tulevaisuuden talonpoika.

Emilio rupesi opettamaan Generiä, käyttäen enimmän ajan äidinkieleen ja laskentoon. Poika oli todellakin lahjakas ja harras työssään, ja pian opettaja huomasi asian-ajajan oikein käsittäneen hänen luonteensa. Koska Generi oli vast'ikään ensimmäistä kertaansa käynyt Turinissa, antoi Emilio hänelle aineeksi kuvauksen tästä kaupungista. Kirjoitus oli erinomaisen selvä, hyvä suunnitelman puolesta ja siinä kerrottiin muutamia varsin omituisia havaintoja; mutta siinä ei ollut ihailun sanaakaan, ei ainoatakaan ihmettelevää huudahdusta, jommoisia lapset niin paljon käyttävät kertoessaan jostain, joka on heitä huvittanut tahi liikuttanut. Sama oli laita seuraavienkin ainekirjoitusten ja suullisten esittelyjen, joissa kuitenkin sydämmen kielten olisi pitänyt värähdellä: kirjoitettiin näet isänmaata, uskontoa ja perhettä koskevia aineita. Kyllä hän näiden sanain sisällyksen ymmärsi, kertoi ja selitti selvästi ja johdonmukaisesti mitä luettiin tahi opetettiin, mutta ei hänen katseensa, ei äänensä koskaan ilmaisseet vähintäkään sydämmen liikutusta. Kun Emilio huomautti jostakin tehdystä virheestä, näytti oppilas miettiväiseltä, ja kehuttaessa hän salasi tyytyväisyytensä. Hän antoi Emilion usein toistaa jonkin selityksen voidakseen paremmin käsittää, eikä ollut koskaan hajamielinen tahi odottanut malttamattomana tunnin päättymistä. Kuitenkin tunsi opettaja elämän tykyttävän tuossa kuivassa, voimakkaassa ruumiissa, joka uusista vaatteistaan huolimatta vielä haiskahti talonpojalle; nuo päivettyneet kädet, leveine, litteine sormenpäineen liikehtivät, pojan jotakin vastausta miettiessä, tiedottomasti, kuumeentapaisesti; tuo todisti vilkasta sielun-elämää ja hermojen kireätä jännitystä. Generin ruumiin asento, liikkumistapa ja ääntäminen muistuttivat yhä vielä pojasta, joka oli kasvanut riihen ja karjapihan vaiheella. Emiliosta näytti hänen talonpoikamaisuutensa päivä päivältä yhä enemmän katoavan. Ainoastaan opettajansa kohtelemisessa hän oli muuttumaton: aina kunnioittavainen, vaan ilman vähintäkään sen hartaampaa tunnetta. Tullessaan sanoi hän "hyvää päivää" ja mennessään "hyvästi", ja jos oli jostakin epätietoinen, kysyi; muuta ei puhunut.

Uteliaana saadaksensa tietää, mitä tässä moukan pojassa oikeastaan piili, Emilio kerran otti leikillä puheeksi hänen entisen mielitiettynsä ja odotti näkevänsä pojan punastuvan niinkuin silloin koulussa. Vieläkös mitä; poika kohautti naurahtaen toista olkaansa, ikäänkuin olisi pitänyt niitä asioita pelkkinä hullutuksina, joita ei enää ajatellutkaan.

Eräänä päivänä kysyi Emilio, eikö hän pelännyt aikaa myöten väsyvänsä opin tiellä, jossa on niin paljo vastuksia ja joka vaatii niin suuria ponnistuksia.

Poika pudisti kieltävästi päätään.

-- Eikö sinusta ole ikävä jättää vanhempiasi? -- tiedusteli opettaja.

Toinen vastasi: -- He ovat tyytyväisiä -- aivan niinkuin asia olisi koskenut yksin vanhempia.

-- Mutta -- pitkitti opettaja -- jonakin kauniina päivänä kadut kauppojasi ja silloin muutat suuntaa ja rupeat taas talonpojaksi.

Poika vastasi kuivasti ja äreästi: -- En koskaan, en koskaan -- ja naurahti säälivästi niin mahdotonta olettamusta.

Nämä vastauksensa hän lausui pää pystyssä ja silmät tuijottaen avaran lakeuden kaukaiseen taivaanrantaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään tappotanteren, jolta kuului kaukainen tykkien jyske ja jonka näkeminen häntä riemastutti.

Generin pieni olento oli kuukauden ajan hauskana vaihetuksena Emiliolle; sen kuluttua hän mielihyväkseen saattoi asian-ajajalle ilmoittaa, että tämän holhotti oli erinomaisesti edistynyt. Samis'in herrasväen Turiniin lähdön edellisenä päivänä Emilio sanoi asian päivällispöydässä tavallisten vieraitten läsnäollessa. Hän huomasi tuottaneensa suurta tyytyväisyyttä isännälleen, sitä enemmän, koska tämän ystävät ja tuttavat jonkun aikaa olivat tehneet pilaa hänen kummallisista kokeistaan muodostaa suurta miestä polentajauhoista.

Asian-ajaja käytti opettajan lausuntoa Generistä hyväkseen antaakseen löylyä vastustajilleen ja piti sen johdosta viimeisen esitelmän siltä kesältä.

Niinpä niin, saattoivat he hänen puolestaan nauraa niin kauan kuin Generin kaltaiset pojat olivat poikkeuksina, niin kauan kuin oli harvinaista, että talonpoikaispojat ja käsityöläisten lapset valitsivat lukutien. Mutta jälkeisemme kyllä huomaisivat, kuinka parannusta seuraisi parannus, myönnytystä myönnytys, siksi kunnes joudutaan siihen tilaan, että kaikkien oikeus sivistykseen pidetään kieltämättömänä, että kaikki urat aukaistaan kaikensäätyisille lapsille. Jälkeläisemme saavat silloin nähdä, miltä entisten etu-oikeutettujen säätyläisten tuntuu kilpailla uusien kykyjen kanssa, jotka ilmestyvät laajoista kansankerroksista, mitkä siihen asti ovat olleet tykkönään poissuljettuina kilpailusta.

-- Nyt jo -- pitkitti asian-ajaja --- valitatte, että teitä on liian paljo ja että teidän täytyy syödä toisianne. Mutta kun ne murtauvat opin teille ja tekevät rynnäköitä yhteiskunnan kukkuloille, nuo tietämättömyydessä eläneitten sukupolvien jälkeläiset, väkevämpine himoineen -- sillä heidän halunsa ovat vuosisatoja olleet tyydyttämättä -- raittiine, uupumattomine ajatusvoimineen, pontevuudella, joka vastaa heidän ruumiillista voimaansa, väkevämmällä muistolla kuin teidän, alkuperäisempinä ja kestävämpinä; mitäpä jälkeläisenne voivat toimittaa näiden rinnalla, jälkeläisenne, jotka teiltä ovat perineet henkisen väsymyksen, itsemurhan-taipumuksen, tuhansittain paheita ja koko joukon surkeita hermotauteja, ylen _kiihoittuneen elämän_ seurauksia? Saatte vielä nähdä, te, jotka luulette henkisen kyvyn ja tieteellisen sivistyksen kulkevan perintönä keskisäädyssä ja rajoittuvan yksin siihen, saatte nähdä, kuinka nuo matalaiset talonpojat leveine hartioineen ja kovine kourineen tekevät puhdasta, kun istautuvat lukupöydän ääreen tuoden mukanaan virkistävän tuulahduksen pellolta ja työpajasta. Nuoret, sivistystä janoavat raakalaiset silloin murtautuvat rappeutumisen lahonneisin kouluihin -- -- ja kiipeevät sinne teidän ruumiittenne ylitse. Minä lähetän nyt yhden sotamiehen etujoukkoihin.

Puheensa vahvistukseksi hän huusi luokseen Generiä, joka oli puutarhassa.

Tuo hienoihin vaatteisin puettu talonpoikaispoika, joka asian-ajajan puheen jälkeen esiytyi jonkinmoisena uhkaenteenä keskisäädylle ja samalla jonkinlaisena tieteellisyyden uudesti-synnyttäjänä, herätti äänekästä naurua, joka harmitti Samista.

-- Naurakaa te vaan -- hän virkkoi, jälkeläisenne eivät naura.

Sen jälkeen hän ojensi lasillisen viiniä pojalle, joka, katseltuaan kirkkaasti ja tyynesti ympärilleen, ujostelematta tyhjensi sen yhdessä kulauksessa. Se herätti uutta iloa.

-- Sillä lailla teidät niellään! huudahti asian-ajaja voitonriemuisana.

Kaikki nousivat nauraen ruokapöydästä.

Terveydenhoitoa harrastava tarkastaja.

Melkein lapsellisen malttamattomasti Emilio odotteli tarkastajan käyntiä, ikäänkuin tämä mies olisi tuonut mukanansa kaupungin ilmaa ja läsnäolollansa lyhentänyt Altaranan ja Turinin, Emilion toiveitten kaupungin, väliä.

Tarkastaja, pitkä, harmaahiuksinen, synkkäsilmäinen, älykkäännäköinen mies, kulki luokasta luokkaan sen muotoisena, kuin olisi ollut käynnillä jossakin rangaistuslaitoksessa. Hän muistutti suuresti ruumiilliseen asuun pukeuneesta apeamielisyydestä ja toimitti tarkastuksensa Emiliolle tuiki uudessa muodossa. Kun hän kyseli jotain tahi katseli opettajaa, oppilaita, koulua, viran-omaisia, näytti hänet valtaavan syvä säälin tunne kaikkia kohtaan. Astuessaan Emilion luokkahuoneesen, hän huolimattomasti ja väsyneen näköisenä tiedusteli: -- Kuinka usein teidän on täytynyt muuttaa metoodia? -- Ja vastausta odottamatta hän taas kysyi: -- Kuinka monta tarkastajaa on teillä jo ollut?

Hän ei tälläkään kertaa odottanut vastausta, vaan pitkitti: -- Minä en aio tehdä minkäänlaisia muistutuksia opetustapaanne vastaan. Jos te kokeilette hyvällä metoodilla, ei teillä ole muuta tehtävänä kuin pitkittää samaan suuntaan, ja jos huomaatte opetustapanne huonoksi, voitte yksinkin tehdä siinä parannuksia omien kokemustenne nojalla. Yhdellä ainoalla käynnillä en voi arvostella opetustapaanne, yhtä vähän kuin minun on mahdollista antaa teille toista, valmiiksi määriteltyä. Olkaa varoillanne, ett'ette muuta tapaa joka kuukausi niinkuin muutamat tekevät. Olen tavannut opettajia, jotka pitävät koulua jonkinmoisena omain aivojensa voimistelu-kenttänä. Muutamat ovat siitä aivan hulluiksi tulemaisillansa. Lasken sydämmellenne: älkää koettako näytellä neron osaa. Tyytykää olemaan pelkkänä tavallisena ihmisenä. Meillä on todella munivien kanojen puutetta ja sen sijaan yllin kyllin hyödyttömiä kotkia.

Emilio luuli hänen tarkoittavan herra Calvia, jonka luokassa äsken oli käynyt.

Kun tarkastaja vertaili saapuvilla olevain oppilaitten lukua siihen, mikä sen olisi pitänyt olla, pudisti hän päätänsä. Kaikkialla oli nähnyt saman asianlaidan. Kaksi pakollista kouluvuotta supistuu useammille yhdeksi vaillinaiseksi vuodeksi, niin ett'eivät koulusta päästessään osaa edes nimeänsä kirjoittaa. Saattaisipa todella tästä maanmainiosta kansakoulusta sanoa, että se vähentää oppimattomain, mutta lisää kelvottomain lukua.

Sitten hän antoi Emilion tehdä pojille kysymyksiä, ja pudisteli sääliväisesti päätään, kun kuuli oppilaitten vaivalla pusertelevan kieliopillisia sääntöjä ja määritelmiä. Tuntui siltä, kuin pojat olisivat kertoelleet vieraskielisiä sanoja, joita olivat, sisältöä ymmärtämättä, ulkoa oppineet.

-- Hyvä -- tarkastaja virkkoi -- te teette, minkä voitte. Kuullaanpas, onko heillä minkäänlaisia tietoja hyödyllisistä asioista.

Hän alkoi itse tehdä yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä kysymyksiä terveys-opista: kuinka vesi on puhdistettava, kuinka silmiä ja korvia on eräissä tapauksissa suojeltava, mitä varustuksia on tehtävä tarttuvain tautien liikkuessa, kuinka annettava ensimmäinen apu luun murtuessa tahi jäsenen nyrjähtäessä, miten haavoja hoidettava y.m. -- kaikki asioita, joista pojat olivat tuiki tietämättömiä.

-- Opettakaa hiukan näitäkin vähäpätöisiä aineita, herra opettaja -- sanoi hän -- se ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Opettajan sanomattomaksi hämmästykseksi tarkastaja rupesi tutkimaan, ei kirjoitusvihkoja, vaan poikain kauloja, silmiä ja hampaita, ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Sen jälkeen sanoi: -- Kylpyamme vesineen ja saippuoineen olisi tarpeen joka luokkaa varten. Sitä minä pitäisin voimisteluakin tarpeellisempana.

Kun hän oli palannut opettajan paikalle, ei hän pitänytkään tarkastajien tavallista, koulutyötä koskevata puhetta, vaan kehoitti sen sijaan poikia harjaamaan hampaitaan kahdesti päivässä sekä huuhtomaan tarkoin suutansa. Pojat luulivat inspehtorin leikkiä laskevan. Hän puhui heille ystävällisesti ja kertoi muun muassa, kuinka japanilaiset, köyhimmätkin, tekevät, saadakseen kauan pitää hyvät hampaansa: he näet raappivat hampaitaan kynsillä, ottavat suun täyteen vettä, molskuttavat sitä kielellään ja sitte ruiskuttavat ulos niin kovaa, että palveliain on tapana suutansa pihassa huuhtomalla herättää yläkerrassa nukkuva isäntäväkensä.

-- Näin tehden, pienet ystäväni -- pitkitti tarkastaja -- voivat he vielä kahdeksankymmenen vuotisina pureskella mitä ruokia tahansa, jota vastoin täällä jo viidenkymmenen vuotisilla on huono ruuansulatus, siitä vain, ett'emme voi ruokaamme kunnollisesti purra. Ja jos turmelemme vatsamme, pilaamme samalla mielialamme ja teemme sekä itsemme että muut ihmiset onnettomiksi. Tuo on teistä ihmeellistä, vai kuinka? Vaan ettepä saata arvata, kuinka paljosta viheliäisyydestä maailma pääsisi, jos vähän enemmän käytettäisiin puhdasta vettä. Mutta -- päätti hän, katsellen likaisia seiniä -- missä koulua ei pidetä siistinä, siellä eivät oppilaatkaan pese itseään. -- Sitten lisäsi, opettajaan kääntyen: -- Olkaa yhtä tarkka puhtauden suhteen kuin olette kieliopin sääntöjen, niin saattepa huomata totuuden erään suuren ajattelian sanoissa: Ihmisen tulee ennen kaikkea olla kaunis eläin.

Pojat nauroivat.

-- Valitettavasti -- tarkastaja jatkoi -- eivät näille asioille naura ainoastaan pojat, vaan hyvin moni aika-ihminenkin; jopa korkeassa asemassa olevat henkilöt ylönkatsovat puhdasta vettä, raitista ilmaa ja valoa.

Lopulta hän rupesi aivan hitaasti kirjoittamaan tarkastuksen pöytäkirjaa eikä ollut huomaavinaankaan tarkastusmiestä, joka saapui huoneesen aivan hengästyneenä ja asettui tarkastajan viereen seisomaan. Lakattuaan kirjoittamasta, tarkastaja nousi ja sanoi opettajalle: -- Teistä tulee jonakin päivänä tarkastaja; kaikki opettajat tulevat siksi ennemmin tahi myöhemmin. No niin, älkää silloin tehkö, niinkuin moni muu teidän nuorista virkaveljistänne, jotka, vaivoin tarkastajiksi päästyään, rupeavat törkeiksi ja sälyttävät opettajien niskoille kaikenmoista käsittämätöntä ja epäkäytännöllistä, mitä ovat onkineet kasvatusopillisten keksintöjen väljästä merestä. Tämän minä lasken sydämmellenne. Katsokaa myöskin, ett'ette neljässäkolmatta tunnissa unhoita, olleenne neljäkolmatta vuotta opettajana.

Senjälkeen hän kääntyi tarkastusmieheen, joka luultavasti odotti jotakin kohteliasta lausetta, ja sanoi: -- Koulu on likainen.

Ovessa hän vielä huusi pojille: -- Lukekaa ja peskää itseänne.

Uusia tietoja entiseltä korpraalilta.

Kun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota entiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti häntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta Badolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli saanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti kotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta saatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison paperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta oikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta, mutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen suurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja vihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi päättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä; ymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta, johon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän oli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja puhisten.

Lerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa joutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää, joihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset opettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut erinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan mahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle neljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää eräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa luokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä ovessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja tämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan kirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet soviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa seinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja joka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon. Kaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli ensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte tapahtui.

Kunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta koululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia opettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin tahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi vuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään väistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään hänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. -- Uuvuttaa Carlo Lericaa! -- seisoi kirjeessä. -- Ymmärräthän, että kun minun kunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta sinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin pitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä näytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu koulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle lähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa tekisi. _Roisto_ ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta. Palkintojen jakamisjuhlassa koki _Roisto_ kostaa. Hän käski urkuria soittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta minä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni semmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut kuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä kävivät vieläkin häijymmiksi. _Kaiku_ nimiseen lehteen lähettivät häpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa selitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan toimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys, käytöstapa, _taito ja kekseliäisyys_, joita välttämättömästi vaaditaan lapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa ilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista panettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi, mutta _Roistopa_ ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset, jotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät vähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi. Kokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja, joka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman rahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja menetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät päälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea sanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta että rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai mitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että mieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa, ja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan palkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka kätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un tavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja tehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä tapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni jalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului kadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja Jumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän pääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni neljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun olin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla katukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin alas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki viimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena ja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä. Hän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle, kunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle siellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine selityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä neljääntoista päivään edes vilahdukselta.