Part 26

Emilio oli niin saanut kaksikin haavaa sydämmeensä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että syynä ystävättären närkästykseen ei voinut olla muu kuin mustasukkaisuus, siis elpyvä rakkaus. Tässä toivossa hän odotteli rakkauden ilmautumista, niin pian kuin mustasukkaisuus olisi hävinnyt. Mutta hän odotti turhaan. Muutamain päiväin päästä rupesi opettajatar taas puhumaan hänen kanssaan, vaikka hyvin harvoin ja vastenmielisesti sekä semmoisen äänellä, joka oli ystävyydessään pettynyt ja siitä syystä käynyt epäluuloiseksi. Kaikki Emilion ponnistukset entisten, tuttavallisten haastelojen palauttamiseksi olivat aivan turhat ja jonkun ajan kuluttua hän alakuloisena niistä tykkönään luopui. Hän tunsi opettajattaren järkähtämättömän luonteen ja oli vakuutettu auttamattomasti vajonneensa hänen silmissään ja ett'ei enää ollut mitään toivon sijaa. Uudelleen hän tunsi itsensä tässä talossa yksinäiseksi kuin kuolleeksi, hän heitteli kirjansa nurkkaan ja antautui saman raskasmielisyyden valtaan, jota ennen oli ravintolassa haihduttanut. Sinneppä hän kyllä nytkin olisi osannut, ellei häntä olisi pidättänyt asian-ajajan ja tämän rouvan osoittama ystävällisyys; hän kävi edelleenkin heitä tervehtimässä, vaikka tosin ei niin usein kuin ennen. Kaikeksi onneksi sattui pieni tapahtuma, joka muutamiksi päiviksi haihdutti hänen synkeän mielialansa ja antoi ajatuksille toista suuntaa.

Eräänä aamuna, kun hän juuri istautui pöytään laihaa aamiaistaan syömään, tuli koulun vanha siivooja sisään jättäen käyntikortin, josta hän luki: -- _Giovanni Labaccio, kansakoulu-opettaja, jäsen Palermon Ansiollisten seurassa, saanut kunniapalkinnon Itaalian-opettajien keskinäiseltä apuyhdistykseltä_. Ystävät eivät olleet toisiaan tavanneet viiteen vuoteen! Kun Emilio töytäsi pöydästä mennäksensä porstuaan toveria vastaan, seisoi tämä jo ovessa.

Emilio halaili ja suuteli häntä. Toveri otti tyynenä vastaan nämät ystävyyden osoitukset ilman että juonteensa vähääkään muuttuivat ja kysyi rauhallisesti niinkuin olisivat toisensa edellisenä päivänä tavanneet: -- Kuinkas voit, Ratti?

-- Olethan aivan entisesi näköinen! -- huudahti Emilio nauraen, tarttui toverin käteen ja vei hänet keskelle huonetta. Entisen koulutoverin ilmestyminen karkoitti kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään, ja hän tunsi itsensä viittä vuotta nuoremmaksi.

Labaccio ei todellakaan ollut paljoa muuttunut. Hän oli käynyt hieman lihavammaksi ja kankeammaksi liikkeissään, mutta hänen kasvonsa olivat yhä parrattomat ja iloisat niinkuin ennen. Hän oli perin huolellisesti ja siististi puettuna, ja korkea, ahdas kaulus kuristi kaulaa niin, että hänen oli pakko pitää päätänsä aina pystyssä.

Kuten Emilio heti Labaccion nähtyänsä aavisti, oli tämä tullut näille maille sukulaisensa, Azzornon sindacon kuoleman johdosta, ja poikennut, sitten kun asiat oli saatu järjestetyiksi, Altaranaan vanhaa ystäväänsä tervehtimään. Emilio lausui surunsa tapahtuneesta kuolemasta; mutta kun toinen keskeytti häntä liikkeellä, joka ilmaisi kohtaloonsa tyytymystä, ei Emilio pitänyt tarpeellisena puhua siitä asiasta sen enempää. Toisen estelemisistä huolimatta hän laittoi siivoojan hakemaan puodista yhtä ja toista syötävää; sillä hän tahtoi välttämättömästi tarjota aamiaista ystävälleen.

-- Rakas Rattini -- sanoi äsken tullut, kohotti hitaasti käsivartensa, niinkuin olisivat olleet kaksi saman koneiston liikkeelle panemaa vipua, ja laski ne Emilion olkapäille -- minua ilahuttaa nähdä sinut hyvissä voimissa.

Sitten hän järjesteli kaulaliinansa solmua, tarkasti tuolin istuinlautaa, kohotti hieman housujaan, nosti takinliepeet ja istautui.

Alussa haastelo muistutti pienen heleästi helähtelevän sähkökellon ja tavallisen tuntilukuja lyövän seinäkellon yhteissoitosta. Labaccio vastaeli noin joka kymmenenteen kysymykseen, jota vastoin hänen kysymyksiinsä tuli vastauksia satamalla. Emilion kerrottua elämänsä vaiheet, pudisteli toinen arvellen päätänsä. Emilio mainitsi myös saaneensa tietoja hänestä heidän yhteiseltä tuttavaltaan, entiseltä korpraalilta.

-- Carlo Lericalla -- sanoi toveri -- lienee äsken ollut ikäviä rettelöitä Badolinossa. Muistaakseni luin jotain semmoista _Kasvatus-opillisessa kirjallisuudessa_, joka on varsin oivallinen aikakauslehti. Mutta en muista asian yksityiskohtia. Oh, sinä hankit aivan liikoja herkkuja -- hän lisäsi, katsellen mielihyvällä ruokapöytää, jolle siivooja oli asetellut tavallisen eturuuan: voita ja kasviksia. -- Ei se käy päinsä näin meidän keskemme.

Emiliosta oli kovin hupaista nähdä jälleen toverin kasvoilla tuo tuttu seminaarin aikuinen kasvojen väänne, jonka hän aina teki ruokaa nähdessään: vetäisi nenänsä kurttuun ja työnsi huulensa herkullisen pitkiksi.

Emilio huudahti ilomielin: -- Käy pöytään, Labaccio kulta! Nyt puhumme Carlo Lericasta ja kaikista muista vanhoista ystävistä. Mutta ensiksi tulee sinun kertoa elämäsi vaiheet loppuun.

He asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa. Niinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä virassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli uudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa paikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti ystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.

Emilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.

Labaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa kastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen minulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille kansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin nuorin kaikista ehdoitetuista -- melkein kaikki muut olivat äijiä -- ei minulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella -- -- -- elleivät kentiesi ottaneet lukuun -- -- -- Palkintoja jaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä ministeri, konseljin presidentti -- -- -- ja koko joukko ylimyksiä. Hänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan osakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.

-- Sanalla sanoen -- virkahti Emilio -- sinä olet tyytyväinen maailmaasi?

-- En ole tyytyväinen -- vastasi toinen -- mutta tyydyn. Näiden molempain lausetapain välillä on eroa.

Hetken päästä hän kysäisi: -- Miks'et keitä näitä keltaisia pippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.

-- Sinä tyydyt -- pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan -- siksi että sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin eräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa -- -- -- Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme valinneet kurjan kurjan uran.

-- Se on totta -- myönsi toveri tyynesti -- kurjan kyllä. Mutta sallippas sinä minun sanoa jotain -- -- -- Älä sitä käännä omaan kohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää asettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina oikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että on opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin sen näköisinä, jotta -- -- -- ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat niin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä opetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea, ehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän myöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole -- -- -- ei voi tulla toimeen.

-- Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! -- sanoi Emilio. -- _Vähimmästäkin kolauksesta!_ Mutta entäs kun kaikki kolauttavat monta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja koettavat tallata jalkain alle!

-- Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin yleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja viran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta tahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä. Tahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti alussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin pieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin alkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni neuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu vesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei pöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä -- -- -- Tämä oli siunatun hyvä aate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas, aivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan. Noin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.

-- Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!

-- Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän suinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta pappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin. Se taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet mallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä miehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean papin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän hyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin kunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat kelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa vaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa kanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.

-- Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta tietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman aineen.

Labaccio vastasi totisena: -- Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin tiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni tulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä. Mitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei olisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää -- -- -- ja hän lisäsi hitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta lainanneen lauseensa: -- eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan hedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta luokassani.

-- Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen -- sanoi Emilio.

-- Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle kiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan hiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä. Par'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka aikovat papeiksi. Tiedätkös -- -- minä olen yhä edelleenkin metoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka päivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen päivä vuoden umpeensa.

Emiliota nauratti nuo neljännestunnit. -- Sanalla sanoen, sinulta riittää aikaa kaikkeen. -- Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi Lericalta kuulleensa Labaccion tulleen _välttämättömän tarpeelliseksi_ Stalorassa.

-- Minä asetan suuni säkkiä myöden -- pitkitti toveri, jättäen tahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä syömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut _käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran_. Hänen oli onnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut toisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna opettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle mitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä nykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki niitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo talonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin ja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa oli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin kuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville. Se panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa etuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin kuuluneitten kiväärien keskelle.

Aina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti "ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini, ritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi", eikä unhoittanut yhtäkään arvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan oli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme, nähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä koskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään, ja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi pippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä kädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan -- ja teki kaiken tämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain kysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan silmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.

-- Sinä olet oikein onnenpoika! -- virkkoi Emilio. -- Minkäslainen on sitte kunta?

-- Kunta on hyvä -- vastasi Labaccio. -- Minulla on ollut onni joutua tekemisiin semmoisten kotien kanssa, jotka auttavat minua työssäni. -- -- Tässäkin suhteessa toistan entisen havaintoni, että löytyy opettajia, jotka eivät tiedä omaa parastansa, vaan kokevat hyötyä kunnassa vallitsevasta eripuraisuudesta rupeamalla jonkin erityisen puolueen mieheksi. Se on erhetystä, hyvä ystävä, surku-tel-ta-vaa erhetystä. Minä sitävastoin pyrin sovittamaan riitaisuudet ja saatanpa kehua onnistuneenikin pyrinnöissäni. Sanotaan: koulu-opettaja on sivistyksen apostoli kunnassa. Tahtoisinpa lisätä: myöskin rauhan apostoli; pääasiallisesti rauhan. Opettajan tulee saattaa rauhaa kuntaan ja asettaa suu säkkiä myöden. On esimerkiksi opettajia, jotka menevät päivälliskutsuille toisen puolueen jäsenten luokse, mutt'eivät toisen, peläten loukkaavansa toisia. Semmoinen menetystapa todistaa luonteen heikkoutta, ett'en sano pelkurimaisuutta. Minun mielestäni opettajan tulee olla puolueitten yläpuolella, eikä mitäkään näistä erittäin suosia, ja siksi minä menen kaikkien kutsuihin. Opettajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä hyvässä sovussa kotien kanssa. Se opettaja, joka riitaantuu vanhempain kanssa, ei voi koskaan mitään hyvää saada aikaan. Siis, ei minkäänlaisia epäkohteliaisuuksia, se on periaatteeni; ei minkäänlaisia riitaisuuksia. Jos luokassani on -- ajatelkaamme semmoista tapausta -- sindacon tai tarkastusmiehen poikia, niin en suinkaan heitä vanhempainsa tähden aseta ensi riville istumaan; mutta enpä myöskään seuraa muutamien opettajien hullua menetystä, jotka, peläten, että heitä luullaan lahjomisille alttiiksi, ja kehuakseen muka itsenäisyyttään panevat parempisukuiset oppilaansa viimeiselle penkille. -- -- Sitäpaitsi, ovathan viran-omaisetkin ihmisiä. Eihän sovi vaatia, ett'eivät rakastaisi omia lapsiaan enemmän kuin muita. Tyhmyyksiä.

Jo Emilio vihastui: -- Hyväinen aika, mitä rupatat! Sinä olet opettajiston Feniks lintu ja sattunut löytämään Eldoradon. Mutta mitä minuun tulee ja myöskin useimpiin virkaveljistämme, on meillä lukemattomia ja kaikenkaltaisia vaikeuksia ja elämämme on ikävää ja kurjaa. Se ei ole minkään arvoista, jos onkin kunniallinen mies ja tekee velvollisuutensa. -- -- Minä näen ehtimiseen väkivaltaisuuksia ja vääryyksiä tehtävän ja opettaja on niiden suhteen turvaton. Joka taholta kuuluu valitushuutoja, tuhansittain on opettajia, joilla ei ole ravintoa kylliksensä ja moni kuolee nälkään. Et voi kieltää, että tämä on totta.

-- Sitä minä en suinkaan kiellä -- vastasi Labaccio hiljaisena -- mutta usko pois, Ratti, paljo liioitellaan.

-- Liioitellaanko? -- -- Missä tilassa ovat Staloran naapurikuntain opettajat? Luullakseni sinä sen tiedät.

-- Minä tunnen muutamia heistä. No niin -- -- ylipäänsä heillä on hyvä asema. Kerran sairastui yksi opettajista ja silloin talonpojat toivat hänelle kaikenlaisia lääkeyrttejä sekä hevosen-ihraa. -- -- Usko minua, asiat eivät ole niin huonosti kuin hoetaan. Minun luullakseni on syytä molemmin puolin. Eiväthän opettajat muuta tee kuin ruikuttavat tuosta siunatusta palkastaan. Lopulta käyvät sietämättömiksi. Sanonpa vielä kerran, itse he ammattinsa alentavat alituiseen huutamalla nälkään kuolevansa. Siinä on jouduttu niin kauas, että ihmiset, nähdessään opettajan, säpsähtäen peräytyvät ikäänkuin näkisivät Ugolino kreivin[15] haamun. Opettajat kirjoittelevat sanomalehtiin ja uhkailevat. -- -- Näyttävät luulevan, ett'ei heitä varten olekkaan oikeutta ja armahtavaisuutta maailmassa -- -- Usko minua; minä seuraan noita riitoja -- -- kirjoitan eri vihkoon tuomio-istuinten päätökset ja neuvoskuntain mietinnöt, ja huomaan, että niissä usein opettajien vainoojia kelpo lailla pelmuutetaan. Mutta mitä sinä teet?

Näin sanoen Labaccio otti vadin, jossa oli kasviksia, Emilion kädestä ja neuvoi hänelle, kuinka sallaati oli valmistettava. Hän esitteli teoriiansa eri ainesten tarkasta punninnasta sekä näytti kuinka lehtiä oli liikuteltava, etteivät maustimet lentäisi pitkin. Äkkiä sysäsi hän tuolin taaksepäin, jott'ei saisi polvilleen kasvislehteä, joka putosi vadista.

-- Taaskin olet entisesi tapainen! -- huudahti Emilio nauraen. -- Olet aina enemmän pelännyt tahrapilkkua, kuin pyssynlaukausta.

-- Hyvä ihminen -- sanoi toinen tyynesti -- jos eivät opettajat varo vaatteitaan. -- -- Arvaatkos, kuinka kauan olen käyttänyt tätä takkia? -- -- Viisi vuotta, eikä sitä vielä ole käännetty. Jos ei tuota mieletöntä pakollista voimistelua olisi, kestäisi se vielä pitkät ajat.

-- Lyönpä vetoa, ettäs olet jo pääomia kokoellut -- sanoi Ratti.

Labaccio kohautti hartioitaan. Kuinka häneltä olisi mitään voinut säästyä? Mutta ensi vuonna hän toivoi voivansa panna säästöön, sillä hän saa palkankoroitusta. Hän kehui ritari ja sindaco Lottia, joka oli hankkinut lisää opetusvälikappaleita ja antanut hänelle kahdeksankymmentä lireä iltakoulusta paitsi hallituksen palkanlisäystä sekä luvannut hänelle vähäisen maata _mallipelloksi_, aiottua maanviljelyskoulua varten.

-- Sinähän olet koko Kroiso! -- virkkoi Emilio hieman kateissaan. Siksi että itse olet joutunut kultalaan, näet muidenkin kohdan ruusunkarvaisena. Minun puolestani nauttios vaan olostasi, mutta sääli edes niitä, joilla on tuskin välttämättömimpänsä, äläkä kehu tätä kaikkein viheliäisintä virkaa. Eihän tarvitse muuta kuin muistaa että kaikilla muilla urilla on ylenemisen toivoa. Tämä toivo antaa ihmiselle voimaa raatamaan. Meidän virassamme ei ole muuta toivomista kuin ett'ei vajoisi alaspäin. Siinä kansakoulu-opettajan toimen määritelmä.

-- Kai olot paranevat -- virkahti Labaccio.

-- Sinulle kyllä, siitä olen varma -- sanoi Emilio, ja muistaessaan Lerican leikkipuhetta hän lisäsi: -- Luultavasti nait tytön, jolla on viisikymmentä tuhatta lireä.

Labaccio katseli häntä ällistyneenä ja vastasi hiukan hämillään: -- Ei se ole mikään tyttö.

-- Oho, arvasinpa siis oikein! -- huudahti Emilio, iloissaan odottamattomasta keksimisestään. -- Tyttö tahi muu; pääasia että hankit itsellesi vaimon, jolla on niin ja niin paljon kukkarossa. Arvasinhan sen.

Labacciota hieman harmitti, kun oli noin joutunut ansaan. Nyt ei enää maksanut vaivaa asiata salata. Niin, tätä naimista oli jonkun aikaa puuhattu, mutta häitä oli täytynyt lykätä. -- -- Hän ei uskaltanut mainita, että oli odottanut setänsä kuolemaa, mennäkseen naimisiin. Morsian oli leski -- -- yksi pikkukoulun perustajia, saman koulun, jonka sihteerinä hän ilmaiseksi oli ollut toista vuotta. Hän alkoi ylistellä sydänkäpynsä hienoa kasvatusta ja oivallista luonnetta. -- -- Se osasi ranskaa ja vähän englannin kieltä, lyhyesti sanoen, sillä oli perusteellinen sivistys ja -- -- miellyttävä olento.

-- On sillä kai muutakin, joka vetää sinua puoleensa -- sanoi Ratti.

Hän tarkoitti myötäjäisiä; mutta toveri luuli hänen ilvehtien puhuvan nuoruudesta ja kauneudesta, joista ominaisuuksista sulhanen ei ollut sanaakaan virkkanut, koska edellistä ei enää ollut, jälkimäistä ei koskaan ollut löytynytkään. Hän oli siis ymmärtävinänsä Emilion sanat niin, että todella saivat oikean tarkoituksensa ja vastasi: -- Kyllä niin, hänellä on vähän tavaraa. -- -- Minä teen hyvän kaupan. -- Ja kostaaksensa toiselle tämän sivuiskuja, hän lisäsi: -- Luultavasti hän ei olisi minua ottanut, jos olisin noita kerjäläisten tavoin ruikuttavia opettajia.

Emilio ymmärsi pistoksen, ja osaksi ivasta suuttuneena, osaksi vihoissaan uudesta todisteesta, että kaikki oli ennalta laskettua tuossa monituumaisessa päässä, joka ulkoapäin näytti niin hyvällaiselta, hän puhkesi terävästi sanomaan: -- Niin, nyt ymmärrän, että sinun täytyy päästä eteenpäin maailmassa! Sinulla on kaikki mitä siihen tarvitaan. Hengessäni näen sinut kunnallishallituksen jäsenenä, tohtorin seppele päässä, valtiopäivämiehenä. -- -- Säädyissä istuessasi et kai häpeä meitä, niinkuin moni muu on tehnyt. Sinä kyllä silloin muistat vanhoja tovereitasi, jotka eivät ole voineet rahoja ravistaa päästötodistuksestaan, vaan ovat jääneet maan mutaan ja nöyrästi tekevät velvollisuutensa. Ehdoittelet kai palkan vähimmäksi määräksi edes tuhannen lireä. Sinulla on hyvä sydän ja sanot luultavasti leikatessasi fasaanin paistia: -- Toimittakaamme niin, että palanen häränlihaa keitetään tuolle nälkäiselle joukolle, josta onnellisesti olen päässyt -- -- älyni avulla.

Emilio oli tuskin sanansa sanonut, ennenkuin pelkäsi loukanneensa ystävätään. Mutta Labaccio vastasi aivan tyynesti, kahviaan sekotellen: -- Tuhannen lireä on minusta aina ollut sopivin summa, mikä olisi panna palkan vähimmäksi määräksi -- -- tätä nykyä, siihen lisäksi vapaa asumus; eläkelaki kaipaa parannusta siihen suuntaan, että esimerkiksi otetaan lukuun sekin aika, jonka opettaja tarvitsee hankkiakseen uuden paikan, kun on joutunut virattomaksi ilman omaa syytänsä.

Hän oli hetkisen vaiti maistaakseen kahviansa. Sitten kysyi: -- Miksi et sekota herneitä kahviisi? -- Ja hän antoi Emiliolle hyvän neuvon: herneitä oli pantava puoleksi; nekin olivat poltettavat ja jauhettavat. Sillä lailla valmistettuna maistui kahvi paremmallekkin kuin paljaaltaan ja maksoi noin pari centesimoa vähemmän kuppi.

Tämä omituinen käänne, jonka Labaccio antoi puheelle, lepytti Emilion jälleen ja hän melkein katui koettaneensa ärsyttää toista sekä rupesi leikkiä laskemaan ja puhumaan omista seikkailuistaan, kunnes toinen katseli kelloaan ja sanoi, että hänen oli lähteminen. Hän pyysi vaateharjaa ja harjasi itseänsä huolellisesti, jonka jälkeen kiitti toveria kestityksestä.

Kun ystävät olivat kadulle tulleet, kysyi Labaccio, mitä koulusanomia Emilio tilasi, ja kuultuaan hän ehdoitteli ottamaan toista, _Kasvatus-opillinen kirjallisuus_ nimistä lehteä, joka oli halvempi. Koska Emilio ei näyttänyt oikein taipuvaiselta vaihtoon, sanoi toinen lopulta syynkin ehdoitukseensa: se, joka hankki seitsemän tilaajaa, sai yhden vuosikerran ilmaiseksi. Hänellä oli jo kuusi. Miksikä Emilio ei saattaisi tehdä hänelle mieliksi?

Ravintolan edustalla odotteli Labaccion kyytimies. Opettaja nousi vaunuihin, varoen tarkoin housujaan, etteivät tahraantuisi.

-- Milloin tapaamme jälleen? -- kysyi Emilio luontaisen sydämmellisesti, sillä tällä hetkellä hän näki Labacciossa ainoastaan vanhan toverinsa.

Toinen vastasi toivovansa nähdä hänet ensi opettajakokouksessa, Milanossa tahi Turinissa.

-- Minulla ei ole toivoa päästä sinne -- sanoi Emilio. -- Kaikissa tapauksissa on minulle aina hauskaa tavata sinua. Onnea retkillesi, äläkä unhoita minua --- hän pitkitti ja puristi sydämmellisesti ystävän lihavaa velttoa kättä.

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, sanoi Labaccio aivan tyynesti: -- Kyllä minä ajoissa annan sinulle tiedon häistäni.

Omituinen oppilas.