Part 25

-- Saattaisinhan minä -- alkoi taas vieras rouva -- pyytää rouva Falbriziota, joka viime kesänä opetti tyttöäni, mutta ymmärrättehän, ett'ei pojalle ole opettajattaressa kyllä. -- Hän lisäsi äkkiä: -- Mitä maksoon tulee, emme suinkaan katso sen määrää.

Opettaja loukkaantui; rouva Samiskin teki harmia ilmaisevan liikkeen.

-- En minäkään sitä katso -- vastasi nuorukainen hiukan terävällä äänellä. Hän ei kumminkaan pannut rouva Ribbanin sanoja pahakseen, sillä ne lausuttiin aivan ajattelemattomasti. Sitä paitsi näytti rouva yhtä hyvänluontoiselta kuin ajattelemattomalta.

-- Kolmannesta luokasta neljänteen sanoitte? -- kysyi Emilio.

-- Sanoinko niin? vastasi hän. -- Taisin erehtyä. Se tuli varmaankin toisesta kolmanteen -- -- -- niin juuri, toisesta kolmanteen. Te voitte määrätä hetken, joka itsellenne parhaiten sopii, esimerkiksi kolmesta neljään j.pp. Meidän huvilamme on pari sataa askelta ylempänä raatihuonetta; se, näette, jossa on lipulla koristettu huvihuone. Meillä on hauska huone istuaksenne. -- Kääntyen rouva Samisiin hän lisäsi: -- Se on se sininen, jossa kamarineitsyt makasi viime vuonna. Muistatteko, eräänä päivänä te menitte sinne hamettanne laittelemaan?

Tuokin erityisseikka kamarineitsyestä tuntui Emiliosta vastenmieliseltä, mutta rouva näytti semmoiselta luonnonlapselta, ett'ei hän sen enempää ajatellut sanain sopimattomuutta.

-- Niinkuin mainitsin -- pitkitti rouva Ribbani vilkkaasti ja lähentelihen Emiliota likinäköisten tavallisella tuttavallisuudella -- ei ole puhe muusta kuin ainekirjoituksen harjoittamisesta; toisissa aineissa hän on hyväksytty. Voisittehan vähän pitää silmällä käsialaakin, sillä totta puhuen, hän kirjoittaa oikeita harakanvarpaita. Mutta, saattehan itse nähdä -- lisäsi hän nauraen.

Opettaja kysyi pojan ikää. Rouva Ribbani katseli kattoon, laski kiireesti sormillaan ja vastasi: -- Kahdeksan vuotta -- -- -- ei, kahdeksan ja puoli. Eihän se ole ikä eikä mikään. Jos tietäisitte kuinka vilkas hän on! Pieni irti päässyt paholainen. Pyydän sydämmellisesti että varustautte kärsivälliseksi, herra opettaja. Valitettavasti hän on hemmoiteltu lapsi, joka varmaan saattaa teidät epätoivoon. Sopiiko teidän alkaa huomenna?

Huomispäivän tunti määrättiin, jonka jälkeen kaikki kolme palasivat muuhun seuraan. Rouva Ribbani näytti varsin tyytyväiseltä; rouva Samis taas pidättäen nauruansa vilkaisi Emilioon.

Yksityistunnit.

Seuraavana päivänä meni Emilio lukemaan rouva Ribbanin pojan kanssa.

Huvilan edustalla kasvavassa puutarhassa oli pieniä kukkasmaita sekä kahvin juontia varten kuusikulmainen huvimaja, jonka katto kohosi keilanmuotoiseksi ja jonka neljä akkunaa olivat varustetut vihreillä säleuutimilla.

Avatessaan puutarhan portin Emilio äkkäsi rouva Falbrizion, joka seisoi huvimajan kohdalla tuttavallisesti puhellen kamarineitsyen kanssa; vaan koska tämä loukkasi Emiliota heidän yhteisen virka-arvonsa puolesta, ei hän ollut näkevinäänkään rouvaa astuessaan puutarhan poikki. Palvelia avasi hänelle oven salin viereiseen siniseen huoneesen. Se oli rikas, huolimattomasti hoidettu koti, täynnänsä kauniita, pölyisiä huonekaluja; viuhkoja, muotilehtiä ja leikkikaluja oli heitelty sinne tänne tuoleille ja sohville.

Pian ilmaantui rouva Ribbani poikineen. Ruvettiinpa haeskentelemaan mustepulloa ja lopulta huudettiin palveliaa tuomaan omaansa. Rouva, joka luuli velvollisuudekseen kuunnella tuntia, istautui pöydän ääreen, vastapäätä opettajaa, ja näytti perin tarkkaavaiselta.

Kymmenessä minuutissa Emilio oppi tuntemaan oppilaansa. Se oli hyvin vähän kehittynyt, kuunteli opettajaa pitäen käsiään ristissä vuoroon toisen vuoroon toisen polven ympärillä ja vastasi kysymykseen: -- Oletkos ymmärtänyt? -- aina: Olen minä! -- vaikka kuitenkin oli ymmärtänyt aivan nurinnarin. Mutta pahinta kaikesta oli, että hän yksipäisesti pysyi virheissään, viisasteli ja koetti epärehellisen asian-ajajan julkeudella toisiksi kääntää opettajan sanoja. Pari kolme kertaa äiti läksi ulos muutamiksi minuuteiksi. Kerran Emilio oven takaa kuuli naurua ja ikäänkuin kahden painimista, joista toisen äänestä tunsi palveliaksi. Luultavasti tämä kutitti kamarineitsyttä. Sitte kuului pianonsoittoa salista. Rouva palasi taas sisään ja kysyi häiritsikö soittaminen sekä kertoi pikku tytöllä par'aikaa olevan soittotunnin. Emilio vastasi: ei, semmoisella äänellä, että rouvan olisi pitänyt ymmärtää hänen tarkoittavan toista, mutta sitä rouva ei käsittänyt. Emilio toivoi seuraavalla tunnilla saavansa jäädä rauhaan pojan kanssa. Mutta tälläkin kertaa rouva istui huoneessa, leikellen auki erästä itaalialaista romaania, johon silloin tällöin kurkisteli. Loppupuolella tuntia hän alkoi kuunnella avosuin, ikäänkuin olisi tahtonut niellä opettajan sanat, väliin heilauttaen päätään heittääkseen ylös matalalle otsalle valuneen mustan hiussuortuvan. Nuorukainen katseli häntä salavihkaa. Rouva oli pystynenäinen ja ylen täyteläinen, mutta kaunis, eikä näyttänyt vähääkään kiekailevalta. Hänen läsnäolonsa häiritsi kumminkin Emiliota, samoin kuin heleänvärinen pilkku kirjassa, sivun laidassa, häiritsee lukijata.

Kolmannella kerralla Emilion täytyi rouva Ribbanin juttujen takia aloittaa tuntinsa neljännestä liian myöhään. Rouva kertoi, että oli ollut kovin ikävää Sestrin kylpylaitoksessa; että hänen miehensä oli määrä tulla Syyskuun ensi päivinä hakemaan häntä ja he matkustaisivat Roomaan; ja että hän aikoi viettää syksynsä vuorelle rakennetussa huvilassaan, jonne hän aina lähti viininkorjuun ajaksi. Äkkiä hän kysäisi, oliko poika paljonkin edistynyt kahdella ensimäisellä tunnilla.

Tälläkin kertaa rouva istui sisällä ja kuunteli tarkasti opettajaa, tirkistäen suoraan seinään ja silloin tällöin nyökäyttäen hyväksyväisesti päätään. Kun Emilio selitti erästä liikuttavaa kertomusta, kääntyi hän uteliaana kuuntelemaan muutamia äänenväreitä, ikäänkuin olisivat olleet kätketyn soittokoneen sointuja. Hän tarkistui sanaan _ihmeellinen_ ja toisteli sitä hiljaa itsekseen, niinkuin olisi miettinyt sen merkitystä. Kun opettaja, saatuansa oikean vastauksen, sanoi "hyvin!" heittäytyi äiti poikansa kaulaan ja suuteli häntä rajusti, ikäänkuin poika olisi päästänyt oikeita neron leimauksia.

Seuraavilla tunneilla Emiliota häiritsi toinen seikka: Rouva Ribbanin luo tuli naisia vieraisin ja ne puhuivat ja nauroivat ääneen salissa, samalla kun vierashuoneessa opetettiin.

Eräänä päivänä hän viereisestä huoneesta kuuli miehen ääntä, joka hiljaa puhui rouvan kanssa, ja sitte taas kuului ikäänkuin käsi olisi laskettu käden päälle. Se herätti Emiliossa epäluuloja.

Seuraavana päivänä oli Emilio tuskin tuntinsa aloittanut, ennenkuin palvelia tuli sisään kantaen tarjottimella persikoita ja muita makeisia, ja kohta sen jälkeen ilmaantui rouva pyytäen, että opettaja olisi hyvä ja antaisi "pikun" syödä opettajan puhuessa, sillä heidän piti kello neljä, ihan lyönnilleen, lähteä huviretkelle. Opettaja suuttui ja oli ääneti, kunnes poika oli herkut ahmaissut; mutta rouva ei laisinkaan huomannut tuota mieliharmin osoitusta. Tämä kaunis, lihava nainen lapsellisine kasvoineen oli Emiliosta kovin typerä ja ajattelematon, mutta samalla niin teeskentelemätön, että hän lopulta antoi hänelle ajattelemattomuuden anteeksi. Hän ei kuitenkaan voinut välistä olla ajattelematta onnettaren mielivaltaisuutta, verratessaan tätä laiskaa, mitätöntä rouvaa, joka virui ylellisyydessä, nuoreen naapuriinsa, kelpo tyttöön, joka vietti hyödyllistä, jaloa ja toimeliasta elämää, mutta jolla tuskin oli kylläksi nälkänsä tyydykkeeksi.

Eräänä päivänä oli Emilio vähällä ikipäiviksi jättää koko huvilan hyvästiäkään sanomatta. Hän oli juuri päättänyt tunnin ja poika oli jo mennyt ulos. Salissa oli vieraita, joille parast'aikaa tarjottiin viiniä. Rouva Ribbani tuli äkkiä sisään, pyysi opettajaa vielä viipymään hetkisen ja katosi samassa. Kohta sen jälkeen kantoi palvelia Emiliolle lasillisen viiniä. Tämä lasillinen, joka lähetettiin hänelle kuin jollekin kuskille ikään, ilman että häntä pyydettiin sisään toisten luo tai ilman että rouva hetkeksikään jäi hänelle seuraa pitämään, loukkasi häntä kovin. Hän ei kajonnut lasiin, vaan meni tiehensä lujasti päättäen vasta jäykällä käytöksellään saada rouva Ribbanin ymmärtämään että hän oli käyttäytynyt perin sopimattomasti.

Kun Emilio seuraavalla kerralla tuli, loukkasi rouva häntä vieläkin pahemmin. Hän riensi Emiliota vastaan hymysuin, ikäänkuin olisi ollut hauskoja uutisia sanottavana, ja kysyi matalalla äänellä, tahtoiko Emilio tehdä tuttavuutta erään salissa olevan herran kanssa. Se oli ylhäinen henkilö, opetus-asian toimikunnan osastopäällikkö, yksi niitä viran-omaisia, joita on edullista tuntea, koska heillä on suuri vaikutusvalta. Semmoisen miehen puoltosana olisi opettajan tulevaisuudelle suuriarvoinen; jos ei muuta, hän voisi hankkia opettajalle palkankoroitusta, jota hän oli monelle muullekkin rouvan tutulle hankkinut.

-- Älkää ujostelko yhtään, vaan tulkaa sisään -- lisäsi hän. Se on kohtelias mies, joka osaa seurustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Opettaja kielsi jyrkästi, eikä sanonut tarvitsevansa puoltolauseita. Katsahtaessaan vieraan käyntikorttia, jonka rouva oli hänelle jättänyt, ei hän voinut pidättää nauruaan. Siinä seisoi: herra se ja se _Yleisten töitten_ toimiston osastopäällikkö.

Opettajan kieltävä vastaus pahoitti hieman rouvaa ja hän meni ulos. Mutta vähää ennen tunnin loppua hän taas palasi sisään ja istautui tavalliselle paikalleen. Sepäs omituinen olento! Väliin näkyi mieltymyksellä katselevan Emiliota; mutta kun opettaja silloin katsoi häneen, niin hän hätkähti ja käänsi silmänsä toisaanne, niinkuin olisi asiata tarkemmin miettinyt ja ajatellut: -- Mitäs tyhjää? Kansakoulu-opettaja -- -- ---

Emilio olisi kutakuinkin pitkittänyt tuntejansa, ellei rouva Ribbani yhä uudelleen olisi häntä loukannut, väliinpä kovin syvästikkin. Eräällä kerralla rouva tuulispäänä ryntäsi sisään keskellä tuntia, löi kätensä yhteen ja huuteli: Riennä, Oskari, riennä! Setä on saapunut! Tänään ei ole tuntia! -- Kun rouva näki opettajan tyytymättömän muodon, hän kohta ystävällisesti lisäsi: -- Oi, älkää olko pahoillanne; me otamme tämänkin tunnin laskuun. -- Sen sanottuaan, hän kiiruhti pois pojan kansaa, niin ett'ei Emilio ehtinyt häntä löylyttää.

Kaksi päivää myöhemmin Emilio palasi huvilaan, varmasti päättäen antaa rouvalle läksytyksen, joka ei mielestä menisi, niinpä oikein puhua suunsa puhtaaksi. Mutta rouva estikin häntä odottamattomalla tavalla; hän astui niin julkean lähelle opettajaa, että tämä tunsi hänen kuuman hengityksen leuassaan ja se Emilion suuttumuksen hillitsi.

-- Tänään -- kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain erityistä uskoa -- kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset. Mieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin teitäkin pyytänyt -- --

-- Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen -- -- -- ja miehelleni myös -- -- -- Mutta niin ei ole muitten laita -- -- -- Setä on kunnon mies -- -- -- hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla meillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän rouva Falbrizion myös.

Tämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla muodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun rouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi olevansa aivan raivoissaan.

-- Sinnekkö asti -- hän mutisi itsekseen -- olen laskenut tuon tyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee minut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä tietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata minua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa teille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!

Pari päivää sen jälkeen Emilio palasi huvilaan sanoakseen rouvalle, sedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla pojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa puhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan portilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa ja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia myöhemmäksi, ja että "herrasväki" vielä istui pöydässä; parasta siis palata vasta tunnin kuluttua.

Opettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään; mutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän vihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä aikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha viha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi jälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita tarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen sielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään tulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva roistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa, polkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä huoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään köyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa, joka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka jok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin olisi hänelle juuri omiansa.

Tässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti Gallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin lausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta kaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut Emiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin välin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan kaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi asian-omaisten korviin.

-- Menkää ja kertokaa sanani hänelle -- puhui Emilio rouva Falbriziolle -- te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että heitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka minulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä käsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.

Rouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen, että rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen, joka -- -- -- Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä kojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli metrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli rakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi sanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen, ja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin kunniallinen nainen.

Pari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä emännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja milloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei ollut siis vielä mitään kertonut.

Opettaja vastasi aikovansa kirjoittaa rouvalle. Seuraavana päivänä hän kirjoittikin lyhyen ja äreän kirjeen, jossa, syitä mainitsematta, pyysi päästä yksityistunneista. Rouva, joka ei koskaan kirjoitellut, lähetti uudelleen palveliansa kohteliain sanoin pyytämään selvitystä opettajan omituiseen vastaukseen. Emilio ei vastannut mitään.

Kolmannen kerran palvelia ilmaantui opettajan luo, kourassaan kirje, joka luultavasti sisälsi rahoja. Hän uudisti entisen pyyntönsä, että opettaja joko palaisi huvilaan tahi antaisi selityksiä. Emiliopa ei ottanut kirjettä vastaan, eikä myöskään antanut selityksiä.

Viikko oli kulunut, eikä rouva Falbrizio ollut avannut suutaan Emilion asiasta, sillä häntä huvitti pitää näin arkaluontoisen asian langat jonkun aikaa käsissään.

Vielä kerran ilmestyi palvelia Emilion luo nöyrän näköisenä -- arvatenkin kajastusta emännän mielentilasta --, hartaasti pyytäen Emiliota edes hetkeksi tulemaan rouvan luo, joka oli kovin pahoillansa ja jolla oli jotain erittäin tärkeätä puhuttavaa. Rouva Falbrizio oli siis vihdoinkin juorunnut. Emilio lähti huvilaan.

Rouva Ribbani oli todellakin kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut Emiliota loukannut ylpeydestä, vaan siksi, kun hän ei lainkaan ymmärtänyt mikä asema opettajalla on palvelusta tekeväin pitkällä arvoasteikolla. Tietämättömyydestä hän sekotti kaikki semmoiset henkilöt, niin että ne hänen silmissään olivat yhtenä ainoana ihmisluokkana, niinkuin ei villikään tiedä erotusta kastrullin ja lämpömittarin välillä. Mutta saatuansa rouva Falbriziolta kuulla, mitä oli rikkonut -- vaikka opettajatar, rouvalle mieliksi, oli nauranut koko asialle, eikä rouva itse oikein käsittänyt tehneensä sopimattomasti -- oli hän häpeissään ja pahoillaan, hyväluontoinen kun oli, ja päätti, maksoi mitä maksoi, sovittaa rikoksensa.

Emiliosta tuntui vastenmieliseltä lähteä huvilaan, ajatellessaan, että piti astua palveliain ohitse, jotka luultavasti tiesivät kaiken ja nyt nauraisivat hänelle, kun hän palaisi niinkuin armoihin otettu palvelia. Mutta kun hän, kurkistaessaan puutarhan aidan lomitse, ei ketään huomannut, rohkaisi hän mielensä. Palveliat olivat iltaruualla ja lapset peuhasivat ylikerrassa.

Tuskin oli Emilio puutarhaan tullut, ennenkuin näki rouva Ribbanin huvihuoneesta rientävän vastaansa, käsi ojolla, punastuen ja tuskallisesti häntä tirkistellen.

-- Oi, herra opettaja! -- sanoi hän -- minä olen ollut kovin pahoillani, kauhean, kauhean pahoillani, uskokaa minua!

Rouva ei löytänyt sanoja anteeksi pyytääkseen ja turhaa semmoinen olisi ollutkin. Hän ei olisi kumminkaan voinut siitä asiasta puhua, loukkaamatta uudelleen Emiliota.

Hän pyysi Emiliota huvimajaan, istumaan penkille vastapäätä akkunaa, jonka säleuudinten kautta iltarusko heloitti. Rouva rupesi latelemaan katkonaisia lauseita, jotka väliin eivät sisältäneet mitään, väliin taas liiankin paljo. Samoja lauseita hän toisteli kymmeneen kertaan.

-- Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte -- -- -- Kuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella -- -- -- sivistynyttä, hyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette -- -- -- En tosiaan tiedä, missä järkeni lie ollut -- -- -- Te ymmärsitte minut väärin -- -- -- Lyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi -- -- -- Te ette saa luulla mun tahallani -- -- -- Vaikka millä ehdolla tahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken erhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme. Lupaattehan sen?

Voidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä vihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat ennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren naisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan kiireestä kantapäähän.

-- Vakuutan teille -- sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä voi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. -- Minun puolestani on kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille mielipahaa.

Hän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle kiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut niin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva Ribbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.

-- Te vieritätte kiven sydämmeltäni! -- huudahti hän. -- Se oikein minua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä muutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän poisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?

Emilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata kieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan ja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: -- En todellakaan tiedä -- -- -- Saammehan nähdä -- -- -- Kyllä minä tulen.

Nuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen Emiliota tarkasti silmiin: -- Silloin kai saan antaakkin teille sen, jota ette suostuneet ottamaan?

Taaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa ei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä miksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä plombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion silmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin. Huumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: -- Opettaja! -- mutta se huuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian myöhään.

Tuommoista voi siis tapahtua "opin paarioillekkin"? Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta- alkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän astuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän erehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli vilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan ympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen, nähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista! Tuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana nähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata kamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja Emilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren tuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi hän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!

-- Herra Ratti -- sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen -- tiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi ne tiedot noin tuntia sitten.

Mitä Emilio välitti Azzornon sindacosta ja hänelle sattuneesta tapaturmasta! Koko illan hän näki edessään tuon lauenneen mustan kaulaliinansa jonkinmoisena suruharsona peittävän kaikki entiset ruusunkarvaiset muistot, ja oli lukevinansa siitä uhkauksia, joita ei kumminkaan kyennyt selittämään ja jotka juuri siitä syystä tekivät hänet kahta levottomammaksi.

Vasta seuraavana päivänä muistui huvimajan tapaus hänen mieleensä ilman tuota mustaa kaulaliinaa, iloisampana ja hauskempana kuin edellisenä iltana, ja ajoi hänet taas huvilaan. Uteliaana, malttamattomana, sykkivin sydämmin kuin varas, joka menee piilopaikkaansa kurkistamaan onko varastettu aarteensa vielä paikoillaan, läksi Emilio astumaan rouva Ribbanin luokse.

Puutarhan portilla hän epäillen pysähtyi, ja kun huomasi puutarhurin, kysyi hän tältä: -- Onko rouva kotona?

Vastaus sattui häneen kuin miekan isku. Rouva oli saanut mieheltänsä sähkösanoman ja matkustanut lapsineen, palvelioineen päivällisen tienoissa Turiniin, eikä aikonut palata ennenkuin ensi vuonna.

Kuka olisi saattanut kaksi päivää aikaisemmin sanoa semmoisen tiedon tuottavan hänelle surua ja mielipahaa, ikäänkuin hänet olisi pettänyt ihminen, jota hän kauan oli rakastanut.

Yksinään, allapäin, tuntien ruumiin ja sielun tuskaa ajatellessaan tuota tapausta, joka hetkistä ennen oli hänen mieltänsä hurmannut, Emilio asteli kotiinpäin. Häntä masensi semmoinen yksinäisyyden ja tyhjyyden kammo, että hän heti kotiin päästyään meni palkongille ja seisoi siinä odotellen naapuriansa, sielussa tuska ja katumus sekä kalvava halu hakea hänen seurastaan lohdutusta ja asettaa ystävänsä itsensä ja tuon mielikuvan väliin, ikäänkuin kaihtaakseen sitä ajatuksiltaan ja tyynnyttääkseen suloisella, puhtaalla tunteella kuohuksissa olevaa sydäntään.

Kun neiti Galli tuli näkyviin, tervehti Emilio häntä kovin ystävällisesti, hymyellen ja melkein rukoilevasti katsoen sekä ojensi kätensä. Opettajatarpa ei tarttunutkaan ojennettuun käteen, katseli häntä vain kylmästi. Äkkiä heräsi Emilion sielussa epäluulo: kaulaliina, rouva Falbrizio -- -- -- Oi, sitä ei ollut epäilemistäkään; rouva Falbrizio oli kertonut. Mitä hän sanoisi neiti Gallille? Kuinka hän tästä pulasta suoriuisi? Hänen tätä miettiessään sanoi opettajatar hitaasti, katsellen häntä: -- Tätä nykyähän annatte tuntinne huvimajassa? -- Ja ennenkuin Emilio ehti vastata, pudisti hän surumielisesti päätään ja meni sisään hyvästiä sanomatta.

Labaccio, toveri seminaari-ajoilta.