Part 24

Opettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan "loistavan" pessimismin purkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen erinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia, kun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi. Häpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti häntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta loppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella avulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin vastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi käsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin muualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä silloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli kuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän omilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan sanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei ollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut uskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan kunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain palkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä edes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että säästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan. Toisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti palkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun, ilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta. Lukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät summan opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella pakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa aina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa konnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä kokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän rouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin, vaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän kutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta rakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen tavattoman kauniin suunsa.

-- Kun ajattelee -- hän eräänä iltana sanoi vierailleen -- että sindaco tahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen suppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki, luullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.

Kerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia tavallisilla hauskoilla jutuillaan.

-- Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema sietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin virkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta seitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa muuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat oikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin häntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita sydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän tapaan: -- Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä kuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! -- Ja nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!

Asian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria tyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat virkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat, että neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä syyllä oli eräs sanomalehti lausunut: -- Meillä on oikea opettajatarten tulva. -- Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet nuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä viran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa pikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen toimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa huonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa säätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat ylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan sittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu opettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman tarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy tykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä ruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa äkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta johonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan valtiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli sanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä kuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta ne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä kaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin kurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä itseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät puutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron kivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat itsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat tainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa isällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun ajan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. _Sydämmen työjuhdat!_ Siksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa arvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa esimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa opettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan nyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas, jossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet edullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.

Eräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis pariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin muudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies, suuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria lahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen voitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä laaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli opettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja sikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain koulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman koulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen kansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten sekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä ja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan teollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.

Tohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori nainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään istuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika, molemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset hajallaan.

Jo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin tavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun muassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen päivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti hänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä mahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään viholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää, joka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta puolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti ja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja koira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa rippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä hän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla voitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista kunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori puheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema kansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan nimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa syytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin toimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin tahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan asian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita kansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä opettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen yhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita ja palkankoroituksia annettava.

Mutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka eivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun pelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa karvassa, vastasi: -- Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo pienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata kysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni: kysymystä on mahdoton ratkaista.

Tohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli päätään.

-- Niin, hyvä herrasväki -- pitkitti asian-ajaja -- siinä on vain tuo pieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia puhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet _kirjoja_ mahdotonta saavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada viisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen, viisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa lapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin ymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria, kärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä ominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää, ollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme käytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä harvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani harvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia vaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa, ett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja miten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä vaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä opettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja semmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka arvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä, se on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan huononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa mielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja mitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.

Tohtori kohautti olkapäitään: -- Siis -- hän huomautti -- ei teidän mielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain mennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se olisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä kansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin huonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku välttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se lisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta saavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen kouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.

-- Kuulkaas vaan! -- sanoi asian-ajaja, närkästyneenä sattuvasta vastauksesta. -- Minä en sano sitä utukuvaksi' -- -- -- utukuva se ei suinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset ajatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni esimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset vaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten seurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään oikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan muuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle kirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan katkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi vaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi pojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös oli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen säärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. -- Minä uskon semmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä olevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat välikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei niitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla nähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon pelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi ja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat viitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona, sopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki unhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset vaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että lapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja hyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät kaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan tekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. "Lapsistamme täytyy tulla meitä parempia" on mielestäni tyhmin ja virheellisin inhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia tahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella olisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä tuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla asteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan, se kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa. Tuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä ominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään joka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien kasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa aikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi sanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.

-- Pyydän anteeksi -- alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan -- millä lailla sitte kansallisluonne on parannettava?

Sitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi sitte: -- Sodan avulla.

Melkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.

Asian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta miettinyt. -- Ainoastaan sodan avulla -- hän pitkitti -- olkoon sillä sitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa järisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan, verta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei se kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.

Kaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon vieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan, sanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio uteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias nainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja pyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja vaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen. Tirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia kinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa käsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi hän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit poskikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän keskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.

Tohtori virkahti tyynesti: -- Te ette usko koulun kasvattavaa vaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää inhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn takia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin, olisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan, että hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu siitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot muuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän viljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä parempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on kieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän, _saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille varmempi ja parempi taloudellinen asema_, niin että yhä useammat ja yhä kunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan vaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa meillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä miehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on opettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä, osaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja vakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja tekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella aistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy kansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä ja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon, koko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät yhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä tointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia. Ottakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta jääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi kultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.

Asian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: -- Semmoiset ovat urhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat kuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa rikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos joku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.

-- Oivat opettajat eivät ole niinkään harvinaisia -- ryhtyi tohtori taas puheeseen, innokkaasti puolustaen sitä kansanluokkaa, jota sai rikkauksistaan kiittää, ja nyökäyttäen päätään Emiliolle, hän jatkoi: -- En nyt tahdo puhua läsnäolevista -- -- --

Kun nuori rouva näki toisten hieman hymyelevän, luuli hän tohtorin laskeneen leikkiä ja huudahti, ääneen nauraen: -- Voi kuinka hupaista.

Useat vieraista pyysivät tohtoria kertomaan jotain käynnistään naapurilaakson kouluissa.

Hän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli ottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren vuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä, koska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi oppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli hän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka perusti Pestalozzin lauseesen: "Sopivin askaroiminen, minkä voi kouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys." -- Täytyy -- sanoi opettaja -- palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa varttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän kauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä peltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi heidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.

Kaikki pöytävieraat nauroivat.

Tohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen edellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli kolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika, verraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden, viisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän rauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa kuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka ahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan, hävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä kodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle tielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka ominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien suosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: "Hyvää opettajaa ei voida rahoilla palkita."

Mitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa olivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden kukkuloille.

Muitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut kylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä korkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen hameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren. Vuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja säärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan. Kouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä, vaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain eteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi. Korkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän alempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni hökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan välissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan ja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan lihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua piikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun tämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen äärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.

Tämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla kasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä ja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset haastelot piankin taas alkoivat sujua.

Emäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat päivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti lapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä, rouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.

-- Tilaisuus ei ole oikein sovelias -- hän sanoi --, mutta herra Ratti antaa kyllä anteeksi.

Kysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt loma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin kansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.

Emilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli käskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa, jotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.

Vaan nuori rouva oli itsepäinen ja pyysi häntä toki tekemään hänen Oskarilleen tämän suuren palveluksen. Olihan kysymys ainoastaan vähäpätöisestä seikasta: kolmesta tunnista viikossa. Poika oli saanut repposet ainoastaan laskennossa.

-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- on poikani hyvin harras oppimaan; hän on hiljainen ja hyväpäinen, eikä tule teille suurtakaan vaivaa hänestä.

-- Kas niin -- sanoi rouva Samis ystävällisesti Emiliolle -- te voitte kyllä tehdä sen palveluksen rouva Ribbanille.