Part 23

Hän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari viikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli ollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten lastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut ulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä. Lastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka pitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat niinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha, palkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän, öljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas hänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.

-- Entäs sinä -- kysyi hän Emiliolta -- kuinka sinä viihdyt Altaranassa?

Mutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.

Siellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen, jylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria ketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi tuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään kohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset ja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät kalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa kukkastuoksua.

Näyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat serkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että veti ohikulkiain huomiota puoleensa.

Huomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi puhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka. Hänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä perheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei siihen suurta arvoa pannut -- -- -- Mutta hänelle, joka kolme vuotta oli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu erinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja vanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen, joka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä hienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka näytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien alkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia, kamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona pitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka samalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle silkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja. Iltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen rouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan vertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti -- -- -- Ja nytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella koko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.

Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta, joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku, joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli, vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.

Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä, siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan ystäväänsä.

Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: -- Entäs koulusi?

Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä. Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat tummia, kaarevia -- -- -- Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia -- -- -- Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla, että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä, jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia, jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt pienintäkään pirahdusta.

-- Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! -- hän päätti. Entäs sinä, minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?

Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan jatkoi.

-- Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä tekevät -- -- -- Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli -- -- -- hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut, että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat. Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä, että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.

Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää samalta kuin äsken.

-- Olit siis onnellinen? -- kysyi Emilio, -- Eikö sulla ollut ikävyyksiä, eikä taisteluja?

-- Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita -- vastasi hän. Siellä vietin kaksi rauhan vuotta.

Kaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin nuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän ikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin rakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli ainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat -- nekin tuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja rakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä _vendettoista_[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta maailmasta -- -- -- Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään tapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli vapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin niinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa, meni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön seuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin mennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari oli hänen hovinsa. Sitä paitsi -- -- -- tuo ranskalainen laupeudensisar oli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa seisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen ystävä: -- Rukoilkaamme -- ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun katseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä pohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.

Äkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: -- Se on totta, minulla on täällä risti -- hän veti vaaleanpunaisen kapan alta esiin ristin -- kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä ystäväni -- -- -- enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi väkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua kohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan minua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei hän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen sulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän minulle -- -- -- kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä on ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana, hauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.

-- Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? -- kysyi Emilio.

Serkku vastasi surullisena: -- En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.

Nuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. -- Jätit paikkasi? Miksikä? -- Emilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut vainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden esineeksi.

-- Miksikö jätin paikkani? -- -- -- kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta valmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: -- Siksi, että siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä, joina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi, siellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä vaihtelua. Myöskin -- -- -- olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte, kuinka viihdyt Altaranassa? -- Hän katseli Emiliota tutkistellen ja toisti ensimäisen kysymyksensä: -- Mistä sinä nyt tulet?

Emilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen, katsoen serkkua tarkoin silmiin: -- Kuumuuden tähdenkö tottakin paikkasi jätit? -- -- -- Siinä kai lienee jotain salaperäistä.

Taas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.

-- Siinä ei ole mitään salaperäistä -- hän vastasi totisena, -- Mutta sinä, kuinka viihdyt Altaranassa?

Tällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen tehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi osan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat katseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa kaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat nuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken kävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli kovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää vaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon tehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi sanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas näkyviin.

-- Älä unhoita -- hän sanoi. -- Minä olen semmoinen tuulihattu -- -- -- ehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta -- -- -- olenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen naispuolinen sukulaisesi. -- -- -- Minulla on hiukan niinkuin oikeutta vaatia, että minusta pidät.

Hän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä ympärilleen.

Emilio kysyi, missä hän asui.

Toinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi herttaisesti vaikka samalla surumielisesti: -- Tiedäthän --- -- -- kansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät jokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.

Tämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen oli herättänyt.

--- Ja nyt -- hän kysyi -- olet paikatta?

Serkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian rannikolla.

-- Vaan tiedätkö -- hän lisäsi -- minä yhä toivon pääseväni -- -- -- Afrikaan tahi Itämaille.

Tätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja teki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin viittasi tuonne kaukaiseen maahan.

Viimeinen vuosi Altaranassa.

Jälkimaininkeja.

Palattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti omiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei koskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri olisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi mitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta jaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun varmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle joutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan surullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella liikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen syyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin tämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä päivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle. Mutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen. Kuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden rauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen -- vaikka hänen tuntonsa häntä siitä soimasi -- tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti päättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli aina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle isällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin köyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.

Näitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä kuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta tyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt aivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.

Pian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia viran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään hoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.

Hyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon saapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta kunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet opettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen niin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset sekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein juonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen vaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli luokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin kunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: -- Tuo oppilas on mahdoton. -- Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen paperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.

Tutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin huonoiksi, joka seikka -- huomaa ristiriitaa -- vaikutti sen, että asian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat sinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja koettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.

Vakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata, ei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.

Hänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja Samiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen kertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin jutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle kerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: -- Semmoisia roistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa muistomarja!

Tilaisuutta siihen hän sai piankin.

Sindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi näet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun oppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään toisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta. Oltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti Gallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa kiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän kuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin vihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti poikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot, lähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman raatihuoneen saleista.

Juhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi Egyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen orkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta. Tyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.

Silloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen viran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja, pyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret tuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne istuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan, kutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja nauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.

Tämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi ensimäistä. _Il Popolossa_ oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen viikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.

Sindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti, nähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen satukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja, joissa oli "alastomia naisia". -- Arvaa sen sitten -- lisäsi kulkupuhe -- mimmoinen teksti niissä on!

Asian-ajajan kodissa.

Tutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut, ja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin osalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi entistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka ystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan kaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos rouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi voinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi täyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi ehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä yksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko hänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja käden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun vaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki haihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan kestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo oikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli heittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko siten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis toisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana, aivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan aste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei vähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.

Tällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella lahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se tuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta pelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla sinne tuli, leikillisesti kysyä: -- No, herra Ratti, kertokaas mitä tänä päivänä olette lukeneet. --- Tämän kysymyksen odottaminen kiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja miettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin koulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle asian-ajajan ystävälle: -- Semmoinen nainen pitäisi olla joka seminaarissa. -- Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti, Emilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että sanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.