Part 22

Hän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki hän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi viinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa hiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui suunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos; kaulaliina jäi opettajan käteen.

Tämä näytelmä palautti rauhan luokkaan. Opettaja malttoi mielensä, antoi pyyhkiä pois pullon kuvan ja alkoi tuntinsa, luullen kaiken tähän päättyvän.

Seuraavana aamuna, kun Emilio juuri saneli oikeinkirjoitukseksi, astui viinikauppias luokkaan.

Emilio luuli hänen tulleen varta vasten soimaamaan häntä eilisen tapahtuman johdosta, ja koska tänä aamuna oli erittäin ärtyisellä tuulella, valmistautui hän aimo lailla läksyttämään viinikauppiasta.

Vaan kauppiaspa ei puhunut sanaakaan pojan löylytyksestä. Astuttuaan sisään hän asettui luokan eteen seisomaan, ikäänkuin antaakseen opettajalle ja oppilaille aikaa huomata, kuinka hän oli kovin kuningas vainaan näköinen.

-- No -- kysyi Emilio häneltä kärsimättömästi -- mitäs te haette? -- -- -- Minä sanelen parast'aikaa.

Puhuteltu vastasi tyynesti tulleensa luokkaa tarkastamaan.

Opettaja luuli miestä hassuksi.

-- Luokkaa tarkastamaan? -- kysäisi hän. -- Millä oikeudella?

Toinen vastasi, tehden juhlallisen liikkeen kädellään: -- Koulun tarkastusmiehen oikeudella.

Opettaja hypähti tuoliltaan: -- Koulun tarkastusmiehen! Mistä ajasta alkaen? -- -- -- Ja minkä ansion nojalla, jos saan luvan kysyä?

-- Toispäivästä alkaen -- vastasi viinikauppias, ja kunnallislautakunnan päätöksen nojalla. Edeltäjäni on yksityisten asiain tähden jättänyt toimensa.

Niin oli todellakin laita. Sindaco oli toimittanut nimityksen aivan salaa ja valinnut toimeen viinikauppiaan, saadakseen terävällä aseella pistää vihollistaan rintaan. Emilio arvasi asian, ja kun nyt kiusaan yhdistyi edellisenä iltana nautittu alkoholi, yltyi hän raivoon. -- Mutta minäpä en ole siitä asiasta mitään kuullut -- hän jatkoi kiukustuneena. -- Teidän nimitystänne ei ole minulle ilmoitettu, niinkuin asiaan olisi kuulunut. Minä en siitä tiedä.

-- Herra opettaja -- sanoi toinen -- te saatatte virkanne vaaraan.

-- Luulenpa melkein, että teette pilkkaa minusta! Kuka on ikänä kuullut tarkastusmiestä kouluun lähetettävän antamatta ensin tietoa hänen nimityksestään opettajille?

-- Minähän sen nyt ilmoitan.

-- Se ei riitä. Minä en voi kärsiä, että se tapahtuu tällä lailla.

-- Saatte kai kärsiä palkan vähennystä!

-- En syyttömästi.

-- Syynä on puuttuva kunnioitus esimiehiä kohtaan. Minä aion itse kirjoittaa rehtorille.

-- Minäkin aion sinne kirjoittaa.

-- Me kirjoitamme molemmat!

-- Kirjoittakaa tekin! -- huusi opettaja pojille ja alkoi taas sanella. Tämä pilasana huvitti kovin poikia, sillä pojat ovat aina sen puolella, jonka onnistuu antaa viimeinen sutkaus.

Viinikauppias nyt puolestaan vimmastui.

-- Te saatte vielä pilapuheennekin maksaa! -- sanoi hän ja lisäsi käskevästi, poikaansa kääntyneenä: -- Ulos tästä koulusta!

Poika hyppäsi kuin kissa penkistä ja seurasi isää, joka kääntyi ovessa ja loi vielä kerran julmistuneen silmäyksen opettajaan.

Seuraavana päivänä sai opettaja vahtimestarin kautta kirjallisen ilmoituksen, että oli menettänyt palkan kolmelta päivältä. Mutta se ei siihen loppunut: sindaco oli ilmoittanut asian rehtorille, suuresti lisäiltynä.

Loppupuolella viikkoa sai Emilio koulu-legaatin kautta käskyn saapumaan Turiniin rehtorin puheille.

Rehtorilla käynti.

Emilio matkusti surumielisenä, pahaa aavistaen, eräänä Toukokuun aamuna. Taivas näytti olevan samealla mielellä kuin Emiliokin; paksut valkoiset sumut riippuivat laakson yli, laskeutuen hitaasti korkeammilta vuorenhuipuilta peittämään matalampia siksi kunnes hajaantuivat syksyisenä sateena. Case Rossen kohdalla antoi Emilio vaunujen pysähtyä virkistääksensä itseään viinilasilla, ja ensimäisellä ratavaunupysäkillä hän tyhjensi vieläkin lasin, jonka jälkeen rupesi näkemään asioita hiukan hauskemmassa valossa. Hänestä tuntui mahdottomalta, että häntä olisi kutsuttu vastaamaan huolimattomuudestaan koulussa, sillä siitähän eivät olleet tarkastaja eikä kunnallislautakunta mitään asian-omaisille ilmoittaneet; ei häntä voitu vaatia edesvastaukseen ryyppäämisestä, sillä eipä hän ollut koskaan esiintynyt julkisesti juopuneena. Toiselta puolen taas oli naurettavaa, jos rehtori antoi hänen tehdä tämän pitkän matkan ainoastaan neuvoaksensa häntä sekottamaan vettä viiniinsä. Jäljellä siis ei ollut muuta kutsun syytä, kuin tuo sanakiista tarkastusmiehen kanssa, ja siinä luuli Emilio oikeuden osittain olevan hänen puolellaan. Siis hänen ei tarvinnut olla levoton.

Taivas selkeni mitä kauemmas hän alangolle ajoi, ja hänen päästyään rautatiepysäkille paistoi aurinko kirkkaana ja virkistävänä.

Rautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus olekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan ja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta suullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän jo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi ensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti kysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte saisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin tuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen ajatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista, joka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista teoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet kilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin korkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä pelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman tulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä hyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.

Kun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa kadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin hyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään _Kolmen kepin_ ravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan viiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan mahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli arvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle kirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut hänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli vähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja vaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain laiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun aikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen tottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä oli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi ollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.

Voittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio tiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä oli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia kuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua enemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle miehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa opettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta neuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä uskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan heräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi Emilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa löytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän miehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja sydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä, että oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi lasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli ohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana, astumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello torin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä vahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.

Ikäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa. Muutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti puheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä seiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle, parrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi, mutta pian palasi, sanoen: -- Jahka teidän vuoronne tulee.

Koska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin avonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen että käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava etehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat lääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis haihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului suljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä naisen nopeata puhetta.

Ajan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita. Etehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa vihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen kädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden joukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen muistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka näytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä, vääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin hän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin alempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don Juan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen vieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat hänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven vieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti juutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina toisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä papereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista ylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä vanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti malttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä ja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja tarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia nuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine valkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan lukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa. Koululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria tuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki näyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa tahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki häämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja sindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.

Puolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion silmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja ajatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon ympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen sydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä. Rehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi, ikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat kokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä suunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua ilmoitusta _Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa_ ja ikävä hämmästys, melkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan silmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän koetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan pitää ajatuksia koossa.

Jonkun hetken kuluttua Emilio huomasi, että hän lienee nukkunut kolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan läsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin hänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta tulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat pää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono ei ottanut koskaan loppuakseen.

Kun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja nukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin edellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia, hänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka nivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.

Taasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille. Vahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.

Tuokiossa hän selveni, mutta kun vastasi: -- On läsnä! -- niin hänen kielensä kovin kangersi, ja kulkiessaan pitkin käytävää hänen täytyi varoa kaatumista.

Vahtimestari avasi oven ja mulkoili häneen epäluuloisesti.

Emilio seisahtui kynnykselle, hattu kourassa, ja haki rehtoria silmillään.

Tämä seisoi selkä ikkunaa vasten. Valo, joka jätti rehtorin kasvot tykkönään varjoon, lankesi suoraan sisääntulijaan.

-- Käykää peremmälle! -- sanoi rehtori.

Emilio hätkähti kuullessaan tuon äänen.

Hän astui ikkunalle saakka ja seisoi silmä silmää vasten Megarin kanssa.

Emilio ei ollut moneen aikaan kurkistanutkaan koulusanomiin, eikä siis tiennyt, että rehtori oli äkkiä kutsuttu opetusasiain hallintovirastoon kansakouluasioita hoitamaan, ja että Alessandrian rehtori Megari oli asetettu hänen sijalleen.

Ensin Emilio hämmästyi, sitten hän kävi iloiseksi ja ojensi kätensä.

Mutta rehtori vain katseli häneen eikä liikahtanut paikaltaan. Tämmöinen jäykkyys haihdutti opettajan urhoollisuuden tykkönään. Hän tunsi vanhuksen tarkastavan katseen itseensä kiintyneeksi eikä voinut muuta kuin tuijottaa kirjoituspöytään.

Rehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä, kuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: -- Mitä keskinäistä riitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?

Nuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja. Asiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi ollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli voimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden tarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että sindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon vihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin asiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään toisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei ollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he vain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen jälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa palkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta puuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat alkaneet jo aikaisemmin.

Sillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan murteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja sokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä hänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti ikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.

Rehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti oltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: -- Ratti! Sillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä aikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette voineet niin muuttua?

Jos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi sydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja aikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä innostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut mitään vastata.

-- Menkää tiehenne! -- sanoi Megari tuimasti. -- Ja tulkaa takaisin selvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.

Opettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.

Mutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui mitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä palaamaan.

-- Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? -- hän kysyi. -- Oletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään irstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa. Seminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä harvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen. Minä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä. Mutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan viidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet erillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla? Koettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa, ett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on oleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.

Jokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua, mutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.

Megari astui lähemmäksi,

-- Tuo tarkastusmiehen juttu -- sanoi hän -- on vähäpätöinen asia, jonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea opettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä tiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne on muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää rakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa. Silläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä olette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? -- -- -- Oletteko sen hukanneet?

Emilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois, näkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi liikutuksissaan: -- Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori! Antakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko minua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että minä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei olisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut lukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä koetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman kuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä maakylässä -- -- -- Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole ketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään opettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole huvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu alakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte kuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En uskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi -- -- -- olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos te annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää voi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan, pyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.

Hän pyyhkäsi toisella kädellään kasvojaan, ikäänkuin tullaksensa täyteen tajuntaan.

-- Nyt -- lisäsi hän -- on tämä kaikki ollutta.

Rehtori katseli häntä hetkisen, ojensi hänelle sitte molemmat kätensä ja sanoi: -- Minä uskon teitä.

Opettaja tarttui niihin ja kumartui suudellakseen Megarin kättä. Tämäpä ei sitä sallinut, vaan veti pois kätensä ja sanoi entisellä arvoisuudellaan, mutta varsin hellästi: -- Lupaattehan minulle palata niihin aikeisin, joilla seminaarista lähditte, eikö niin? Te käytte eteenpäin urallanne hyvänä opettajana, joka pitää oppilaistaan, on ylpeä toimestaan, luja viettelyksiä vastaan ja viettää kunniallista elämää? Aloitattehan taas lukujanne?

Nuorukainen nyökähytti päättävästi päätään.

-- No niin -- pitkitti Megari -- minäkin olen unhoittava tämän -- -- -- Olen ajatuksissani yhä seuraava teitä urallanne. Minä käsitän syyt muutokseenne, käsitän nekin joista ette ole puhunut. Minä tiedän kansakouluopettajan elämän, käsitän kaikki ja annan paljon anteeksi. Mutta oppilaallani oli ennen sydäntä ja voimaa voittaakseen vastukset ja hänellä on sitä vieläkin, ja minä luotan häneen. Palatkaa nyt takaisin kyläänne poikainne luo, antautukaa uudelleen tykkönään velvollisuutenne täyttämiseen rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Saatte nähdä rauhan päiväin, jopa ihanain hetkien pian palaavan. Hyvästi. Muistelkaa äitiänne.

-- Ja teitä! huudahti Emilio liikutettuna; -- niin kauan kuin elän!

Hän astui säteilevin kasvoin ulos ja vahtimestari päästi samalla Pyhän Vincentin veljeskunnan lähetyssaarnaajat, joitten takana vielä näkyi kaksi pitkää jonoa kärsivällisiä ja alamaisia odottelijoita.

_Edellisen osan loppu_.

JÄLKIMÄINEN OSA.

Muistoja Sardiniasta.

Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.

Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä vastaan.

Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän oli ihanan keväimen elävä kuva.

-- Kuinka, oletko sinä täällä? -- kysyivät molemmat yhtä haavaa.

Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle, että jaksoivat erittäin hyvin.

-- Mutta kuinkas sinä olet täällä? -- sanoi hän vielä kerran. Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: --- Mikä sinua vaivaa? Mistä tulet?

Emilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä odottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja liikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata serkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun äänellä, _häiritsikö häntä jollain lailla_. Mutta hymy, joka levisi Emilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti tämän jälleen.

-- Se tuntui siltä -- sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei näyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun oli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella kiireellä.

Emiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen vuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.

-- Pilonassako! -- huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren toisella puolen.