Part 21

Prefektin käsky julistettiin, kouluun tuli oitis kolmekymmentä tyttöä, palkka ja muut maksut suoritettiin, sindaco oli aivan ääneti, muut kunnallishallituksen jäsenet pesivät kätensä, ja melkein kaikki paitsi ne, joilla oli erityistä vihan syytä, iloitsivat opettajattaren voitosta, nekin jotka huvikseen olivat tarkastelleet hänen kärsimistänsä. Opettajattaren kestävyyttä kehuttiin ja sanottiin sindacon vihdoinkin saaneen hyvin ansaitun löylyn. Nytpä muka sai nähdä hänet jonkun aikaa häntä koipien välissä. Erinomaisen kelvollinen luonne tuolla nuorella tytöllä, joka näyttää niin vaatimattomalta ja lempeältä, ja mikä harvinainen tytär hän on! Oi, jospa kaikki opettajattaret voisivat sillä lailla saattaa itsensä ja ammattinsa arvoon, niin eivät suinkaan kunnallishallitukset joutuisi syypäiksi niin moneen väkivaltaisuuteen ja kehnouteen ja, tärkeintä kaikista, koulut menestyisivät paremmin. Oli kuinka hyvänsä, Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin päättynyt.

Pettynyt.

Riidan päätös ilahutti Emiliota kahdenkertaisesti; sillä samalla kun hän näki opettajatar paralta kärsimysten loppuneen ja rauhan ajan taas koittavan, toivoi hän, ett'ei opettajatar enää salaisi rakkauttansa, josta Emilio oli tuona avuttomuuden ja epätoivon hetkenä saanut niin armaan, niin surullisen suloisen todistuksen.

Emilio käytti hyväkseen ensimäistä iltaa, jona hänet taas tapasi palkongilla, ja alkoi uskalluksella, jota antaa varma tieto, että on löytänyt vastarakkautta, sydämmensä tunteita hänelle hellimmästi selitellä. Hän hyväili tytön sormia, jotka tämä oli pistänyt palkongin säleaidan lomiin, ja pysähtyi joka lauseella vetääkseen henkeänsä. Hän puhui kauan, luullen opettajattaren olevan ääneti pelkästä mielenliikutuksesta. Hän sanoi tämän tunteen täyttävän koko hänen olentonsa, että opettajatar oli juuri semmoinen nainen, jota oli uneksinut elämänsä toveriksi, ja ett'ei hän koskaan luopuisi rakkaudestaan menettämättä samalla kaikkea onnen ja rauhan toivoa. Viime sanat sanottuaan hän intohimoisesti suuteli tytön sormia, odotti vapisten vastausta ja koetti lukea sitä opettajattaren kasvoista, joita hämärä jo peitti.

Vastauksen ensimäinen värähdys kouristi Emilion sydäntä. Oi, se ei ollut rakastavan ääntä.

-- Kiitän teitä, rakas herra Ratti! -- sanoi opettajatar lempeällä ja surullisella äänellä. -- Olen aina teille kiitollinen sieluni pohjasta -- -- -- Te olette ollut minulle veljenä -- -- -- Ilman teitä minulla ehkä ei olisi ollut voimia niin suuriin kärsimyksiin -- -- -- Jos tilaisuutta siihen tulisikin, en kuitenkaan koskaan, koskaan voisi hyvyyttänne palkita -- -- -- Minä pidän teistä ja sen voin teille sanoa -- -- -- Mutta se, josta te puhutte -- -- -- on mahdotonta.

Nuorukainen oli kovin hämmästyksissään ja matki tuon onnettomasti rakastuneitten iankaikkisesti samanlaisen, mielettömän kysymyksen: -- Miksi?

Opettajatar huokasi.

-- Miksi -- -- -- vastasi hän hitaasti, puhuen äidillisen hellällä äänellä. -- Elämäni ura on jo viitattu. Minun täytyy omistaa elämäni kokonaan isälleni -- -- -- Te olette vielä nuori -- -- -- elämänne ura on alussaan vasta -- -- -- Minun kutsumukseni ei ole sinne päin -- -- -- Ette voi arvata, kuinka pahaa tekee tätä teille sanoa.

Hetken vaiti oltuaan hän uudelleen virkkoi, toisti lempeästi ja matalalla äänellä: -- Se on mahdotonta -- -- -- Oi, sanoinhan sitä teille! -- huudahti hän äkkiä, kovin liikutettuna, kun kuuli vierellään tukahutettua itkua. -- Minä saatoin teille lopultakin kärsimystä! Semmoinen on kohtaloni! Se oli kuitenkin kaikista ikävintä. Minä en voi tuota kuulla. Kas niin, herra Ratti! Minä rukoilen teitä. Oi Jumalani! Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, kuinka se minua koskee. Päästäkää käteni -- -- -- ei, pitäkää sitä vaan, kunhan rauhoitutte. Oi, enkö ole kärsinyt jo kylläksi! Jo riittää, jo riittää. Isäni huutaa minua.

Vaan Emiliopa ei päästänyt tuota pikku kätöstä irti. Koko hänen nuori sielunsa, vastoinkäymisten koettelema ja rakkautta janoava, puhui tällä hetkellä. Hän tahtoi, tahtoi väkisinkin saada rakkautta, hän oli aivan ensi nuoruudestaan asti odottanut tätä tunnetta; juuri tätä odottaen oli hän rakastanut koulua ja ihaellut lapsukaisia; hänellä ei ollut isää eikä äitiä, hän oli yksin ja ilman menestyksen toivoa maailmassa; mutta koko elämä muuttuisi hänen silmissään, jos vain Faustina häntä rakastaisi, hän eikä kukaan muu, sillä Emilio ei koskaan löytäisi toista senkaltaista, niin kaunista, hyvää, aivan kuin hänen oma äitinsä oli ollut, väkevä kuin marttiira ja todella käsin kannettava. Kovin hän äsken kuluneina surunpäivinä oli kärsinyt neidon puolesta ja äärettömästi rakastanut! Kun oli nähnyt hänen kulkevan kadulla kalpeana ja uskaliaana, kaikkein pilkallisten katseitten tähystämänä, olisi hän voinut suudella hänen jälkiään ja antaa vaikka verensä, jos sillä olisi saattanut rakastettuansa vahvistaa. Ihastuksesta, raivosta ja rakkaudesta oli hän itkemällä itkenyt.

-- Oi armahimpani -- -- -- rakas Faustina! En ole edes mahdollinen puhumaan kanssasi. Miksipä minua rakastaisit? Koko elämäni ei ole sen arvoinen kuin ainoa sana sinun suustasi, sinä ihana, siunattu olento! Mutta kuka sun on tänne lähettänyt! Tahtoisin maata kuolleena tässä paikassa, kun vain sinä pitäisit kättäsi sydämmelläni.

Emilio vaikeni läähättäen ja suuteli hänen sormiaan. Toinen ei vastannut mitään. Emilio päästi pienen käden. Se vetäytyi takaisin, mutta vapisi.

Hetkinen kului, hetkinen joka Emiliosta tuntui iankaikkisuudelta; virran pauhina kuului selvään ja muistutti ohikulkevan loppumattoman ihmisjoukon kohinasta. Emilio näki paimenten tulet vuorten rinteillä tuikkivan; tulipa äkkiä muistelleeksi ulkomuotoaan, joka ennen oli herättänyt monen naisen mieltymystä, tuskaa, jota uusi kielto hänelle tuottaisi sekä rukoili hiljaa äidiltänsä apua, ikäänkuin olisi luullut äitinsä esirukouksillaan voivan häntä auttaa.

Vihdoinkin kuului taas tytön ääni, kuuluipa niin vienona, että Emilio alussa uskalsi toivoa.

-- Kiitos! -- hän virkahti tuskin kuuluvasti -- en koskaan, en koskaan unhoita mitä olette minulle puhunut. En koskaan. Niin kauan kuin elän, pidän teistä -- -- -- Olen aina kätkevä sananne sydämmessäni -- -- --

Sitten hän väkisin keskeytti puheensa suunnan ja pitkitti: -- Mutta se on mahdotonta! -- -- -- Ainoastaan yhdellä ehdolla voimme pitää toisistamme -- -- -- mutta tää on mahdotonta. Siis on meillä molemmilla yksi velvollisuus: se ett'emme puhu tästä asiasta. Minunkin puoleltani se vaatii uhrausta -- -- -- Te tulette onnelliseksi ilman minua, rakas herra Ratti. Minä olen varma siitä. Jos pahoitan mieltänne -- -- -- antakaa anteeksi, te kun olette niin hyvä. Pitäkää minusta edelleenkin veljen tavoin. Olkaa nyt edelleenkin kiltti, niin äitinne on tyytyväinen teihin.

Nuorukainen painoi toista kättään suutansa vasten ja päästi valituksen.

Säälin liikuttamana neiti Galli pisti kätensä aitauksen välistä ikäänkuin antaakseen hiukan lohdutusta. Emilio peitti sen suuteloilla, lyöden otsansa aitaukseen.

-- Hyvästi! -- sanoi tyttö huoahtaen ja vetäytyi pois, mutta Emilio suuteli yhä tyhjää ilmaa.

Sitten Emilio huusi hänen nimeänsä, mutta ei kuullut muuta kuin virran kohinaa. Kaikki oli loppunut. Emilio vietti yönsä epätoivoisena. Seuraavana aamuna aikaisin hän näki opettajattaren palkongilla, kalpeana ja itkeneen näköisenä. Neito tervehti häntä ystävällisesti.

Uuden toivon elähyttämänä rupesi Emilio illalla taas puhumaan rakkaudestaan.

Mutta toinen vastasi niinkuin ennenkin, painoi päänsä suruisena alas ja sanoi, tuijottaen pihan toisella puolen oleviin petäjiin: -- Se on mahdotonta -- -- -- Älkäämme siitä enää puhuko.

Nuorukainen totteli ja vähitellen he palasivat entisiin keskusteluaineisinsa, kuitenkaan löytämättä niissä enää menneitten aikain viehätystä. Emiliolla mielestään ei ollut enää mitään puhuttavaa opettajattarelle. Hänpä se nyt aina lopetti puhelut. Neljäntoista päivän kuluttua hän ei enää edes hakenut opettajattaren seuraa. Lopulta tyytyivät pelkkään surumieliseen tervehtämiseen; opettajatar haki silmillään Emilion katsetta, Emilio puolestaan karttoi hänen silmiänsä, Kaikki oli loppunut.

Rauenneet toiveet.

Emilio rakasti opettajatarta ja kärsi yhä edelleen. Koska hän oli lohdutuksen puutteessa, kääntyi hän sitä koulutyöstään hakemaan. Mutta se oli liian myöhäistä. Koulu ei anna lohdutusta muille kuin niille, jotka sitä uskollisesti rakastavat, ja rankaisee vaihemielisiä kahta ankarammin kuin niitä, jotka eivät sitä koskaan ole rakastaneet.

Emilion luokka oli levoton ja viran-omaiset yllyttelivät kurittomuutta. Varmaa oli, ett'ei sindaco, vaikka vihasi opettajaa, aikonut ruveta suoraan puskusille hänen kanssaan, niinkuin opettajattaren, eikä uudelleen taittaa sarviansa; hän oli varma siitä, että tarvittiin toinen menetystapa, että pienien lakkaamatta uudistuvien pikkukiusojen kautta elämä oli tehtävä tukalaksi Emiliolle. Vahtimestari ei enää jalallaan astunut kouluun ja lika oli tullut ylimmilleen; mustetta ja liitua puuttui, iso taulu oli poissa; köyhemmät oppilaat eivät enää saaneet kirjoitusvihkoja, vaan tulivat tyhjin käsin kouluun; lyhyesti, kaikin puolin koetettiin aikaan saada häiriötä ja harmia. Pojat, jotka kaikesta tästä ymmärsivät kunnallishallituksen tahtovan opettajaa viralta, kävivät röyhkeiksi, kirjoittelivat seinille neuvoja, että opettaja matkustaisi tiehensä, lykkäsivät toisiaan kyynärpäillä ja nauraa tirskuivat, kun opettaja joskus sanoi: -- _Ensi vuonna_ annan teidän tehdä sitä ja sitä; -- kaikki tämä loukkasi häntä suuresti.

Ilkeimpiä oppilaita oli viinikauppiaan poika, yhdentoistavuotias nulikka, jonka oli tapana, Emilion toistaessa, pahan tottumuksen kautta, lausetta tahi sanaa kahdesti, vetää pääkamaraansa niin eriskummaisesti, että hiukset kohosivat pystyyn kuin heltiävä varatukka. Tämä kovin nauratti tovereita eikä opettaja saattanut poikaa rankaista, se kun väitti temppua synnynnäiseksi luonnonvirheeksi, joka hänessä oli ollut vähäisestä asti.

Eräänä päivänä, kun Emilio oli kovin ärtyneenä, hän ajoi pojan ulos. Mutta tämäpä palasi takaisin isänsä seurassa ja luokan edessä syntyi sanakiista, joka yhä vähensi opettajan jäljellä olevaa kunnioitusta. Ja mitä enemmän Emiliota ruvettiin halveksimaan, sitä kiivaammaksi hän kävi. Pianpa hän joutui niin kauas, että kohotti kättään lyödäkseen, vähitellen sitten rupesi todella lyömään, ensin hiljaa mutta sittemmin oikein tuntuvasti. Ensi kerralla hän sitä katkerasti katui, mutta tottui siihen vähitellen.

Emilio havaitsi pian kyllä lyömisen pahat seuraukset. Kun itse oli väkivaltainen, kävivät oppilaatkin rajuiksi. Pojat käyttivät kadulla toisiansa vastaan samoja haukkumasanoja, joita hän oli käyttänyt heistä koulussa, ja jos hän oli lyönyt jotakuta, potkivat he toisiansa vähäisen sanan tahi vain kiukkuisen katseenkin takia. Selkään antamalla ei hän saanut oppilaita entistään tottelevammiksi, ja muutamain päiväin kokemus teki hänelle selväksi sen lauseen totuuden, jota usein oli seminaarissa kuullut: taistelussa kiivaan opettajan ja oppilaitten välillä voittavat lopulta jälkimäiset, sillä he käsittävät kiivauden heikkoudeksi, se kun syntyy siitä, että huomaa olevansa kykenemätön luonnollisella tavalla kunnioitusta itsellensä hankkimaan.

Kun Emilio oli siirtänyt valtansa nyrkkiin, ei hänen katseellaan ja äänellään ollut enää mitään vaikutusta: hänen toruessaan katselivat pojat hänen kättään, ja niin kauan kun se ei liikkunut, nauroivat. Sama lyönti, jolla hän oli jonakin päivänä ojentanut harhailevaa oppilasta, ei riittänyt enää seuraavana päivänä, vaan hänen täytyi lyödä kovemmin. Olipa kuinka kiihkoissaan hyvänsä, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, nähdessään poikain hänen lähestyessään asettuvan asentoon, joka muistutti selkäänsä saaneesta koirasta. Hän näki poikain luonteitten huononevan ja kadottavan kaiken itsetunnon sekä käsitti, että ainoa pysyvä tunne, minkä selkään saanti lapsissa herätti, pelkoa ja kipua lukuun ottamatta, oli kostonhimo. Hänellä oli jo kymmenkunta oppilasta, joiden kasvoista taisi lukea heidän päättäneen ennen tai myöhemmin tehdä hänelle jotain pahaa. Siksi hän heitä vihasi, mutta hänen oli samalla paha olla. Jos hän joskus omantunnon vaatimuksesta koetti olla entisensä kaltainen, tyyni ja ystävällinen, huomasi hän pojissa äkkiä voitonriemua ja pilkallista hymyä, semmoista kuin vihollinen osoittaa, jolle pelosta on täytynyt aseensa antaa, ja tämä taas herätti Emilion sydämmessä katkeruutta ja kiukkua.

Koulu oli muuttunut hänelle helvetiksi ja hän tunsi itsensä varsin onnettomaksi.

Lasi.

Silloinpa Emilio heittäysi täydellä järjellä paheesen, johon moni kansakoulu-opettaja maalla vähitellen ja ympäristönsä viettelemänä melkein tietämättänsä joutuu: hän rupesi ryyppimään. Se sai alkunsa eräänä iltana kun hän, unhoittaaksensa ilkeätä kepposta, jonka muudan tähän asti siivo ja hyvä oppilas hänelle oli tehnyt, kaivoi seinäkaapista edellisenä vuonna erään piirustus-oppilaansa isältä saamansa _rypälemehupullon_. Muutamat kulaukset tätä nestettä tekivät koulusanomien lukemisen erittäin hauskaksi ja antoivat hänelle tunnin kuluttua mitä herttaisinta unta, jota muutoin olisi turhaan saanut odotella puoli yöhön saakka.

Emilion pikku huone oli käynyt hänelle inhottavaksi ja hän otti tavakseen lähteä ulos joka ilta, ehtoollista syötyään. Hänen oli vain kuljettava poikki kadun tullaksensa kapakkaan; ei kukaan häntä nähnyt. Ja sinne hän menikin, juomaan unta itselleen. Hänen likeinen tuttavuutensa kapakoitsian ja tämän pojan, entisen oppilaansa kanssa, puolusti jotakuinkin hänen oleskeluaan tämmöisessä paikassa.

Ensimäisinä päivinä Emilion toisinaan käsitti äkillinen kauhistuksen tunne istuessaan viiniltä löyhkäävän pöydän ääressä ja nähdessään nuot viisi, kuusi raakaa miestä, jotka joka ilta savuavan lampun valossa hypistelivät rasvaisia korttejansa. Ja hän sanoi itseksensä: -- Kuinka? Oletko sinäkin tänne sortunut -- -- -- viidenkolmatta iällä -- -- -- monet ihanat unelmat uneksittuasi? -- -- -- Mutta ajatellessaan virkansa monia vastuksia, poikien kiittämättömyyttä, hyljättyä rakkauttaan sekä kaikkea ilkeyttä ja huonoutta, jota oli saanut kokea, hävisivät kohta katumuksen tunteet ja omantunnon soimaukset.

Yksi ajatus häntä aina vaivasi: se että hänen täytyi kulkea opettajattaren oven ohitse ja nähdä tuo tuttu palkonki. Kun hän oli juonut, tuntui se sietämättömältä. Usein hän joi lasin lisää voidaksensa väliäpitämättömänä astua nuot askeleet.

Emilio joi tuntematta juonnistaan mitään nautintoa, kallisti äkisti, ikäänkuin olisi lääkkeitä nauttinut. Hän rakasti ainoastaan viinin vaikutuksia, ei makua. Eipä hänen edes tarvinnut kohtuuttomasti juoda, sillä vähäinenkin alkoholimäärä vaikutti nopeasti ja kestävästi hänen arkoihin, raittiuteen tottuneisin hermoihinsa. Viini vaikutti hänen ruumiisensa äkkiä ja syvästi, eikä tuottanut hämmentämätöntä iloa, vaan synnytti omituista aatteitten sekasokaa, alakuloisia ja iloisia tunteita, rohkeita, lapsellisia mielenjohteita. Hän kuuli ikäänkuin sisällänsä asuvain ihmisten huutoa ja torumista, ja kuunteli tätä hämmästyneenä ja peläten, ikäänkuin olisi huoneessaan kuullut vieraita ihmisiä astuvan ja puhelevan.

Illoin hän alakuloisena jätti kapakan, vaivoin laskien sormillaan kuinka monta ja mitä lajia kauan toivomiansa kirjoja hän olisi voinut ostaa rahoilla, joita oli tuolla hukkaan käyttänyt. Tämä ajatus saattoi hänet väliin lykkäämään luotaan puoleksi juodun viinilasin -- -- -- vaan muutamia minuutteja sen jälkeen hän kuitenkin tyhjensi sen.

Väliin hän kuljeksi iltapimeässä edes takaisin kylän syrjäkadulla, ennen kuin saattoi kotiin mennä, ja riensi sitte melkein juoksujalassa huoneesensa. Nämät edestakaisin kävelyt syrjäkadulla öiseen aikaan tuntuivat eräästä siellä asuvasta naisesta jonkinmoisilta ujon rakkauden harhailuilta. Ensin hän tuli ikkunaan, mutta ilmestyi sittemmin portille, ja niinpä mies parka juomisen huviin yhdisti toisenkin.

Jonkun ajan kuluttua alkoi Emilio aamuisin tuntea suurta henkistä laiskuutta, ajatellessaan odottavia koulutunteja. Ensimäinen tunti hänen mielestään oli loppumattoman pitkä. Silmät unesta raskaina hän asettui kadunpuolisen akkunan ääreen katselemaan kuin noiduttuna kylää, jota hän vihasi. Oi, kuinka kovasti hän sitä vihasi! Siellä oli taloja, jotka olisi tahtonut jaottaa maan tasalle, kadunkulmia, joita vihasi, ihmis-olentoja, jotka vuosimääriä olivat hänelle kiusaa tehneet. Entäs kaikki nuo haalistuneet puotikyltit, jotka olivat hänen muistiinsa kaivautuneet määrätyssä järjestyksessään ikäänkuin aakkoset kirjaimistossa; vesi, joka valui rikkiöimestä katonkourusta likaiselle kiviseinälle, missä oli risainen ilmoitus asevelvolliskutsunnasta ja toinen, joka koski Amerikaan siirtoa; tuo alituinen vesilätäkkö naapurin portin edessä; tuo piha, täynnä törkyä ja mädänneitä lehtiä; likainen koira, rähjäiset kanat ja äikeä hiilenkatku; kaikki oli rumaa, ikävää ja inhottavaa! Tuntuipa Emiliosta kuin itse kuolemakin tuolla pienellä kaltevalla hautausmaalla, kylän yläpuolella, olisi kylmempi, toivottomampi, jopa kuolleempi kuin missään muussa kirkkotarhassa koko maan päällä.

Näitä surullisia ajatuksia karkoittaaksensa Emilio läksi ottamaan ryypyn aamulla ennen kuin koulu alkoi; hän teki sen äkkiä ja rajusti, ikäänkuin polttavat pisarat tappaisivat hänen sisässään asuvia kiusallisia ajatuksia kuin vahingollisia matoja, ja samalla kostaisivat hänen kärsimyksensä. Iltaisin hän joi runsaasti saadaksensa voimia kestämään seuraavan aamun synkkämielisyydenpuuskaa. Nukuttaaksensa omantunnon soimauksia, joita hän opettajana tunsi, koetti hän juodessaan sekä illoin että aamuin tehdä pilkkaa virastaan, muistelemalla kaikkia niitä halventavia lauseita, joita oli lukenut tahi kuullut viimeisinä vuosina. Hullu hän oli ollut! Maksoiko todellakin vaivaa monena vuonna elää pelkällä runollisuudella joutuakseen lopulta tämmöiseen lätäkköön? Sillä tavalla kansanvalistustyöhön houkutellaan lahjakkaita nuorukaisia, niinkuin parittajat narraavat nuoria tyttöjä, luvaten heille palvelusta jonkun kunnon kaupunkilaisen perheessä ja kuitenkin vievät porttolaan.

Siten putoelivat ihanteet yksi toisensa jälkeen opettajan sydämmestä alas lasiin: lapset, jotka kirjoittelevat kylän seinille: -- Mene tiehesi! -- isänmaa, joka, vaatien tuhannet uhrit, palkitsi häntä kadunlakaisijan palkalla; uskonto -- -- -- Hallitseva uskonto oli se, joka oli Piazzenan kirkkoherralla. Ja Emilio joi. Hänellä ei ollut muuta lohdutusta. Kahtena tai kolmena iltana hän koetti kotiin tultuaan kynällä kertoa rauenneista toiveistaan ja siitä kuinka maailmaa halveksi; mutta hän huomasi, ett'ei sitäkään helpotusta ollut hänelle suotu. Ei ollut kyllä, että hänessä oli totuutta, järkeä ja intohimoja, kirjailialta vaaditaan taiteellista taipumusta ja sitäpä häneltä puuttui.

Silloin Emilion valtasi syvä ylenkatse kaikkea kuivaa, vaivaloista lukemista kohtaan, jota oli niin kovin aikoinansa harjoitellut ja joka häntä hyödytti koulussa hyvin vähän, ulkopuolella koulua ei vähääkään.

Juopuneen tavoin leveästi nauraen hän katseli pienelle kirjahyllylle ladottuja seminaari-vihkojansa, ikäänkuin olisivat sisältäneet koko joukon valheita ja hullutuksia. Keskellä näitten hyödyttömäin lukujen muistoja oli kumminkin kuva, joka herätti rakkautta ja kunnioitusta, yksinpä silloinkin, kun hän juovuksissa itsekseen purpatti: se oli hänen opettajansa Megarin kuva. Se mies oli todella vakuutettu siitä, mitä opetti, hän ei valhetellut ja hän oli rakastanut Emiliota. Nyt hän näki edessään Megarin semmoisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, silloin kun sai häneltä äitinsä kirjeen, mustapukuisena, vakavana ja jalon näköisenä. Oi, mielellään hän olisi tahtonut jälleen nähdä entistä opettajaansa! Tuntuipa siltä, kuin Megari yksin saisi hänet semmoiseksi, kuin ennen oli -- -- -- mutta ehkä ei hänkään. Nyt oli jo liian myöhäistä. Emiliohan oli ainaiseksi kadottanut ihanan uskonsa. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin, tuhanten toisten tavoin, pilkata kaikkea maailmassa ja lohduttaa itseänsä miten parhaiten taisi. Puhellen näin itseksensä horjui hän kynttilä kädessä seinäkaapilleen, jossa hänellä tätä nykyä oli suuri varasto juomatavaroita ja nautti siellä vielä yhden lohdutuksen ja unhoituksen ryypyn.

Piankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin; otsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin hervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut arastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat itsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta siltä, joka hänestä piti.

Eräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren porstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi jo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän astui eteenpäin.

Nuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen äsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion päähän.

-- Herra Ratti! -- sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.

Emilio odotteli.

Tytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi rukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: -- Älkää juoko!

Sitte katosi.

Opettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen virtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja niiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen hellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut tuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle tuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta juomarin-unestaan -- -- -- Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan kestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis ilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin. Pitkin matkaa hän hoki: _älä juo_, ja vastasi itse, päätänsä ravistellen: -- Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? -- Oh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin tammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä tavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä syvyyden partaalle saakka -- -- --- Hän se juuri oli antanut Emiliolle ensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän jälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään -- -- -- Ei, ei koskaan! -- _Älkää juoko_. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää miestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: -- Älä huuda!

Emilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan ateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn hameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä jonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi päästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi mennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa, riensi ulos kedoille -- -- -- ja palasi kapakkaan.

Yhteentörmäys.

Emilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään. Kylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja Emilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut monen henkilön aikana: -- Me ryhdymme pian asiaan. -- Pari kolme kertaa hän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana uteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan. Eräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin tapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja toisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti häntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä uskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.

Mutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle piirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta viiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.

Opettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat suut irvissä.