Part 20

Sinä päivänä, jona sindaco sai kouluneuvoston päätöksen, nähtiin hänen juoksentelevan pitkin kylää, ikäänkuin olisi vihollisiansa takaa ajanut; kahvilassa, tupakkapuodissa ja muualla kuultiin hänen selittelevän välittävänsä viisi kouluraadista ja prefektistä; hän aikoi kääntyä valtioneuvostoon ja jos ei siellä saisi oikeutta, antaisi hän paikkakunnan edusmiehen ensi valtiopäivillä pyytää säädyiltä selitystä, ja jos ei sekään onnistuisi, vetoasi hän kuninkaasen. Joka tapauksessa ei pitäisi opettajattarien saada voittoa, opettajattarien, "jotka levittävät siveettömyyttä kuntiin" ja turvautuvat sanomalehtiin saadaksensa hallituksen asettamat esimiehet naurun ja pilkan alasiksi.

Koulua ei todellakaan avattu. Opettajatar odotti kärsivällisesti, luullen että sindaco, häntä vähän vielä ärsyttääksensä, aikoi avata koulun vasta ensi kuun alussa. Mutta kun ensimäisenä päivänä Maaliskuutakin hänen luokkahuoneensa yhä pysyi suljettuna, pyysi hän herra Calvia menemään avainta hakemaan. Sitä ei annettu. Silloin hän läksi koulu-legaatin luo; mutta tätä vaivasi yhä jäsenkolotus ja hän tahtoi olla rauhassa. Hän lupasi kumminkin ottaa asian huostaansa niin pian kuin paranisi ja sanoi, että herra Calvin kanssa panisivat kokoon ja lähettäisivät uuden valituskirjoituksen kouluneuvostolle. Lyhyesti, kaikki jäi entiselleen.

Viimeinen koettelemus.

Edellisiä suurempi vastoinkäyminen teki neiti Gallin aseman vieläkin surkeammaksi. Lukukauden alussa oli hänelle maksettava palkka kahdelta edelliseltä kuukaudelta. Koska hän ei uskaltanut Maaliskuun ensimäisenä päivänä mennä raatihuoneelle hakemaan valtakirjaa, jolla palkkansa perisi, pyysi hän sihteeriä toimittamaan itselleen valtakirjan. Sihteeripä melkein kutistui kokoon, ei uskaltanut katsella opettajatarta silmiin, änkytti ei vielä saaneensa siitä käskyä sekä neuvoi häntä antamaan "asian tyyntyä"; toisin sanoen, hän antoi tietää, ett'ei opettajattarelle aiottukaan maksaa palkkaa.

Vaikka opettajatar oli rautainen luonteeltaan, pani tämä hänet kuitenkin epäröimään. Vaan pian hän rohkaisi mielensä ja sanoi: -- Jos pitävätkin minua viralta pantuna, on minulla kumminkin oikeus vaatia palkkaa silta kuukaudelta, jonka jo olen koulussa työskennellyt. Mutta ei niin, minulla on oikeus palkkaan koko ajalta! Minä en ole koulua sulkenut ja kouluneuvosto on pannut minut takaisin virkaani! Minulla on vanha isäni, josta minun tulee huolta pitää. Ei opettajattaria saa niinkään kadulle heittää. Sehän olisi kuulumatonta!

Sihteeri, joka todella oli pahoillansa, turvautui entiseen keinoonsa: rupesi surkeaksi. Hän löi kädellä otsaansa, otti taivaan Herran todistajakseen ja sanoi itseänsä maan matoseksi, mieheksi, joka toivoi maan allansa halkeavan ja nielevän hänet.

Neiti Galli, huomattuaan ett'ei sihteeristä ollut mitään apua, rohkaisi mielensä ja meni, sen enemmän asiaa harkitsematta, ylöskantomiehen luo.

Vaan ensimmäisistä sanoistapa hän jo huomasi että tämän rouva, sindacon sisar, loukattuna perheylpeydessään, oli vaikuttanut ikävällä tavalla mieheensä. Tuo partainen villisikain-pyytäjä oli kaikkea muuta paitsi kohtelias ja kuittasi hänet, kun ensin oli torunut, kolmella hitaasti lausutulla kysymyksellä: -- Mutta valtakirja, neiti? -- -- -- Mutta valtakirja? -- -- -- Mitäs minä voin tehdä ilman valtakirjaa? -- -- --

Harmiin pakahtumaisillaan aikoi neiti Galli rientää sindacon luokse ja pakoittaa häntä velvollisuuttaan täyttämään, sanomalla hänelle mitä kauheimpia sanoja, nimittämällä häntä rosvoksi ja murhaajaksi ja sylkemällä häntä silmille. Mutta ollessaan enää parinkymmenen askeleen päässä raatihuoneesta, hän näki sindacon seisovan ovessa piippuaan poltellen ja haastellen sihteerin kanssa. Hän kääntyi opettajattareen päin ja voitonriemu ilmestyi hänen kasvoilleen. Tämä näkö toi neiti Gallin mieleen hänen likaisen kosimisensa, eläimellisen kiukustumisensa, ruokottoman julkeutensa, kaikki uhkaukset ja valheet, ja niinpä hän päätti kärsiä mitä tahansa, ennenkuin nöyrtyisi vapaaehtoisesti astumaan tuon miehen eteen. Tuska sydämmessä, mutta samalla varmana jaksavansa taistella viimeiseen saakka, palasi hän kotiin.

Pianpa hän saikin sotia puutetta vastaan. Niinkuin muutkin pikku kuntain opettajat ja opettajattaret, joilla on pienet palkat ja nekin myöhään maksetaan, oli neiti Galli vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta elänyt suurimmalta osalta velaksi; hän ei tahtonut kajota pieneen säästörahaansa, joka oli aiottu isän tarpeisin taikka käytettäväksi matkakassana siinä tapauksessa, että hän saisi viran jossakin kaukana. Hän oli siis jo aivan alussa uutta kuukautta pakoitettu lisäämään velkojaan. Pikkukauppiaat, joilta hän tavaroita otti, olivat älykkäitä ihmisiä, tottuneita opettajien ja vallanpitäjien välisiin riitoihin, ja aavistivat voiton tällä kertaa kallistuvan opettajattaren puolelle. He ymmärsivät siis, että hän lopulta perisi palkkansa ja maksaisi ottonsa, ja siksi he yhä edelleen antoivat velaksi, vaikka tosin, tavallisuuden mukaan, koroittivat hintojansa. Sillä lailla hänen velkansa vähäisessä ajassa lisääntyi melkoisesti.

Tällä välin koko kunta ei muusta puhunut kuin opettajattaren asioista. Olihan muutamia, viinikauppiaan rouva, koulu-legaatin vaimo, tarkastusmies ja apteekari, jotka säälivät tyttöä ja mielellään olisivat häntä lähestyneet, edes sanoin häntä lohduttaakseen; mutta kun näkivät sen päivän pian lähestyvän, jona heidän oli todellakin auttaminen, pysyivät loitompana. Toiset sitä vastoin riemuitsivat. Näitä olivat äidillisessä rakkaudessaan loukattu pretorin äiti; tarkastajatar, joka opettajattaressa inhosi omaa parannettua kuvaansa; rouva Calvi ja postineiti, jotka olivat mustasukkaisia, sekä ylöskantomiehen vaimo, sindacon sisar. Mitä kirkkoherraan tulee, iloitsi hän salamyhkää saadessaan uutta todistusta siitä epäjärjestyksestä ja pahennuksesta, jota papiston johdosta erotettu koulu tuottaa.

Ainoastaan rouva Falbrizio, joka tahtoi osoittaa urhouttaan ja joka neiti Gallissa näki oman kuvansa, meni toverin luo tarjoomaan palvelustansa. Ja näyttipä hän tekevän sen sydämmensä pohjasta. Mutta hän käytti niin surkeata kieltä, ett'ei opettajatar saattanut suostua hänen tarjouksiinsa.

Lähetettyään rehtorille vielä uuden valituskirjoituksen, jossa tarkasti teki selkoa asemastaan, ryhtyi opettajatar parka raskaalla sydämmellä tekemään suurta uhria: hän otti pienen säästörahansa, tuon summan, jota oli suurella ahkeruudella viiden vuoden kuluessa koonnut, oikeastaan tarkoitusta varten, jota ei jaksanut ajatellakkaan: voidaksensa toimittaa isälleen kunniallisen hautauksen.

Kurjuutta.

Turhia korulauseita käyttämättä tarjosi Emilio monasti neiti Gallille apuansa semmoisella osan-otolla ja avonaisella tunteellisuudella, joka vaikuttaa sydämmeen. Hänellä oli toista sataa lireä säästössä, siihen laskettuna kaksikymmentä viisi lireä edellisen talven iltakoulusta, (kymmenen centesimoa tunnilta) joka palkka aina vasta seuraavana vuonna kannettiin. Opettajatar ei suostunut ottamaan rahoja, koska muka niitä ei tarvinnut. Hän tuntui varsin tyyneltä, mutta päivä päivältä näki häntä vähemmin. Eräänä iltana hän sentään vielä hymyeli entiseen herttaiseen tapaansa, kun hän palkongilla kertoi Emiliolle herra Calvin käyneen luonansa ja lohdutukseksi esittäneen uutta tuumaansa, jonka mukaan kuntia pakotettaisiin opettajille palkkoja maksamaan ja samalla perustettaisiin pieniä, haarakonttooreilla varustettuja maanviljelyspankkeja; lyhyesti, sekasotkua alusta loppuun. Vaikka opettajatar parka oli surun masentamana, nauroi hän sydämmellisesti eikä tiennyt, että Calvi raukka kadulle päästyään sai aika löylyn rouvaltaan, joka oli ollut vakoelemassa. Sen illan jälkeen ei Emilio moneen päivään nähnyt neiti Gallia.

Emilio istui pitkät illat alakuloisena kotonaan, pienen lampun valossa selaillen kasvatus-opillisia aikakauskirjoja. Ennen ei häntä yhtään ollut huvittanut eräs osasto, joka löytyy melkein kaikissa koulusanomalehdissä ja jossa kerrotaan opettajakunnan vastoinkäymisistä ja vaiheista; mutta nyt neiti Gallin surkuteltava asema herätti hänessä katkeraa uteliaisuutta. Hän halusi tietää enemmänkin ammattiveljiensä kurjuudesta ja rupesikin lukemaan yksinomaan niitä asioita, vieläpä vanhoistakin vuosikerroista. Siinä olikin kokonainen odysseia vastoinkäymisiä ja viheliäisyyttä, jotka vallan hämmästyttivät Emiliota. Perin hermostunut kun oli, luuli hän joskus yksinäisyydessä ja yön pimeydessä näkevänsä nuo lukemansa paikat ja henkilöt, ja oli kuulevinänsä noiden ihmisraukkain ääniä.

Muun muassa hän luki eräästä palkattomaksi joutuneesta kyläopettajasta, joka äkkiä sairastui Via della Seienze kadulla Turinissa. Eräs ohikulkeva herra tarjoutui viemään hänet kotiin vaunuissa. Mutta opettaja ei tullut, vaan pyysi sen sijaan jotain lämmintä juodakseen, sillä sitä hän muka välttämättömästi tarvitsi. Miesparka, joka koetti nälkäänsä salata pyytämällä lämmintä juotavaa, herätti juuri sen kautta suurempaa sääliä Emiliossa, kuin jos olisi suoraan sanonut: -- Minun on nälkä, antakaa minulle leipää. -- Kuka tietää, mitä kohtalon kolauksia, mitä murheita ja huolia hän oli kestänyt, ennenkuin nälän heikontamana kaatui Turinin kadulle! -- -- --

Eräässä kunnassa karabinieerien päällikkö löysi kansakoulu-opettajan puolikuolleena makaavan pensaikon takana ja antoi hänelle kolme lireä; tämän johdosta, lisäsi sanomalehti, rehtori paikalla riensi asiasta tutkintoa pitämään. Tuo koditon "sotilas sivistyksen etujoukoissa" oli jonkun aikaa viettänyt yönsä koulun penkeillä, mutta kun hänet oli sieltä pois ajettu, oli hänen täytynyt hakea suojaa isossa ammeessa. Sieltäkin olivat karkoittaneet hänet. Sehän olikin aivan luonnollista, sillä mitä hyötyä saattoi enää olla semmoisesta opettajasta? -- -- --

Toisessa lehdessä kerrottiin kunnasta, jossa opettajat ja opettajattaret olivat nälkään kuolemaisillaan, kun eivät moneen kuukauteen saaneet palkkojansa. Silloin muutamat paikkakunnan asukkaat muodostivat toimikunnan, joka julkaisi yleisen kehoituksen varojen kokoamiseksi. Pienikin lahja otetaan kiitollisuudella vastaan -- sanoi toimikunta. -- Tuo ei ollut juuri hiljaista, vaatimatonta hyväätekeväisyyttä, mutta nälistyneet raukat eivät saa olla liian arkatunteisia.

Etelä-Itaaliassa oli opettaja, jonka, kun mies ei saanut kunnalta centesimoakaan palkastaan, sinne majoitetun sotaväen upsierit pyysivät pöytäänsä syömään. Upsierit komennettiin pois, mutta jättivät opettajan nälän seuraajilleen perinnöksi, ja sillä lailla mies tuli toimeen kaksi vuotta.

Sitten Emilio luki eriskummaisia esimerkkejä siitä, kuinka yhdellä miehellä saattoi olla monta tointa: löytyi opettajia, jotka virkansa ohessa olivat lukkareina, kunnallisvahtimestareina, rajasuutareina ja puunhakkaajina; ja vaikka heillä oli tuloja niin monelta eri taholta, täytyi heidän kuitenkin maata kovalla sängyn pohjalla ja kuukausimääriä elää pelkillä pilaantuneilla viikunoilla.

Valitettavasti löytyi surkeampiakin esimerkkejä: kahdeksankymmenen vuotisia opettajia, jotka, viisikymmentä kahdeksan vuotta koulussa palveltuaan, olivat joutuneet puille paljaille siksi, että olivat kuuroja ja siis kelvottomia työhönsä; opettajattaria, joita rankaistujen oppilaitten vanhemmat kauheasti suomivat. Eräs opettajatar joutui puutteen ja vainoomisten kautta semmoiseen epätoivoon, että lasten läsnä ollessa kolmasti pisti saksilla kurkkuunsa. Eräs toinen jätti äkkiä luokkansa, juoksi ulos koulupihalle ja heittäytyi kaivoon, niin että lapset kuulivat veden loiskeen.

Koko tämän surkuteltavan joukon nälistyneitä olentoja, sairaita, turvattomia äijiä ja muijia sekä ennen aikojaan vanhentuneita tyttöjä näki Emilio rasittuneen mielikuvituksensa loihtimina astuvan rivissä hänen tyhjänpuoleisen huoneensa hämärässä. Ne olivat kaikki sanovinansa hänelle, toinen toisensa perästä: -- Tule kanssani, toveri! Minä käyn kerjuulla. -- Seuraa minua! Minä menen sairashuoneesen. -- Tule mukaan! Minä menen kirkkotarhaan. -- Ja ne jättivät hänet syvän surun valtaan.

Kovin kiusattu.

Sill'aikaa kun Emilio katsasti tuota viheliäistä joukkoa, kävi neiti Gallin olo yhä tukalammaksi. Saadaksensa paremmin uutta lainaa, hän käytti säästövaransa maksaaksensa osan velkojaan. Mutta kauppiaat, jotka näkivät koulun yhä suljetuksi, rupesivat epäilemään opettajattaren voittoa ja joko eivät enempää velaksi antaneet, taikka antoivat tavaroitaan sen näköisinä, kuin olisivat osoittaneet hänelle suurtakin armoa. He kyselivät: -- Noh, neiti, tuo prefektuurin käsky, tuleeko se vai? -- Tahi sanoivat: -- Saatte tavaranne täältä -- -- -- mutta asiat näkyvät hyvin viipyvän. -- Tämänkaltaiset epäkohteliaisuudet kiusasivat häntä niin, että hän supisti tarpeensa kaikkein välttämättömimpään päästäksensä kuulemasta kauppiaitten röyhkeilemisiä. Paikkakunnan piiat tulivat hänen perässään puotiin, varta vasten nähdäksensä hänen kurjia ostoksiansa, jotka päivä päivältä pienenivät. -- Opettajatar on laihtumisparannuksella -- sanoivat. -- Joka aamu se näyttää hoikemmalta. Se syö niin vähän, jott'ei ruuansulatus estäisi lukemista. -- Ja he seisoivat ryhmissä katujen kulmissa ja nauroivat hänelle. Muutamat piiat saivat leipojan ja teurastajan tyttäriltä urkituksi kuinka suuri opettajattaren velka oli ja kertoivat sen sitte isäntäväelleen, niin että kodeissa saatettiin lire lireltä seurata hänen hätäänsä. Neiti Galli aavisti tätä kaikkea, ja se inhoittava julkisuus, mikä hänen köyhyytensä osaksi tuli, pisti kuin miekka hänen sieluunsa; mutta samalla se lisäsi hänen urhoollisuutensa kaksinkertaiseksi, niinkuin suuren väkijoukon läsnäolo vahvistaa kuolemaan tuomitun mielenlujuutta.

Ikkunastaan Emilio näki, kun opettajatar palasi kotiinsa, ja sydän täynnä sääliä hän tyttöä ihaeli. Mitä suuremmiksi opettajattaren vastoinkäymiset kasvoivat, sitä kauniimmaksi hän kävi Emilion silmissä. Hän hoiti hyvin pukuansa ja kasvoihin oli ilmestynyt jotain, joka puhui tyynestä, loppumattomasta surumielisyydestä. Ainoastaan suu, joka väliin liikutuksesta värähteli, ilmaisi toisinaan, kuinka raskaalla mielellä hän oli, mutta ei ollut siltä kadottanut mitään ihanuudestansa. Kadulla kulkiessaan ei hän näyttänyt erittäin masentuneelta, ei liioin ylpeältä, eikä hän ollut ketään huomaavinansa; mutta jos hän odottamatta huomasi jonkun vihollisen tahi uteliaan, katseli hän vuorille päin, joiden lumipeittoa aurinko oli ruvennut repelemään, tahi loi silmänsä alas siniseen virtaan, jonka rannat alkoivat kirjautua monen värisistä kukkasista. Yksi ainoa ihminen saattoi hänen verensä kuohuksiin, vaikkapa sen vain kaukaa näki -- se oli sindaco; ja eräs toinen herätti hänessä inhon tunnetta, jota ei kyennyt salaamaan, -- se oli kunnan vahtimestari, joka juovuksissa ollessaan kulki opettajattaren ohitse voitonriemuisena partaansa silitellen ja heiluttaen sinne tänne matalaa teloittajanruumistaan. Nuo olivat kumminkin satunnaisia ikävyyksiä, mutta huoli isän suhteen painoi aina hänen mieltään, ja senpä kaikki käsittivät.

Kun Emilio eräänä päivänä näki opettajattaren väsyneenä ja tavallista kalpeampana, pelkäsi hän hänen ruvenneen itseltään kieltämään osan ravinnostaan, ett'ei sairaalta isältä mitään puuttuisi. Tämän aatoksen ajamana ja säälistä liikutettuna Emilio asettui illalla palkongin ikkunan viereen ja aikoi vielä kerran tarjota tytölle rahansa sekä rukoilla häntä niitä ottamaan. Mutta opettajatar vastasi Emilion erehtyvän ja voivansa kyllä vielä odottaa. Hän puhui lujalla äänellä, josta ymmärsi, että kärsisi viimeiseen asti, ennenkuin suostuisi apua ottamaan. Kuitenkin hänen kieltoaan seurasi syvä ja lempeä katse, joka selvästi sanoi: -- Jumala antakoon, että voisin ottaa vastaan apua. Sinä olet ainoa ystäväni, mies parka. Minä tiedän sinun rakastavan minua. Sinä olet hyvä. Jumala siunatkoon sinua. Minä en voi, sillä ylpeyteni on minulle elämän ehto.

Kerran taas Emilio kysyi häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia ja eikö hän tahtoisi antaa Emilion jollekkulle kirjoittaa taikkapa matkustaa Turiniin puhumaan rehtorille hänen puolestaan. Ei, hänellä ei ollut sukulaisia; turhaa olisi kellekkään kirjoittaa; hän oli itsekin äsken lähettänyt kirjeen rehtorille; vastaus ei saattanut enää kauan viipyä.

Sillä aikaa kävi opettajattaren olo yhä huonommaksi. Eräänä iltana, kun Emilio näki hänet, silmät itkusta punaisina, kysyi hän kyynelten syytä. Toinen kertoi kotiin tullessaan löytäneensä pimeillä portailla odottamassa tuon pikku tytön, joka ennen toi kukkasia. Tyttö huono oli heittänyt kätensä hänen kaulaansa ja suudellut häntä itkien sekä sitte juosta liihottanut pois. Tämä kohtaus oli tehnyt hänelle hyvää. Sitten opettajatar ei voinut tukahuttaa valitusta. Hän saattoi kärsiä ja tyytyä jos minkälaiseen, kun vain sai arvonsa pelastetuksi; mutta kun piti noin esiintyä puodeissa, joissa häntä kohdeltiin röyhkeästi -- -- -- Se oli kärsimystä, joka nousi yli voimain.

-- Oi, jos ei vanhaa isääni olisi! -- huudahti hän.

Opettaja tarjosi hänelle uudelleen melkein itkien kaiken mitä hänellä oli. Mutta hän vastasi tyynesti: -- Minä en voi. Minä olen alkanut taistelun ja minun on se yksin kestettävä niin kauan kuin ei vanha isäni siitä kärsi.

Seuraavana päivänä hän näytti hiukan toivokkaammalla, sillä hän oli saanut kuulla, että prefektuurasta oli tullut käsky avata koulua. Mutta toivo haihtui, kun hän kuuli sindacon, sen sijaan että olisi avannut koulun, matkustaneen Turiniin. Luultavasti se oli harkinnut kokoon uuden juonen, ja meni nyt levittämään uusia valheita. Arvatenkin se vielä kuukauden ajan saisi lopullista päätöstä venyttäneeksi. Silloin oli hänen vastustuskykynsä jo melkein loppuun kulunut. Sitä käsittääkseen tarvitsi vain nähdä hänen käyntiänsä, ja vieläkin selvemmin sitä todisti hänen uupunut, raukea katseensa, katse, joka kertoi liian niukan ruuan tuottamasta heikkoudesta.

Kylässä ihmeteltiin, että hän enää saattoi vastustella ja laskettiin heittäymyksen päivät, aivan kuin piiritetystä linnoituksesta. Uteliaat ohitse kulkiat katselivat ylös hänen ikkunoihinsa, kuten on tapana, milloin talossa joku on kuolemaisillaan. Hänen kiukkuisimmalla vihollisellaan, tohtorin palvelialla, oli tapana aamuisin vastaan tullessa nostaa korinsa kantta, ikäänkuin hakeakseen sieltä jotakin; mutta se tahtoikin ainoastaan näyttää kuinka täysi hänen korinsa oli. Opettajattaren kadulla astuessa kuiskuteltiin: -- Mutta mitäs se syö pysyäkseen pystyssä? -- Sääliväiset käänsivät kasvonsa poispäin; viholliset asettuivat katujen kulmiin katselemaan häntä ja tarkastamaan hänen ryhtiänsä. Näyttipä siltä kuin useimmat olisivat käyneet hävyttömämmiksi, kuitenkaan ei niin paljon ilkeydestä kuin sentähden, että tahtoivat sillä pakoittaa opettajatarta nöyrtymään, päästäksensä kauemmin näkemästä tuota surkeutta. Hän varmaankin kärsi nälkää. Niin perheissä arveltiin. Koko viime viikolla ei hän ollut ottanut velaksi muuta kuin puolen kiloa lihaa ja siinäkin toinen puoli luuta, vähän voita ja hiukan leipää. Hän ei enää käyttänyt siivoojata apunaan, eikä enää nähty tulta iltaisin hänen ikkunassaan. Asumuksensa muistutti haudasta. Kuinka hän saattoi enää tehdä vastarintaa? Sehän oli mielettömyyteen vivahtavaa ylpeyttä. Kun on vanha, kivuloinen isä, tekee kait mielellään muutamia uhrauksia.

Tämä puhe tuli Emilion korviin ja saattoi hänet epätoivoon. Koska hän ei enää voinut itseänsä hillitä, päätti hän eräänä päivänä millä hinnalla tahansa pakoittaa opettajatarta ottamaan häneltä apua. Hän ei ollut koko päivänä nähnyt opettajattaren ulos menevän, ja epäillen hänen sairastuneen heikkoudesta hän teki lujan päätöksen. Hämärän tultua hän meni porstuaan soittamaan opettajattaren ovelle. Oven edessä hän huomasi pienen tytön, joka aikoi myöskin soittaa, mutta ei uskaltanut. Emilio kysyi, kuka se oli. Tyttö pelästyi, vapisi eikä vastannut. Emilio veti tulta tulitikulla. Se oli sekatavarankauppiaan tytär. Näytti siltä, kuin hän olisi juossut kotoa aivan säikäyksissään. Kun tyttö huomasi vieraan opettajaksi, kätki hän äkkiä toisen kätensä selän taa. Emilio kysyi: -- Mitäs sinä haet? Mitä kätket selkäsi taa? -- Vavisten ja tulipunaisena näytti hän mitä oli kätkenyt ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä: -- Ottakaa tämä, minä en uskalla. -- Antakaa se opettajattarelle. -- Ja samassa hän juoksi portaita alas.

Emilio katseli esinettä, jonka oli käteensä saanut; se oli käärö. Hän avasi sen. Siinä oli sardiini-laatikko, vähän kuivatuita hedelmiä ja muutamia korppuja. Tyttö oli varastanut kotoaan opettajattarelle. Emilion suuri rakkaus lapsiin leimahti, niinkuin liekit tulipalossa. Tietämättä mitä oikeastaan tekisi noilla tavaroilla, hän soitti kelloa epävakaisella kädellä. Tumma olento ilmestyi oveen: se oli hän.

Opettaja sanoi: -- Minä se olen -- ja ojensi ujostellen käärön.

Neiti Galli otti sen ja meni porstuan ikkunan luo katsomaan, mitä siinä oli.

-- Ottakaa takaisin! -- huudahti hän äkkiä niinkuin olisi polttanut itseänsä ja laski käärön takaisin nuoren miehen käteen. Sen jäljestä hän sanoi melkein närkästyneellä äänellä: --- Niin kauas en ole vielä joutunut. -- Hänen äänensä kuului hyvin heikolta.

Opettaja ojensi esiin toisen kätensä ja sanoi: -- Katsokaa tätä, neiti Faustina, ottakaa minulta apua, minä rukoilen teitä!

Nuori tyttö kielsi taas, mutta lisäsi lempeästi: -- Kiitoksia, herra Ratti. Te olette kovin hyvä! Mutta minä en tarvitse mitään, sen voin teille vakuuttaa. -- Oi, sitä rakasta, kilttiä tyttöä! Hyvää yötä! Oh, älkää peljätkö; tietäkääs, minulla on teräksinen sielu.

Mutta Emilio ei mennytkään pois. Hetkisen oli aivan äänetöntä. Hän kuuli opettajattaren hengittävän raskaasti ja astui askeleen lähemmäksi. Äkkiä päästi opettajatar epätoivoisen huudahduksen: -- Oi, minä en kestä kauempaa! En jaksa enää! Olen melkein lopussa! -- ja itkien painoi hän päänsä nuorukaisen rintaan. Silloin hän tunsi opettajan kyyneleet poskillaan ja samassa suutelon, yhden ainoan, pitkän, intoisan suudelman, jota seurasi rakkauden, ilon ja surun synnyttämä tukautettu huudahdus. Kun Emilio toistamiseen haki hänen huuliaan, irtaantui opettajatar hänen syleilystään ja hävisi. Hän syöksyi perässä ja törmäsi suljettua ovea kohden. Emilio suuteli ovea, nojasi läähättäen poskensa siihen ja seisoi siinä sydän täynnä tuskaa, mutta samalla -- sanomattoman onnellisena.

Loppu.

Kolme päivää myöhemmin loppui neiti Gallin koetus-aika. Murhenäytelmän loppukohtaus tuli äkkiä. Turinista saapui poliisikomisarius, mukanaan määräys asettaa opettajatar heti virkaansa ynnä kouluraadin päätös, jonka kautta kunta velvotettiin maksamaan hänelle osan palkasta koko siltä ajalta, jona hänen oli täytynyt olla erillään koulutyöstä; sitäpaitsi kunta tuomittiin maksamaan kulungit.

Poliisikomisarius meni suoraa päätä kunnallishallitukseen. Tuskin puolen tuntia oli hänen tulostaan kulunut, kun jo koko kylä asiasta tiesi.

Kunnallishallituksen jäsenet kokoontuivat oitis ja opettajatar käskettiin raatihuoneesen. Komisarius, pitkä mies, juhlallinen käytöksessään ja herttaisen kohtelias kaikille, aivan kuin olisi ollut häissä, esitteli laajalti prefektin käskyn ja kehoitti kunnallishallitusta jo samana päivänä kylän kadulla julkisen kuuluttajan kautta ilmoittamaan koulun jälleen avatuksi sekä käskemään perheitä lähettämään tyttöjänsä sinne. Sitte vaati hän luokkahuoneen avainta, jonka heti kohteliaasti jätti opettajattarelle. Hän lisäsi, että kirkkoherraakin oli pyydettävä saarnastuolista julistamaan koulu jälleen avatuksi ja lausui toivomuksen, ett'ei enää vasta minkäänlaisia riitoja ja ikävyyksiä koulussa syntyisi, sekä puhui lopulta muutamia kohteliaita, tyhjää sisältäviä sanoja sindacolle, joka kuunteli väristen, ymmärtämättä laskiko komisarius leikkiä hänen kanssaan vaiko puhui täyttä totta. Sindaco ja opettajatar eivät katsoneet toisiinsa.

Kun juhlallisuus oli päättynyt, vieras saattoi neiti Gallin koululle. Heitä seurasi koko joukko uteliaita katselioita ja muutamat entiset oppilaat, jotka oitis iloisina asettuivat entisille istuinpaikoilleen. Sen jälkeen vieras kumarsi kohteliaasti ja läksi.