Part 2

Jos ei aineitten paljous olisi Emiliota niinkuin muitakin rasittanut ja estänyt heitä ei ainoastaan tietojansa sulattamasta, vaan, kuten sanoivat, myöskin niitä pureskelemasta, olisi nykyinen elämänsä, vaikkakin vapaus oli rajoitettua, tuntunut hänestä varsin hauskalta. Käytännölliset harjoitukset seminaariin kuuluvassa mallikoulussa, luennot, yhteiset kävelyretket ja käynnit läheisten maakyläin kouluissa huvittivat häntä. Myöskin toveri-elämä virkisti häntä, vaikka hänen umpinainen ja yhä vielä alakuloinen luontonsa pysytteli häntä loitommalla tovereista. Ensimmäisinä kuukausina oli hänellä asuinkumppanina muudan käsnäisillä kourilla ja naulakengillä varustettu lihava talonpoikais-nuorukainen, joka ähki kirjoitustensa ääressä kuin härkä vakoa kiskoessaan, hikoili luokalla ja eli ainaisessa tutkinnon pelossa. Toinen huonetoveri oli eräs ilomielinen entinen pappi, joka mielellänsä poltti piippua ja jolle kumppanit olivat rahaa kokoomalla ostaneet kurttuisen pumpuliröijyn; hän oli kaikkein huvikiekkona. Nämä kaksi kumppania olivat usein haihduttaneet Emilion surulliset ajatukset.

Sittemmin johtaja asetti oppilaat toisten perusteiden mukaan yhdessä asumaan. Heitä pantiin kolmittain samoilta seuduilta samaan huoneesen, ja niin Emilio sai toverikseen erään lääkärin pojan sekä erään entisen korpraalin, joista hän ei enää eronnut. Nämät tekivät ystävyyden liiton, kulkivat aina kävelyretkillä yhdessä, niinkuin säädettynä oli seminaarin vanhassa ohjesäännössä. Korpraali oli järjestysmies, s.o. hänen tuli silmällä pitää toveriensa käytöstä ja ilmoittaa, jos oli jotain erinomaisempaa. Jos on totta, että vaihettelu huvittaa, niin eipä olisi voitu paremmin asettaa; sillä kahta, sekä Emiliosta että toisistaan siihen määrään eroavaa originaalia ei olisi löytynyt, vaikka tulella olisi haettu. Entinen korpraali, Lerica, oli saapunut seminaariin jonkunmoisen maineen saattamana. Hän oli näet edellisenä vuonna erityisestä armosta saanut ottaa osaa nuorten naisten opettajatar-koetukseen (virkansa oli estänyt häntä saapumasta miesopettajien tutkintoon). Eräs Turinin sanomalehti oli somasti kuvannut salia, jossa kirjalliset kokeet tapahtuivat, ja siinä esittänyt tuon omituisen haamun keskellä kahtasataa nuorta naista: nunnia, maalaisvaimoja, koulutyttöjä jos jonkinmoisissa puvuissa. Jättiläis-korpraali istui yksinään pienen pöydän ääressä kumarruksissa kirjoitusvihkonsa ylitse niin että viikset vihkoa lakaisivat. Koulupiireissä oli tälle paljon naurettu. Koska häntä, tietojen täydellisen olemattomuuden tähden ei hyväksytty yhdessäkään aineessa, täytyi hänen ryhtyä säännöllisiin lukuihin ja tuli niin seminaariin.

Miksi hän, tämä vahvajäntereinen sotamies, valitsi juuri opettajan toimen, hän joka kahdeksankolmatta iässä näytti kuin olisi ollut neljänkymmenen vuotias, jolla oli suuret ulkonevat silmät, kauhean isot, nuijamaiset nyrkit, ukkosen ääni, ja kasvot, jotka ehdottomasti säikyttivät lapsia, sitä ei voinut kukaan ihminen ymmärtää; liiatenkin kun hän lisäksi oli siihen määrään kiivas luonnoltaan, että esim. kerran mallikoulussa, vastaukseksi erään toverin "järkevään kritikiin", puristi tälle nyrkkiään ja mulkoili häntä kuin mieletön. Toveri astui varovasti askeleen taaksepäin.

Vieläkin kummallisemmalta tuntui, että mies oli ruvennut tälle uralle, kun hänellä näytti olevan synnynnäistä vastenmielisyyttä _kakaroihin_, joissa hän kaikissa luuli asuvan pohjatonta ilkeyttä ja viekkautta. Harjoitustunneilla hän aina luuli lasten silmistä keksivänsä jonkun, joka kuolemaansa saakka vihasi häntä, ja siksi Lerica katseli milloin yhtä milloin toista pojista kaksintaistelijan uhkaavalla silmällä. Kun hän sitte kiukkuisena puhui pojista, nimitti hän heitä roistoiksi ja raukoiksi, joille tekisi mieli antaa korville. Mutta Emilio piti Lericasta hänen suoran luonteensa ja hänen älykkäisyytensä tähden. Kumminkin joutuivat he pian riitaan, kun puhe kääntyi koulusta opettajatoimeen, sillä siitä Lericalla oli aivan toinen ajatus: hän näet käsitti tulevaisuutensa alituiseksi taisteluksi, jossa hänen tuli herättää pelkoa kunnallislautakunnan esimiehissä ja papeissa, ajaa ulos hävyttömiä vanhempia ja raakoja vahtimestareita sekä heittää ikkunasta pihalle tottelemattomia poikia. Tätä rajuluontoista kumppania aisoissa pitämään auttoi toinen asuintoveri, Giovanni Labaccio, paksunläntä, keskikokoinen, parraton, hyvällainen nuorukainen, maltillinen kaikessa kuni vanha eläkettä nauttiva virkamies; hän ei koskaan valittanut ja piti kaikkien puolta. Giovanni oli ahkera, vaan ei innostunut, hänellä oli kaunis käsiala, hän oli suuri herkkusuu sekä näytti aina niin tyytyväiseltä kuin olisi opettajatoimessa käsittänyt mukavan ja onnellisen elämän, joka hänelle yksin runsaasti etuja ja suloa soi. Hän iloitsi pienestä perinnöstä, jota odotti sedältään, Azzornon kunnallislautakunnan esimieheltä, josta hän usein ylpeydellä puhui.

Näiden kahden kumppanin kanssa oli Ratti'lla pitkät puheet lomahetkinä, kun toiset huvittelivat palloa lyömällä, heidän kanssaan hän joka päivä oli kävelemässä, niin että moni kaupunkilainen rupesi tuntemaan heidät, tuon hoikan, kalpean, kaitaleukaisen, vilkassilmäisen nuorukaisen, joka astui kiivaan jättiläisen ja paksun, hymyilevän Giovannin välissä.

Koska kaupunki oli pieni, olivat muutkin tovereista tunnetuita joko ulkomuodoltaan tahi maineeltaan; entinen pappi; runoilija, joka kirjoitti sonetteja kahvilan passareille ja tilapäisiin juhliin; eräs entinen kirjapainon työntekijä, joka oli kaikista lahjakkain ja josta paljon toivottiin; pari kolme seminaarilaista, jotka olivat yöllisten seikkailujensa kautta tulleet kuuluisiksi. Eräs heistä otettiin kiini, juuri kun kiipesi lankun yli johonkin pihaan, ja joutui näin oikeuden eteen.

Ratti ei tuntenut lähemmältä keitaan muita kuin huonekumppaninsa, eleli melkein eräkkäänä eikä edes tiennyt tapahtumista oppilaitoksen historiassa.

Sillä lailla kokonaan työhön vaipuneena, vietti Emilio kolme seminaari-vuottansa. Hän harrasti alussa luonnontieteitä, mutta kokoeli kumminkin lopulta kaikki voimansa humanistisien aineitten ja metodiikan tutkimiseen. Yhä enemmän hänet valtasi ihanteellinen rakkautensa lapsiin ja ylevä käsitys opettajatoimen korkeudesta, vaikk'ei hän siltä toki ruvennut aivan loistavia tulevaisuudelta toivomaan, sillä isän kuoleman jälkeiset kokemukset olivat tehneet kaikki ylenmääräiset toiveet siinä kohden mahdottomiksi. Vuosi vuodelta syntyi hänessä seminaarin johtajaa kohtaan yhä suurempaa myötätuntoisuutta, joka ei perustunut yksin tämän oivaan luonteesen ja suuriin luonnonlahjoihin. Siihen oli syynä myös eräs seikka, joka koski Rattia yksinomaan. Jo ensimmäisestä päivästä asti luuli hän huomanneensa johtajan katseen viipyneen hänessä kauemmin kuin muissa oppilaissa, ja että joskus, kun heidän silmänsä kohtasivat toisiansa, johtaja äkkiä katsoi toisaanne. Se oli katse, joka ei ilmaissut uteliaisuutta eikä hyväntahtoisuutta. Ei tunneilla eikä muutoinkaan Ratti voinut johtajan kasvoissa lukea mitään erityistä rakkautta itseensä. Mutta jotakin siinä oli; yksin tuo mykkä katse mieheltä, joka oli kaikkia kohtaan yhtäläinen, merkitsi jotain. Tämä salainen tunne, jota Ratti ei voinut selittää ja joka kuitenkin aina oli mielessä, antoi hänelle työssä suurempaa voimaa ja syvempää mielihyvää kuin mitä ehkä suoraan osoittama myötätuntoisuus olisi voinut herättää. Tuo katse, tuo kylmä huomaavaisuus, joka tuli Rattin osaksi, oli itsessään vähäpätöinen asia, mutta siinä oli jotakin isällistä hellyyttä häntä kohtaan, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Vaikkakin hän usein epäili tämän tunteen olemassa oloa johtajassa, tunsi hän ankarain silmäin häntä seuratessa olevansa vähemmän orpo kuin ennen ja ryhtyi taas tyynenä työhönsä.

Yksi ainoa seikka häiritsi hänen rauhaansa kolmannen lukuvuoden keskipaikkeilla. Hänessä oli ollut se turha luulo, että kaikki se pintapuolisten tietojen moninaisuus, joilla hän oli enemmän muistoansa rasittanut kuin ymmärrystään kehittänyt, oli rikasta ja todellista tietämistä. Tämä synnytti ylpeyttä, niinkuin useimpien käy lukemisen ensi innostuksessa, kun ei ole vielä jouduttu sille tietojen kukkulalle, josta näkee tuntemattomien, käsittämättömien asioiden laajan näköpiirin. Vaan ylpeys pian kukistui, kun Ratti päästötutkinnon lähetessä, kertasi eri aineet ja tutki itseänsä. Silloin hän huomasi, kuinka vähän oli kokonaisia aatteita ja selviä käsitteitä hänen himmeässä ja järjestämättömässä tietovarastossaan, kuinka se oli täynnä työnkatkelmia, vaikka hän oli luullut sitä oikeaksi aarreaitaksi. Kaksi viimeistä kuukautta hän luki yhä suuremmalla innolla yöt, päivät. Kun hän joskus yöllä äkkiä lakkasi lukemasta, valtasi hänet syvä turvattomuuden tunne. Aivojen liiallinen rasitus loi hänen eteensä kammottavalla selvyydellä vanhempain viimeiset hetket, ja kuvia ensimmäisestä kuukaudesta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin hän siskoineen vaelsi turvattomana ihmisiltä apua hakemassa. Silloin hän joutui epätoivoon, juuri kuin kaikki olisi ollut todellisuutta. Tämmöisinä hetkinä riensivät avuksi samassa huoneessa valvovat toverit: väliin toinen väliin toinen tempasi hänet hänen haaveiluistaan. Korpraali taisteli nyrkki pystyssä lukujensa kanssa, juuri kuin olisi ollut vihollinen edessään; Labaccio puolestaan kuorsasi säännöllisesti viisi minutia jokaisen lukuun käytetyn tunnin jälkeen. Joskus toverit sanoinkin koettivat häntä kehoittaa, edellinen kiroili, jälkimäinen käski terveyttä hoitamaan. Läheisemmäksi ystäväksi hän ei koskaan tullut kummankaan kanssa; siksi oli hän liian hienoa sisällistä rakennetta ja katseli maailmaa liiaksi erilaiselta kannalta; sitä paitsi oli suuri ero heidän iässään. Mutta ehkäpä juuri luonteen erilaisuus kiinnitti hänet tovereihin, varsinkin korpraaliin, niin että suru tuli suuremmaksi kuin oli luullutkaan, kun heidän onnellisesti päättyneen päästötutkinnon perästä tuli erota siinä varmassa tiedossa, ett'eivät pitkään aikaan näkisi toisiansa. Lerica joutui Turiniin, Giovanni Azzornoon ja Emilio tuli Golis puolisojen luo.

Nämät olivat kiintyneet Emilion pikku sisareen, ja tyytyväisinä Emilion menestykseen seminaarissa, lahjoittivat hänelle sen summan, jonka seminaarinkäynti olisi maksanut, ell'ei Emilio olisi saanut stipendiota, sekä hankkivat hänelle pian paikan läheisessä Garasco-nimisessä kylässä. Siellä hänen piti olla vuosi virkaatekevänä alemmassa kansakoulussa, erään opettajan sijassa, joka sairasti, ja jonka sindaco, opettajan sukulainen, tahtoi saada takaisin niin pian kuin hän oli parantunut. Palkka oli vähäpätöinen: seitsemän sataa lireä,[3] sataneljäkymmentä lireä vähemmän kuin mitä eräälle maalta tulleelle vahtimestarille samaan aikaan maksettiin. Mutta kun oli ollut siellä yhdeksän kuukautta, saattoi hän hakea edullisempaan paikkaan; tämä vuosi oli oleva hänellä jonkinmoisena oppiaikana.

Saatuansa virkaan-nimityksensä hän käytti kaksi viimeistä viikkoa kokoilemalla hyvin laadittuja opetus-ohjelmia ja ainekirjoituksia, joiden avulla toivoi voivansa alkaa suuremmalla varmuudella. Sitäpaitsi tilasi hän erään kasvatus-opillisen aikakauskirjan seuratakseen ajan uusia aatteita ja saadakseen siitä ohjauksia tulevalle opetukselleen.

Matkapäivän aamuna hän asetti kyytirattaille pitovaatteita sisältävän kirstunsa, pari kymmentä koulukirjaa sekä ison pakan muistiinpanovihkoja ja läksi sitte ensin seminaariin sanomaan hyvästi johtajalle. Tämän Emilio tapasi vastaan-otto-huoneessa kylmän kohteliaana kuin tavallisesti. Johtaja toivotti Emiliolle onnea ja antoi hänelle muutamia neuvoja: hänen piti aina käyttäytyä hyvin, osoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan, jatkaa lukujaan; hän ei saisi liittyä mihinkään puolueesen, eikä yleensä muusta huolia kuin velvollisuutensa täyttämisestä; hänen piti varoa, ett'ei kohta liikoja vaatisi, jota moni, mallikoulun ohjelma mielessään, teki ja jonka tähden heitä pidettiin häpeemättöminä uudistajina; hänen tuli katsoa kaikkia asioita ylevältä kannalta, puhutella vuoroon tarkastajaa vuoroon esimiestä, aina tarpeellisella kunnioituksella -- tämä oli paras tapa päästä määränsä päähän. Johtaja lisäsi vielä: "Asettakaa aina päämäärä korkealle. Paljon voidaan saavuttaa silläkin vaatimattomalla uralla, jonka olette valinneet. Älkää antako tälläkin alalla vallitsevan suuren kilpailun lannistaa rohkeuttanne, kuten epattojen tapa on. Viranhakijoita on lukemattomia niin hyvin meidän kuin kaikilla muillakin aloilla. Mutta jos lasketaan pois ne, joilla ei ole kylläksi kykyä ja ne, joilla on kykyä, mutta ei hyvää tahtoa, sekä vihdoin kaikki, joilla on molemmat nämät ominaisuudet, mutta ei kylläksi lujaa luonnetta eikä hyvää terveyttä -- niin hakijain luku supistuu suuresti. On niitä kansakoulu-opettajia, jotka ovat suorittaneet tohtorin tutkinnon, saaneet virkoja oppikouluissa ja yliopistoissa, kirjoittaneet kehuttuja kirjoja; urhoollisia opettajia, jotka, jättämättä alkeis-opetusta, elättävät suuren perheensä ja kasvattavat poikansa lääkäreiksi ja lain-oppineiksi. Myöskin vähemmin ulkonaista suosiota voittaneissa opettajissa on monta kunnon miestä, jotka elävät kunnioitettuina ja tyytyväisinä. Te tulette semmoisia tuntemaan. Ottakaa ne esimerkiksenne ja olkoon onni seurananne." -- Kun hän tämän oli sanonut, antoi hän Emiliolle muistoksi Daguets'in "Kasvatus-opillisen käsikirjan" ja sanoi: -- Ottakaa tämä, sieltä löydätte paperin, jonka halusta tahdotte omistaa. -- Nuori opettaja otti liikutettuna kirjan, kumarsi eikä voinut sanaakaan sanoa.

Kun Emilio oli jälleen noussut vaunuihin, haki hän kirjassa olevan paperin ja avasi sen. Mutta hän oli tuskin käsittänyt ensimmäisten sanain merkityksen, ennenkuin kirjaimet, paperi ja ympärillä oleva maisema sulivat kaikki yhteen. Se oli hänen äitinsä kirje, ainoa äidin kirjoittama joka oli tallella, kirjoitettu herra Megarille; pieni viivoitettu paperi, johon äiti raukka oli päivää ennen kuolematansa piirtänyt lyijykynällä: -- _Kuolinvuoteeltani minä uskon Teille poika parkani_. Nuorukainen suuteli kirjettä, pani sen takaisin kirjaan, katseli suoraa santaista tietä, joka vei hänet elämän suureen taisteluun, ja lausui sydämensä syvyydestä tuon sanan, jota hän oli näinä kolmena vuonna ehtimiseen itseksensä toistellut: -- Rohkeutta!

Garasco.

Ensimäiset tuttavuudet.

Emilio tuli Garascoon tuntematta vasta-alkajan lapsellista hurmausta, sillä hän oli seminaarissa ollessaan saanut käsitystä opettajan vaivaloisesta elämästä; mutta jonkinmoisella tyynellä uteliaisuudella hän katseli ensimäistä majataloaan elämänsä matkalla. Hän oli hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla sindaco otti häntä vastaan; hän katsoi sitä onnelliseksi enteeksi, niinkuin tuota ihanaa syyspäivääkin, jonka valossa kylä näytti kuin juhlapukuiselta. Emilio astui juuri raatihuoneen portaita ylös, kun sindaco ja hänen sihteerinsä polkupyörillä ajoivat pihaan. He tulivat maalta, jonne olivat tehneet huviretken. Opettaja sekä hämmästyi että ilahtui huomatessaan paikkakunnan korkeimman virkamiehen iloiseksi, kohteliaaksi kolmenkymmenen ikäiseksi herraksi, joka alati hyvänsuovasti hymyili.

-- Kas, uusi opettaja! -- huudahti sindaco ja ojensi hänelle kätensä; -- aivan nuori mies; sitä parempi, silloin helpommin sovimme. -- Kun sindaco oli, enemmän toverin kuin esimiehen tapaan, antanut muutamia tietoja paikkakunnasta, esitteli hän kirjurinsa, joka hänkin oli nuori mies ja jolla oli jotain entisestä upsierista muistuttavaa säntillisyyttä puvussa ja suoruutta käytöksessä. Sali, josta näkivät päivänrinteisen puutarhan, oli kalustettu kesäasuntojen tapaan. Näyttipä siltä kuin kaikki tässä kunnassa olisi nuorta.

-- Nyt sinun pitää -- sanoi sindaco iloisesti sihteerillensä -- antaa opettajallemme kaikki tarpeelliset tiedot, viedä hänet paikkoja katsomaan, näyttää koulu ja esittää hänet virkatovereille, ja k:lo 5 syötte molemmat päivällistä luonani. Päivällisten jälkeen teemme pienen retken puistoon. Hyvästi siksi.

Emilio läksi sieltä varsin tyytyväisenä ja ilmaisi tunteensa sihteerille. Tämä ylisti esimiestään pilviin asti, kertoi hänen olevan seudun rikkaimpia ja että hänellä oli kaksi isoa taloa Turinissa; hän oli todellinen gentlemani, sydän kultaa. Hänen isänsä oli ollut kaksikymmentä vuotta sindacona Garascossa ja oleskeli vieläkin vuosittain siellä kuusi kuukautta, Kesäkuusta Marraskuuhun. Poika, joka oli metsästäjä, kukkasten viljeliä, vuorilla kiipeilijä, maaelämän ihastelija, oli jäänyt maalle tykkönään kahdeksi vuodeksi, talveksikin, niin että vain pistäymältä joskus kävi Turinissa. Kesäisin oli sindaco kaikkien juhlain järjestäjä. Koko seutu jumaloi häntä. Sihteerin tuli kiittää häntä paikastaan. He olivat olleet koulukumppaneita: sitten oli sihteeri ruvennut sotilas-uralle, jolla aikaa toinen luki tuomarintutkintoa. Kun hän kelvon oli päässyt ratsuväen luutnantiksi, täytyi hänen perheellisten olojen tähden jättää uransa. Ja kun hän silloin oli toimetta, hankki ystävä hänelle sihteerinviran Garascossa. Saattoipa sanoa, että he yhä elivät tovereina: he metsästelivät, kalastelivat, ratsastelivat yhdessä. Sihteeri ei väärin käyttänyt tätä tuttavallisuutta, sillä virassa hän aina pysyi asemassaan. Hän oli tyytyväinen, eikä tahtoisi vaihtaa paikkaansa majuurin-arvoon. -- Hän puhui totta, paitsi sen, mikä koski perheoloja, -- sillä asian laita oli semmoinen, että hänet oli ajettu pois sotaväestä, ja sen, mikä koski seudun ihastusta sindacoon; metsästys, näet, ja muut huvitukset houkuttivat hänet liiaksi velvollisuuksistaan, ja siitä moni napisi. Sindacon poissa ollessa, joka kumminkin, sihteerin sanain mukaan, teki kaiken, enemmän kuin tarvittiinkaan, hoiti asioita kunnallislautakunnan jäsen Toppo. Tämä mies oli röyhkeä rettelöitsijä, josta ei paikkakunnalla pidetty. Useasti ystävykset heittivät toimet ukon niskoille ja läksivät yhdessä polkupyöräretkelle. Niin kunnan asioita hoidettiin.

Sihteeri saattoi opettajan kylän läpi, joka oli tavattoman säännöllisesti rakennettu. Kaksi pitkää, suoraa katua siinä kulki ristiin, muodostaen risteyksessä neliskulmaisen torin, jonka varrelle kauppias oli puotinsa asettanut. Talot olivat matalia, muutamat puutarhan ympäröimiä, joista viiniköynnökset kiersivät ylös palkongeille ja ikkunain ympäri. Katujen kulmissa oli aurinkokelloja, joihin eräs puolihullu runoilia oli kirjoitellut värsyjänsä ja muistolauseita niin syvämielisiä, ett'ei kukaan niitä ymmärtänyt. Kaukana näkyivät Alpit.

Poikakoulu oli sijoitettu entiseen luostariin, toisen pääkadun päähän, myllyn läheisyyteen. Emilio, joka, kuultuansa puhuttavan sindacon rikkaudesta ja anteliaisuudesta, luuli saavansa nähdä oikean mallikoulun, hämmästyi hiukan astuessaan ahtaasen ja kapeaan luokkahuoneesen, jonka kattoa kannatti kaksi keskellä seisovaa patsasta ja johon valo huonosti pääsi kahdesta liian korkealla olevasta ympyriäisestä ikkunasta.

Huone oli varmaankin ennen ollut kappelina. Seinillä riippui koko joukko eläinten ja kasvien kuvia ja ikkunain välissä oli iso maatieteellinen kartta. Kaikki oli huonossa kunnossa. Kahteen pitkään riviin asetetut, huonosti kyhätyt penkit olivat täynnänsä leikkauksia, piirtoja ja naverruksia, ikäänkuin sepän- tai nikkarin-oppilaat olisivat niitä kymmenen vuotta käyttäneet. Lähellä ovea riippui vielä iso paperi, jolle oli tutkinnossa laulettavan laulun nuotit kirjoitettuna; edellinen opettaja oli näet kiihkeä musiikin harrastaja. Vähän ylempänä riippui naulassa pölyinen jäännös tavattoman isosta kukkakiehkurasta, joka lienee joskus ollut koristuksena koulujuhlassa. -- Kaikki tämä on pois otettavaa -- sanoi vilkkaasti sihteeri, huomatessaan opettajan tyytymättömän muodon. -- Sindaco tuumii juuri tämän huoneiston täydellistä muuttamista. Tässä on uuni revittävä, tuossa seinä poistettava, kadulle päin tulee uusi ikkuna ja pihanpuolelle lasinen iso etehinen, välitunneilla käytettäväksi; saatte uudet koulutarpeet -- sanalla sanoen suuria muutoksia. Muutamain vuosien kuluttua on meillä kaunein koulu koko seudulla.

Sitte menivät Toppo herran luo, joka asui keltaisessa, aurinkokellon melkein kokonaan varjoomassa pienessä talossa. Opettaja ei saattanut olla hymyilemättä nähdessään tuota entistä maanmuokkaajaa. Se oli lyhyt, lihava, tavattoman isopäinen mies, joka väliin koneentapaisesti sulki silmänsä. Arvata kumminkin saattoi, että tuossa päässä mahtoi asua jonkinmoinen elatusnero, ja että tuon naamarin takana, joka niin määränperäisesti hymyili, piili koko joukko selkeätä tahdon voimaa.

Toppo otti vastaan opettajaa kohteliaasti, vaikka jonkinmoisella juhlallisella arvokkuudella, joka oli anteeksi annettava, koska hänessä oli niin monta tointa yhdistettynä. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen, koulujen tarkastusmies, vaivaistalon johtaja, hyväätekeväisyysseuran jäsen ja varapuheenjohtajana uuden tien rakennustoimikunnassa. Tähän "korkeuteen" hän oli ehtinyt oltuaan sitä ennen talonpoikana, puuseppänä, muurarina ja voutina. Neljänkymmenen vuoden työllä ja säästämisellä oli hän koonnut isonlaisen omaisuuden.

Muun muassa tiedusti Toppo Golin perheestä, jonka tunsi kulkupuheista ja josta puhui suurella kunnioituksella; käski sitte avata viinipullon ja esitteli veljensä tyttären, päästötodistuksen saaneen opettajattaren. Tämä oli pystönenäinen, isokasvuinen tyttö, jonka säveät juonteet ilmaisivat varsin heikkoa ymmärrystä ja joka koetti kätkeä käsiänsä, ne kun näyttivät siltä, kuin hän ikänsä olisi käyttänyt jotain kynää raskaampaa työasetta.

Vierailu oli lyhyt, mutta se teki Emilioon hyvän vaikutuksen. Tarkastusmies pyysi häntä, sulkien samassa silmänsä, käymään heillä jonakin iltana kouluasioista haastelemassa ja jäi kohteliaasti kyllä porstuaan seisomaan siksi, kunnes opettaja oli päässyt portaita alas.

Kadulle tultuaan kysyi Ratti koulu-legaattia.[4] Toinen nauroi. Häntä ei tarvinnut ajatellakkaan, se oli salaperäinen henkilö, jonka olemassa oloa ei varmuudella tiedetty. Hän oli Turinissa, monen peninkulman päässä Garascosta, eikä näyttäytynyt seudulla muulloin kuin raesateitten ja vesitulvien jälkeen, jolloin tuli maataloansa katsomaan.

Sihteeri aikoi viedä nuorukaista tervehtimään tulevaa työtoveria don Leriä, kolmannen luokan opettajaa, mutta kun hän muisti, ett'ei Leri siihen aikaan päivästä olisi kotona, ehdoitti hän käyntiä erään opettajattaren, neiti Strinatin luona, ja sitte heidän piti mennä tervehtimään kirkkoherraa, joka asui vastapäätä.

-- Mainio opettajatar, joka on ollut virassa kolmekymmentäviisi vuotta, luja luonne; hänen koulunsa käy kuin vedetty kello -- sanoi sihteeri.

Kuitenkin oli häntä kohdeltu hävyttömästi, edellisen sindacon aikana tietysti. Kun opettajattaren kontrahti oli uudistettava, -- en varmaan muista kuinka monen opetusvuoden kuluttua, -- teki joku johtokunnan jäsen sen herttaisen huomautuksen, että jos kontrahtia uudistetaan, tulee kunnan lopulta maksaa eläkekkin opettajattarelle, ja niin kunta saisi pian uusia menoja. Useimmat johtokunnan jäsenistä pitivät huomautuksen oikeana, ja kun olivat varmat siitä, ett'ei sen ikäinen, hiukan kivuloinen opettajatar heittäisi paikkaansa, niin sanoivat: Jääköön paikkaansa, mutta luopukoon oikeudestaan eläkkeesen. Opettajatar parka, joka pelkäsi jäävänsä paikatta, suostui. -- Niin sitä tehtiin! -- huudahti sihteeri.

Opettaja odotti hänen oitis lisäävän, että uusi sindaco oli sovittanut tämän vääryyden; mutta kummastuksekseen ei hän saanut enempätä kuulla. Sitä vastoin hän huomasi kuinka sihteeri pitkin matkaa kurkisti sinne ja tänne, toisinaan uutimilla peitettyyn ikkunaan, toisinaan suljettua ovea, juuri kuin joka paikassa olisi "jotain".

Kun he käänsivät kulmasta, sanoi sihteeri: -- Katsokaa ... pikku opettajatar.

Heitä vastaan tuli nuori, pullakka tyttö, puettu osaksi rikkaan talonpoikaisnaisen osaksi hienon herrasnaisen tapaan, iso olkihattu päässä. Opettajan huomio suuresti kiihtyi, kun hän ajatteli, että tämä oli ensimäinen virkatoveri, jonka kohtasi.

Se on ensimäisen luokan opettajatar -- kuiskasi sihteeri; -- hiukan ylöllinen -- -- -- minä esittelen teitä.