Part 19

Muutamia päiviä myöhemmin kävi vielä huonommin. Kun Emilio eräänä ehtoona palasi kotiin iltakoulusta, tapasi hän tiellä neiti Gallin, joka kiireesti vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi menevänsä raatihuoneelle, jonne häntä oli käsketty. Emilio muisti levottomana, ett'ei sihteeri ollut siellä tähän aikaan päivästä. Sitten hän ehtimiseen kurkisteli ikkunasta kadulle, pitääksensä varalla, milloin opettajatar palaisi, ja kun näki hänen tulevan, teki itsellensä asiata ulos ja kohtasikin opettajattaren portaissa. Pimeys esti Emilion näkemästä neiden huolestunutta muotoa. -- Oh, vähäpätöinen asia vaan -- vastasi hän leikillisesti. Sindaco tahtoi puhua minulle, ennenkuin sakoittaa vanhempia, jotka taas ovat ruvenneet pitämään tyttöjänsä poissa koulusta.

Mutta kolme päivää myöhemmin kävi sindaco yksin kaikilla luokilla, siis myöskin neiti Gallin. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään: esimies alkoi syttyä. Emilio vaati taas opettajattarelta selityksiä palkongilla. Tällä kertaa hän, opettajattaren hymyilystä päättäen, epäili sindacon jo ruvenneen tunteistaan puhumaan. -- Hän käy väliin luonamme -- sanoi neiti; -- -- -- onhan sillä koko joukko sanoja -- -- -- Hänellä näkyy olevan runsaasti aikaa hukkaankin heittää. -- --

-- Kuka tietää! -- sanoi Emilio katkerasti. -- Hän on tyhmä kyllä, toivoakseen -- -- -- ett'ei aika olekkaan niin hukkaan heitettyä.

Opettajatar loi närkästyneen silmäyksen Emilioon, rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: -- Kun on minusta kysymys, ei ole kauankaan toivon varaa.

Emilio tunsi kuin jäädyttävän hallan hiipivän rintaansa. Olivatko nuo sanat aiotut hänellekkin? Hän ei puhunut sen enempää sindacosta.

Seuraavalla viikolla käskettiin neiti Gallia taas raatihuoneesen. Huolestuneen näköisenä hän itse siitä kertoi Emiliolle, kun kohtasivat taas toisiansa tiellä. Tällä kertaa Emilio ei voinut mennä häntä vastaan kun hän palasi kotiin. Seuraavana aamuna astui Emilio palkongille, mutta opettajatarta ei näkynyt. Silloin hän asettui kymmentä minuuttia ennen tunnin alkua koulun ovelle. Määrätyllä ajalla tulikin neiti Galli tavallista tietään, mutta muuttunein kasvoin ja värähtelevin huulin, niin että Emilio uskalsi ainoastaan tervehtiä häntä. Jotain oli tapahtunut! Ehkä oli sindaco törkeästi kosinut heidän ollessaan kahdenkesken? Ehkä koettanut käyttää väkivaltaa? Emilio oli aivan säikähdyksissään. Illan tultua hän asettui palkongille opettajatarta odottelemaan. Tämä tulikin muutamiksi hetkiksi, tuntui tyyntyneemmältä, mutta oli vielä aivan kalpea.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuorukainen tuskallisena. -- Teillä on ollut joku suurempi ikävyys. Mitä tapahtui sindacon luona?

-- Ei mitään, vastasi neiti päättäväisellä äänellä. -- Se ei ole puhumisen arvoista -- -- -- Minä pyydän, älkää sen enempää kysykö.

Hän ryhtyi jälleen heidän tavallisiin keskusteluaineisinsa, mutta näytti miettiväiseltä ja katseli tuon tuostakin petäjikköä, joka esti laaksoa näkymästä.

Sillä lailla hän teki monastikkin; ei antanut Emilion, jota uteliaisuus kidutti, ruveta puhumaan käynnistä raatihuoneessa.

Eräänä aamuna heräsi Emiliossa epäluuloja, kun opettajatar aikoi tavallista varemmin lähteä pois palkongilta, katseltuaan männikköä.

-- Menettekö aikaisemmin sisään -- tiedusteli Emilio -- siksi, ett'ei nähtäisi teidän puhuvan minun kanssani? Ehkä meistä juorutaan kylässä?

Emilio tunsi oikeata nautintoa sanoessaan "meistä", ikäänkuin se sana sulkisi sisäänsä kaksi henkilöä eikä ainoastaan kahta käsitettä.

Opettajatar naurahti ylpeästi ja vastasi: -- Jos niin olisi, jäisin uhallakin tänne seisomaan -- -- -- Mutta minun täytyy mennä sisään. -- Ja näyttääksensä puhuneensa vakaasti ja totta, hän hyvästi jättäessään loi opettajaan tavallista sydämmellisemmän katseen.

Neiti oli tuskin sisään päässyt, ennenkuin Emilio näki vahtimestarin ruman lakin petäjikössä. Heitä siis todellakin vakoeltiin! Opettaja kävi miettiväiseksi. Nyt vasta johtui hänen mieleensä, että heitä voitiin ulkoa nähdä, ja ehkä heidän haasteloitaan oli pidetty rakastuneitten kuherruksina. Ehkäpä heitä oli kauankin vakoeltu? Kenenkäs muun toimesta kuin sindacon? Nyt vasta hänelle selveni, mitä viikkoa sitte raatihuoneella oli tapahtunut: -- sindaco oli raa'asti rakkauttaan selittänyt ja saanut kieltävän vastauksen, lausutun harmistuneella äänellä; hän oli hävyttömästi pysynyt vaatimuksessaan ja vihdoin raivostunut: -- Te olette opettajan rakastajatar! -- Tämä ajatus saattoi Emilion pois suunniltaan. Hän ajatuksissaan näki Carlo Lerican omassa asemassaan, kuinka hän, silmiään mullistellen, riensi raatihuoneelle haukkumaan sindacoa suut ja silmät täyteen. Entäs sitten! Opettajatar joutuisi huonoon huutoon ja hänet itse ajettaisiin virasta, eikä hän enää koskaan saisi neiti Gallia tavata. Mutta jos hän erehtyikin? Ehk'ei tuo mies ollutkaan asiaan sekaantuneena.

Emilion ei tarvinnut kauan elää epätietoisuudessa. Seuraavana aamuna kouluun mennessään hän huomasi sindacon apteekin ikkunassa. Tultuansa lähemmä otti Emilio lakin päästään tervehtiäkseen, mutta sindaco käänsi hänelle selkänsä.

Tämä oli sodan julistus.

Ensimäinen laukaus.

Seuraavalla viikolla räjähti ensimäinen laukaus. Kunnan vahtimestari astui eräänä aamuna neiti Gallin luokkaan, otti huolimattomasti lakin päästään ja jätti opettajattarelle jäljennöksen kunnallislautakunnan päätöksestä, jonka mukaan hän ensi lukuvuoden alusta oli siirretty opettajaksi Case Rosseen. Opettajatar luki ilmoituksen, oppilaat näkivät hänen kalpenevan. Kun hän astui ulos luokkahuoneesta, rutisti hän, harmista melkein tukehtuneena, paperin kädessään. Tämähän oli ääretöntä mielivaltaisuutta, jota vastaan hän aikoi oitis valittaa, ett'ei kukaan luulisi hänellä olevan vähintäkään neuvottomuutta omassatunnossaan. Hänellä oli valtakirja opettajanvirkaan pitäjän kansakoulussa eikä Case Rossen; hänelle oli määrätty tyttökoulun toinen luokka eikä suinkaan sekakoulua. Hänenhän oli aivan mahdotonta viedä isäänsä tuonne pikku kylään, kauas lääkäristä ja apteekista. Joka tapauksessa näytti tuo aiheeton muuttaminen rangaistukselta ja hän piti sitä häpeänä. Tuota pikaa hän kirjoitti kirjeen hallitukselle ja luetteli siinä kaikki nämät syyt valitukseensa sekä rupesi vastausta odottelemaan. Mutta vastausta ei kuulunutkaan.

Hän meni koulu-legaattia tapaamaan. Tämä sairasteli jäsenkolotusta eikä päästänyt opettajatarta puheilleen. Silloin neiti kääntyi maakunnan kouluneuvoston puoleen vakuutetussa kirjeessä. Tämän kirjeen kanssa kulki ristiin rehtorin kirje, jossa käskettiin häntä määräpäivänä ja määrätunnilla saapumaan rehtorin puheille. Levottomana enemmän epätiedosta kuin pelosta hän uskoi isänsä erään naapurivaimon hoitoon ja lähti aikaisin aamulla tuiskussa ja pimeässä Turinia kohden, kulkien ensin kyydillä, sitte hevosvaunuilla ja lopulta rautatietä.

Hän saapuu Turiniin ja menee rehtorin luo. Mistä on kysymys? -- -- -- Mitä hänestä tahdotaan? Sindaco oli ennättänyt ennen häntä, ilmoittanut hänen muuttoansa Case Rosseen siveellisten syitten tähden. Neiti Galli ja kansakoulu-opettaja, jotka asuivat seinäkkäin, pitivät kylässä loukkausta herättävää yhteyttä keskenään. Puolustuksen sijaan vieri äkkiä hänen huulilleen kovia syytöksiä, ja hän oli juuri lausumaisillansa ne kiivain sanoin, kun hän viimeisellä hetkellä malttoi mieltänsä. Mitä apua siitä olisi lähtenyt? Sindaco kieltäisi, opettajattaren syytös tulisi liian myöhään ja näyttäisi pian valhepuolustuksen keksinnältä. Siis parasta oli pää pystyssä puolustaa itseänsä tyynellä, äänellä. Se oli kaikki halpamaista parjausta. Hän ja opettaja olivat väliin puhuneet toistensa kanssa. Oliko siitä mitään sanottavaa? Mitä moitittavaa siinä oli? Miksi oli uskottu ensimmäistä syytöstä eikä kuulusteltu asian laitaa muilta ihmisiltä, ennenkuin häntä haastettiin tulemaan tutkittavaksi, niinkuin mitäkin pahantekiää? -- -- -- -- Rehtori muistutti sävyisästi, katsellen sindacon kirjettä, että opettaja oli käynyt neidin luona. -- Minullahan on isäni luonani! -- huudahti opettajatar suuttuneena. -- Sindaco itsekin on käynyt meillä! -- Rehtori katseli häntä ja näytti liikutetulta sekä oli hienotunteinen kyllä, kun ei kertonut sindacon käyneen siellä vain tullaksensa vakuutetuksi isän kykenemättömyydestä huomaamaan mitä ympärillä tapahtui. -- Minä uskon teitä -- sanoi hän hetken ääneti oltuansa, jätti opettajattaren ystävällisesti hyvästi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällisenä ja varovaisena.

Opettajatar matkusti oitis kotiin. Läpiväsyneenä saapui hän keskellä yötä kylään, jossa jo oli ruvettu juoruamaan hänen siirrostaan Case Rosseen, Turinin matkastaan ja yhteydestään Ratti'n kanssa.

Odotettiin vaan kouluraadin päätöstä. Kymmenen päivää kului molemminpuolisessa levottomuudessa. Kerrottiin jonkun salaperäisen henkilön sillä aikaa saapuneen paikkakunnalle asiasta tarkempaa selkoa ottamaan, mutta ei opettaja eikä opettajatar eipä sindacokaan olleet häntä nähneet.

Vihdoinkin Turinin kouluneuvoston päätös tuli ja kumosi kunnallishallituksen muuttokäskyn. Sindaco ei kumminkaan peräytynyt. Viikon kuluttua sai neiti Galli eron virastaan.

Erotettuna virasta.

Virkaeron-anto oli sindacon puolelta vieläkin suurempi tyhmyys kuin siirtäminen toiseen kouluun, sillä tuomatta esiin uusia syitä hän tuomitsi ankaramman rangaistuksen opettajattarelle, joka oli vapautettu helpommasta. Neiti Galli oli tällä kertaa levollisempi ja vetosi uudelleen Turinin kouluneuvostoon saadaksensa eronmääräyksen kumotuksi, sekä pitkitti sillä aikaa työtänsä koulussa.

Olot olivat kumminkin muuttuneet, sillä sindacon vihamielisyys alkoi kantaa hedelmiä. Muutamat vanhemmat, jotka jo aikaisemmin vastahakoisesti laskivat tyttönsä kouluun, pitivät ne nyt tykkönään kotona, hyvin tietäen, ett'ei sindaco ilmoittaisi heitä pretorille, koska heidän menettelyään saattoi pitää solvauksena sindacon viholliselle. Toisten oppilaitten muodosta opettajatar ikäväkseen huomasi, että hänestä puhuttiin enemmän tai vähemmän selvästi heidän kodeissaan. Hän näki ilkeän katseen vanhempien tyttöjen silmissä ja vieläkin ilkeämmän hymyn huonojen oppilaitten huulilla; mutta kilttien ja hänestä pitävien tyttöjen katseessa hän luki osan-ottoa, ja näyttipä siltä, kuin ne huolestuneen uteliaasti olisivat odottaneet hänen jotain sanovan tahi valittavan heille suruaan ja mielipahaansa. Hän tunsi itsensä kyllin väkeväksi taisteluun viran-omaisia vastaan; mutta tyttöjen muuttunut mieli haavoitti häntä kovin, ja samensi sen lähteen josta hän oli voimia ammentanut. Heidän seurassaan hänestä tuntui ikäänkuin olisi seisonut tuomariensa edessä; hän käsitti, että heissä joka hetki liikkui joku koululle hyvin vieras ajatus, joka likeisimmästi koski häntä.

Noin kymmenen päivää eronsaannin jälkeen lakkasi kukkia tuova pikku tyttökin koulua käymästä. Opettajattarella ei ollut uskallusta kysyä vanhemmilta poisjäämisen syytä, kun tiesi heitä sindacon alustalaisiksi; mutta joka kerta kun hän näki tyttösen tyhjän paikan, valtasi hänet suru, ikäänkuin lapsi olisi kuollut. Kun hän kirjoitti tytön päiväkirjaan poissa olevaksi, käyttivät ilkeät tytöt tilaisuutta ilmoittaakseen: -- Me olemme hänet nähneet. Hän ei ole vähääkään sairas! -- Yksi ainoa oppilas, sekatavarankauppiaan tytär tuotti kaksinkertaisella kunnioituksellaan ja herttaisuudellaan jonkinmoista lohdutusta. Vaan senkään isä tuskin tervehti opettajatarta kadulla. Väliin kun opettajatar äkkiarvaamatta astui luokkahuoneesen, seisoi pikku tyttönen toveriensa keskellä hehkuvin poskin puhumassa jotain innokkaasti ja korkealla äänellä. Opettajatar ymmärsi tytön puolustavan häntä.

Luokka harveni päivä päivältä. Hänen nimipäivänään, kolmantenatoista Tammikuuta, jolloin oppilaansa tavallisesti olivat muistaneet häntä pienillä lahjoilla, ainoastaan kolme tyttöä, niiden joukossa sekatavarankauppiaan tytär, toi hänelle alppikukkia. Nyt oli enää neljätoista tyttöä luokalla. Sinä päivänä ei hän voinut mielipahaansa salata Emiliolta. Hän pysähtyi hetkiseksi palkongille ja virkkoi syvästi murehtien: -- He ovat muiksi muuttaneet mun tyttöseni. Oppilaani jättävät minut -- -- -- eivät enää pidä minusta.

Emilio ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan päätti saman päivän illalla puhua suunsa puhtaaksi sihteerille, jonka tavallista säikähtyneempi muoto ja itsepintainen äänettömyys neiti Gallia vastaan harjoitetun ilkeyden suhteen oli viime aikoina häntä ärsyttänyt. Mutta sihteeri ehtikin ennen häntä. Miesparan näkyi olevan vaikea asiatansa esittää, hän oli jonkun aikaa kahden vaiheella ja änkkäsi koko joukon puolustussyitä sekä sai lopulta Emiliolle ilmoitetuksi, että koska hänen, virkatoimien tähden, piti muuttaa ruokatunnit ja huonon terveytensä vuoksi seurata erityistä ruokajärjestystä, täytyisi heidän luopua yhteisistä ruokailuistaan. -- -- --

Opettaja käsitti oitis oikean syyn: sihteeri pelkäsi sindacoa. Tuo raukkamaisuus harmitti Emiliota.

-- Teidän juttujanne! -- hän huudahti ja nousi pöydästä. -- Sanokaa ennen suoraan, että arastelette nahkaanne? Tarvitaanko siihen niin paljo uskallusta.

Sihteeri kielsi häpeän puna poskillaan ja viittasi Emiliota puhumaan hiljempaa. Se ei muka ollut totta, mitä Emilio sanoi, sihteeri oli puhunut puhdasta totuutta, opettaja saattoi itse kysyä lääkäriltä -- -- -- ottaa selkoa kunnallishallituksen uudesta työjärjestyksestä -- -- --

-- Myöntäkää ainakin -- sanoi Emilio -- että opettajattaren vainoominen on konnantyötä, että se perustuu häpeälliseen panetteluun ja että kaiken alla piilee jokin kataluus esimiehenne puolelta.

Sihteeri oli kauhistuksissaan, teki liikkeen kuin tukkiakseen opettajan suuta ja riensi sulkemaan kyökin ovea.

-- Tunnustakaa ainakin -- pitkitti Emilio -- että olette vakuutettu sen olevan pelkkää parjausta, sillä te tiedätte varmaan sen parjausta olevan.

-- Mutta hyvä Jumala! -- vastasi toinen hämmästyneen näköisenä -- mitä tahdotte minun tunnustamaan, minun, jolla ei ole mitään osaa asiassa, joka en tiedä mitään? Tiedättehän, että sihteeri on palvelijain palvelija, kunnallishallituksen jalkarääsy. Kuinka voitte luulla heidän minulle mitään puhuvan?

-- Siis -- pitkitti Emilio -- te olette heidän puolellansa, heidän osaveljensä -- -- -- Te ette olekkaan sihteeri, vaan sindacon nöyrin palvelija!

-- Nöyrin palvelija, suuri Jumala! Puhukaa hiljaa. Mitä minun mielestänne pitäisi tekemän? Kaikkihan minua potkivat aamusta iltaan. Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin!

Hän näytti katuvaiselta, niinkuin olisi anteeksi pyytänyt. Emilio katseli häntä tuntien pikemmin sääliä kuin ylenkatsetta; hän nieli äkkiä viimeisen suupalan, heitti ruokaliinan pöydälle ja meni ulos.

Sihteeri riensi hänen jälkeensä ja sanoi: -- Vaikka emme syökkään yhdessä, voimmehan siltä olla edeskinpäin hyviä ystäviä, vai kuinka? -- Ja kun opettaja ei vastannut, lisäsi hän tarttuen tämän käsivarteen: -- Katsokaas, antaakseni teille todistusta ystävyydestäni, kerron teille jotain, joka teitä ilahuttaa.

Nuorukainen kääntyi, toivoen saavansa kuulla jonkin salaisuuden.

-- Sanon teille -- pitkitti toinen matalalla äänellä -- että minun ymmärtääkseni tuossa riidassa opettajattaren kanssa -- -- -- hallituksen käy hyvin vaikeaksi saada hänet pois.

Opettaja oli vähällä läjäyttää miestä korvalle, mutta malttoi mielensä ja sanoi toiselle vasten silmiä: -- Te olette narri -- sekä käänsi hänelle selkänsä.

Sihteeri astui askeleen eteenpäin ja puhui rukoilevalla äänellä: -- Olkaa varovaisempi sanoissanne.

Sen päivän perästä Emilio ei enää puhunut entisen ruokatoverinsa kanssa.

Opettajattaren vainoomiset haavoittivat Emilion sekä omaatuntoa että myöskin sydäntä ja rakkautta; sillä hän käsitti, että vaikka vaino tosin saattoi tuon yksinäisen, surullisen tytön häntä, ainoata puolustajaa ja ystävää, lähemmäs, niin se toisin puolin teki Emiliolle vaikeammaksi kohdata ja puhutella armastansa. Hän piti melkein velvollisuutenaan välttää opettajatarta, ett'ei antaisi uutta sytykettä panetteluille. Sitäpaitsi se todistaisi hienotunteisuuden puutetta, jos hän nyt, niin kauan kuin tätä levottomuutta kesti, rupeaisi tytölle tunteitaan ilmoittamaan.

Vihollisen iskut alkoivat Emilioonkin sattua. Sindaco lähetti puoluelaisilleen allekirjoitettavaksi anomus-esityksen, jossa pyydettiin opettajan ja opettajattaren paikkakunnalta "siirtämistä", koska olivat kunnan nuorisolle "perin huonona esimerkkinä". Ei kukaan tietänyt varmaan heidän antavan muuta huonoa esimerkkiä kuin että puhelivat palkongilla; harva uskoi heistä mitään sen pahempaa; varovaisimmat sanoivat siirtämistä sen puolesta oikeutetuksi, että se pelastaisi Case Rossen neiti Vettistä, joka, päättäen Azzarnon opettajan jäljistä lumessa, näytti olevan hiukan liiaksi vieraanvarainen. Siten asiasta oli huvia milloin yhdelle milloin toiselle, ja sitä jauhettiinkin loppumattomiin, vieläpä lasten kuullen, jotka sitte vuorostaan juttuja matkivat. Emilio tästä pian huomasi seurauksia pojissaan, jotka, paitsi että olivat levottomia kun opettaja oli epätasainen, rupesivat osoittamaan kunnioituksen puutetta. Eräänä aamuna hän kouluhuoneen seinällä, luokkahuoneensa ikkunan alla havaitsi hiilipiirroksen, joka kuvasi syleilevää herraa ja naista, molemmilla päiväkirja kädessään; sitäpaitsi hän näki kaksi poikaa seisovan lymyssä nurkan takana, tietysti katsellakseen, minkä vaikutuksen piirustus tekisi opettajaan.

Tämä löytö herätti Emiliossa epäluuloa, niin että hän aina, kun isommat pojat vilkaisivat toisiinsa taikka kuiskuttelivat keskenään, luuli heidän tarkoittavan häntä ja opettajatarta. Pian hän kävi ärtyisäksi ja haukkui poikia sanoilla, jommoisia ei koskaan ennen ollut käyttänyt ja joita hän tyynnyttyään katkerasti katui. Hän alkoi opetuksessaan karttaa kaikkia semmoisia asioita jotka ennen olivat saattaneet hänet puhumaan sydämmellisesti ja innostuneesti, sillä hän huomasi, ett'ei hänen enää ollut mahdollinen niin puhua, ja jos puhuisikin, tulisi siihen aivan väärät soinnut. Hän huomasi isompain poikain jälleen tavattomalla terävyydellä tarkistuvan joka lauseesen jopa sanaankin, joka vähänkin kajosi rakkautta tahi naista, ja tästäpä hän oli alituisesti hämillään. Koulu oli hänestä käynyt sietämättömäksi ja pojat inhottaviksi. Oi, kuinka kaikki oli muuttunutta!

Yhä pahempaa.

Opettajattaren uljas ryhti ja varma voiton toivo saattoivat sindacon raivon ylimmilleen. Eräänä aamuna kun opettajatar tuli kouluun, oli hänen luokkansa ovi lukossa. Kunnan vahtimestari oli jo kadulta peräyttänyt ensin tulleet oppilaat ja seisoi nyt oven edessä käskemässä viimeksi tulleita kotiin palaamaan. Kalpeana ja vapisevana kysyi neiti Galli, mitä tämä merkitsi. Aivan lakkiaan kajoomatta vahtimestari vastasi hävyttömällä, vinkuvalla äänellään: -- Niin on käsky korkeammasta paikasta.

Opettajatar meni hämmästyneenä kotiinsa, mutta rauhoittui ajatellessaan, ett'ei tämmöistä vallan väärinkäytöstä saattanut kestää sen jälkeen, kun kouluneuvoston kielto erottamasta olisi saapunut, ja että semmoinen tulisi, siitä hänen mielestään ei ollut epäilemistäkään. Illemmalla hän neuvotteli Emilion kanssa ja näytti varsin tyyneltä. Hän tahtoi kirjoittaa rehtorille, mutta opettaja neuvoi häntä odottamaan, sillä osoittaakseen olevansa varma asiastansa ja luottavansa täydellisesti kouluneuvostoon. Hän seurasi ystävän neuvoa.

Nuorukainen oli päättänyt ruveta, opettajattaren tietämättä, tätä auttamaan ja aikoi kostaa hänelle tapahtuneet vääryydet tavalla, jota jo monta päivää oli harkinnut. Hän kirjoitti paikkakunnalla ja muuallakin laajalti levinneesen _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen kirjeen, jossa perinpohjin kertoi kiistasta sindacon ja opettajattaren välillä, ja löylytti kelpo lailla edellistä sekä pyysi rehtoria asiaan puuttumaan. Hän pyysi sanomalehden toimittajaa lähettämään sen numeron rehtorille, kirjoitus punaisella alleviivattuna, kuten tapana oli. Emilio toivoi tämän kirjoituksen ainakin peljättävän sindacoa ja panevan rehtorin ehkä oitis liikkeelle. Joka tapauksessa se olisi aika läimäys tuota kokinnaamaa vasten ja tulisi kauan tuntumaan.

Alkoi siis taistelu uudella tantereella ja olisihan tuo ollut varsin hupainen, ellei syy olisi ollut niin ikävää laatua. Alkoi yksi noita monia sotia, joita käyvät keskenään koulusanomalehdet, puolustaessaan tilaajiaan koulumiehiä, ja kuntien vallanpitäjät, jotka, kun heidän on käyttäminen kynää aseenaan, tavallisesti esiintyvät varsin naurettavina. Lehden toimittaja otti kirjeen lehteensä, ilmoittamatta lähettäjän nimeä, uskottelipa Turinista lähetetyksi ja lisäsi muun muassa: -- -- -- "hävyttömästi kyllä on sindaco sulkenut koulun, niinkuin hän ennen paiskasi kyökin-oven kiinni, kun poika oli paistinkastikkeen pohjaan polttanut". Loppulisäykseksi vielä (se ei ollut mitään harvinaista tänkaltaisissa kiistoissa) kehoitti kaikkia tilaajoitaan, sekä miehiä että naisia, lähettämään sindacolle käyntikorttinsa merkiksi siitä ihastuksesta, jota "sindacon erinomainen taito lakia polkea ja asettua korkeampia kouluvaltoja vastaan" oli heissä herättänyt.

Emilio sai sen numeron, ainoan mikä Altaranaan lähetettiin. Hän luuli, että kunnallishallituskin oli saanut lehden. Mutta toimituspa ei lähettänytkään lehteä sindacolle eikä kellekkään muullekkaan koko kunnassa, sitä varten että käyntikorttien tulva aivan odottamattomana sitä paremmin vaikuttaisi; olivat näet laskeneet, että monta päivää ehtisi kulua ennenkuin asia muuten leviäisi paikkakunnalle. Ja niin kävikin. Semmoisissa tapauksissa opettajat ja opettajattaret auttavat toisiansa yksimielisyydellä, joka valitettavasti on harvinainen opettajien kokouksissa ja muissa seuroissa.

Neljän, viiden päivän kuluttua alkoi sindacolle sadella käyntikortteja opettajilta ja opettajattarilta, kaikista maan ääristä, kaiken muotoisia ja kaiken karvaisia, muutamat koristettuina piirroksilla, jotka kuvasivat paistinpannuja, hakkureita ynnä muita kyökkikapineita. Joka posti toi kuusi tai seitsemän uutta korttia. Viikon kuluessa oli tullut yhteensä kahdeksankymmentä. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli sindaco hämmästynyt, kolmantena ja neljäntenä käynyt levottomaksi; lopulta hän raivostui ja rupesi epäilemään itsestänsä pilkkaa tehtävän, kuitenkaan ymmärtämättä kuinka salaliitto häntä vastaan oli aikaan saatu. Juuri kun aikoi mennä neiti Gallia läksyttämään, sai hän myöhästyneen sanomalehden. Koska kirje oli Turinista lähetetty, alkoi hän kaikeksi onneksi epäillä asian-ajaja Samista ja seisoi nyt siinä pää pyörällä ja ajatuksiin vaipuneena. Vaan hän ei uskaltanut kirjoittaa asian-ajajalle, osaksi siitä syystä, ett'ei ollut asiasta ihan varma, osaksi kun pelkäsi saavansa tältä aika kyydin, ja siksi hän takertui tekemään varsin suuren tyhmyyden. Hän kirjoitti itse "Kansakoulu"-lehteen, kirjoitti ensi kiukuissaan omakätisen kirjeen täynnä salaperäisiä raakoja sanoja, ei kieltänyt mitään, vaan puhui kantelemisista, viittaeli asian-ajajaan, viholliseensa muka, ja sanoi "luottaen oikeuteen" odottavansa päätöstä korkeammasta paikasta. Sanomalehden toimittaja veitikka julkaisi kirjeen pitemmittä selityksittä painettuna isoilla kirjaimilla, jotka tarkoin esittivät kaikki tavaus- ja kieliopilliset virheet tilaajain suureksi huviksi. Päälle päätteeksi saapui juuri samana päivänä, jona sindaco sai takaisin kyhäyksensä painettuna, myöskin kouluneuvoston päätös, jossa opettajattaren erottaminen kumottiin.

Kun neiti Galli sai sen kuulla, katsoi hän itsensä pelastetuksi, ja Emilio sekä moni muukin uskoi, että koulu heti avattaisiin; he pitivät mahdottomana, että sindaco seuralaisineen enää, toisen varotuksen kouluneuvostolta saatuaan, uskaltaisi menetellä niin julkean laittomasti ja jättäytyä julkisen häpeän vaaraan. Tässä luulossa elivät kuitenkin vain kokemattomat, jotka eivät käsittäneet, kuinka kauas väkivaltaisuuksiin loukattu ylpeys voi saattaa raakaa, itsepintaista, rahan-ylpeätä, juuri tietämättömyytensä tähden rohkeata ihmistä, joka hellan äärestä on kiivennyt sindacon istuimelle.