Part 18

Eräänä iltana, vaatteita harjatessaan, opettajatar näytti tavallista miettiväisemmältä. Hän sanoi opettajalle, että se, mikä häntä enimmin suretti lukukauden alussa, oli oppilaitten _ensimäinen_ pahanteko, ensimäinen lankeemus, joka todisti pahaa luontoa ja siten paljasti vihollisen, jota vastaan hänen tuli olla täysissä aseissa koko vuoden. -- Mutta -- lisäsi hän -- kunhan minulla on seitsemän tahi kahdeksan kilttiä oppilasta, olen tyytyväinen. Yhden oppilaan pienikin jalomielisyys, joka todistaa hyvää luonnetta, korvaa kymmenen ilkeyden. Minä rakastan oppilaitani. Me olemme kaikki saaneet maailmaa kokea, taikka toisin sanoen, olemme hukanneet parempia tunteitamme. Elämän kuluessa ihminen joka päivä hukkaa jonkun jalon tunteen. No niin, ainoa jalo tunne, joka minulla on jäljellä -- lukuun ottamatta rakkauttani isä raukkaani, -- tunne, joka ei koskaan tule vähentymään -- sen tiedän -- on rakkauteni lapsiin. Jos jonkun kerran nuo muutkin paremmat tunteet heräävät, niin se on tuo tunne, joka niitä herättää. Mitä enemmin opin ihmisiä tuntemaan, mitä useampia itsekkäitä äitejä, sydämmettömiä isiä, kurjia ja häpeän-alaisia koteja näen, sitä voimakkaammaksi käy rakkauteni lapsiin. Minä tulen silloin ajatelleeksi mimmoisissa käsissä useimmat heistä ovat, mitä raukat saavat nyt ja mitä vastaisuudessa kärsiä ja kuinka moni heistä ilman omaa syyttään tulee huonoksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Se on rakkaus, joka ei laimene pettymyksistä eikä vanhempain osoittamasta vihamielisyydestä; sanalla sanoen, se on jotain vaistomaista, niinkuin ihmisen elämisen halukin. Minulle lapset ovat ainoa runollisuus ja herttaisuus maailmassa. Jos lapset häviäisivät maailmasta, tahi puhuakseni mahdottomuuksia, jos ihmiset syntyisivät täysi-ikäisinä, uskon, että muutamain vuosien kuluttua muuttuisivat kaikki pedoiksi ja repelisivät toisensa kuoliaaksi. Niin minusta on tuntunut aina lapsuudestani saakka. Yhteiskunnallinen jako köyhiin ja rikkaisin kiusaa minua ainoastaan silloin, kun ajattelen lapsia. Minä en vihaa lähimmäisiäni muulloin kuin ajatellessani, että miljoonain isoisten huonous on syynä siihen, että miljoonamäärät lapsia saavat kärsiä vilua ja nälkää. Minun silmissäni pahuus silloin näyttää pirulliselta, kun se lapsia vahingoittaa. Siksi ovat mielestäni sydämmettömät äidit luomakunnan kurjimpia epäsikiöitä. Kerran näin juopuneen naisen, pieni lapsi käsivarrella, lankeavan tiedotonna kadulle, niin että lapsen pää halkesi. Tämä muisto on elämäni kiusa, ja niin usein kuin se mieleeni tulee, sadattelen ihmisiä.

Emiliosta tuntui, niinkuin nuori opettajatar olisi sanoihin pukenut juuri hänen sielunsa sisimmät ajatukset ja tehnyt sen niin tarkkaan, kuin olisi vain kertonut ajatuksia, joita oli kuullut ennen Emilion suusta.

Eräänä iltana hän kertoi käyneensä kunnan pikkulasten koulussa ja sanoi vieläkin olevansa aivan liikutettuna. Lapsiparven näkeminen vaikutti häneen samalla lailla kuin kirkkomusiikki ja herätti hänessä tuhansittain kauniita ja surullisia ajatuksia, jotka liikuttivat häntä kyyneliin asti. Semmoisina hetkinä hän tunsi olevansa valmis uhraamaan kaiken verensä, jos sillä olisi taitanut saattaa nuo pienet, rakkaat olennot onnellisiksi.

-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- seuraan heitä kaikkia ajatuksissani kotiin ja silloin tunnen tukahduttavaa sääliä, ajatellessani, mitä heillä on vastassaan: kylmät suojat, likaiset vuoteet, vähän epäterveellistä ruokaa, äkäisiä tahi luonnottomia vanhempia, jotka heitä lyövät ja antavat heidän kuolla hakematta lääkäriä. Voitteko ymmärtää, kuinka saattaa lyödä pientä lasta? Se on ajatus, joka panee vereni kuohuksiin. Lyödä lasta -- -- -- se on niinkuin näkisin sitä tapettavan. Kauheata on ajatella löytyvän vanhempia, jotka voivat pieksää lapsiansa niin, että ne sairastuvat! Omia lapsiansa! Tekeepä mieli kauhistuksesta huutaa jo sitä ajatellessaan. Ja kuitenkin, semmoista näkee joka päivä ja semmoista saa tapahtua! Oi häpeätä! Inhimillisen armeliaisuuden pitäisi tykkönään antautua tälle alalle. Tehtäköön muulle osalle ihmiskuntaa niin paljon hyvää kuin suinkin voidaan, mutta ennen kaikkia olisivat lapset niin suojeltavat, ett'eivät näkisi maailman kurjuutta ja kaikkia sen kauhistuksia. Sietäisipä perustaa seuroja, jotka hakisivat tietoonsa julmia vanhempia, niinkuin ajetaan hulluja koiria takaa, ja antaisi keskellä katua pieksää sydämmettömiä äitejä, niin hyvin ylhäisiä kuin alhaisia. Oi, se on kurjaa, se on kurjaa!

Opettajatar puhui niin selvään Emilion tunteita, ett'ei tämä lisännyt sanaakaan muutoin kuin toisinaan kehoittaakseen häntä jatkamaan. Oli jo tullut melkein pimeä, ja hänen äänensä näytti lähtevän varjosta.

-- Nimien väärentäjiä rankaistaan -- hän pitkitti. -- Minä olen ihmetellyt, miksi ei niitä vanhempia rankaista, jotka kasvattavat lapsensa roistoiksi. Onhan semmoisiakin vanhempia, jotka pakoittavat lapsiansa huonoiksi ihmisiksi, perheitä, joissa valmistamalla valmistetaan pahantekiöitä, tunnottomia, julmia, kostonhimoisia miehiä ja naisia. Siksi annan niin paljo anteeksi koulussa. Samasta syystä annan ihmiselle satakin pahaa tekoa anteeksi, jos huomaan hänet hyväksi jollekulle lapselle. Niin kauan kuin joku roisto voi olla hellä pienoisille, panen suuremman arvon häneen kuin moneen rehelliseen mieheen, joka ei kyyneltäkään vuodata pienen kuolleen lapsensa kehdon ääressä. Väliin olen alakuloinen ja suuttunut koko maailmaan. Jos silloin näen kadulla karkeakätisen köyhän työmiehen, joka kantaa pienokaistaan käsivarrellaan, katselee sitä ja hyväilee kostein silmin -- silloin palaa jälleen tasapaino sieluuni ja minä palaan kotia ajatellen hyvää koko ihmiskunnasta. Tätä ei kestä kauan, sillä paljon enemmän näkee pahaa kuin hyvää, ja onhan n.s. paremmissakin säädyissä vanhempia, jotka rääkkäävät rumaa, kivuloista lastaan ja sen sijaan osoittavat suosiotaan kauniille ja terveelle lapselle. Kerran oli minulla oppilaana kaksi sisarusta, joista toinen tuli kouluun hienossa puvussa, taskut täynnä namuja, jota vastoin toinen oli köyhäin tavoin puettuna ja kantoi käsissään merkkejä vitsan saannista. Ajatelkaas, minun luokassani! Minun silmäini edessä! Ja ne olivat paikkakunnan herrassäätyisiä! Minä nostin melua asiasta -- -- -- ja sain sentähden eroni. Kunpa en täällä näkisi jotain samanlaista, kunpa eivät lähettäisi luokseni uhri parkoja, jotka eivät saa kylläksi ravintoa ja joilla on mustelmia ruumiissaan; ei löydy sitä valtaa maailmassa, joka siinä tapauksessa minua pelottaisi. Minä menisin suoraa päätä kotiin vanhempain luo, vaikkapa täytyisi kulkea viisikymmentä kilometriä vuorten yli; ja vaikka vanhempia olisi sata yhdessä ja tietäisin menettäväni henkeni, sanoisin heitä kuitenkin roistoiksi ja murhaajiksi, niin totta, kuin on Jumala, joka minua kuulee.

Viimeiset sanansa hän lausui kiivaasti. Nuorukainen oli syvästi liikutettuna ja huudahti: -- Hyvä, hyvä, neiti Galli! Niin olen minäkin aina ajatellut. Mutta voidaksensa lausua ajatuksensa tuolla lailla, täytyy ihmisellä olla teidän ylevä sielunne.

-- Niin kai -- sanoi opettajatar leikillisesti, vaikka hänen äänensä vielä värähteli liikutuksesta. -- Täytyy olla kielevä niin kuin minä, se on minun luuloni -- -- -- Riennän sisään, alkaa jo tuntua kylmältä. Hyvää yötä, herra Ratti.

Opettajatar läksi, jättäen Emilion, jonka korvissa vielä kaikui oma nimensä; se nyt tuntui aivan uudelta ja ikäänkuin aateloitulta.

Tämän illan jälkeen Emilio tunsi jonkinmoista ujoutta puhutellessaan naapuriansa, ja itserakkaus pakoitti häntä kovin miettimään ja ajatuksissa kääntelemään ja vääntelemään sanoja, joita aikoi sanoa opettajattarelle, saadaksensa ne omituisiksi, paljon sisältäviksi ja aivan eroaviksi jokapäiväisistä muodoista, joilla puhelua tavallisesti aloitettiin. Ikäväkseen hän näki ensimäisen lumen tulevan, joka teki pitkistä palkonki-puheluista lopun. Hän koetti ruveta keskusteluihin matkalla koulusta ja kouluun, mutta silloin ehtivät puhua ainoastaan muutamia sanoja, taikka huomasi hän paikallaan herra Calvin, joka piti neiti Gallia älykkäänä, uusia kasvatus-opillisia aatteita käsittävänä tyttönä ja joka sentähden koetti selvitellä ja saada hänet uskomaan tuumiensa erinomaisuutta.

Pian huomasi Emilio, että se väliäpitämättömyys, jolla kylän herrat ensin olivat katselleet opettajatarta, vähitellen vaihtui mieltymyksen uteliaisuudeksi, ikäänkuin päivä päivältä olisivat yhä enemmän älynneet tuota opettajattaressa löytyvää suloutta ja herttaisuutta. Niinhän oli hänen itsensäkin laita, ja koska hän piti opettajattaresta, olisi hän suonut, että tämä, saavuttaaksensa kunnioitusta, pukeutuisi paremmin, niin että kaikki jo lähemmättä seurusteluttakin oppisivat tuntemaan hänen jaloa luonnettaan samalta kannalta kuin Emiliokin. Opettajatar ompeli itse hameensa ja niihin tuli kaikkiin joku vika leikatessa, niin että pullottivat väljinä hartioitten kohdalta. Hänellä oli lyhyt, tumma päällystakki, joka teki hänet tavallista lihavamman näköiseksi, hattuansa hän piti liiaksi otsalla, niin että hiukset joutuivat peittoon. Ainoastaan suu oli koko kauneudessaan näkyvissä. Eipä kauan viipynyt, ennenkuin Emilio sai tietää, että muutkin olivat huomanneet opettajattaren kaunista suuta ja että se oli ollut eräänä iltana kahvilassa pretorin, tohtorin ja veronkantomiehen välillä keskustelun alaisena, jota olivat sopimattomilla lisämuistutuksilla höystäneet.

Vieläkin suuremmaksi mielipahakseen kuuli Emilio sindacon käyneen kahdesti samalla viikolla neiti Gallin luokassa. Kun Emilio kysyi, oliko se totta, vastasi opettajatar hymähdellen "on" ja lisäsi, että hänestä tuntui, kuin sindaco paljonkin hommaisi koulujen hyväksi. Opettajattaren muodosta Emilio saattoi päättää sindacon liikkuneen sopivasti, mutta samalla olleen vakomisretkellä; hän näki ett'ei opettajatar vielä aavistanut mitään pahaa.

Eräänä päivänä kertoi opettajatar surullisen näköisenä saaneensa tietää, että kirkkoherra oli pahastunut siitä, kun ei opettajatar oitis tultuansa ollut ruvennut "Marian Tyttäret" nimisen seuran jäseneksi. Nyt hän piti siihen yhtymistä liian myöhäisenä, sillä eihän se enää näyttäisi vapaalta päätökseltä. Hän oli kahden vaiheella.

Aina aamulla, kun opettajatar oli palkongilla, kertoi hän opettajalle edellisen päivän pienet uutiset.

-- Eilen illalla -- hän sanoi kerran -- oli herra Calvi luonani selittämässä uutta metoodiansa laskennon opettamisessa. Hän tahtoo sitä opettaa numeroita käyttämättä. Totta puhuen en paljoa siitä viisastunut. Mutta hän on itse niin varma asiastaan, tuo kunnon mies, että mielelläni kuulin hänen selityksiänsä.

Emiliosta tämä uutinen oli kaikkea muuta kuin hauska.

-- Minua -- huomautti hän -- ette ole koskaan pyytäneet tulemaan itseänne tervehtimään.

-- En kyllä, mutta onhan asiassa eroa -- vastasi opettajatar hymyellen. -- Ensiksikin herra Calvi tuli kutsumatta, itsestänsä; toiseksi, hän on nainut mies ja viidenkymmenen vuoden vanha. -- -- -- Muuten en ole teitä kutsunut, koska pelkäsin, että isäni seura vaikuttaisi teihin masentavasti. Hän jaksaa tuskin puhua, isä raukka, ja käy huonommaksi päivä päivältä. -- Senjälkeen hän lisäsi: -- Terve tuloa, se olisi hauskuudeksi meille.

Tämänlainen pyyntö ei näyttänyt Emiliosta olevan kylläksi ja hän katsoi parhaaksi odottaa parempaa kutsua.

Kun hän eräänä iltana ei nähnyt niinkuin tavallisesti valoa opettajattaren huoneesta, kysyi hän seuraavana päivänä, oliko tämä ollut ulkona.

Oli hän ollut, hän oli käynyt pretorin äidin luona, tämä oli ollut kahdesti koululla tiedustamassa pienestä suojatistaan, ja molemmilla kerroilla hartaasti pyytänyt opettajatarta heillä käymään, niin että hän piti velvollisuutenaan sinne mennä. Olivat myös pyytäneet häntä muistamaan jälkiänsä.

Eräänä iltana hän kysyi opettajalta ohimennen: -- Voitteko sanoa, mitä rouva Calvilla lie minua vastaan, hän katsoo, kohdatessamme, kovin vihaisesti minuun. -- Opettajatar naurahti ja kohautti olkapäitään, kun Emilio vastasi rouvan luultavasti olevan mustasukkaisen miehensä kasvatus-opillisten keskustelujen johdosta.

Joku aika sen jälkeen, eräänä iltapäivänä, ilmoitti neiti Galli Emiliolle tosiaankin suuren uutisen. Piirilääkärin rouva, joka syksyllä oli nimitetty koulun naistarkastajaksi, oli käynyt neiti Gallin luokalla.

Tietämättä käynnin syytä, Emilio oitis arvasi, ett'ei se lie ollut hauskinta lajia. -- Hän on kaunis nainen -- sanoi neiti Galli, mutta äänestä ymmärsi hänen huomanneen heidän yhdennäköisyyttään ja siksi suurella varovaisuudella puhuvan toisen kauneudesta. -- Hän oli hyvin hienosti puettu, minun mielestäni liiankin hienosti tullakseen köyhäin vuoristolaisten kouluun. Hän tarkasteli käsitöitä. Sen kyllä huomaa, että hän ymmärtää semmoisia asioita. Mutta -- -- -- hän tuntui minusta vähän jäykältä, melkein ankaralta. Puolessa tunnissa hän tuskin kahtakymmentä sanaa puhui.

Opettajatar ei ymmärtänyt, että rouvaa oli estänyt enemmän puhumasta sisällinen yksinhaastelo, joka kuului tähän tapaan: -- Mieheni -- tuo hölmö -- kehtaa sanoa, että olemme toistemme näköisiä kuin kaksoiset. Antakaas nähdäkseni nuo sukat. Tarvitaampa tosiaankin naineen miehen silmät ja hienotunteisuus voidaksensa lausua semmoista kohteliaisuutta naiselle. Tässä olet pudottanut silmiä, tyttö. Hänellä on matala otsa ja posket kuopalla. Näyttäkää minulle paidat. Entäs tuon pretori pöllön puhe erinomaisen kauniista suusta. Huomatkaa, opettajatar, kuinka tämä on leikattu. Sitä paitsi hän on kauhean rumasti puettu.

Rakkautta.

Emilion mielestä neiti Galli ei ollut kauhean rumasti puettu, sillä hänessä eli jo tyttöä kohtaan se määrä myötätuntoisuutta, jonka avulla nainen joka ilta pääsee jostakin virheestä ja joka aamu nousee varustettuna jollakin uudella avulla. Hän ei enää huomannut opettajattaren nenää liian teräväksi, päinvastoin oli neiti Galli Emilion silmissä kasvanut pitemmäksi ja hänen suunsa oli, jos mahdollista, käynyt pienemmäksi ja vieläkin armaamman näköiseksi. Tuntui hänestä myöskin siltä kuin ei kirkkahinkaan ääni saattaisi hänen korvissaan kauniimmin helähtää, kuin opettajattaren hiukan samea ääni. Malttamattomasti hän odotteli koulutuntien päättymistä saadaksensa tavata opettajatarta portaissa, ja hän sai tavakseen keskeyttää puhettaan, niin pian kuin kuuli opettajattaren äänen yläkerrasta. Vaikka olikin jo jokseenkin kylmä, näyttihen opettajatar muutamina aamuina vilaukselta palkonki-ikkunassa; kampaamattomana ja aamupuvussa hän tervehti opettajaa hymyellen tahi pienellä käden liikkeellä. Semmoisina aamuina meni Emilio iloisena kouluun, ei ollut tuiman ankara vaatimuksissaan vaan taipui leikkiä lyömään niinkuin opettajatoimensa ensi aikoina. Mutta hän huomasi pian, että sillä lailla hänen omistamansa metoodi laimentuisi ja siksi hänen täytyi väkisinkin voittaa luontonsa, saattaaksensa noudattaa ankaraa menetystapaansa. Vaan vasten hänen tahtoansakin tunki naapurin kuva kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja tunteisinsa, jopa itse opetukseenkin, väritti lukukirjan, antoi lämpöä lasku-opille, jopa heijasti valoansa oppilaittenkin kasvoista. Hänen täytyi tunnustaa, että tuo kuuluisa teoria sisällisestä ja ulkonaisesta "minusta" on hyvin vaikea ja melkein mahdoton noudattaa, silloin kun sielun täyttää vilkas tunne, vaikkapa se onkin -- kuten hän itsellensä luulotteli -- kaukana rakkaudesta ja enemmän ystävyyden tapaista. Poikain vallattomuus ei enää vaikuttanut häneen samalla tavalla kun ennen. Tosin hän suuttua kuohahti kuin ennenkin, mutta oitis toi mielikuvitus hänen eteensä tutun ikkunan, jossa oli nuo rakkaat kasvot; ja kun tuli ajatelleeksi, että tunnin päästä taas saisi puhella tuon pienen suun kanssa, niin ankaran nuhteen tahi ansaitun rangaistuksen sijaan pääsi häneltä opetustoimensa ensi aikoina käyttämänsä laimea muistutus: -- Se saa nyt olla tällä kertaa, mutta älä enää koskaan tee niin.

Emilio tuli yhä tuttavammalle kannalle neiti Gallin kanssa, joka ainoastaan hänelle saattoi puhua omista asioistaan. Iloisesti sanoi kerran opettajatar muutamain oppilaistansa jo pitävän hänestä, muitten muassa erään pienen talonpoikaistytön, joka toi hänelle kukkavihkoja. Kun opettajatar lähestyi tyttöstä, painautui tämä häntä vastaan ja lempeät silmänsä rukoilivat niin hartaasti hyväilyä, ett'ei hän voinut vastustaa lapsen äänetöntä pyyntöä. Opettajatar sanoi usein huomanneensa kuinka hyväilyt vaikuttavat erinomaisesti ystävällisen-luontoisiin pikku tyttöihin, joilla on kovat vanhemmat ja jotka eivät koskaan elämässään ole suuteloa saaneet. Yhteen aikaan oli hän käynyt pienen, sairaan oppilaan luona, -- se kuolikin sairashuoneesen -- joka pyysi, että häntä suudeltaisiin ennenkuin otti lääkkeitä, tai ennenkuin häntä leikattiin, jopa ennenkuin aikoi nukkuakkin. Vielä viimeisinä päivinään hän usein heikolla äänellä sanoi: -- Suutele minua, suutele minua -- sanoi hoitajalle, lääkärille, kelle tahansa, joka häntä lähestyi. Tyttö, joka toi kukkasvihkot muistutti hänen mielestään tuosta pienestä vainajasta. Neiti Gallin parhaita oppilaita oli sekatavarankauppiaan tytär, jaloluontoinen tyttönen, joka, vaikka vielä pelkkä lapsi ja vanhempain suuressa määrässä hemmoittelema, osoitti mitä suurinta hienotunteisuutta siinä, ett'ei tahtonut pukeutua toisia komeammin, vaan lahjoittipa tovereilleen salaa yhtä ja toista pientä. Muut lapset ihan jumaloivat häntä.

Emilio kysyi pretorin äidin pientä suojattia, joka oli neiti Gallin luokalla. Opettajatar rypisti otsaansa. Emilio tiedusteli arasti, mitä oli tapahtunut; hän oli näet pari päivää aikaisemmin nähnyt opettajattaren menevän pretorille. Opettajatar empi hetkisen, sitten sanoi vakaasti: -- Minä en koskaan enään mene sinne. -- Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut enempää puhua; mutta kun pelkäsi näitä sanoja väärin selitettävän, sanoi hän syyn päätökseensä. -- Pretorin äiti on oivallinen nainen; mutta -- -- -- mutta siinä talossa ei näe muita ihmisiä, kuin häntä ja hänen poikaansa -- -- -- Rouva menee liian usein ulos vierashuoneesta. Yksinäinen nainen ei voi seurustella rouvan kanssa -- -- -- jonka äidinrakkaus on niin laajalle menevä.

Opettaja ymmärsi kaiken ja tunsi piston sydämmessään.

-- Oih, -- huoahti opettajatar -- se on kiusallista, ett'ei voi missään elää, loukkaamatta jotakuta: nyt nuo ihmiset suuttuvat minuun.

Samassa muistui hänen mieleensä toinenkin ikävyys, jonka oli syyttänsä sinä päivänä saanut osakseen. Hän oli mennyt postikonttooriin, kuulustamaan kirjettä, jota jo oli odottanut kolme päivää. Postineiti, jota hän ensi kertaa eläissään puhutteli, oli vastannut hänelle niin epäkohteliaasti, että hän jäi seisomaan äänetönnä hämmästyksestä ja harmista.

Suruisena hän kysäisi opettajalta: -- Tiedättekö, miksi hän minua niin kohteli?

Ei, sitä hän ei tosiaankaan tiennyt.

Emiliota harmitti tämmöinen solvaus, juuri kuin se olisi häntä itseään kohdannut. Ensin hän aikoi neuvoa nuorta tyttöä valittamaan sindacolle, mutta hän malttoi mielensä ja puhui sen sijaan asiasta sihteerille pyytäen häneltä selitystä.

Tämä oli ensin hyvin hämmästyvinänsä, mutta kun ei voinut kauemmin teeskennellä, ilmaisi koko salaisuuden.

Postissa palveleva neiti Allari tahtoi, vaikkakin oli koko joukon yli kolmenkymmenen, päästä naimisiin nuoren pretorin kanssa, johon oli siihen määrään rakastunut, että postin hoito meni nurin narin. Pretorin äiti, joka tähtäeli tuota "postimerkkityttöä" paljoa, paljoa korkeammalle, oli kohteliaasti ajanut hänet ulos. Nyt lie rouvan ystävällisyys uutta opettajatarta kohtaan harmittanut postineitiä. -- Käskekää opettajatarta -- lisäsi sihteeri matalalla äänellä -- olemaan varoillansa.

Usealla taholla ilmaantui vihamielisyyttä neiti Gallia vastaan. Juuri tämä saattoi Emilion myötätuntoisuuden sitäkin suuremmaksi. Eipä hän uskaltanut edes itsellensäkään tunnustaa, toivovansa noiden vihollisuuksien saattavan nuorta tyttöä yhä lähemmäksi häntä, ainoata uskottua, ja että tästä lähestymisestä jokin ystävyyttä hellempi tunne tytössä heräisi.

Eräänä iltana Emilio meni neiti Gallin kotiin viemään kasvatus-opillisia sanomalehtiä, joita asian-ajaja oli hänelle lainannut. Nähdessään tuon halvatun ukko raukan, joka katseli häntä hämmästynein silmin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja, sekä ajatellessaan nuoren tytön orjallista, vaivaloista elämää kodissa ja koulussa, lisääntyi hänen mieltymyksensä, samalla kun hän tunsi syvää sääliä.

Emilio kävi vastakin naapuriensa luona. Kuitenkin nuo lyhyet keskustelut palkongilla, jossa olivat vapaampina, tuntuivat hänestä hauskemmilta. Nyt olivat ruvenneet puhelemaan muustakin kuin koulusta ja kylästä. Emilio havaitsi silloin omituisen seikan tytön luonteessa: niin pian kun hän vähänkin puhui rakkaudesta -- ei toki omasta tunteestaan, vaan ylimalkaan rakkaudesta aivan epämääräisesti -- lensi tytön kasvoihin pikainen loiste; nuo vilkkaat silmät säkenöivät ja näytti kuin olisivat sanoneet: -- Oi, tiedänpä kyllä! Sitäkin on maailmassa. Ei kukaan sitä paremmin tunne kuin minä! -- Sitte katkaisi äkkiä puhelun ja sai takaisin entisen muotonsa, aivan kuin olisi ajatuksiensa juoksunkin siihen keskeyttänyt. Emiliosta tuntui kuin olisi rakkauden ajatus salaman tavoin välähtänyt tytön sielun läpi; samaten kuin ajattelemme toista, kaukana väikkyvää ihanata ihmemaailmaa, josta ei saa puhua, ett'ei mielikuvitus hyppäisi yli järjen ja totuuden asettamien rajojen. Kaikissa keskusteluissa, jotka koskivat tunteita, ei hän mennyt todellisuutta kauemmas. Hänen rakkaudestaan lapsiin pulppusi ehtimiseen ajatuksia, jotka tarkoittivat pahan parantamista, rikollisen ojentamista tahi tapaa, millä lailla olisi taisteltava hyvän istuttamiseksi ihmisten sydämmiin. Mielenliikutukset hänessä heräsivät äkkiä ja tyyntyivät pian. Kun hän oli vihoissaan, oli hänen tapana panna pienet kätensä nyrkkiin ja lyödä toista toistansa vastaan; tämäpä oivallisimmasti ilmaisi hänen hyvää ja toimellista luonnettansa. Ei mikään mahti maailmassa voinut murtaa hänen rautaista tahtoansa, jos hänellä kerran oli järki ja hyvä omatunto puolellaan.

Kun Emilio kuuli neiti Gallin puhuvan, muisteli hän serkkuansa; mutta hänestä tuntui kuin edellinen hyvyydessään olisi väkevämpi ja johdonmukaisempi jälkimäistä. Neiti Galli ei olisi koskaan serkun tavoin antanut valhetarkastajan pakoittaa itseänsä kirjoittamaan sitoumuksen alle, jossa lupasi lähteä paikkakunnalta. Altaranan nuorella opettajattarella näkyi olevan vähemmän rikas mielikuvitus, mutta enemmän ymmärrystä kuin serkulla; hän näytti vähemmän kohdistuvan pikku seikkoihin, mutta enemmän suuriin asioihin, ja hänessä tuntui olevan suurempia ja pysyväisempiä tunteita, kuin Pilonalaisessa ammattisisaressaan; mutta kuinka paljo neiti Galli Emilion silmissä oli serkkua kauniimpi, vaikk'ei ero muuten molempien naisten välillä ollutkaan suuri!

Tämän jälkeen ei Emilio enää tunnettaan nimittänyt "ystävyydeksi", sillä siihen oli ilmautunut tuntomerkkejä, jotka eivät pettäneet: yksinänsä huoneessaan hän puhui helliä sanoja tuolle kuvalle, joka eli hänen sielussaan, ja toisteli ääneen lempinimityksiä -- ne kaikki säkeniä, jotka ilmaisevat hänessä tulen syttyneen, ja liekkien piankin leimahtavan maalle.

Mustasukkaisuutta.

Odottamaton tapahtuma häiritsi Emilion mielenrauhaa. Myöhään eräänä iltana hän näki sindacon tulevan naapurin luota. Seuraavana aamuna nousi Emilio puolta tuntia tavallista aikaisemmin odottaakseen opettajattaren ilmestymistä ikkunaan. Tuskin oli tämä näkyviin tullut, ennenkuin Emilio ehätti kysymään sindacon käynnistä. Toinen vastasi aivan väliäpitämättömästi, että sindacon ystävällisyys häntä ihmetytti. Oli näet tullut kuulustelemaan, kuinka vanha isä jaksoi; oli muka kuullut sen äkkiä käyneen huonommaksi; tuossa ei ollut lainkaan perää. Siihen opettajatar päätti koko keskustelun.