Part 17

-- Se ei suinkaan ole mikään salaisuus -- sanoi sihteeri. Tuo poika loppi on rakastunut opettajattareen ja siihen määrään mustasukkainen, että potkii kumppaneitaan, jos opettajatar sattuu heitä kehumaan. Hänen tunteensa tulivat ensin siten ilmi, että hän varasti hedelmiä ja vihanneksia lahjoittaakseen niitä opettajattarelle. Tämä ei koskaan ottanut vastaan. Eräänä iltana kohtasi hän opettajattaren syrjäkadulla ja teki siellä tunnustuksensa, pyysi pahat tekonsa anteeksi ja suuteli kerta toisensa perästä opettajattaren esiliinaa. Hänet ajettiin pois koulusta, mutta sai sittemmin palata. Nyt hän näyttää tyyneltä, vaikka onkin armottomasti rakastunut ja koettaa kaikin tavoin päästä jälleen opettajattaren suosioon. Pahin kiusanhenkensä on eräs Azzornon opettaja, kaunis, nuori mies, joka liikkuu näillä seuduin ja väliin on kävelyllä neiti Vettin kanssa. Poika uhkaa halkaista opettajalta vatsan. Hän sen kyllä tekisikin, ellei opettajatarta pelkäisi. Hän on niin rakastunut -- -- -- että oikein ällöttää. Opettajatar ei ole mitään huomaavinansa. Hän tietysti vain välttää tulemastaan liian lähelle tuota poikaa. Muuten sanotaan häntä lahjakkaaksi -- --- -- tuota lurjusta.

Uusi tuttavuus.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli tutkinto. Se ei tuottanut Emiliolle erinäistä päänvaivaa; sindaco vaan, joka juuri sinä aamuna oli riidellyt rouva Falbrizion kanssa, oli hieman nyreä Emiliollekkin, luultavasti sentähden, että tämä hänen mielestään liian paljon seurusteli hänen vihollisensa kanssa.

Vihdoinkin oli kauan toivottu kesäloma alkanut. Emilion kukkaro ei sallinut hänen tänä vuonna matkustaa siskojansa tervehtimään. Hän malttoi mieltänsä, kun huomasi, että Altaranaan saapui ainoastaan joitakuita kesävieraita ja että nämät eivät olleet niin huvinhaluisia kuin tasangoille muuttaneet kaupunkilaiset, joille yksitoikkoinen luonto ei tarjoa viehätystä. Kuitenkin näiden harvalukuistenkin kesävieraitten pelkkä näkeminen häntä kiusasi; se repi auki entiset arat, jo melkein umpeen menneet haavat hänen ylpeässä mielessään. Niin pian kuin hän kaukaa näki kylänreitillä vaaleapukuisen naisen, poikkesi hän jollekkin syrjäkadulle, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen; tätä tehdessään hän kuitenkin tunsi salaista kaipuun tunnetta, sillä yhä hänessä kyti suuri halu saada osakseen kunnioitusta ja arvoa sekä kohota astetta ylemmäksi omaa säätyänsä. Odottamaton tapahtuma saattoi hänet niitten ihmisten pariin, joita hän pakeni.

Eräänä aamuna, kun hän istui lukemassa jonkun tarkastajan kirjoittamia _Kasvatus-opillisia esitelmiä_, jotka Calvi oli hänelle lainannut, koputettiin ovelle ja sisään astui hienon ja älykkään näköinen viidenkymmenen ikäinen herra. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti; hän oli asian-ajaja Samis.

-- Olette opettaja Ratti? -- kysyi hän iloisen sydämmellisesti, ilman vähäistäkään ylpeyttä. -- Ette tunne minua?

Ei, Emilio ei todellakaan muistanut häntä nähneensä. Hän oli kuitenkin kunnallishallituksen jäsen ja edellisenä talvena kahdestikkin käynyt Altaranassa. Hän ilmoitti kohteliaasti käyntinsä syyn.

-- Minä tulin paikkakunnalle viettääkseni kesää täällä ja kuulin kerrottavan täällä olevasta nuoresta opettajasta. Minä sanoin: menkäämme nuoren opettajan luo, puhumaan kouluasioista. Tässä nyt olen. Älkää pahastuko omituisesta seurustelutavastani. Minä olen nyt kerran semmoinen. Minä puhun aina asiani suoraan. Ja nyt istun kursailematta.

Tulokkaan ystävällisyys ja omituinen esittelytapa saattoivat Emilion hieman hämilleen; mutta pian hän huomasi epäsoinnun, joka vallitsi vieraan hyväntahtoisen katseen ja suun ympärillä väreilevän ilkeyden välillä. Vieras näytti ihmiseltä, joka luonnostaan on ylevä, mutta tottumuksesta laskee pistopuheita, tuommoinen hyväsydämminen epäilijä. Emilio huomasi oitis edessään seisovan miehen lahjakkaammaksi ja sivistyneemmäksi niitä, joiden kanssa oli tottunut seurustelemaan. Hän kiitti herra Samista ja kysyi, millä saattaisi häntä palvella.

-- Juttelemalla voitte minua palvella -- sanoi vieras ystävällisesti. -- Tämmöisessä yksinäisyydessä ei saata keltään sen suurempaa palvelusta pyytää. Minäkin olen puoleksi opettaja -- -- -- siksi että harrastan lämpimästi kansan opetusta. Yksi lapsettomuuteni tuottamista haitoista on se, ett'en voi lapsissani tutkia koulua; sehän on paras ja ehkä ainoa tapa niiden oppia tuntemaan koulua, jotka eivät viraltaan ole opettajia.

Hän lisäsi jo kauan aikoneensa omaksi lapseksi ottaa jonkun lahjakkaan ja lukuhaluisen talonpoikaispojan, voidaksensa seurata askel askeleelta tapahtuvaa siveellistä ja tiedollista kehitystä, jonka nykyaikainen kasvatus ja sivistys hänessä vaikuttaisi.

Emilio huomautti, että asian-ajajalla olisi hyvin vähän häneltä opittavaa, hän kun oli opettajana työskennellyt ainoastaan neljä vuotta.

-- Neljä vuotta on tähän maailman aikaan samaa kuin neljännes vuosisataa -- sanoi asian-ajaja, ja lisäsi hymyellen: -- Jos Itaaliassa kaikki, jotka sanovat ja kirjoittavat "käyttäneensä koko elämänsä" tahi "parhaimmat nuoruutensa voimat" taikka "uhranneensa terveytensä" koulun palveluksessa, todella olisivat tunnollisesti hoitaneet opettajatointaan edes neljä vuotta, olisimme oppinein kansa maailmassa.

Senjälkeen hän äkkiä kysyi: -- Kuinka teidän on täällä olla? Kenen kanssa vaihdatte ajatuksianne? Minkä keinon olette keksineet ikävän karkottamiseksi?

Vieraan herran tuttavallisuudesta ihastuneena Emilio sanoi suoraan, että ainoa ihminen, joka hänestä oli sivistyneeltä tuntunut, oli kirkkoherra. Hän kertoi tämän omituisesta vastaan-otto-tavasta ja kummallisesta tunnustuksesta, ilmaisipa myöskin epäilyksensä. Kirkkoherra ei mahtanut olla oikea uskovainen; kuitenkin hän tuntui vakaasti uskovan sitä, mitä oli lausunut kouluasioista.

-- Oh, don Barca! -- huudahti Samis. -- Teillä on hyvä vaisto, herra opettaja. Se mies ei usko Jumalaa, ei perkelettä liioin. Katsokaas, hän kuuluu siihen omituiseen ihmisluokkaan, joka ei mitään usko, mutta kumminkin on rehellisesti vakuutettu siitä, että juuri uskottomuus on maailman perikato. Itsellään noilla ihmisillä ei ole mitään uskoa, mutta pitävät kuitenkin uskonnon opetusta tuiki tarpeellisena; sillä he eivät suostu siihen, että jumalaton vapaamielisyys vielä olisi löytänyt jotain uskonnon opetuksen sijaan pantavaa. He pitävät kunnon kansalaisen ja isänmaan-ystävän suorana velvollisuutena puolustaa uskonnon opetuksen pysyttämistä. Niitä on paljo semmoisia pappeja. Vaan vapaamielistenkin leirissä on lukemattomia aivan uskonnottomia, jotka puolustavat uskonnollista kasvatusta ja jättävät lapsensa pappien opetettaviksi. Papeilla on ainakin yksi kasvatuksen aate selvänä ja kumoamattomana: he näet sanovat: uskonto, jota me tahdomme, on juuri tämä uskonto. Sotkioita ovat opettajat, kirjailiat ja kaikki laverteliat, jotka, kun heillä ei ole tarpeeksi omaatuntoa ja rohkeutta ollakseen suoria niinkuin papit, saarnaelevat _uskonnollisesta tunteesta, uskonnosta ja uskosta_, sen enempää selittämättä. Mitä uskoa sitten tarkoittavat? Sitäkö, jota tunnusti pyhä Francesco Assisilainen, vai sitäkö, joka oli Giuseppe Mazzinilla? Vai ehkä teidän uskoanne? Minkälainen se on? Ikäänkuin uskonnon asioita saattaisi lapsille ja yhteiselle kansalle opettaa ilman varmaa tunnustusta, sinne tänne horjuen, toisin sanoen ilman opinkappaleita.

Asian-ajaja nousi, puhalsi piipustaan muhkeat savupilvet ja meni piirongin luo kirjoja selailemaan, niinkuin olisi ollut kotonaan. Hän tarjoutui lainaamaan Emiliolle kirjoja ja kasvatus-opillisia aikakauslehtiä, joita oli perinyt veljeltään, edellisenä vuonna kuolleelta opettajalta. Näissä sanomissa oli Ratti löytävä paljon hyödyllisiä ja huvittavia asioita. Sitte hän kysyi: -- Kuulkaas, onko uusi opettajatar jo saapunut?

Nuorukainen vastasi opettajattaren tulevan vasta Syyskuussa, ja tehdäkseen jutun hauskemmaksi, hän kertoi tuon valokuvasalaisuuden, jonka oli ruokatoveriltaan urkkinut.

Herra Samis tiesi jo sen historian. Hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan. Hakemukset jo olivat hänen mielestään naurettavia, jopa kerrassaan konnamaisia. Noin parikymmentä opettaja- ja opettajatarparkaa lukee virkailmoituksia sanomissa; tarttuvat koukkuun ja heittävät hukkaan viisi, kuusi lireä postimaksoihin ja karttapapereihin lähettääkseen kunnille jos jonkinlaisia todistuksia ja puoltolauseita, väliinpä valokuviakin -- -- -- ja usein kuitenkin on asian-omainen jo edeltäkäsin valittu: joku sindacon suosikki, rehtorin puoltama, tarkastajan turvatti tahi valtiopäivämiehen uskottu. Ja nyt rupeavat jo vaatimaan opettajattarienkin valokuvia. Yhtä hyvin saattaisi sanomalehden neljännellä sivulla ilmoittaa: -- Kaunis tyttö, niillä ja niillä ominaisuuksilla varustettu, otetaan kunnan palvelukseen. -- Ettekö huomaa kuinka koroittavat vaatimuksiansa vuosi vuodelta? On muutamia pieniä kuntia, jotka tahtovat naimattomia, nuoria, lapsettomia opettajia, mieluimmin lukion läpikäyneitä tahi semmoisia, jotka osaavat ranskaa tahi saksaa, koristepiirustusta taikka kemiaa ja fysiikkaa. Toissa vuonna eräs kunta haki opettajaa, joka osaisi pianoa soittaa ja laulaa. Eihän liene juuri välttämättömänä ehtona vaadittu, että hän olisi harjoittanut laulua _della Scala_ teaatterissa. Ja kaikkea tätä vaaditaan seitsemästä sadasta lirestä. Olkaamme oikeudenmukaisia. Sehän on tavaran ilmaiseksi pyytämistä. Pian kai saamme nähdä tuon tänne tilatun _kaunottaren_. Kuinka vanha hän on?

Opettaja vastasi: -- Viidenkolmatta vuoden,

-- Käsittäkää sanani oikein -- pitkitti asian-ajaja. -- Ettekö vielä ole törmänneet yhteen asian-omaisten kanssa? -- -- -- Sitä parempi. Niinkuin tietänette, on täkäläinen hallitus kokkipoikain ja härkäpaimenten käsissä. Olette kai tarkanneet heidän ulkomuotojaan. Näyttävät jokseenkin tavallisilta ihmisiltä, kun kaikki käy heidän mielensä mukaan, mutta koettakaapas vain mennä yhtäkään heistä liian lähelle. Te, hyvä opettaja, olette nuori, ettekä siis tunne mennyttä ettekä nykyistä sukupolvea. Olette kyllä kuulleet puhuttavan ylimyssäätyisten ylpeydestä, noitten maallisten puolijumalain, jotka meitä muita kohtelevat jonkunmoisena alhaisempana ihmisrotuna. Heidän ylpeytensä on kumminkin rakastettavaa, verraten noitten arvoon ja varallisuuteen kohonneitten härkäpaimenten röyhkeyteen. Edelliset halveksivat toki ainoastaan alemmalla asteella olevia. Jälkimäiset ylönkatsovat ylhäisiä ja alhaisia, jopa vertaisiansakin, sekä ovat järkähtämättömän pöyhkeitä, törkeitä ja epäkohteliaita kaikensäätyisille.

Tässä katkaisi Samis herra äkkiä puheensa, ikäänkuin olisi katunut, että ensi kertaa ihmistä puhutellessaan oli liiaksi kuohahtanut. Hän rupesi jälleen iloisesti haastelemaan ja pyysi opettajaa käymään tervehtimässä. Hän asusteli pienessä keltaisessa huvilassa vähän matkan päässä Case Rosseen päin. Siellä Ratti ei tapaisi muita kuin hänet vaimoineen, ja he joisivat kahvia ja puhelisivat yhdessä. Hän keskeytti opettajan kiitokset panemalla sormensa omalle suulleen, ikäänkuin muistuttaaksensa opettajaa olemaan vaiti siitä, mitä olivat puhuneet. -- Lähettäkää noutamaan koulusanomia -- huusi hän portaissa.

Asian-ajaja Samis.

Emilio rupesi käymään uuden ystävänsä kodissa. Hän tunsi suloisinta tyydytystä ensi kertaa istuessaan tuossa hienossa pikku salissa, jota koristi arvokkaat vesimaalaukset ja komeat kirjat, suutasuksin hienonmuotoisen, keski-ikäisen rouvan kanssa, joka ylen kohteliaasti antautui hänen kanssaan haasteluun niistä aineista, joista Emilio osasi puhua. Rouva tiedusteli yhtä ja toista koulupoikain luonteista ja tavoista, tuolla hellällä hartaudella, jota lapsettomissa naisissa mitkään pettymykset eivät ole kylmentäneet. Emilio huomasi asian-ajajan ja hänen rouvansa puheista joka päivä oppivansa asioita, joita ainoastaan seurustelun kautta voi oppia. Toisetkin kesävieraat, joita Emilio tapasi asian-ajajan kodissa, noudattivat isäntäväen esimerkkiä ja olivat hänelle kohteliaita. Hän tunsi erityistä kiitollisuutta heitäkin kohtaan siitä, että lausuivat sanaa _kansakoulu-opettaja_ lyhyesti ja vakaasti, niinkuin olisivat sanoneet esim. _luutnantti_; siinä oli erityinen sointu, jonka siihen panivat, ei tietämättänsä, vaan vapaaehtoisen kohteliaasti, ja tuopa hänen itsetuntoansa hyväili.

Kaikkia näytti asian-ajajan sanatulva huvittavan, liiatenkin kun hän innostuessaan laski toisen kummallisen väitteen toisensa perään. Emilion mielestä hän useimmiten lausui kumoamattomia totuuksia, joihin opettaja saattoi täydestä sydämmestä yhtyä.

Kerrankin asian-ajaja suuttui erääsen kesävieraasen, joka nauraen soimasi kunnallishallitusta -- ja tietysti asian-ajajaa siihen kuuluvana -- siitä, että kirkkoherra oli uhannut tänäkin vuonna antaa tykeillä ampua suojeluspyhimyksen syntymäpäivän kunniaksi, vaikka ampumisella edellisenä vuonna oli ollut kovin surkeat seuraukset.

-- Teitä on joukko perin vapaamielisiä miehiä, sanoi vieras asian-ajajalle -- teitä, joilla on valta, ja annatte kuitenkin hänen korkea-arvoisuutensa olla lakien laatijana.

-- Miksikä ei? -- vastasi asian-ajaja hieman närkästyneenä. -- Minusta se on aivan luonnollista. Te, Voltairen oppilaat, isojen kaupunkien asukkaat, jotka ette tunne pappeja, luulette meidän -- koska itse tiheästi asutuissa kaupungeissa voitte välttää heidän vaikutustaan -- luulette meidän täällä muutamain talonpoikain avulla pääsevän heistä. Ettekö ymmärrä papin täällä työskentelevän rajoitetulla alalla; hän vaikuttaa sentähden kaikkiin ja on mahtava mies, olkoon muuten mimmoinen tahansa; jos hän on paha, vahingoittaa hän kaikkia, jos on hyvä, tekee hän kaikille hyvää. Kaupungissa ette huomaa hyviä ettekä pahoja jälkiä hänen työstään. Ja sitäpaitsi, koska kaupungissa kaksi kolmatta osaa asukkaita on väliäpitämätön uskonnon suhteen, luulette kai kaksi kolmatta osaa koko Itaalian asukkaista uskottomiksi ja arvelette tehneenne laskun koko maata varten. Semmoista typeryyttä! Samalla lailla sanotte: se ja se toimi taikka se ja se kirja tulee taika-uskolle antamaan aika läimäyksen -- -- -- ikäänkuin niinkään helposti ihmisten mielistä karkoitettaisiin vuosisatojen synnyttämiä käsitteitä ja erhetyksiä. Te luulette seisovanne ratsumiesjoukon etunenässä, kun ympärillenne katsellessanne näette pelkkiä ratsastajia. Mutta, hyvä ystävä, se on vain etujoukko. Pääjoukkona on jalkaväki ja kuormasto. Laukatkaa vain eteenpäin, te kaupunkilaiset; maalaiskunnat kyllä seuraavat minkä voivat. Mutta sillä aikaa he kuitenkin ottavat turviinsa munkit ja nunnat, säilyttävät lakkautetut juhlat, rikkovat koululakia, pakoittavat opettajia messussa käymään, antavat kirkkoherrain kouluissa mellastaa ja nauravat uusille vihkimistä, hautausta y.m. koskeville asetuksille. Jospa tietäisitte minkä vaikutuksen laverruksenne täällä tekee: -- Kansa tuntee -- -- -- kansa uskoo -- -- -- kansa tahtoo! Merkillisintä on, että nekin, jotka nuorina taikka suuren osan elämäänsä ovat maalais-oloja tunteneet, kuitenkin korkeampaan asemaan päästyänsä kaiken aivan unhoittavat tai kuvittelevat olojen kymmenessä vuodessa tuiki muuttuneen, taikka pikemmin luulevat arvoon nousemallaan koroittaneensa koko ympäristönsä, niinkuin auringot joskus radaltaan syöstyänsä vetävät koko kiertotähdistön peräänsä.

Varsin hupaisena asian-ajaja myöskin esiytyi, kun paikkakunnan merkillisemmät henkilöt tulivat puheeksi; silloin ei kukaan häntä keskeyttänyt ja kaikkien oli hauska.

-- Minä tiedän milloin sindaco on juovuksissa -- sanoi hän kerran -- siitä, että se silloin jää viiden tai kuuden askeleen päähän ihmisistä, joita tapaa, ja pysähtyy, ikäänkuin varovainen sovinnonhieroja sodassa, jonkun matkan päähän, ett'ei viininhaju kantelisi. Lemmen kiusaukset käsittävät hänet aina, kun vatsansa on liian täynnä. Yhteen aikaan hän oli vihoissaan neiti Pezzalle. Asia tuli siitä, että hänen kerran oivallisen päivällisen jälkeen pisti päähänsä mennä tyttökouluun nuuskimaan. Hän astui äkkiarvaamatta luokkaan, kalotti päässä, tallukat jaloissa ja piippu suussa. Opettajattaren pikku koira karkasi hirveästi haukkuen häntä vastaan ja kaikki tytöt purskahtivat nauramaan, niin että hänen täytyi häveten vetäytyä takaisin. Pitkän aikaa sen jälkeen hän kosti antamalla kirjallisesti kieltävän vastauksen opettajattaren pyyntöön saada enemmän puita kouluun, lisäten seuraavan syyn kieltoonsa: _varsinkin, koska opettajatar ei ole tällä lukukaudella kuntaa hyvin palvellut, sillä muutamat tytöt eivät ole oppineet hyvästi paitoja ompelemaan_.

Uusi opettajatar.

Keskipaikkeella syyskuuta matkusti Emilion uusi, hauska tuttava tiehensä niinkuin muutkin kesävieraat, ja hän aloitti taas, vaikka vastenmielisestikkin, yksinäistä, yksitoikkoista elämätään; kuitenkin ainoastaan lyhyemmäksi ajaksi.

Eräänä iltana kuukauden loppupuolella istui opettaja, päätettyänsä perin laihan päivällis-ateriansa, sihteerin kanssa ruokahuoneessa kuunnellen sateen ropinaa ikkunaruuduissa. Äkkiäpä kuului vaunujen ratinaa, jotka pysähtyivät heidän porttinsa edustalle. Kohta sen jälkeen astui palvelustyttö sisään ja kertoi hätäisesti uuden opettajattaren tulleen, sen, jonka piti muuttaa yläkertaan, neiti Pezzan huoneisin. Sihteeri riensi oitis ulos. Emilio jäi paikoilleen, sillä hänen mielestään oli sopimatonta uteliaana rynnätä esiin. Kahden minuutin päästä sihteri palasi takaisin. Hän ei näyttänyt lainkaan ihastuneelta.

-- No -- kysäisi opettaja -- miltäs näytti tuo merkillinen suu?

-- Minä luulin sitä kauniimmaksikin -- vastasi toinen ja istuutui.

Senjälkeen hän lisäsi, että opettajatar on miellyttävä nuori tyttö, lyhyenläntä, hauskanmuotoinen, ei mitään sen enempätä. Hänellä oli mukanaan isänsä, melkein rampa äijän käppyrä, joka nojankin varassa hyvin vaivaloisesti kömpi portaita ylös.

-- Mies parka! -- lisäsi hän säälivällä äänellä.

-- Hän näyttää minusta olleen aikoinaan kunnallissihteerinä. Niin, niin, semmoinen se on -- -- -- meidän loppumme.

Seuraavana aamuna asettui Emilio, niin pian kuin vuoteesta pääsi, pihanpuoleisen ikkunan ääreen, kurkistaakseen uutimien raosta vastakkaiselle palkongille. Opettajatar seisoi siellä panemassa vaatteita tuuloittumaan nuoralle, joka oli pingoitettu seinää pitkin. Emilio huudahti itsekseen: -- Mutta sehän on tohtorin rouva! -- Emilio oli vain kahdeksan askeleen päässä opettajattaresta ja saattoi ikkunan läpi, aivan toisen huomaamatta, tarkasti katsella opettajatarta siinä, kun tämä seisoi sivuin häneen päin. Tyttö näkyi olevan pienikasvuinen, hiukset kastanjanruskeat, pehmeät, kiiltävät. Hän ei ollut kaunis, mutta tavattoman valko-ihoinen, hoikka ja täyteläinen; kätensä olivat erinomaisen pienet. Hän oli tosiaankin hämmästyttävässä määrässä tohtorin rouvan näköinen, mutta hänellä oli hienommat piirteet. Hän kumartui ottaaksensa maahan pudonnutta nenäliinaa ja katsoi alas pihalle. Jokainen hänen liikkeensä oli tyyni ja miellyttävä. Kun hän äkkiä käänsi kasvonsa Emilioon päin, tuntui tästä, kun hän siinä hetkessä olisi käynyt vuosia vanhemmaksi. Hänen kasvonsa olivat vakaat ja ilmaisivat alituista huolen-alaisuutta. Surumielisten silmäin alipuolella, tuon melkein liian terävän nenän alla kaareutui pieni, ihmeen ihana ja herttainen suu, niin että Emilion huomio kohdistui siihen ikäänkuin kolmanteen silmään ja se puhuikin enemmän kuin silmät otsassa sekä ilmaisi selvemmin sielun eri väreitä.

Uusi opettajatar ei herättänyt suurta huomiota Altaranassa. Hänen hieno, miellyttävä olentonsa ei saattanut maakylässä olla sen kummempi asia. Vaan kaikki huomasivat hänen yhdennäköisyytensä tohtorin rouvan kanssa, vaikka tämä oli iloisempi, punakkaampi ja paljoa kaunissilmäisempi. Opettajattaren liian vanhan-aikainen, köyhyyttä ilmaiseva puku ei miellyttänyt; se ei tuottanut kunnalle kunniata. Vielä suurempaa harmistumista herätti tieto, ett'ei hänellä ollut tuloja centesimoakaan yli palkkansa, ja että hän elätti isäänsä, tuota puolikuollutta ukkoa. -- Molemmat -- niin sanottiin -- kuuluvat Puutteen perheesen. -- Ensimäisellä viikolla isä kulki yhden ainoan kerran ulkona; nojautuneena keppiin ja tyttärensä käsivarteen hän astui tutisevin päin ja hitaasti kuin etana. Ihmiset, joita kohtasivat, puhuivat heistä melkein ylönkatseellisesti, niinkuin näytelmästä, joka vaikuttaa masentavasti kansaan. Herra Calvin vaimo lausui lyhyesti julki yleisen mielipiteen, kun eräänä päivänä kahvilan edustalla kysyi ystävältään, oliko tämä nähnyt _köyhää opettajatarta_. Nimitys siirtyi muiden suuhun ja pysyi sitte muutamassa seurapiirissä äsken tulleen tavallisena nimenä. Sindaco ei, muodosta päättäen, ollut tästä huvitettu.

Koulut avattiin. Emilio huomasi, että työn aljettua hänen naapurinsa kävi iloisemmaksi ja loi päältään päivä päivältä yhä enemmän sitä surumielisyyden leimaa, joka oli ensi aikoina ollut huomattavana hänen kasvoissansa.

Ensi ääni, jonka Emilio aamulla herätessään kuuli, oli opettajattaren askeleet palkongilta. Opettajattaren täytyi taloudessaan tehdä itse kaikki toimet, ja oli sen vuoksi usein ostoksilla jo ennen koulutunteja; myöhään iltaisin näki valkeata hänen huoneestaan.

Emilio alkoi pian puhella hänen kanssaan ikkunasta, sanasen silloin toisen tällöin. Opettajattaren ääni oli hieman samea eikä vähääkään sointuisa. Hän erotteli tavuut liiaksi toisistaan ja puhui liian hitaasti, niinkuin olisi oppilailleen puhunut ja selittänyt eri sanojen merkitystä. Mutta suun kauniit liikkeet korvasivat rumaa äänen värettä. Hänen suunsa oli tosiaankin hyvin kaunis. Puhuessaan hän joka sanalla näytti ilmaa suutelevan, ja tulipa ehdottomasti ajatelleeksi kukkasta, joka ehtimiseen avautuu auringonsäteen sattuessa ja sulkeutuu kylmän tuulen puhalluksesta sekä väräjää mehiläisen mettä särpiessä. Väliin Emilio ei tajunnut itse ajatusta opettajattaren lauseissa, kun niin tarkkaan katseli miten sanat suusta sukeusivat ja kuinka suu eri lailla muodostui eri sanoja lausuessaan. Pian huomasivat olevansa hyvinkin samanmielisiä ja tämän perustuksena oli heissä molemmissa asuva lämmin, harras tunne. Joka päivä kertoi opettajatar ohimennen Emiliolle jostakin havainnosta, väliin hauskasta, väliin ikävästä, jonka hän oli tehnyt oppilaittensa luonteista.