Part 15

Näistä huolimatta sindaco piti kekseliäästä Calvista, jonka ehdoituksia hän poikkeuksetta hyväksyi, vaan ei toteuttanut ainoatakaan. Väliin Calvi ehdoitti komitean asettamista kansan sivistyksen levittämiseksi; väliin tahtoi pidettäväksi "henkistä juhlaa" koulukassan hyväksi; kerran tahtoi panna toimeen yleistä lausuntokilpajuoksua; kuten hän tuumaansa nimitti. Hän aikoi näet antaa oppilaittensa juosta kilpaa ja samalla lausua tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Tämä koe tuottaisi erinomaisia ja varmoja tuloksia siitä, mitä liikkeen lisääntyminen mahdollisesti vaikuttaa muistiin ja ääntämis-elimiin. Tämmöisiin ajatuksiin vaipuneena ei Calvi koskaan, niinkuin muut opettajat, valittanut kurjaa osaansa, eikä kentiesi tuntenutkaan oloansa huonoksi. Hän oli omaa voittoa pyytämätön edistysmies. Jonkun aikaa oli hän kirjoitellut uutta aapiskirjaa, perin uusi aate, joka, jos se onnistuisi, tekisi hänet kuuluisaksi ja rikkaaksi. Toinenkin uusi aate eli näinä päivinä hänen päässään; hän aikoi ehdotella Rikoslakia lukukirjaksi valtakunnan alkeiskouluihin, ja joka kerta Emiliota tavatessaan hän tälle kauan puhui asiasta ja vakuutti rikoslain, sopivasti jaettuna eri luokkakursseihin ja tarpeenmukaisesti selitettynä, omistavan juuri ne ominaisuudet, joita kansakoulun oppikirjalta vaaditaan. Toisiakin tuumiansa hän ilmaisi nuorelle opettajalle ja teki sen aina muodolla, josta toinen saattoi lukea: -- Tämä on yksi minun aatteitani -- antaakseen Emilion ymmärtää, että ne hänelle uskottiin omistus-oikeuden loukkaamattomuuden ehdolla. Tavallisesti hän lisäsi: -- Älä vielä kerro sitä kenellekkään.

Calvi eleli tyytyväisenä tämänlaisessa aatemaailmassa, säästeli ruokapalojansa saadaksensa niillä rahoilla postimerkkejä, kulki kodin ja koulun, koulun ja kodin väliä pitkässä rähjäisessä aina auki olevassa takissa. Muutamat paikkakunnalla pitivät häntä puolihassuna, toiset taas puhuivat hänestä suurella kunnioituksella.

Calvi olisi luultavasti paremmin onnistunut, jos olisi nuoruutensa elänyt isomman kaupungin sivistyneitten opettajien parissa, niin että se hänen omituinen lahjansa, joka syrjähtyi yli rajojen, olisi saanut tukea toisten kyvykkäämpäin samanlaisista ominaisuuksista. Mutta kun hän aina oleskeli maakylissä, missä ei ketään ollut ohjaamassa ja nöyryyttämässä, siirtyi hän yhä kauemmas haaveilujen ja utukuvien maailmaan. Hänen vaimonsa, joka oli samalla kylän kätilöin, ihaeli häntä ylen lahjakkaana henkilönä ja oli hyvin mustasukkainen.

Tämän originaalin ja sihteerin seurassa Emilio vietti ne harvat vapaahetket, jotka koulu ja kotityö hänelle myönsivät. Paljo hänellä olikin kotityötä, sillä muun muassa oli pakollinen koulunkäynti sitä suuresti lisännyt monien, alusta alkain kunnossa pidettävien luettelojensa kautta. Hänellä ei ollut tilaisuutta seurustella muitten ihmisten kanssa. Neiti Pezza, joka oli kivuloinen, sulkeutui omaan huoneesensa, niin pian kuin oli luokalta päässyt; sitä paitsi oli hän kivuloisuuden tähden hakenut eroa virastaan ja aikoi keväällä poistua, sekä piti itseänsä sentähden muukalaisena paikkakunnalla. Yhden ainoan kerran tapasi Emilio kirkkoherraa, mutta tämän raukeat siniset silmät ja kylmä tervehdys eivät liioin kehoittaneet puheisin. Pappikin oli erakko, joka karttoi kaikkia. Pitemmässä kuin kuukauden ajassa näki Emilio yhden ainoan kerran neiti Vettiä, joka väliin tuli kaupoille pähkinänkuoren kokoiseen puotiin, missä rouva Falbrizio piti sekatavaran kauppaa.

Juuri kylän pitkän-omainen muoto oli syynä siihen, että Emilio ani harvoin tapasi niitäkään henkilöitä, joiden kanssa olisi voinut puhella. Kello kahdeksan aikana illalla näytti siltä, kuin Altarana olisi painunut vuoren seinään. Ainoastaan muutama siellä täällä tuikkiva tulonen ilmaisi eläviä olentoja löytyvän tällä pimeällä alalla. Yhtenä ainoana iltana viikossa, kello kymmenen aikaan, näki Emilio, ell'ei lumi ollut aivan korkealla, muutamia varjoja kulkevan ikkunainsa ohi ja kuuli yksityisiä sanoja keskustelusta, joka vähitellen taukosi. Silloin paikkakunnan herrasväet palasivat iltakemuista piirilääkäriltä, jonka soma rouva soitteli pianoa; sieltä tuli erään viinikauppiaan rouva, postimestari veljineen, joka oli apteekkari, nuori pretori äitineen sekä sindacon serkku, ylöskantomiehen rouva. Ylöskantomies oli partainen, ihmispelko olento, joka vuodet umpeen pyssy olalla kuljeskeli metsissä kuin olisi metsänkäynti ollut hänellä ammattina. Kun tämä seurue oli kulkenut Emilion ikkunan ohitse, ei muuta kuulunut kuin virran kohinaa.

Rouva Falbrizio.

Tällä tavoin oli Emilio elänyt kolme kuukautta ja luuli jo vihdoin löytäneensä rauhallisen paikan, kun eräänä päivänä, satunnaisesti keskustellessaan opettajattaren, rouva Falbrizion kanssa, huomasi Altaranassakin kyllä taistelua olevan.

Rouva Falbrizion koulu oli peltojen keskellä seisovassa yksinäisessä rakennuksessa, koko joukon syrjässä kylätiestä. Hänen luokkahuoneensa oli alikerrassa. Viereiseen pieneen kamariin oli, aivan vastoin asetuksia, sijoitettu herra Canigallon yksityiskoulu. Canigallo, entinen konttoristi, oli aikoinaan istunut hulluinhuoneessa ja oli siitä pitäin ihmisvihaaja, jonka yllä ei kukaan koskaan ollut nähnyt puhdasta paitaa. Sisustamatonta ylikertaa käytti isäntä, kunnallishallituksen jäsen, puuvajanaan.

Eräänä aamuna Emilio näki rouva Falbrizion seisovan puotinsa ovessa liina päässä ja paistinpannu kädessä. Rouva tervehti Emiliota ja pyysi häntä sisään. Tiskin takana makasi pieni lapsi kätkyessään.

-- Ettekö tiedä uutisia? Kysyi rouva Falbrizio.

Emilio ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa.

-- Minut on sanottu irti virastani.

Nuori opettaja ei tahtonut tuota uskoa.

-- Se on vallan totta -- pitkitti opettajatar surkealla muodolla. -- Menkää katsomaan pretorin ilmoitustaulusta. Herra sindaco on liittänyt siihen otteen sen kokouksen pöytäkirjasta, jossa panivat minut viralta.

-- Viralta pantu! -- huudahti Emilio ihmetellen rouvan tyyneyttä. -- Miksi?

-- Oh -- vastasi rouva Falbrizio -- monestakin syystä. Asiata on kauan valmisteltu. Te ette tunne sitä juttua. Olen varma, että kouluneuvosto kumoo erottamiskäskyn. Mieheni on puunhakkaaja, enkä minäkään isoja ansaitse tällä puotipahaisella. Lisäksi vielä saimme kymmenen vuotta naimisissa oltuamme tämän pikku raukan, jonka Herra meille lähetti, en tiedä miksi. Te näette pienen palkkani olevan tarpeesen. Eipä se iso olekkaan. Kolmesataa kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. Mutta se riittää kumminkin leiväksi ja keittoruuaksi.

-- Mutta kuinka taisivat panna teidät viralta? -- kysyi opettaja kerran vielä.-- Syyttömästikkö? Jotain kai mainitaan pöytäkirjassa.

-- Pöytäkirjassa sanotaan minua kykenemättömäksi opettajattareksi. Tosin olen suorittanut ainoastaan syyskurssin, mutta velvollisuuteni olen tietänyt niin täyttää, että tarkastajat ovat aina olleet tyytyväisiä. Mitä siihen asiaan tulee, on minulla rauhallinen omatunto. Voidaksensa erottaa minut kykenemättömyyteni nojalla, tarvitsevat he tarkastajan suostumuksen. Saammepa nähdä keväällä -- -- -- Mutta -- -- -- siinä on muitakin syitä -- -- --

Opettaja odotti, varmana siitä, että toinen kertoisi koko jutun.

Pianpa rouva pitkittikin: -- Nähkääs, se alkoi jo vuosi sitten. Minä tulin tänne astuakseni erään opettajattaren sijaan, nuoren ihmisen, jonka täytyi jättää koulu, siksi -- -- -- että hän ei voinut kauemmin olla koulussa. Tarkoitukseni ei ole panetella ketään, puhun asioista, joita koko maailma tietää. Herra sindaco on leskimies parhaassa iässään. Sanottiin heillä olleen ystävyyttä keskenään. Totta on, että sindaco naitti hänet ja että vastanaineet oitis matkustivat tiehensä. Mutta tiedättehän veden välistä valuvan takaisin myllyyn. Näyttääpä siltä, kuin sindaco tahtoisi saada hänet takaisin juuri siksi, että sillä on mies ja se seikka juoruja ehkäisee. Sanottiin sindacon, entisen pois tultua, ruvenneen ihastelemaan Case Rossen pikku opettajatarta, ja siksi minulla ei muutamaan aikaan ollut ollenkaan ikävyyksiä. Case Rosse on kumminkin liian kaukana täältä; sitä paitsi on tuo nuori neiti kunniallinen ihminen ja sitähän hänen tuleekin olla jo Azzornon opettajan tähden, joka tahtoo hänet naida; mitäs minä tiedän? Niinkuin sanottu, tahtoo sindaco minua jättämään paikkani tuolle naineelle opettajattarelle.

Emiliota suuresti huvitti vastahakaisuus, joka oli noiden häjyjen asiain ja sen hyväntahtoisen äänen välillä, millä niitä kerrottiin, samoin kuin ristiriita siivojen sanojen ja silmistä loistavan ilkeyden välillä. Tuo katse todisti opettajatarta naiseksi, joka saattoi malttiaan menettämättä taistella viimeiseen saakka ketä vihollista vastaan tahansa.

-- Totta on -- sanoi rouva Falbrizio -- että he alkoivat väittämällä minun pikku tyttöjeni ei mitään oppivan -- -- -- ett'en muka ollut kylläksi taitava, ja vähensivät palkastani kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa sanoen: Te olette tältä paikkakunnalta, voitte luopua siitä, mikä on yli tasaluvun. Sitten tuli riita lumesta, josta niinikään kiukuttelivat. Minulla on luokkahuoneessani kamiini, joka savuaa kauheasti. Puita tietysti ei kustanneta. Tytöt tuovat jokainen halon mukanansa, ja kun talvi on kova, lähettävät vanhemmat polttoaineita. Kylmästä kärsii. Toissa talvena täytyi antaa viideksi päiväksi lupaa, kun lunta oli parin metrin korkeudelta, niin että koulurakennus oli lumen peitossa ylikerran ikkunoita myöten. Silloin sindaco tahtoi, ajatelkaas, että minä omalla kustannuksellani antaisin vedättää lumen pois. Sehän oli kohtuuton vaatimus! Minä, köyhä vaimo! Sitten tulivat lasten vanhemmat ja kaivoivat lumeen läven, josta astuimme sisään kuin suppiloon ja etsimme ovea. Sindaco kävi yhä kiukkuisemmaksi minulle. Joka päivä syntyi riitaa. Sitten tuli tuo siunattu jupakka ulkohuoneesta, pyydän anteeksi. Eihän voi olla ajatustaan sanomatta, kun ihmisessä kerran on hiukan säädyllisyyttä! Viereisen huoneen tästä ovat vuokranneet yksityiskouluksi sen pois matkustaneen opettajattaren veljelle; eikä täällä ole muuta kuin yksi ainoa ulkohuone. Minä kirjoitin asian sopimattomuudesta sindacolle ja sanoin suoraan sitä "siveettömäksi häpeäksi". Mielestäni en sanonut liikoja. Kuitenkin otti hän sen loukkaukseksi ja vastasi kirjeessään, paljoa siveettömämpää olevan, että opettajatar imettää lastaan koulussa oppilasten nähden. Oliko se teidän mielestänne, herra opettaja, oikein vastattu?

-- Eikö hän muuta vastannut?* -- Emilio kysyi.

-- Kyllä, hän sanoi hulluudeksi puhua siveettömyydestä, koska oppilaat vielä olivat pieniä. Oliko tuo nyt mielestänne pätevä puolustus? Kaikeksi onneksi sekaantui tarkastusmies asiaan ja selvitti sen. Sanalla sanoen, toinen ikävyys toisensa perästä. Pahemmin kävi, kun he, minun kotona sairastaessani, lähettivät vahtimestarin kantamaan pois penkit luokkahuoneestani. Minä tulin parhaaksi vallattomuutta estämään, mutta silloin oli hän jo vienyt kaksi penkkiä. Ja kuinka he sitte minua kohtelivat! Vahtimestari tietysti ottaa tapoja sindacolta. Hän on -- -- -- hiukan juoppo. Sitäpaitsi -- näin meidän kesken sanottuna -- juo sindacokin -- -- -- kohtuullisesti. Ja juotuansa -- minä tarkoitan vahtimestaria -- puhuu hän kaikenmoista -- -- -- Minulle on yhdentekevää, vaikka hän kehuu itsellänsä olevan paremman palkan kuin minulla, ja sanoo: minä ansaitsen luudallani enemmän kuin te kynällänne. Se onkin muuten totta. Mutta minua harmittaa, kun antavat hänen valehdella pitkin kylää. Ovatpa muun muassa sitäkin huhunneet, että minä muka olen siivoton, ja että tarkastaja toissa vuonna minun koulussani tuli täyteen syöpäläisiä. Ilmi valhe! Sanon sen julkisesti, sillä kaikki voivat nähdä vaatteeni, kun ovat kuivaakseen levitettyinä pihalle, ja päättää, näyttävätkö ne siivottoman ihmisen vaatteilta.

Emilio tunsi nöyryytystä opettajattaren puolesta kaikkia näitä häväistyksiä kuullessaan; samalla kuitenkin hänen eriskummaiset kertomuksensa ja tuo teeskennelty sävyisyys häntä huvittivat.

Rouva Falbrizio jatkoi: -- Neiti Pezzan pyydettyä kivuloisuuden tähden virkaeroa, toivoin sindacon jättävän minut rauhaan. Kyllä kai! Hänessä on vanhaa vihaa minuun jostakin lauseesta kunnallishallitusta vastaan, jonka ovat väittäneet minun sanoneen; sentähden pidättivät minulta kahdentoista päivän palkan, eivätkä asiata koskaan unhoittaneet. -- Sitten hän lisäsi säkenöivin silmin: -- Pelkkää parjausta, sen vakuutan teille.

-- Mutta -- Emilio kysyi hetken mietittyään -- miksi toivoitte sindacon vainoomisten lakkaavan neiti Pezzan eronhakemisen johdosta? Senkö tähden, että hän nyt voi antaa sen paikan tuolle toiselle?

-- En suinkaan -- vastasi rouva Falbrizio -- sitä hän ei voi tehdä, kun sillä on todistus opettajaksi ainoastaan alempaan kouluun. Sitäpaitsi luulen, ett'ei hän enää sitä ajattelekkaan. Kuka tietää, miehet ovat hyvin vaihemielisiä. Tietysti nyt, kun paikka on julistettu haettavaksi, asettaa sindaco niin, että siihen valitaan opettajatar, joka -- -- -- Kaikki miehet ovat sitä lajia, enemmän tahi vähemmän. He pitävät nuorista tytöistä. Sen näköiselle kuin minä olen eivät suinkaan paikkaa anna. Minä aavistan ilmoituksessa olevan: "Ne, joilla on valokuvansa, liittäkööt sen hakemuksensa."

-- Hitto vieköön! -- huudahti Emilio nauraen -- sehän on tavallinen naima-ilmoitus.

-- Kyllä hän valokuvia saa, se on varmaa, jatkoi opettajatar sävyisästi. -- Paljonhan löytyy nuoria opettajattaria, ja kun paikkoihin on kovin paljon hakioita, saavat kyllä noudattaa kaikkia vaatimuksia -- -- -- nuoret tyttöparat. Tosin heidän seassaan on useoita, jotka rehellisellä tavalla saavat miehen itselleen. Tälläkin paikkakunnalla on monta maanviljeliää, vaatimattomia ja siivoja keski-ikäisiä miehiä, jotka, nähdessään nuo nuoret, somasti puetut, sivistyneet naiset, rakastuvat heihin, vaikk'eivät nämät olekkaan, kuten sanotaan, erittäin mieshartaita. Tuoreena esimerkkinä on täällä neiti Vetti, kunniallinen nuori tyttö; hänen piti mennä naimisiin herra Cavezzin kanssa, joka on puukauppias, talonpoikainen mies, mutta rikas. Kerrotaan heidän jo seurustelleen -- -- -- tietysti kaikessa siivoudessa. Nyt en tiedä -- miksi asia lie myttyyn mennyt.

Hän olisi juttuansa jatkanut, jos ei samassa eräs ostaja olisi puotiin astunut, niin että hänen täytyi kerrassaan katkaista kertomuksensa. Opettajan pois lähtiessä hän sanoi: -- Tapaamme vasta toisemme, herra opettaja. Jos jotain kuuluu, tahdon siitä antaa sanan. Minä toivon, Jumalan avulla, kaiken hyvin päättyvän.

Siitä päivästä alkaen Emilio seurasi tarkasti sindacon ja opettajattaren kiistaa. Hän rupesi asiaa kyselemään sihteeriltä, jonka änkyttävät, sekavat, sindacoa puolustelevat lauseet: -- erhetystä -- -- -- epäilyttäviä tietoja -- -- -- en voi sitä uskoa -- -- -- tekivät asian totuuden Emiliolle ihan varmaksi. Juuri tuosta sihteerin, vainotun rotan tapaisesta arkamaisuudesta Emilio ymmärsi hänen monastikin saaneen tuta, että sindaco oli viekas ja paha mies, aivan leppymätön niille, joita ei voi kärsiä. Hyvänluontoinen sihteeri ei uskaltanut puhua pahaa edes sindacon vihollisista, vaan molempain puolueitten taistelussa hän pysyttelihe nykyisten ja tulevain vallanpitäjäin keskivälillä, niinkuin se, joka on joutunut vastakkain ajavain vaunujonojen väliin, tekeytyy niin pikkuiseksi kuin suinkin ja koettaa sääliä herättää. Hän teki ostoksensa vuoroin vallassa-olijain, vuoroin entisten kunnallishallitusten jäsenten puodeissa, ett'ei vaan ketään loukkaisi.

Tästä huolimatta opettaja piti sihteeristä, ei ainoastaan hänen hyvänluontoisuutensa takia, joka pelonkin alta pisti näkyviin, vaan useista muistakin syistä: olihan mies parka huonopalkkainen niinkuin hän itsekin, samoin koditon ja kaikkien oikuille alttiina, eikä häntä koskaan kiitollisuudella kohdeltu. Molemminpuolinen myötätuntoisuus ja myöskin taloudellinen etu saattoi heidät yhteiseen ruokaan. Opettaja meni alas sihteerin huoneesen syömään ja maksoi ruuastaan kuukausittain. Pöydässä ei monia lajeja ollut: litran viiniä piti riittää heille molemmille kahdeksi ateriaksi. Tunnollisesti noudatettiin sitä terveys-opin sääntöä, että pöydästä on noustava juuri kun ruoka parhaiten maistuu. Kun näki nuo laihat miehet istuvan tyhjässä huoneessa, pienen lampun valossa, vähäisen pöydän ääressä, jolle oli asetettu vadillinen laihaa lihalientä, kaksi lasillista viiniä ja samaten vettä, luuli tosiaankin näkevänsä köyhyyden istumassa juhlapäivällisillä nälän luona.

Eräänä iltana heidän näin istuessaan äänettöminä illallispöydässä, kuului kova ääni, joka huusi avaimen lävestä: -- Yksi kuollut!

Opettaja hypähti, peläten murhan tapahtuneen heidän ovensa ulkopuolella.

Sihteeri vastasi tyynesti: -- Minä tulen oitis.

Sitten hän selitti asian Emiliolle. Milloin ken pitäjässä kuoli, lähetettiin siitä oitis hänelle sana raatihuoneesen. Ellei hän ollut siellä, tulivat hänen kotiinsa ilmoittamaan, päästäkseen kahdesti juoksemasta.

Toisella kertaa, heidän äänettöminä aamiaista syödessään, huusi kimeä naisen ääni: -- Herra sihteeri! _Pikkuinen! -- Pikkuinen_ oli paikkakunnan hienompi nimitys _äsken syntyneelle_.

Tuommoista tapahtui kuitenkin harvoin. Päivän ainoat uutiset olivat tavallisesti ne, jotka sihteeri toi kunnallishallituksesta: -- Huomenna pidetään kokousta. -- Ylöskantomies on tänään palannut. -- Eilen kaatui kärryt, juuri kun ajoivat Case Rosseen.

Eräänä aamuna sihteeri kertoi harvinaisen uutisen: -- Sindaco on matkustanut Turiniin. -- Emilio kysyi miksi. Katseltuansa tarkasti ympärilleen, ett'ei vain ketään vierasta olisi kuuntelemassa, vastasi sihteeri matalalla äänellä, pitäen kättä suun edessä: -- Minä luulen sen matkan tapahtuvan rouva Falbrizion rettelön tähden -- -- -- menee kouluraadin puheille.

Kolmen päivän päästä ajoi sindaco kotiin vaunuissa; hänen leveät, parrattomat, kiiltävät kokinkasvonsa paistoivat voitonriemusta. Emilio näki hänen kohta sen jälkeen astuvan kevein askelin kylätietä, pysähtyvän puotien kohdalla, jossa aina huudahti korkealla äänellä: -- Kaikkiin on myönnytty! Kaikkiin on myönnytty!

-- Opettajatar on viralta pantu -- ajatteli Emilio.

Seuraavana päivänä Emilio kysyi sihteeriltä, mutta tämä ei sanonut varmasti tietävänsä.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi sihteeri parka päivällisiin niin säikähtyneen näköisenä, että Emilio oitis arvasi heillä olleen myrskyisen kokouksen. Niinpä olikin ollut. Kouluraadista oli tullut kirjoitus, joka kumosi opettajattaren viralta panon, siksi ett'ei se ollut tapahtunut lailliseen aikaan, ja jätti samalla asian päätöksen tarkastajan ensi käyntiin. Tämän johdosta oli sindaco yltynyt semmoiseen raivoon, että sihteeri vieläkin oli kauhistuksissaan.

Uteliaana nähdäkseen rouva Falbriziota voitonriemuisana riensi Emilio seuraavana aamuna hänen puotiinsa. Siellä rouva istui tyynenä tiskin takana, pikku lastansa imettäen. Hänen oli muotonsa nöyrä ja ystävällinen kuin tavallisesti, mutta silmissä liekehti omituisesti.

-- Olette kai jo kuulleet? -- sanoi hän opettajalle, pannen lapsen kätkyeesen. -- Minä aavistin niin käyvän. Kouluraadin herrat asian kyllä ymmärsivät. Te kai pidätte minua hyvin yksinkertaisena, kun sanon olevani oikein pahoillani siitä, että hyvä sindaco on saanut mielipahaa minun tähteni. Kun kaikki harkitaan, olemme molemmat vanhentuneita samalla paikkakunnalla. Muistan hyvin sen ajan, jolloin hän oli passarina _Kolme karhua_ nimisessä ravintolassa ja siellä pesi lautasia sekä harjasi kävijäin saappaat. Hän oli poikanen, josta kaikki pitivät. -- Tunsinpa minä hänen vaimoparkansakin, jota hän, miesrukka, kohteli niin, ett'ei sitä voi puhuakkaan. Nuo kaikki ovat muistoja, jotka kiinnittävät minut itse mieheen.

-- Nyt saatte edes rauhassa nukkua -- huomautti opettaja.

-- Kyllä kai, herra rakas! -- rouva Falbrizio vastasi. -- Nukkua rauhassa! En suinkaan! Nyt alkaa entistä pahempi leikki. Te ette saata ajatellakkaan, mitä tuo hyvä mies voi tehdä, kun hänellä kerran on jotain mielessä.

Sota oli todellakin alkanut. Sindaco kulki huoneesta huoneesen yllyttämässä vanhempia, ett'eivät enää lähettäisi lapsiaan rouva Falbrizion kouluun ja sanoi vastahakoisille: -- Minä olen sindaco, te voitte jonakin päivänä tarvita minua, ja jos vielä lähetätte lapsenne tuolle kaupustelialle -- -- -- niin saattepa nähdä.

Opettajatar oli jo saanut kuulla tästä ja luuli sindacon käyvän kokoelemassa allekirjoituksia vastalauseesen häntä vastaan.

-- Ei se tähän lopu -- lisäsi rouva. -- Koska herra Cavezzi, jonka piti naida neiti Vetti -- mutt'ei nainutkaan, vaikka ei kukaan tiedä miks'ei -- matkustaa Roomaan, on sindaco antanut hänelle asiaksi ilmoittaa tästä opetus-asiain ministerille. Tämmöinen vaimoparka kuin minä ilmoitetaan ministerille! Hyvä, tarkastaja luultavasti tekee asiassa käänteen. Minä luotan esimiehiini -- -- -- toivottamatta kellekkään ikävyyksiä. Sitä paitsi tulee pian uusi opettajatar ukkosen johdattajaksi, toivon ma.

Hakemukset.

Eräänä iltana Maaliskuun lopulla onnistui Emilion saada sihteeriltä uutinen urkituksi. Saman päivän aamuna hän oli tiellä tavannut kuumetaudista äsken toipuneen rouva Falbrizion, joka taudin aikana oli kahdestikkin lähettänyt rakkaan oppimattoman puolisonsa lasten läksyjä kuulustamaan. Rouva Falbrizio oli huutanut Emiliolle toiselta puolen katua: -- Tiedättekö uutisia, herra opettaja? Valokuvat ovat tulleet. -- Hän tarkoitti viranhakijain valokuvia. Enempää Emilio ei saanut tietää, mutta hän meni päivälliselle siinä vakaassa aikomuksessa, että onkisi, maksoi mitä maksoi, tarkemmat tiedot sihteeriltä.

Tuo arka pöytätoveri oli juuri sinä iltana erinomaisen hyvällä tuulella; ehkä häntä oli kiitetty tahi luvattu hänelle lahjapalkkiota, niin että hän käyttäytyi odottamattoman avomielisesti.

Sihteeri kertoi kuinka hänen setävainaansa, ammatiltaan pappi, oli jättänyt pienen perinnön -- -- -- vähäpätöisen tosin -- -- mutta kuitenkin arvokkaan, josta hän nautti ainoastaan pari tai kolme kertaa vuoteensa; siksi niin harvoin, että se oli ainoa muisto kunnon sedästä, ja hänen omat elintapansa olivat hyvin yksinkertaisia -- -- -- Lyhyesti, setä oli jättänyt hänelle muutamia pulloja perin vanhaa, hienoa viiniä, ja näistäpä hän aikoi tänä iltana tarjota hyvälle naapurilleen ja ruokatoverilleen. Sanottuansa tämän varsin salaperäisen näköisenä, avasi hän kaapin monilla tempuilla, ikäänkuin se olisi ollut kassakaappi, otti varovasti pullon, veti suurella kunnioituksella korkin suulta, kaasi kahteen pieneen lasiin, joista toisen tarjosi opettajalle, katsoen tätä uteliaasti, ikäänkuin välillisesti tunteakseen toisessa heräävää nautintoa.

Hyvänä sielutieteiliänä Emilio odotti, kunnes pullo oli melkein tyhjänä ja hänen isäntänsä erittäin iloisella mielellä; silloinpa teki äkkiä kysymyksen, joka ainakin tunnin ajan oli ollut hänen huulillaan: -- Siis, sihteeri kulta, ovat opettajattarien valokuvat tulleet. Onko niissä kauniita?

Sihteeri näytti kovin hämmästyneeltä:

-- Kuinka te sen tiedätte? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Tiedänpä vaan -- vastasi Emilio hymyellen, mitä te siitä välitätte, kuinka olen saanut sen tietooni? Tiedättehän te, sihteeri, että minun äänettömyyteeni voi varmasti luottaa.

Toinen sanoi väliäpitämättömän näköisenä: -- Hakioita on seitsemän -- -- -- valokuvia ainoastaan kolme. Ei niistä juuri puhua kannata.

-- Joka tapauksessa -- opettaja huomautti -- koska kerran lähettivät valokuvansa, luulivat kai jotain erin-omaisempaa lähettävänsä.

Sihteeri katseli ympärilleen, siirsi tuolinsa lähelle opettajaa, punastui kovin ja sanoi matalalla äänellä: -- Yksi niissä on, josta paljon pidän, eräs tummanverinen, sileähiuksinen madonnanmuoto. Hän on hyvin kaunis! Hame musta, kaula soma -- -- -- Ristimätodistus ilmoittaa iän viideksikolmatta. Hän on menestyksellä jo opettanut Saluzzon oppikoulussa. Arvosanat parhaimmat, tietysti. Entäs suu! Sanalla sanoen, en ole koskaan kauniimpaa suuta nähnyt. Te tunnette piirilääkärin rouvan. No niin, kasvot ovat samaa lajia -- -- -- mutta kauniimmat. Lyhyesti, erin-omaisen miellyttävä.

-- Se kai valitaan -- sanoi opettaja.

-- Niin, se riippuu kunnallishallituksesta -- muistutti sihteeri.

-- Entä ne kaksi muuta? kysyi Emilio.