Part 14

Määrätyllä ajalla Emilio saapui raatihuoneelle, uteliaana näkemään kaikki vastaiset toverinsa samalla kertaa; sillä liian aikainen maailmankokemus oli hänessä herättänyt tuota uteliaisuutta, joka haluaa oppia tuntemaan uusia ihmis-originaaleja, ja joka tavallisissa oloissa herää vasta myöhemmällä iällä. Kolme opettajatarta ja kaksi opettajaa oli jo raatihuoneen salissa; se oli kapea ja matala huone, jonka keskellä seisoi iso pöytä, muodostettu neljästä erikorkuisesta pöydästä, joita yhteisesti peitti vihreä, koinsyömä liina. Huone tuli homeelle ja pölylle, niinkuin ikkunoita ei vuoteen olisi auki pidetty.

Hätäileväinen, pieni mies, puettu puolittain palvelian, puolittain puotiherran tapaan, viikset kuin kissalla, esitteli ensin itsensä kunnan sihteerinä sekä nimitti sitten Emilion tulevat työtoverit: Neiti Pezza, toisen ja kolmannen luokan opettajatar; neiti Vetti, Case Rossen yhteiskoulun opettajatar; rouva Falbrizio, ensi luokan opettajatar; herra Calvi, ensi luokan opettaja.

Emilion huomio kiintyi neiti Vettiin, joka enemmän teeskennellen kuin ujoudesta loi silmänsä maahan Emilion häntä katsellessa. Epäilemättä tämä oli Lerican mainitsema opettajatar. Neiti Vetti oli tumma-ihonen ja käytti puuteri-jauhoa peittääkseen hiukan rokon-arpista ihoansa; hänen pieninkin liikkeensä ilmaisi, että saalin alla oli kätkettynä notkean tanssijattaren ruumis. Neiti Pezza oli kolmenkymmenen vuotias, kellahtava, pehmeäsilmäinen nainen, puettu sen tapaan, joka ei enään ulkomuodostaan välitä. Rouva Falbrizio oli 50-vuotias, jäykän ja viekkaan näköinen talonpoikaisnainen, liina päässä, esiliina edessä, sivulla riippuivat sakset. Herra Calvi, pitkä ja kaljupää, oli puettu vihreään, kovin huonosti istuvaan takkiin.

Viiden minutin päästä astui sindaco sisään, tarkastusmies seurassaan.

Sindaco oli neljä vuotta ollut nykyisessä toimessaan. Hän oli perustanut kylän ison ravintolan, mutta nyt vetäytynyt yrityksestä ja käytti kaiken aikansa omaisuutensa, kahden runsasmetsäisen maatilan hoitoon. Sindacon kasvot ilmaisivat hänen entistä ammattiaan; hänellä oli leveä, parraton, punakka kokinnaama sekä pitkät ja ulkonevat huulet, joiden takaa pilkoitti hänen suuret, valkoiset hampaansa. Hiukset olivat lyhyiksi kulitut ja kaula lyhyt.

Hän astui sisään näytteliän tottuneesen tapaan, hymyeli kaikille ja sanoi: -- Tehkää hyvin ja istukaa, hyvä herrasväki.

Kun olivat saaneet asettuneiksi pöydän pitkälle puolelle, istui hän tarkastusmiehen kanssa vastapäätä.

Juuri tänä vuonna oli koulupakon astuminen voimaan ja siitä syystä oli sindaco kutsunut opettajiston kokoon, antaakseen heille muutamia neuvoja ja kehoituksia.

Hän alkoi puheensa ujostelematta, teki ehtimiseen kieliopillisia virheitä ja lausui joka sanan suurella painolla.

-- Nyt ompi siis se vuosi, hyvä herrasväki, jolla me astumme uuden pakkolain voimaan koulunkäynnin suhteen; jonka vuoksi olen teitä kokoon kutsunut. Te tunnette minut ja tiedätte miten intohimoisesti harrastan opetus-asioita. Tänä vuonna täydymme toimia kaksinkertaisilla voimilla. Jo tästä hetkestä alkain, tarkoitan minä. Meidän on alkaminen elämän tai kuoleman taistelua tietämättömyyden kanssa. Elämän tai kuoleman taistelua. Ne ovat sanani. Laki on pyhä. Meidän tulee saattaa kaikkia sitä kunnioittamaan hyvällä, kehoittaa vanhempia ja perheitä, saada luokat täyteen ja kunnostamaan itsensä. Minä puolestani selitän käyväni suoraan tietäni, kenenkään muotoon katsomatta, ja nyt on sihteeri antava teille jokaiselle luettelon koulu-iässä olevista lapsista, jonka olemme tehneet suurimmalla tarkkuudella ja säntillisyydellä. Minä kerron sen vielä: me emme saa väistyä, vaan ne vanhemmat, jotka laiminlyövät, ovat oitis pretorille ilmoitettavat. Kaksi ensimmäistä sakkoa ovat viisikymmentä centesimiä ja niin eteenpäin kolme lireä, kuusi, kymmenen lireä. Minä pyydän teitä itseänne ilmoittamaan oppilaillenne asiasta, ja hätätilassa käymään isäin ja äitien luona neuvomaan ja nuhtelemaan. Siis, jos alamme vuotemme hyvin, käy kaikki muu hyvin, kansan siunaukseksi. Lauseemme olkoon: sivistys ja väsymätön voima. Tämä olkoon yleisesti puhuttu lain käytännöstä.

Kaikki odottivat nyt, kun alkulause oli ohi, itse puhetta, mutta huomasivat pian, että siihen se loppuikin.

-- Mitään muuta -- pitkitti sindaco -- ei minulla ole sanomista. Herra sihteeri, antakaa luettelot. Sihteeri, joka suurella tarkkuudella oli puhetta seurannut, hyppäsi alas tuolistaan ja jakoi luettelot. Sindaco nousi paikaltaan, kaikki muut tekivät samoin. Emilio vilkaisi luetteloonsa; oppilaita oli seitsemänkymmentä neljä.

Niinkuin hallitsiat juhlallisissa vastaan-otoissa puhui sindaco muutaman ystävällisen sanan heille kullekin, paitsi rouva Falbriziolle. Emilio huomasi, että sindaco, puhuessaan neiti Vettin kanssa, läheni tarpeettoman likelle, niin että nenät melkein koskivat yhteen, ja että opettajattaren olossa ja puheessa oli jotain hekumallista. Sitten kysyi sindaco neiti Pezzalta, kuinka tämä voi ja puisteli osan-ottavaisesti päätään, Calvilta kysyi hän tuttavallisesti: -- Kuinkas käy uuden aapiskirjan? Valmistuuko se pian? -- Opettaja antoi matalalla äänellä pitkiä selityksiä, joista ei ollut loppua tulla, samalla vahvistaen puhettaan vilkkailla eleillä. Lopuksi kätteli sindaco Emiliota ja kertoi vielä ohjelmansa: -- Me ymmärrämme toisemme. Sota elämästä tai kuolemasta tietämättömyyttä vastaan. Se olkoon lippumme. Jos tästä olemme yksimielisiä, olemme sitä kaikessa muussa.

Näillä sanoilla hän hajotti kokouksen.

Pakollinen koulunkäynti.

Emilio ymmärsi kohta, että sindacon sotaisan ohjelman alla piili koko joukko puoskarimaisuutta ynnä melkoinen määrä sitä pahaa vikaa, jolle oli julistanut verivihollisuutta. Mutta hän ajatteli, ett'ei ainakaan tuo sindaco tulisi häntä kiusaamaan kieliopillisilla saivarruksilla.

Käydessään kouluhuoneistoa katsomassa, Emilio sai sen käsityksen että hänen ennen tietämättömyyttä oli taisteltava siivottomuutta vastaan.

Poikakoulu oli vuoren juurella sijaitsevan vanhan rakennuksen alikerrassa, josta oli väliseiniä otettu pois. Yläkerrassa oli tyttökoulu toisella puolen käytävää, ja vastapäätä sitä asui kunnan vahtimestari vaimoineen. Emilion luokkahuone oli matala, kahdella pienellä rautaristikkoisella ikkunalla varustettu sali, jonka pitkä kamiini-torvi jakoi kahteen osaan. Katto oli mustaksi savuttunut, peräseinä täynnä rasvamerkkejä lasten päistä, muissa seinissä mustepilkkuja, ikkunoista roikkui paperiliistoja, nurkista hämähäkin verkkoja ja seinillä riippui neljä ajan ja kosteuden pilaamaa julistusta, joista kaksi vuodelta 1847. Olipa huoneessa likainen luutakin. Kun Emilio ensi kerran näki tulevan luokkahuoneensa, johtuivat hänelle mieleen seuraavat Tommaseon[13] sanat: -- jos koulu ei ole temppeli, on se luola. -- Tässä ainakin mietelmä oli toteutunut.

Siitä huolimatta alkoi Emilio työtään hyvällä tahdolla. Koulupakko antoi hänelle uutta intoa, aivan kuin olisi uusi, parempi aika koittanut opettajalle, aika, jolloin vanhemmat, nähdessään koulunkäyntiä vaadittavan pyhänä, yhteiskunnallisena velvollisuutena, kunnioittaisivat opettajaa ja jollakin tavoin kokisivat helpoittaa hänen työtään, ainakin siten, että kehoittaisivat poikiaan koulua rakastamaan ja päästäisivät heidät sinne joka päivä. Emilio päätti puolestaan tehdä minkä voi lain täytäntöön saattamiseksi.

Koulun alkajaispäivänä saapui Emilion luokkahuoneesen koko sarja terveitä, paksuja poikia, joilla oli vuoriasukkaan kaunis iho, tyyntä mielenlaatua ilmaisevat siniset silmät ja pään muodostuksessa jotain, joka teki heidät lujamielisen näköisiksi. Saapuville tuli viisikymmentä kolme, vaikka luettelo koulu-iässä olevista ilmoitti niitä olevan seitsemänkymmentä neljä. Tosin eivät kaikki seitsemänkymmentä neljä olisi mahtuneet luokkahuoneesen, mutta sitä ei oltu ajateltu.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio teki useita muistutuksia oppilasluetteloon, antoi sen sihteerille, jätettäväksi sindacolle, sekä kysyi häneltä yhtä ja toista oppilaitten vanhemmista, koska näet aikoi mennä heitä muistuttamaan.

Melkein kaikki asuivat kaukana kylästä. Emilio päätti suorittaa pari, kolme käyntiä päivässä, asettaen kävelyretkensä sen mukaan. Hän aloitti hartaalla totisuudella retkensä, mietittyään valmiiksi muutamia lyhyitä, järkeviä varotussanoja, joiden hänen mielestään piti varmasti vaikuttaa. Mutta siitä harhaluulosta hän piankin pääsi. Vaikka hän esiytyi kohteliaana ja ystävällisenä, otettiin häntä joka paikassa äreästi vastaan. Muutamat selittivät suoraan, ett'eivät aikoneet lähettää poikiansa kouluun siitä syystä kun tarvitsivat heitä kotona ulkotöissä; toisten mielestä koulu oli liian kaukana. Muutamat sanoivat poikiansa sairaiksi; mutta heidän puhuessaan seisoi poika vieressä leipää jauhaen.

Emilio koetti ensin neuvoa hyvällä, mutta uhkasi lopulta lain kovuudella. -- Oh, sakkojako! -- sanoivat he -- vieläkös mitä! Saa nähdä, onko herra sindacolla uskallusta temmata pois leipää suustamme. -- Muutamat nauroivat ja väittivät kaiken lopulta rajoittuvan siihen, että vanhempain nimet kirjoitettiin pretorin ilmoitustaululle, josta ei kukaan edes niitä nähnyt. Eräs talonpoika hyökkäsi Emiliota vastaan, sanoen: -- Se nyt vielä orjuudestamme puuttui! Eikö ollut kylläksi jo verojen ryöstössä; pitikö siihen lisättämän pakollinen koulunkäynti! Herra sindaco saa pojan sijaan palkata minulle palvelian. Kuulkaas, tuleeko herra pretori viemään lehmiäni laitumelle? Kysytäänpä uskaliaisuutta, herra opettaja, kun tulette tämmöisille asioille.

Kummallisimpia kaikista olivat kuitenkin ne, jotka juttelivat tyynesti asiasta, ikäänkuin olisivat tehneet hallitukselle suuren palveluksen, lähettämällä poikansa kouluun, palveluksen, joka heitä oikeutti jonkunmoiseen vahingonkorvaukseen. -- No niin -- sanoi muudan heistä isossa seurassa -- jos hallitus tahtoo pojat kouluun, niin antakoon meille vuotuista apua. Saavathan sotamiehetkin elannon ja palkan. Nyt hallitus tahtoo koululapset; se saa ne siis elättääkkin.

Kuitenkin kolme tahi neljä noista yhdestäkolmatta vastahakoisesta perheestä lähetti poikansa kouluun, osittain pelosta osittain myöntyväisyydestä. Mitä muihin tuli, huomasi Emilio, ett'ei hän voinut muuta tehdä, kuin odottaa sindacon ankaruuden seurauksia ja jättää omat käännytyspuuhansa sikseen.

Kirkkoherra ja sihteeri.

Emilio oli saanut asumuksen pienessä tummanvärisessä rakennuksessa, vähän matkan päässä koulusta; alikerrassa asui kunnallishallituksen sihteeri ja ylikerrassa, paitsi Emiliota, neiti Pezza vanhan sisarensa kanssa. Rakennus oli kulmatalo, jonka avoin piha antoi laaksoon päin. Pihanpuolella oli ylikerrassa palkonki, jonka toisesta lasiovesta pääsi opettajattaren pieneen asumukseen, toisesta Emilion huoneesen; palkonki oli puuaitauksella kahtia jaettu.

Naimattomalla sihteerillä oli alikerrassa yksi huone ja kyökki, johon eräs vanha vaimo tuli kahdesti päivässä hänen ruokaansa valmistamaan. Emilio sopi vaimon kanssa niin, että tämä samalla valmistaisi hänellekkin päivällisruokaa; hän söisi kumminkin omassa huoneessaan. Yhteinen keittäjä antoi Emiliolle aihetta tutustumaan tuon teräväleukaisen, piikkiviiksisen pikku sihteerin kanssa, jonka suuri ujous oli raatihuoneessa herättänyt hänen huomiotansa. Pienellä miehellä oli aina tapana, yksin kotonansakin, puhua matalalla äänellä ja katsella ympärilleen, niinkuin olisi pelännyt joka tuolin taakse urkkijan kätkeytyneen. Emilio oitis mieltyi tuohon miesparkaan, jossa kaikki hänen toimeensa kuuluvat vaikeudet, tuskat ja vaarat näyttivät saaneen ruumiillisen ilmestysmuotonsa; ja vaikka puhe tietysti kävi jotenkin hitaasti, kun näet oli aivan mahdotonta saada häntä päästämään suustansa varomatonta sanaa tahi yleensä muuta kuin hyvää arvostelua kunnan viran-omaisista ja heidän teoistaan, viihtyi Emilio hänen kanssaan ja vietti mielellänsä illat hänen huoneessaan.

Eipä kauan viipynyt ennenkuin Emilio keksi sihteerissä pahan tavan; hän joi, mutta kotona yksinänsä, kentiesi vasta pimeän tultua. Emilio huomasi sen siitä kaksinkertaisesta innosta, jolla hän illalla rupesi asian-omaisia kehumaan. Juuri semmoisena hetkenä hän kerran mainitsi kirkkoherran parantuneen ruusutaudista ja kehotti varovasti Emiliota lähtemään kirkkoherraa tervehtimään. Kuullessaan Emilion aikovankin sinne, hän ilahtui ja kuiskasi: -- Se on aina viisainta.

Sen kokemuksen nojalla, mikä Emiliolla oli Piazzenan kirkkoherrasta, läksi hän hyvin vastenmielisesti papin luo, vakuutettuna, että kohtaisi samanlaisen jumalanpalvelian. Mutta hän löysi, ei ainoastaan aivan toisenlaista, vaan vieläpä ilmiön, jonka laista ei koskaan ennen ollut tavannut.

Emilion tullessa kirkkoherra istui pitkän, kapean huoneen perällä, ikkunan luona pienen pöydän ääressä, jolla oli yksi ainoa avattu kirja. Alkoi juuri hämärtää ja ulkona satoi. Huone oli niin pimeä, ettei olisi voinut arvaamallakaan arvata papin ikää, ellei hänen terävät piirteensä, valtainen otsansa ja kotkannenänsä olisi kuvautuneet iltahämyn valaisemaa ikkunaa vastaan; tuo sivukuva ilmaisi täysissä miehen voimissa olevata miestä. Hänen tapansa vieraita vastaan-ottaa oli yhtä jyrkkä ja omituinen kuin ulkomuotonsakin.

-- Kiitän teitä käynnistä -- hän sanoi opettajalle lyhyesti ja kirkkaasti sekä ääntäen tavalla, joka, vaikka hiukan murteellinen, ilmoitti melkoista sivistynyttä. -- Mutta jos olette tulleet tänne puhumaan kanssani koulusta, niin olette turhaan itseänne vaivanneet.

Opettaja hämmästyi ja kysyi miksi, mutta lisäsi heti kuivasti: -- Olen tullut tänne täyttämään kohteliaisuuden vaatimuksia.

-- Vai niin, no sitä parempi -- jatkoi pappi. -- Aion suoraan sanoa teille käsitykseni asiasta. Minä en ollenkaan sekaannu kunnan kouluasioihin siksi, että ehdottomasti hylkään kaiken, mitä siellä tehdään. Olkoon sanottuna. En hyväksy sitä tapaa, jolla siellä puhutaan uskonnosta, jolla lapsia kasvatetaan, en niitä perusteita, joiden mukaan opettajia valitaan, opetussuunnitelmaa säädetään, oppikirjoja määrätään, en mitään hyväksy; ja kun en saa kaikkea aivan toisenlaiseksi, olen mieluimmin ääneti, ett'en turhaa melua nostaisi.

Opettaja yritti puhumaan.

-- Se on turhaa -- keskeytti pappi -- pyydän anteeksi. Jos olisittekin aivan samaa mieltä kuin minä, olisi puheemme kumminkin hukkaan heitettyä aikaa, sillä ette kumminkaan voisi opettaa omien ja minun aatteitteni mukaisesti. Kansakoulu on semmoinen kuin se on tahi jommoiseksi se on tehty, eikä yksikään opettaja voi sitä muuttaa. Minussa on nyt kerran se järkähtämätön vakaumus, että jos ei jumalallista lakia panna lastenkasvatuksen perustukseksi, ei sen pohjaksi saada muuta kuin koko joukko mielettömimpiä vastakohtia, ja että siis koulu semmoisena kuin se nyt on, uskonnon-opetus sivuseikkana -- rehellisempää sitten olisi jättää se tykkönään pois -- s.o. koulu, joka sysää Jumalan nurkkaan, ellei häveten peitä häntä kokonaan, semmoinen koulu on nuorison turmio ja samalla yhteiskunnan perikato. En ole mikään oppinut mies, enkä voi ajatuksiani paremmin lausua. Mutta olen tästä yhtä varma kuin jostakin mittaus-opillisesta totuudesta. Se on tosin pappi, joka teille puhuu, mutta minä vakuutan, että vaikka en olisikkaan pappi ja vaikkapa en uskoisi yhtään mitään, olisin kumminkin vakuutettu siitä, mitä olen teille puhunut. Saman selityksen olen antanut sindacolle, jonka kanssa en tule toimeen. Sentähden en ruvennut pyydettäessä tarkastusmieheksikään. Minä en ole tekemisissä lasten kanssa muuten kuin kirkossa. Te saatte tehdä ja sanoa koulussanne juuri mitä tahdotte. Tämän ajan koulua en tunnusta. Antakaa anteeksi suorapuheisuuteni, me olemme nyt kerrassaan toisiamme ymmärtäneet.

Emilio oli kahden vaiheella pitikö suuttua tämmöisestä puheesta vai tekeytyä väliäpitämättömäksi; vaan papin suorapuheisuus herätti hänen kunnioitustansa ja hän sanoi: -- No niin, te pysytte vakaumuksessanne ja minä omassani. Minä olen rehellinen mies ja semmoisena kasvatan poikia; siinä on minulle kylläksi.

-- Siinä ei ole kylläksi -- sanoi pappi.

Opettaja katsoi häneen.

-- Teistä on tullut kunnon mies -- jatkoi kirkkoherra ja nousi seisomaan -- siksi että teitä pienestä pahasta on kasvatettu tavalla, jota ette enään itse voi kasvatuksessanne käyttää, s.o. uskonnon perustuksella. Siksi ovat pojat tähän aikaan pahempia kuin ennen, ja ne jotka kasvavat tästä lähtein, tulevat vieläkin pahemmiksi ja niin eteenpäin, siksi kun kaikki hukkuu. Syynä siihen, ett'ei kaikki jo tätä nykyä käy aivan nurinpäin, on se, että opettajat, perheet ja koululapset, joko vasten tahtoansa taikka tietämättänsä, vielä seisovat toisella jalalla vanhan perustuksen raunioilla. Kun niitä raunioita ei enää ole, katsokaa, tuleepa päivä, jolloin opettajat eivät uskalla sanoa oppilailleen edes: -- Älä varasta. -- Sitä eivät silloin enää muut sanokkaan kun vahtisotamiehet, -- -- jos niitäkään enää löytyy. Jumala antakoon, että olisin sieluni autuudesta yhtä varma kuin tästä asiasta.

-- Ainakin -- sanoi nuori mies naurahtaen -- olen minä varma siitä, ett'en itse sitä päivää näe.

-- Kuinka vanha olette?

-- Kolmenkolmatta.

-- Parasta -- sanoi kirkkoherra -- kun ette liikoja toivo. Hyvästi.

Emilio oli koko nuorukaissielunsa lämmöllä liian innostunut ja rakastunut aatteisinsa, päästääksensä tätä keskustelua mieltään häiritsemään; hänessä heräsi sitäpaitsi omituisia epäilyksiä itse miehen suhteen. Hän oli papin kasvoissa ja sanoissa ollut huomaavinaan jotakin, joka ilmaisi juuri tuon lujan uskonnollisen vakaumuksen puutetta, mistä hän kuitenkin tavallaan kehui; ja jos hänessä sitä oli, miksi se vetäytyi syrjään eikä urhoollisesti astunut taistelemaan saattaakseen itselleen voittoa. Ei, noin ei olisi sivistynyt ja sielunsa pohjasta Jumalaa pelkääväinen mies puhunut nuorukaiselle; semmoista puhetta hän ei olisi koskaan kuullut niiltä vanhoilta papeilta, joita oli lapsuudessaan tuntenut ja joita hänen äitinsä oli arvossa pitänyt; joiden rauhaisa ääni vielä kaikui hänen korvissaan, enemmän vakuuttaen soinnullaan kuin sanojensa sisällyksellä. Emilio luuli olevansa varmana siitä, ett'ei kirkkoherra koskaan rukoillut eikä koko elämässään ollut vaikuttanut yhdenkään uskovaisen ihmisen sydämmeen. Hän ei saattanut olla uskovainen pappi. Kuitenkin käsitti Emilio hänen sanoneen suoraan ajatuksensa. Kuinka semmoinen ristiriitaisuus oli mahdollinen? Hän olisi ehkä asian käsittänyt, jos olisi pappia enemmän tuntenut. Tällä hetkellä hän ei ymmärtänyt.

Tämä arvoitus pyöri Emilion mielessä hänen lähtiessään kirkkoherran talosta; mutta samalla siihen pyrki lohduttava ajatus: -- Ei siis tuokaan pyri tunkeutumaan minun ja poikaini väliin.

Omituinen opettaja.

Ensimäiset viikot vierivät levollisesti koulussakin. Emilio oli palannut entiseen menetystapaansa, jonka heittäminen oli viimeisinä kuukausina Piazzenassa tuottanut niin paljon ikävyyksiä. Vastoin kaikkien luuloa -- sillä määräaika oli ohitse -- sakoitettiin niskoittelevia vanhempia. Eräänä päivänä saapui eräs isä kouluun ja haukkui kaikkia viran-omaisia; mutta hänellä oli kumminkin poika mukanansa. Viisi, kuusi muuta vastahakoista lähetti sinne poikansa. Sindaco ei siis hellittänyt. Emilio rupesi pitämään hänestä, ja näyttipä siltä kuin sindacokin olisi mieltynyt Emilioon, koska uskoi iltakoulun hänelle. Hän tuli eräänä aamuna kouluun vartavasten esittääksensä tätä Emiliolle.

-- Herra Calvi -- sanoi sindaco -- on kunnon opettaja ja lahjakas mies, mutta hänellä on muuta tehtävää -- -- -- Sitä paitsi vaativat uudet laitokset nuoria voimia; se on minun ajatukseni. Huomenna julistetaan ilmoitus kouluun kirjoituksesta ja ensi viikolla aloitamme. Saatte nähdä, että uudistamme koko paikkakunnan.

Viikkoa myöhemmin piti Emilio ensimäistä tuntiaan iltakoulussa, jossa oli kaksikymmentä oppilasta, osittain nuorukaisia, osittain täysi-ikäisiä miehiä: nikkarin oppilas, kaksi seppää, muutamia paimenia, torninvahti sekä eräs äijä, joka oli samalla parran-ajaja ja kalastaja. Muutamat heistä osasivat jo lukea ja laskea vähäisen ja tulivat nyt tietojansa kartuttamaan. Nämät uudet oppilaat, joiden kurinpito ei vienyt Emiliolta ainoata ajatustakaan, virkistivät häntä suuresti ja antoivat hänelle paljon uusia havainnoita. Mitä taas itse opetukseen tulee, tuottivat ne hänelle uusia vaikeuksia, sillä hänen piti opettaa niitä aivan toisin kuin lapsia: käyttää pikaisempaa opetustapaa, kosketella ainoastaan tärkeimpiä seikkoja, toisin sanoen, käyttää kuivaa oiko-opetusta. Pahinta oli, että luokassa löytyi yksi ainoa, keskeltä kattoa riippuva lamppu, jonka piti valaista kaikille; oppilaitten oli pakko tunkea kaikkien yhteen kasaan lampun alle, ja sittenkin ne, jotka istuivat äärimmäisinä, vetäisivät tikulla tulta, kun tuli vaikeampia, pienikirjaimisia sanoja. Mutta kaikissa oli hyvä opin halu; sitäpaitsi oli huone lämmin, joka seikka usealle oppilaista oli harvinaisena nautintona. Yksi ainoa asia Emiliota häiritsi; Calvi saattoi näet loukkautua luottamuksesta, jota osoitettiin nuoremmalle opettajalle; mutta käytyään näinä päivinä muutamia kertoja hänen luonaan ja opittuaan häntä tarkemmin tuntemaan Emilio kokonaan rauhoittui senkin asian suhteen.

Herra Calvi, ajattelia ja edistyksen mies, oli hiukan eriskummainen. Häneltä puuttui ainoastaan jokin vähäinen mutta kuitenkin aivan välttämätön ominaisuus ollaksensa älyniekka. Hän käytti kaiken aikansa keksiäkseen uusia metoodeja, joilla hän sitte kokeili, joka kuukausi uudella, ja toivoi aina tekevänsä ihmeitä; mitä oppilaat tästä hyötyivät, saattaa kukin opettaja itse ymmärtää. Hän keksi luku-, kirjoitus-, lasku-, kasvatus-, muistinharjoitus-, lyhyesti jos jonkinlaisia metoodeja.

Yhteen aikaan oli Calvi opettanut aakkosia siten, että kirjaimen sijaan antoi lausua jonkun eläimen nimen, joka alkoi juuri sillä kirjaimella, esim. Apina, Karhu j.n.e.; mutta hänen oli pian lakkaaminen, sillä syntyi sekasotkua, joka herätti aivan äänekästä, hillitsemätöntä iloa oppilaissa. Samaan tapaan oli hän kahtena ensimäisenä kuukautena antanut oppilaiden kirjoittaa monivärisillä liiduilla, sillä hänen mielestään värien moninaisuus vaikuttaisi hyvää oppilaitten sekä silmiin että henkiseen kehitykseen. Hän oli myöskin keksinyt tavan, jonka mukaan voisi kirjoittaa vasemmalta oikealle.

Kurinpidon suhteen oli Calvi yhteen aikaan noudattanut kostonlakia: jos poika haavoitti toista rautanaulalla, niin opettaja otti naulan ja pisti sillä rikollista. Kasvatusopillinen sääntö, joka neuvoo aina täyttämään, mitä kerran on uhannut, tuotti hänelle muutamasti paljon ikävyyksiä. Eräänä päivänä, näet, oppilaat toivat kouluun koppakuoriaisia. Calvi sanoi, että jos tämä toistamiseen tapahtuisi, pakottaisi hän syyllistä syömään tuomansa elävän. Hän täyttikin todella uhkauksensa: erään poikaraukan täytyi niellä koppakuoriainen; mutta poika juoksi heti kotiin, antoi ylön elävän ja huusi kuin riivattu. Muuten oli Calvi melkein liiankin hyvä ja anteeksiantavainen koululapsille. Pienet julmuutensa hän harjoitti ainoastaan avatakseen uusia uria kasvatustieteelle.

Useampien kasvatus-opillisten aikakauskirjain väsymättömänä kirjeenvaihtajana hän lähetti painettaviksi suunnitelmia ja jos jonkinlaisia kyhäyksiä; koulussa hän kirjoitti kirjeensä ja esitelmänsä, luki siellä sanomalehdet, teki muistiinpanonsa ja mietti alati. Hänen opettajapöydällään näki sikin sokin kirjoja, paperipalasia, muistiinpanoja, sikaarin pätkiä, kaulaliinoja ja kaikenmoisia pieniä kasvatus-opillisia esineitä, joita hän itse oli valmistanut; siellä täällä oli erivärisiä musteita sisältäviä pulloja. Luontoperäisestä matkimishalusta tekivät sitte pojatkin pöydistänsä pieniä joulunäyttelyltä, joihin kuljettivat kotoaan vähän kutakin.