Part 13

-- Ajatteles ensin, mitä kunnallishallitus tekee. Sen jäsenet ovat järjestänsä rosvoja, jotka nauravat opettajille, laeille ja Kristukselle. He tahtovat saada kauniin raatihuoneen, voidakseen tilavasti vetää lähimmäisiään nenästä. He teettävät piirustukset komeata rakennusta varten, jota nimittävät koulutaloksi, ja pyytävät valtion apua. Hallitus, joka ei huomaa petosta, antaa kuusi tuhatta. Senkin ketut rakentavat sitte huoneuston, sullovat koulut kahteen pieneen alakerran huoneesen, täyttävät kaiken muun virkakunnallaan ja pakoittavat meitä tunneilla kuulemaan heidän polkemistaan, tuntikausia kestäviä hassuja keskustelujaan ja kokouksia, jotka kaikki markkinain tavoin loppuvat tappeluihin. Aatteles tämän lisäksi -- -- Mutta ei, kurja maailma, parempi on, ett'en enempää sano, sillä muuten raivostun kuin turkkilainen.

Lerica pyysi Emiliota aamiaiselle. Toinen kiitti, mutta sanoi matkustavansa yhden junalla. Korpraali tarttui siiloin Emilion käsivarteen ja työnsi häntä edellään kuin pikkuista lasta, sanoen: -- Kas niin, kun nyt kerran olemme tavanneet toisemme tässä koiran elämässä, niin sinä tulet, taikka minä kannan!

Lerica kääntyi Dora Grossan kadulle viedäkseen hänet _Kolmen kepin_ ravintolaan.

Tiellä Emilio kysyi, oliko toinen kuullut mitään Labaccio toverista.

-- Oh, Labacciosta -- huudahti korpraali. -- Siinä on nyt kerrassaan mies, joka on luotu opettajaksi. Se on oikean tien älynnyt. -- Kyllähän hänellä oli ollut tietoja Labacciosta; olivat olleet kirjeenvaihdossakin ensimäisenä vuonna, ja kuukausi sitten oli hän toisen kumppanin kautta kuullut paljonkin Labacciosta. Se oli jo kolme vuotta ollut opettajana Staloran kunnassa, jonne oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi. Uskottavinta oli, ettei hän koskaan tulisi sieltä muuttamaan. Hän eli hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Muun muassa oli kirjoittanut runoja sindacon syntymäpäiväksi. Oh, se vasta tiesi, miten ihmisten suosio oli saavutettava. Starolan kunnassa hän oli jonkinmoisena kaikkena-kaikessa, joka pisti nokkansa joka talon asioihin. Hän kanniskeli kunnallishallituksen rouvain päivänvarjostimia, oli joka pyhäksi pyydetty päivällisille ja liehakoitsi vähäisen kaikkia puolueita. Olihan veitikka hiukan latinaakin opiskellut ja valmisteli nykyään, kelpo maksua vastaan, kesävieraitten poikia lukion aliluokille. -- Etkös ole koskaan lukenut hänen kirjeitään _il Popolon_ lisälehdessä? Niissä on aina joku sellainen kyhäys kuin esim. tarkastajan puheen ylistys, kertomus päivällisistä, joita pidettiin poismuuttavan tuomarin kunniaksi, kuvaus tutkinnon yhteydessä pidetystä juhlasta; kaikki höystettynä hienolla imartelulla. Se mies näetkös osaa aapiskirjan ongella onkia itselleen viidenkymmenen tuhannen myötäjäiset. Velikulta, me kaksi olemme oikeita pöhköjä.

-- Entä oikeudenkäyntisi? kysyi Emilio, kun olivat istuneet tuota välttämätöntä etulajia syömään.

-- Oikeuden käyntini -- vastasi Lerica kulmakarvojaan rypistäen -- nyt siitä kerron. Kuulumaton konnamaisuus. Roistoja kaikki, sanon minä. Sodan alkuna oli sindacon poika, oikea myyrä, joka minulla oli luokassani. Isä oli saanut päähänsä, että pojan piti olla ensimäisenä kaikissa aineissa. Vielä on toinen asia, joka sun ensin tulee tuntea. Koska lapset eivät voineet mennä välitunneiksi kotiinsa, ottivat ruokaa mukaansa kouluun, ja siitä yksinkertaisesta syystä, kun kaikki olivat köyhiä, oli heillä vain leipää tahi polentaa[12] taikka joku omena, ei sen enempää. Sitä vastoin sindacon poika, mokomakin pikku prinssi, oli varustettu korilla, jossa oli linnunpaistia, pannukakkuja, karamelleja ja viinipullo. Voit arvata, ett'en minä tuosta pitänyt. Tunnethan mimmoisia pojat ovat, persoja ja ahmatteja häijymmin kuin eläimet. Minua harmitti nähdessäni heidän sylkeänsä nielekselevän syötyänsä leipäpalasensa, sill'aikaa kun tuo toinen mokoma, joka tuskin oli ruuan arvoinen, pisti poskeensa herkkupaloja ja pöyhkeili niistä. Sanoinpa hänelle muutamasti, ett'en tuosta pitänyt ja että hän ottaisi mukaansa ainoastaan yhtä lajia, niinkuin muutkin pojat, eikä tulisi kouluun munkin tavoin vatsaansa ahtamaan. No niin, silloin se sota alkoi. Sindaco herran mielestä tämä oli oiva _casus belli_. Minun ei muka sopinut laskea hänen poikansa suupaloja, isällä kait oli oikeus ajaa poikaansa mitä tahtoi ja kuinka paljo tahtoi, ja jos minua harmitti hänen syömisensä, sopi minun kääntää poispäin kasvoni. Arvannet, että osasin vastata sille aasille, sille lurjukselle! Pahempaa oli, että hän eräänä päivänä tuli valittamaan pojan arvosanoja liian huonoiksi, ja milt'ei viitannut siihen, ett'en minä muka käsittänyt hänen kakaransa lahjakkaisuutta. Vastasin aikovani tutkia poikaa tarkemmin, ja aloin antaa hänelle todistuskirjaan kamelikurjen munan kokoisia nollia. Silloinkos jyrisi ja salamoi. Hän koetti minua säikytellä.

Lerica nauroi väkinäisesti, kohotti hartioitaan; vaan pian hän taas kiukustui, ja jatkoi: -- Ajatteles, se usutti koko kunnallishallituksen minun kimppuuni ja ne tahtoivat pitemmittä mutkitta panna minut viralta. Arvaappas minkä keinon keksivät. Minulla oli kontrahti kuudeksi vuodeksi, eikä minua voitu erottaa muuten kuin opettajaksi kykenemättömyyden nojalla tahi siitä, että saisin kolme varotusta sopimattomasta käytöksestä. Ne roistot koettivat jälkimäistä keinoa. Tulivat minua ärsyttämään, että suuttuisin ja menettäisin malttini. Ajatteles, ärsyttämään minua, Carlo Lericaa. Eräs raakalainen, lihava kunnallishallituksen jäsen, ammatiltaan parran-ajaja, joka oli koko ensimäisen vuoden leukaani kaltannut ja nyt oli vimmoissaan siitä kun olin itse ruvennut partaani ajamaan, sitä paitsi noiden toisten konnien yllyttämä, tuli kouluun ja sanoi koko luokan kuullen minun menetelleen puolueellisesti hänen poikaansa kohtaan sekä vaati häpeemättömästi minua muuttamaan arvosanoja. Ja kun minä siihen jyrkästi sanoin, ett'en, uhkasi hän poikain kuullen "toimittaa minulle harmia". Minä vastasin: -- Tehkää niin! -- johon hän ärähti: -- Suus kiinni! -- Minä punastuin hiusmartoa myöten ja ojensin jo käteni lyödäkseni -- -- Kaikeksi onneksi joku pyhimys minua pidätti. Mutta suutani en säästänyt. Minä sanoin häntä suoraan siaksi -- -- aivan koreasti. Sen johdosta minua varotettiin. Se oli näet ensimäinen varotus. Vaan sittenpä olinkin varoillani. Ne olivat ihan hulluina vimmasta, ja mitäs keksivätkään? Tuo teurastajan tapainen parran-ajaja oli huomaavinaan minun olevan muka likinäköisen. -- Silmäthän sillä on ulkona päästä -- sanoo -- hän on varmasti sokea. Siitä kai jollain lailla selkoa saamme. -- Oh, kun ajattelen miten sitten menettelivät, tekisi mieleni tuossa paikassa palata sinne ja löylyttää heitä kaikkia kelpo lailla keskellä kuntakokousta. Senkin lurjukset, jos heistä jonkun tapaan täällä Turinissa, niin kannanpa häntä jaloista pitkin kaupunkia kuin kuollutta kaniinia.

Emilio nauroi.

-- Sinä naurat -- sanoi toinen närkästyneenä. -- Mutt'ei siinä ole niin mitään naurettavaa, kultaseni. Eräänä aamuna tulevat luokkaan, sindaco ja tarkastusmies, varsin sikamainen julistus mukanaan. Minun piti muka poikia varottaa pihan nurkkia likaamasta j.n.e. He käskivät minua oitis lukemaan julistuksen pojille. Käsitin paikalla; roistot olivat tuon kyhänneet varta vasten semmoisilla saivaren kokoisilla kirjaimilla, pannakseen lukutaitoni koetukselle. Minä purin huuliani ja olin äissäni. Sitten aukaisin julistuspaperin, ponnistin kaikki voimani ja luin sen kompuroimatta. Sen jälkeen jätin lehden sindacolle katseella, joka oli kotoisin helvetistä. He menivät tiehensä, sappi halkeamaisillaan. Keksivätpä toisen konnankoukun. Vaan eivät he silläkään kertaa onnistuneet. Vaalien aika tuli. Sinä tunnet minut: minä teen mitä omatunto käskee, vaikka maailma siitä halkeisi. Äänestin vallasta pantua sindacoa ja pidin julkisesti hänen puoltaan. Silloin tulee eräänä iltapäivänä monta kunnallislautakunnan jäsentä hatut päässä luokseni kouluhuoneesen, ilmoittamaan minulle, että olivat saaneet jollain lailla tietää -- se ei suinkaan ollut vaikeata -- minun hankkineeni ääniä kukistetulle sindacolle; se ei käynyt laatuun; velvollisuuteni opettajana oli muka puolustaa vallassa olevaa kunnallishallitusta; ja että he, jos pitkitin samalla lailla, ryhtyisivät tehokkaisiin toimiin. -- Oho, hyvät herrat -- minä vastasin -- Carlo Lerica ei anna niinkään säikyttää itseänsä. Minulla on omatunto ja käsitys yhtä hyvä kuin muillakin, olen opettaja ja samalla kansalainen ja pidän velvollisuutenani huomauttaa, että laki määrää rankaistusta sille, joka koettaa vaikuttaa vaalimiehiin. -- Tästä säväyksestä suuttuivat niin, että paikalla menivät yli kaikkien rajojen: kun olivat palanneet kokoukseen, erottivat minut oitis virastani, kysymättä mikä on oikein tai väärin, mikä lain mukaista, mikä vasten lakia.

Tässä hän keskeytti ja tirkisti silmiin erästä kuuntelevaa viinuria. Tämä, joka huomasi julmistuneen muodon, vetäytyi pois. -- Nyt tulee paras -- pitkitti Lerica. -- Minä riennän prefektin luo selittämään asiatani. Prefekti kumoaa erottamiskäskyn laittomana. Kunnallislautakunta raivostuu, ei rupea alistumaan vaan sulkee koulun. Vihollisuuksia jatketaan. Kouluneuvosto vahvistaa prefektin päätöksen. Kunnallishallitus pysyy yksipintaisena. Mitä on tekeminen? Minä kirjoitan _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen, joka puolustaa asiatani ja neuvoo minua aloittamaan oikeudenkäyntiä. Juuri sitä ne tahtoivatkin. Roistot, jotka tiesivät mitä oikeudenkäynnit maksavat, nauroivat ja sanoivat: hänellä ei ole rahaa oikeutta käydäkseen. Sitäpaitsi ovat, niinkuin tiedät, koululakimme niin sekavia, että usein omien sanomalehtiemme asian-ajajat, vaikka ovatkin lain-oppineita, joutuvat ymmälle. Kunnallishallitus voi aina toivoa jollain lailla pääsevänsä pälkäästä. Toiseksi näkee hyvin eriskummaisia oikeuden päätöksiä. Sanalla sanoen, minä epäilin. Mutta sanomalehti vaati minua oikeutta hakemaan ja tuli avukseni. Millä lailla? Se oli sukkela tuuma. Sanomalehdellä on kolme tuhatta tilaajaa, joiden puoleen se kääntyy. Nyt on autettava koulu-opettaja Lericaa, jolle aiotaan tehdä vääryyttä. Mies on ruti köyhä. Jos vaan kolmas osa teistä, tilaajista, lähettäisi hänelle joka kuukausi kahdenkymmenen centesimon postimerkin, olisi tuo jo kaksisataa lireä kuukaudessa ja siinä olisi hänelle kyllin. Minä sain kaikkiansa kaksikymmentä seitsemän postimerkkiä ja olin siis pakoitettu myymään puolet vähistä kaluistani suorittaakseni ensimäiset oikeudenkäyntikulungit.

-- Ja nyt?

-- Nyt juttu kulkee kulkuaan. En missään tapauksessa enää palaa Casarigaan; olen jo saanut toisen viran. Jos ei muuta, tahdon kumminkin pakoittaa heitä maksamaan loput palkastani, ymmärräthän. Senkin rosvot! Saatoitko aavistaa valitsemaamme virkaa niin häijynmoiseksi? Näetkös, minä aavistan minkä lopun saan, jos siinä pysyn: jonakin päivänä lyön kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen kokonaisuudessaan ja joudun vankeuteen, taikka räjähdän itse sirpaleiksi kuin kranaatti ja lennätän koko koulun palasina ilmaan.

Emilio antoi hänen rauhoittua tyhjentämällä lasillisen viiniä; sen jälkeen hän hymyellen kysyi toveriltaan asiaa, joka seminaarin ajoilta asti oli ollut hänen huulillaan.

-- Sanoppas minulle suoraan, Lerica, kuinka koskaan päähäsi pälkähti ruveta opettajaksi?

Lerica vaikeni hetkisen ja vastasi sitte tyynesti? -- Rupesin, siksi että olen aasi.

Oh, et sanokkaan mitä ajattelet -- virkki Emilio. -- Sinä et siis -- -- löydä mitään tyydytystä opettajantoimessa?

Lerica suuttui.

-- Mitä tyydytystä siinä olisi löydettävänä, jos saan kysyä! -- hän vastasi ja löi nyrkkiään pöytään. -- Saatamme puhua peittelemättä. Tahdotko uskotella minulle olevasi onnellinen? Annas kuulla mitä tyydytystä sinä olet löytänyt.

Emilio vastasi uudella kysymyksellä: -- Etkö esimerkiksi pidä pojistasi?

Entinen korpraali tuijotti silmät pystyssä Emilioon ja kysyi sitte vilpittömästi hämmästyneenä: -- Pojista -- -- Mutta nehän ovat oikeita pahan sikiöitä. Kuinka, olisiko sinulla siitä toinen käsitys. -- Siinä tapauksessa, suo anteeksi, luulen sinun näinä kolmena vuotena tutkineen tähtitiedettä, sen sijaan että olisit opettanut poikia. Etkö sinä heitä tunne? Ehkä olen jonkun ihmeen kautta saanut osalleni Itaalian ilkeimmät roiston-alut. Mutta siitä ei kannata kiistää; kaikki he ovat yhtäläisiä. Valehtelioita ovat kaikki tyyni ja viekkaita järjestään -- oi, niin viekkaita! Joka pojassa asuu koko pesue lurjuksia. En tunne yhtään poikkeusta, en ole löytänyt ainoatakaan, joka ei milloin tahansa olisi valehdellut kuin vanha varas, yksin sentähden, että valehteleminen häntä huvittaa -- Oh! -- huusi hän ja pudisti nyrkkiänsä nenänsä alla -- minkälaisia mallipoikia olen saanut osalleni! Kun vaan heitä muistelen, kuohuu vereni. Aatteles, nuo kyynärän korkuiset veijarit kirjoittivat minulle nimettömiä kirjeitä, täynnä hävyttömyyksiä. Muutamat väärensivät todistuksensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat kymmenen vuotta sitä tointa harjoittaneet. Oli yksikin, joka kokonaisen vuoden huvikseen matki tätä oikean olkapään liikettä ja teki sen aivan silmäini edessä kymmenesti päivässä, kertaakaan nauramatta, ett'en saisi syytä heittää häntä pihalle. Yhdeksän kuukautta hän kiusasi minua tuolla olkaliikkeellään; ja hän näki, että minä vapisin. -- -- Vieläkin kun tuota ajattelen, antaisinpa kuukauden palkan, kun saisin oikein pieksää sitä poikaa. Sitä paitsi -- niin, monta muuta. Voisin lukea sulle pitkän litanian pelkkiä kiusantekoja. Lyhyesti, kaikki he ovat roistoja.

Emilio nauroi.

-- Sinä naurat, sinä? -- Mutta se on kieltämätöntä totta. Ainakin maalla varastavat he kaikki. Veiväthän kerran piipun taskustani. Oh, muistan hyvää opettajaamme, Megaria, kuinka hän ehtimiseen kertoi Rousseau'n Emile'stä: _Ihminen syntyy hyvänä_. Ennen kaikkea hän syntyy sikana. Oletkos huomannut, millä vastenmielisyydellä lapsikakarat antavat pestä itseänsä. Ystävä, ole varma siitä, että ihminen on roisto kätkyestä alkaen. Minä sanon sinulle, että niin on asia. Pojat ovat tästä loistavimpana todistuksina. Sitten tulee itsekkäisyys, käsitys siitä, ett'ei ole mahdollista tehdä kaikkea pahaa jota mieli tekisi, lopulta pelko, joka pitää ihmistä hiukan aisoissa, sekä tottumuksen voima, joka jonkun verran häntä ojentaa. Mutta niinkauan kuin pelkkä luonto hallitsee, näet kyllä minkälaisia ovat: kynsivät äitinsä rintoja, lyövät niin pian, kuin kykenevät kättä kääntämään, repivät hyönteisiä palasiksi, nyhtävät höyhenet elävistä linnuista ja pistävät silmät sammakoilta. Katseleppas heidän tappelevan keskenänsä: he ovat kurjempia kuin Tsulukafferit. He puhuvat vain tappamisesta. Minulla oli oppilas, joka niin pian kuin rahaa sai, osti Turinilaisen sanomalehden lukeakseen puukoituksista. Hae sinä kiitollisuutta noista huonosti kesytetyistä pedoista. Koeta heihin ymmärrystä istuttaa! Ei vaikka kirveellä pään halkaisisit. Ja sitte tullaan ja puhutaan opettajille lempeydestä! Täytyy tosiaankin olla mielipuolen, uskoakseen että poikia voi kurissa pitää muuten kuin korvapuusteilla ja potkuilla. -- Siis -- kysyi Emilio -- lyötkös niitä? Lerica vastasi ylenkatseellisesti: -- En. -- Hän mietti hetkisen. -- Minä en lyö heitä, koska varmaan hakkaisin heidät kuoliaiksi. Kun joku on minua äärimmäisiin saakka ärsyttänyt, ett'en enää tiedä mitä teen, niin töytään häntä vastaan nyrkki pystyssä ja puistan nyrkkiäni hänen nenänsä alla, näin tällä lailla, rautaista nyrkkiäni, annan hänen sitä haistaa, sivelen hänen nokkaansa sillä sekä nimitän häntä roistoksi, karanneeksi rosvoksi ja siaksi. Oi, jospa saisin kiukkuni laskea valloilleen! Väliin pelkään saavani halvauksen. Enhän uskonut ihmissikiöitä semmoisiksi sioiksi, kuin nyt olen oppinut heitä tuntemaan koulupenkeillä. Mutta näetkös, jos heistä kerran vasta tulee sindacoja ja tarkastusmiehiä, eihän ne voi tulla pahempia kuin meidän nykyisetkään. Juokaamme sen asian päätökseksi ja puhukaamme muusta.

Lopun aikaa puhelivat seminaari-ajoista; mutta jälleen tultuaan Dara Grossan kadun pölyyn ja ihmishälinään, kääntyi puhe taas heidän virkoihinsa.

-- Vai niin -- sanoi Lerica ja pisti kätensä ystävän kainaloon -- sinua tyydyttää "kasvattajan kallis toimi"?

-- Tyydyttää ja tuottaa iloa -- vastasi toinen; -- ja minä koetan olla tyytyväinen osaani. Minä pidän pojista.

-- No niin -- sanoi korpraali pilkallisella äänellä -- sinä olet entisesi kaltainen. Sinä olet sydämmen opettaja. -- Hän kuohahti jälleen. -- Hitto vieköön, on minullakin sydän! Mutta ihmiset käyttäytyvät niin, että se pakahtuu kiukusta. Onko se minun vikani, että ne roistot luonteeni muuttavat? Mutta jo riittää; saa nähdä kuinka menestyn uudessa paikassani, Badotinossa. Olen päättänyt, ett'en ainakaan minä ole ensimäinen, joka sytytintä heilautan. Kunhan vain pääsisin tuosta siunatusta oikeudenkäynnistä.

-- Onko päätös tänään odotettavissa -- kysyi Emilio.

-- Tänäänkö? -- Ei. Minä en suinkaan ole sen takia Turiniin tullut.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän puristi ystävän kättä ja kertoi tulleensa pientä hempukkaa tapaamaan.

Emilio ei voinut olla nauramatta, niin lystimäiseltä asia hänestä tuntui: tuo kiivasluontoinen Goliat rakastuneena, kumarruksissa nuoren tytön vieressä.

-- Niin -- sanoi Emilio -- kyllähän näkee, etteivät koulunpenkit anna sinulle kylläksi tyydytystä.

-- Kuuleppas! -- huudahti Lerica hehkuvin poskin, pysähtyi äkkiä ja pani kädet rinnalleen ristiin -- eikös sekin ole sikamainen, tyhmä ja konnamainen vaatimus, että naimattoman opettajan muka tulee elää kuin pyhä Ludvig Gonzagalainen! Mutta sanoinpa niille herroille ajatukseni asiasta vasten silmiä. Pahin inkvisiitori oli eräs tekopyhä tarkastaja, joka kaikenlaisten syitten nojalla kävi ehtimiseen tyttökouluissa, ei suinkaan opettajattarien tähden, huomaa se -- ne olivat hänelle liiaksi tuleentuneita hedelmiä -- vaan oppilaitten vuoksi. Tuo gorilla pujahti aina kolmanteen luokkaan, jossa isoimmat tytöt istuivat. Oli näet ihastunut kolmanteen luokkaan. Aatteles; semmoisia konnankujeita. Koska hän tunsi oppilasten vanhemmat, useimmat talonpoikia taikka työväen luokkaan kuuluvia, oli hänellä muka aina asioita tytöille isältä tai sedältä, tärkeitä asioita, joita piti kuiskata heidän korviinsa. Silloin hän aina tarttui heitä käsivarteen tahi olkapäähän. Usein hän piti tarpeellisena katsella heidän kirjoitusvihkojaan ja tunki silloin penkkeihin istumaan, muka tarkemmin tarkastaakseen käsialoja. Riittänee, kun kerron mitä tapahtui eräänä aamuna: tarkastusmies oli tuskin luokasta astunut ulos, kun yksi tytöistä nousi julmistuneena paikaltaan, meni opettajattaren luo ja kuiskasi:

-- Sanokaa herra tarkastusmiehelle, että jos hän vielä kerran panee kätensä minun polvilleni, niin minä annan hänelle korvapuustin ihan luokan edessä. -- Oikea gorilla, sanon minä. Väliin hänellä, ohikulkiessaan, on muka jotain sanottavaa opettajattarelle ja huutaa tätä ulos, saadakseen, opettajattaren portailla seisoessa, nähdä minkä väriset sukat sillä on. Siksipä opettajatar enää tulee vain ikkunaan. Ja semmoinen sika oli häpeemätön kyllä, tullaksensa puhumaan siveydestä, minulle, Carlo --

Tässä hän keskeytti juttunsa, tarttui lähellä töllöttävää poikaa käsivarteen, nosti hänet korkealle ja heitti seinustalle, samassa kuin ohikulkeva omnibus hipasi hänen takkiansa. Sitte ärjäsi pojalle: -- Etkös näe, tollo, päälles ajettavan?

Lerica tarttui jälleen Emilion käsivarteen ja sanoi:

-- Jos olisin ennen nähnyt koululaukun hänen selässään, olisin huoleti antanut heidän ajaa ylitse. Oletkos ennen nähnyt tuommoisia leukoja? -- -- Hän muistuttaa kovin noiden nimettömäin kirjeitteni lähettäjistä. -- -- Tahdonpa edeskinpäin vetää kuormaani enkelin kärsivällisyydellä, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että minua pidetään kunniassa. Sitä vaadin niin kauan kuin Carlo Lerican veri virtaa suonissani; sen vannon kokonaisen krusifiksi-kasan kautta.

Hiukan hengitettyänsä hän pyysi Emiliota vielä kerran lausumaan uuden paikkansa nimen; Altarana, toisti Lerica ja muistutteli mielessään, että se oli vain muutaman kilometrin päässä Azzornosta, missä Labaccion kuuluisa setä asui.

-- Jos setä rupeaa kuolemaan -- sanoi Lerica -- saatpa iloksesi nähdä Labaccion rientävän sinne perintöä hakemaan. Se on totta, Azzornossa minulla on serkku, joka on opettajana. Altaranassa näet erään kauniin, pienen opettajattaren, jota serkkuni naiskentelee. Siellä löydät myös kauhean sindacon, itse pääukkoa häijymmän. Minä sanon sinulle, he ovat sikoja kaikki tyyni.

Emilio kysyi uteliaana, tiesikö toinen enemmänkin. Lerica ei tuntenut oloja tarkemmin, sillä serkku oli kirjoittanut yhden ainoan kerran. -- Muuten voin sanoa sulle -- lisäsi hän -- että piankin työnnät hänet syrjään. Kukapa tietääkään kuinka monta valloitusta olet tehnyt noilla viiksilläsi, pikku jesuiitta. Ettäs sitte silmäsi! Vietävätä, miksikä minulle syntyessäni annettiin tämmöinen häränturpa! -- ja hän löi nyrkillä leukaansa.

Rupesi hämärtämään, kun olivat ehtineet Piazza San Carlolle. Korpraali vilkaisi ympärilleen ja katseli sitten kelloaan.

-- Rakas ystävä -- sanoi hän hieman liikutetulla äänellä -- hyvin ikävältä tuntuu jättää sinua. Minä matkustan huomis-aamuna ensimäisellä junalla. Vielä yksi yö on minun viettäminen sikamaisessa majatalossani, jossa nukun jalat ulkona vuoteesta. Kovin oli hauskaa tavata sinua. Tiedäthän, että aina olen pitänyt sinusta. Kirjoita joskus. Jos jonakin päivänä saat kirjeen, merkityn vankilan leimasimella, niin tiedät sen olevan Carlo Lericalta, joka on nuijannut kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen.

Emilion täytyi kohota varpailleen, voidaksensa suudella ystävätä poskelle. Lerican toinen viiksi pisti harjan tavoin häntä nenään. Sen jälkeen korpraali asettui pilarin taakse porttikäytävään ja Emilio riensi rautatien-asemalle, hartaasti haluten päästä pois lyhtyjen valosta, korkeain rakennusten suojasta ja ihmisjoukon jaloista, jotka kaikki tekivät hänet alakuloiseksi ja lisäsivät hänessä oman vähäpätöisyyden ja yksinäisyyden tunnetta.

Altarana.

Sindacon ohjelma.

Altaranan kylä on Länsi-Alppein rinteellä. Se on muodostunut kahdesta kaareen kääntyvästä huonerivistä, joita yhdistää kivisilta, minkä alatse puro vallattomasti heittäytyy isompaan, laakson kanssa samannimiseen virtaan. Tämä laakso on jylhässä seudussa, paistavan lumihuippuisen vuoren juurella, minkä jyrkällä rinteellä taajaan kasvaa pyökki- ja kastanjapuuta, leppää ja koivua, ja metsän lomitse pilkoittaa sieltä täältä taloja ja huviloita, jotka yhdeksän kuukautta vuodesta ovat haudan tavoin suljettuina. Kylässä on yksi ainoa pitempi katu, joka siellä täällä -- kirkon, raatihuoneen, apteekin ja soman ravintolan edustalla -- laajenee säännöttömäksi toriksi. Ravintola avataan aina Kesäkuussa ja suljetaan ensi pakkasilla. Asukkaat koettavat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään korvata karun luonnon liian niukkoja antimia, sekä elävät enimmäkseen maidolla ja polentalla. Vaimot tekevät työtä kuin juhdat, miehet siirtyvät lämpimän tultua muuanne työnansiolle ja palaavat vasta talveksi; se lienee edullista väenlisäykselle, sillä joka nurkassa täällä näkee keltatukkaisia, punaposkisia, likaisia lapsiparvia. Muutamien kilometrien päässä Altaranaa alempana on maantien vieressä pieni kylä, Case Rosse, joka kuuluu samaan kuntaan. Koko paikkakunta on kesäisin hyvin ihana tummine lehtoineen, lukemattomine loistavine kukkineen ja vienosti lorisevine metsäpuroineen; syksyisin ja talvisin vallitsee kaikkialla hiljaisuus ja pimeys, ainoastaan syvällä kuohuva virta täyttää laakson kohinallaan, johon väliin sekaantuu seppien takomisen synnyttämää kalketta.

Päivää jälkeen Emilion tulon astui hänen luokseen pieni, ryövärin näköinen mies, jolla oli kierot silmät, tuuhea harmaa parta ja laajalierinen korkea hattu. Kimeällä äänellä hän, sindacon lähettämänä, pyysi opettajaa määrätyllä ajalla saapumaan raatihuoneelle, johon koko opettajakunta oli kokoontuva. Tuo pieni mies oli kunnan vahtimestari, entinen kivenhakkaaja, joka kiviä poratessaan oli menettänyt toisen silmänsä ja jota siitä syystä yleisesti kutsuttiin _silmäpuoleksi_. Sitä haukkumanimeä hän tyynesti kärsi, paitsi silloin kun oli juovuksissa.