Part 12

Siinäkin asiassa oli hän aivan vastakkaista käsitystä; hänen mielestään opettajalle ei muu kuulunut kuin opetuksen antaminen. Kaikki aika, mikä käytetään sydämmen kehittämiseen, ryöstetään opetukselta, eikä kanna hedelmiä. Opettaja ei voi oppilaille korvata isää, äitiä tahi sielunpaimenta. Hänen tulee kehittää ymmärrystä eikä muuta, ja siinä on kyllin. Toiselta puolen on esimerkki ainoa, joka opettaa; kaikki muu on tuulen pieksemistä, joka juoksee pojan läpi niinkuin vesi kattorännissä. Hän päätti: -- Ainoastaan elämä, intohimot ja tarpeet ihmisen muodostavat. Te luulette kasvattavanne poikaa mieheksi näillä penkeillä, ja kuitenkin täällä kehittyy ainoastaan epämääräinen olento, jonka sukuvietti, kunnianhimo, ahneus -- nuo kolme tulikoetta -- muuttavat aivan äkkiä miksi sattuu, ilman että kukaan ihminen voi sitä ennalta määrätä. Siis hukkaan pantua vaivaa.

Tarkastaja teki oppilaille muutamia kysymyksiä ja oppilaat vastasivat. Hän moitti heidän latelevan vastauksensa ulkomuistista, ja sanoi opettajalle: -- Muistakaa Ratich'in mielilausetta: Ulkoaluku on luonnon ja järjen raiskaamista. -- Sitten hän katseli vihkoja ja moitti kansakoulujen liiallista aineitten kirjoittamista. Aivan tarpeetonta on rasittaa lapsia lausumaan ajatuksia, joita heillä ei ole; se on samaa kuin harjoittaisi heitä pukemaan vaatteita tyhjän ylle. Isänmaalliset ainekirjoitukset hän hylkäsi; eihän sovi lapsen sielussa henkiseen rasitukseen liittää isänmaan käsitettä tahi muita korkeita asioita, sillä siten rupeavat niitä kauhulla tahi väliäpitämättömyydellä katselemaan. Hän antoi lasten lukea ääneen ja moitti ääntämistapaa; virheellisyys johtui vajanaisesta tavaamisen opetuksesta. Lopulta hän ilmoitti julkaisevansa kiertokirjeen, jossa hänen aatteensa olisivat esitettyinä. Sanalla sanoen, maailma oli uudeksi muodostettava. Jättäen opettajan pään täyteen sekasotkua meni hän saattonsa seuraamana tiehensä.

Surkea päivä.

Tosin oli tarkastaja lausunut useita totuuksia ja paljon huomioon otettavaa; mutta voidaksensa seurata hänen aatteitaan olisi Emilion täytynyt, ei ainoastaan opetustapaansa muuttaa, vaan itsekin tulla aivan toiseksi. Pitkän, tunnollisen harkinnan perästä hän tuli samaan päätökseen, johon opettajat tavallisesti tämmöisissä kohdissa tulevat: hän päätti pitkittää aivan samaan tapaan kuin ennen. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka vasten hänen tahtoansa teki muutoksen luokassa.

Eräänä aamuna, kävellessään kaukana kylästä silkkiäispuitten varjoomalla käytävällä, joka kulki pitkin maantien viertä, näki Emilio lääkärin ratsastavan vastaansa tiellä. Tämä palasi tavallisilta sairaskäynneiltään, vihreät silmälasit nenällä ja sateenvarjo levällään auringon häikäisevää valoa torjumassa. Kun olivat tulleet lähelle toisiansa, pysäytti lääkäri hevostansa, tervehti opettajaa ja sanoi käyneensä katsomassa erästä hänen oppilastansa, joka asui vähän matkan päässä siitä. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta Emilio muisti äkkiä luokaltaan erään Dobetti nimisen oppilaan olleen neljätoista päivää poissa.

-- Kuulkaas -- lisäsi hän -- teidän pitäisi mennä sinne -- että hän saa nähdä edes yhdet kristilliset kasvot, ennenkuin kuolee. Vanhempansa ovat oikeita konnia!

Lääkäri pani hevosensa liikkeelle. Opettaja kysyi: -- Mikä tauti hänessä on? -- Lääkäri vastasi, hiljaa eteenpäin ratsastaen: -- Oi, se tauti, jonka rääkätyt lapset saavat. -- -- -- Voi semmoisia roistoja, semmoisia roistoja!

Emilio meni maantien yli, kulki poikki peltojen polkua pitkin ja tuli pienelle tuvalle, jossa ei mitään liikettä näkynyt. Hän astui pihaan. Heinäkuorman suojassa istui kaksi pientä poikaa ja vähäinen tyttö aivan hiljaa; he näyttivät olevan siskoksia. Emilio meni suoraan ovelle, johon oli naulattu pyhän neitsyen kunniaksi sepitetty laulu, ja kolkutti. Ovi avattiin, ja Emilion edessä seisoi mies ja vaimo keskellä lattiaa, käsivarret riipuksissa, molemmat kylmäkiskoisen ja jäykän näköisiä.

Emilio sanoi olevansa koulu-opettaja ja kysyi:

-- Kuinka sairas voi? -- Vaimo loi silmänsä maahan, mies puisti päätään ja vastasi selvällä äänellä: -- Hän muuttaa majaa.

-- Te näytte kantavan asian tyynesti -- huomautti opettaja ja katseli heitä.

-- Minkäs sille tekee? -- sanoi vaimo huoaten.

-- Se on jo kolmas lapsi, jonka Herra meiltä ottaa.

-- Missä hän on? -- kysyi opettaja.

Mies näytti sormellaan pientä ovea, vaimo avasi sen ja Emilio astui sisään molempain seuraamana. Se oli mustaseinäinen huone, jonka puoleksi täyttivät risukimput ja kaikellaiset peltokalut. Sisään astuessaan Emilio polkaisi vaapsahaispesää, joka lie pudonnut seinähirsistä. Sänkyä ei näkynyt. Mies osotti nurkkaan risukimppujen taakse. Opettaja kääntyi sinne. Hän näki sängyn, ja kasvot jotka kuolema jo oli merkinnyt.

Hämmästyksen ja kauhun valtaamana hän seisoi hetkisen hiljaa. Töin tuskin hän tunsi pojan kuihtuneet kasvot, jotka olivat vahankarvaiset ja kiilsivät hiestä; kärpäsiä oli asettunut painuneitten silmien kulmiin, rinta kohosi ja laski ankarasti. Poika makasi olkipatjalla, joka oli sijoitettu jonkinmoiselle laudoista kyhätylle alustalle. Pään alla oli siniraitainen, likainen, päällisetön tyyny. Hänellä oli yksi ainoa lakana, joka toiselta puolen oli valunut kivilattialle. Likainen paita oli avoinna, niin että tuon laihan ruumiin kylkiluut näkyivät. Rikkanaisen, komuutin virkaa tekevän pallin alla oli leipäpalanen. Huone haisi varsin pahalle.

Emilio lähestyi pään-alusta, pani polvilleen ja laski toisen kätensä pojan laihan käden viereen sängyn laidalle, mutta ei uskaltanut häneen kajota.

-- Tunnetko minua? kysyi opettaja.

Ääntä kuullessaan poika hitaasti käänsi silmiään ja katseli välinpitämättömästi opettajaa.

Emilio toisti kysymyksensä.

Silloin näkyi sairaan silmissä väläys, niinkuin kaksi kipinää olisi syttynyt niiden syvyydessä, huulet liikkuivat, venyivät pitkiksi ja saivat vaivalla lausuneeksi: opettaja. Emilio säpsähti tuota sanaa kuullessaan, juuri kuin nyt olisi ensi kerran kuullut siinä jotain ihanaa ja soinnukasta.

Samassapa hän kauhukseen tunsi jotain liikkuvan kaulallansa. Hän katseli mikä se oli. Se oli pojan käsi, joka hitaasti oli kohonnut pitkin takkia, saapunut kaulukseen ja piti siitä kiinni.

Silloin Emilion valtasi ääretön säälin tunne, ja hän otti käteensä pojan kylmän, tahmean käden, joka ei häntä enää inhottanut. Hän haki mielessään lohduttavia sanoja, mutta ei löytänyt ainoatakaan. Julmaa olisi ollut sanoa pojalle: -- Rohkeutta, rohkeutta! -- Hän saattoi ainoastaan kysyä: -- Dobetti, tekeekö kipeätä: -- Poika teki myöntävän liikkeen silmäluomillaan ja hengitti raskaasti.

Opettaja muisti kerran toruneensa poikaa huolimattomuudesta. Hän muisteli pojan ääntä, huonoa lausumista ja hymyä, vaan tuo kaikki tuntui hänestä hyvin kaukaiseen aikaan kuuluvalta.

Sairas poikanen katseli lakkaamatta opettajan silmiä, niinkuin olisi huomannut niissä kyyneleet, ehkä ensimmäiset, joita hänen tähtensä vuodatettiin. Pieni käsi piteli lakkaamatta opettajasta kiinni. Tämä koetti johtaa ajatuksiansa johonkin muuhun, päästäksensä sieluansa painavasta surumielisestä säälistä. Olihan poika paran parempi päästä pois. Mikä elämä olisi hänen osaksensa tullut? Mitkä ilot häntä odottaisivat? Vähänpä kuolema häneltä vei! Emilion sydän nousi kapinaan näitä ajatellessaan. Kaikki niin turhaa, säälimätöntä ja kauheata! Kuoleva lapsi! Suuri Jumala! Syntyä, syödä hiukkasen mustaa leipää, saada selkäänsä ja kuolla! Toinenkin ajatus lensi läpi hänen päänsä: tuommoinen surkea kuolema, kurjassa hökkelissä, kovan leipäkannikan varalla, tunnottomain vanhempain hoidossa on jotain tavallista, jota tapahtuu joka päivä, tuhannesti, ehtimiseen. Inhottava ajatus!

Poika katsoi yhä terävästi opettajaan. Katsellessaan noita tuijottavia silmäteriä, jotka himmentyivät ja lähestyivät toisiansa niinkuin poika olisi ruvennut kieroon katsomaan, tunsi opettaja suurta levottomuutta, jopa sisällistä kauhistusta, juuri kuin olisi pelännyt tuossa katseessa iankaikkisuuden salaisuuden selviävän. Sairas hengitteli kiivaammin, yskäisi väliin ja silloin valui suusta märän sekaista kinaa; silmät painuivat pään sisään, käsi kylmeni. Senjälkeen hän liikutteli huuliaan, niinkuin olisi äänettömin kielin lausunut kamottavia sanoja.

-- Hän kuolee -- sanoi isä.

-- Pankaa polvillenne, niin että hän teidät näkee -- sanoi opettaja.

Ainoastaan äiti rupesi polvilleen, peittäen toisella kädellä kasvojansa.

Silloin poikaa puistutti yksi noita viimeisiä elon-ilmauksia, jotka väliin pakoittavat lapsia viimeisillä voimillaan sopertamaan sanoja, mitkä ainaiseksi avoimina haavoina jäävät kirveltämään vanhempain sydämeen. Sairas kävi levottomaksi, puristi kiivaammin opettajan takin kaulustaa ja huusi, mulkoillen silmiään: -- Voi opettaja, opettaja, loppu tulee!

Käsi aukeni, putosi alas, ja kasvot jäykistyivät liikkumattomiksi, hämmästystä osoittaviksi.

-- Hän on kuollut -- sanoi isä.

Opettaja kääntyi poispäin kauhistuneena; mutta samassa silmänräpäyksessä hän noudatti sydämmensä kehoitusta, kumartui kuolleen ylitse ja suuteli häntä huoaten otsalle.

Sitten hän nousi ylös ja pyyhki kyyneleensä. Kun hän näki vanhemmat, äidin silmät tuskin punaisina, isän kulmat rypyssä, jotta näyttäisi murheelliselta, seisovan keskellä huonetta, ei hän voinut olla sanomatta ylenkatseellisella äänellä: -- Mahdatte edes valvoa kuolleen ruumiin luona.[11]

Mies ja vaimo seurasivat häntä aurinkoiseen pihaan vievälle ovelle. Siellä pidätti äiti hänet, sanoen että olivat köyhää väkeä, jolla oli paljon lapsia; jos hän hyväntahtoisesti antaisi jotain hautajaisiin, hän, joka oli ollut poika raukan opettajana -- -- --

Emilio pisti muutaman vaskirahan vaimon käteen, käänsi hänelle selkänsä, astui nopeasti pihan poikki ja kulki peltojen ylitse vievää polkua polttavassa auringon paahteessa. Hän astui kuin olisi hän ollut sekaisin; hänen sielunsa syvimmässä syvyydessä liikkui tuo kamala tunto, jonka valtaan ihminen joutuu katsottuaan äsken kasvoista kasvoihin kuolemata, ja joka kumoo kaikki hänen entiset käsitteensä elämästä sekä tekee maailman hänen silmissään värittömäksi. Hän näki yhä edessään nuo pienet liikkumattomat, ongelman tapaiset kasvot. Ne liitelivät hänen edessään, kääntyneinä häneen päin kuin ylenluonnollinen ilmestys, ja niiden kanssa muita, tuhansittain muita kasvoja, yläpuolella, alapuolella, sivulla, lähellä, kaukana; lukemattomien kuolleitten lasten kalpeita kasvoja, koko tuo ääretön, surkea tappotanner, jolla pienokaiset taistelevat huolimattomuutta, ilkeyttä, lemmettömyyttä ja kurjuutta vastaan, ja kuolevat kenenkään hyväilemättä, kenenkään säälimättä. Ja kaikki tuo tuntui hänestä niin hirmuiselta, että hän, pelastuakseen elämää ja ihmisiä kerrassaan inhoamasta, haki turvaansa taivaallisessa, maallisia oloja ulommas ulottuvassa toivossa.

Pettymys.

Kun Emilio tässä mielentilassa jälleen aloitti työtään, sydämmessä tuo entinen rakkaus lapsiin, joka taas oli vironnut surun ja säälin tunteista, näki hän monena päivänä jokaisen oppilaan kasvojen takana toiset, kalpeat ja kuihtuneet kasvot, aivan semmoiset kuin ne, joita kurjassa kodissa oli suudellut. Ensimäinen seuraus oli, että hänen tavallinen ankaruutensa tahtomattakin lauhtui; sitten, kun hän tuli ajatelleeksi, että kumminkin jättäisi paikkakunnan, hylkäsi hän ehdon tahdon ennen seuraamansa rautaisen kurinpidon, osittain henkeänsä lepuuttaakseen, osittain tehdäksensä koetta. Oitis hän tunsi suurta helpoitusta, ikäänkuin olisi riisunut yltään ahtaan, hengitystä ehkäisevän takin. Hän luuloitteli voivansa viimeiset päivät olla ystävällisenä ja lempeänä sen kunnioituksen nojalla, jonka kahden vuoden ankara kuri oli perustanut.

Pelkkää pettymystä! Tuskin oli neljä tahi viisi parasta ja helpoimmin hallittavaa poikaa, jotka eivät väärin käyttäneet höllitettyjä ohjaksia. Kaikki muut muuttuivat vähemmässä kuin viikossa hänen silmäinsä alla pikku pedoiksi, niin että Emilio nyt pitemmittä mutkitta uskoi opettajan tosin voivan lempeästä ankaraksi muuttua, mutta ett'ei ole koettamistakaan päinvastaiseen suuntaan, kääntämättä luokkaansa ylös alaisin.

Neljäntoista päivän päästä Emilio ei enää poikiansa tuntenut. Niistäkin oppilaista, jotka olivat tuntuneet ymmärtäväisiltä ja ujoilta, oli pulpahtanut esiin, ikäänkuin halkeavista siemenkoteloista, ilmetyitä pikku piruja, nenäkkäitä ja tottelemattomia, jotka välittivät viisi torumisista, kuusi ystävällisistä neuvoista. Opettaja tosin saattoi uhaten sanoa: -- Te olette käyneet pahemmiksi sen jälkeen, kuin olen kuria höllittänyt. Minäkin rupean taas ankaraksi. -- Hän ottikin ankaran muodon ja rankaisi, mutta se ei enää auttanut. Hän oli kuin kruunustansa luopunut hallitsia, jolla ei ole sen koommin valtaa eikä kunniaa. Voittaaksensa molemmat takaisin, olisi hänen täytynyt taistella kokonainen vuosi.

Tämän kokeen kautta päästyään asiasta selville, päätti hän käyttää tulevain oppilaittensa suhteen entistä menetystapaa ja vannoi sydämmessään juhlallisesti, ett'ei sitä koskaan enään jättäisi.

Jäähyväisillä käynnit.

Niin lähestyivät viimeiset päivät. Tutkinto oli tuskin mennyt, kun Emilio läksi hyvästiä jättelemään. Sydämmellisin oli käynti neiti Mancon luona, joka otti häntä vastaan suru mielessään ja melkein itkien, sillä oppilaat olivat hänelle tuottaneet häpeätä tutkinnossa. Sindacon mielestä oppilaat olivat liiaksi ujoja ja sekavia; hän oli viitannut opettajattarelle, että nämät ominaisuudet ilmaantuivat oppilaissa jonkinmoisena heijastuksena heidän opettajastaan. Opettajatar lisäsi vaatimattomasti: -- Se on totta, semmoinen olen aina ollut -- -- -- Nyt ei enää pidetä sen luontoisista -- -- -- Sitten hän ojensi opettajalle kapean nunnan-kätensä ja virkkoi: -- Te olette nuori ja pääsette eteenpäin maailmassa -- -- -- se on ilahuttava äitiä ja minua -- -- -- Mutta kuka tietää, muistatteko silloin enää meitä. -- Ne olivat herttaisimmat sanat, jotka nuorukainen sai muistokseen Piazzenasta.

Kun Emilio tuli hyvästille neiti Fanarin luo, tapasi hän tämän ihastuttavassa aamupuvussa. Kauniin naisen tyynellä luontevuudella neiti pisti aamutakkinsa kiinni kahdella nuppineulalla. Hän oli kohtelias opettajalle ja kiitti häntä lämpimästi hänen osoittamastansa ystävällisyydestä tuon käräjänkäynnin aikana. Kiitosten sulous kuitenkin Emiliolta katkeroitui, kun hän huomasi mikä ilo loisti opettajattaren silmistä huomispäiväisen Turinin-matkan johdosta.

Emilio kävi sindaconkin luona, joka yleensä, ellei lukuunota noita kieliopillisia saivarruksia, oli kohdellut häntä hyvästi. Koulu-legaattia hän ei tavannut kotona, sillä tämä oli seitsemännellä käynnillä Altossassa. Emilio meni sieltä don Biracchiolle hyvästiä sanomaan.

Sataa tihutteli. Pieni piha oli yhtenä ainoana vesilätäkkönä, ja tuo vähäinen, harmaanlikainen rakennus muistutti enemmän lappalaiskodasta kuin sivistyneen ihmisen asumuksesta. Emilio löysi hänen kunnian-arvoisuutensa aterialla, edessään peloittava määrä kurkka- ja tomaatti-salaattia sekä korvaton saviruukku täynnä viiniä. Vaikka opettaja kaipausta tuntien erosi tuosta hieman naurettavasta, omituisesta miehestä, jota hän sekä kunnioitti että tavallaan rakastikin, katosi toki vähinkin tunteellisuus hänen hyvästeistään, tätä jättiläis-annosta nähdessään. Mutta pappi puheli ystävällisesti, kertoen suu täynnä ruokaa tavallisella levollisuudellaan oppilaitten viimeiset kujeet.

-- Oli sekin oikeitten pääkonnien työtä -- sanoi pappi. -- He eivät enää tahtoneet lukea pihalla, sanoivat muka saavansa käsniä peräpuoleen alituisesta kivillä istumisesta. Ajatelkaas, niin turhan arkoja! Ja ne marakatit saattavat kumminkin istuallaan laskea alas Monte Vison huipulta saamatta raamuakaan nahkaansa -- -- -- No, tiedättekös, mitä keksivät pakoittaaksensa minua ottamaan heidät sisään. He kaivoivat omilla sormillaan ojan myllypurosta tänne saakka, viisikymmentä metriä pitkän ojan. Kolme päivää lienevät siellä myyränneet. Sanonpa teille, se on työ, joka näyttää aikamiesten tekemältä. He kaivoivat sitkeän kärsivällisesti -- -- -- leveän ojan, ymmärrättekö, johtaaksensa veden minun pihaani. Kun se oli johdettava poikki erään salaojan, laittoivat aika kourun ison puun kuoresta, jonka olivat varastaneet Jumala tiesi mistä. Ja kaiken tämän he tekivät salaa, huomatkaa se. Luulen heidän työskennelleen öisin. Niillä lurjuksilla on kissan silmät. Vihdoinpa kerran, istuessamme tunnilla, avasivat vesijohtonsa ja piha muuttui järveksi, jossa vesi ulottui puoleen sääreen. Mahdotontahan oli pitää heitä siellä istumassa.

-- Ja te annoitte asian jäädä sillensä? kysyi opettaja.

-- Annoin jäädä sillensä, minäkö? vastasi pappi, tomaatin puolikas suussaan. -- En suinkaan. Ensin piti heidän tunnustaa. Sitten pakoitin heitä kaivamaan uutta ojaa, johtaakseen vettä pois pihasta.

-- Heidän lie ollut hirveän hauskaa.

-- Hauskaa? -- -- He hikoilivat ja ähkivät kuin kuormajuhdat, ne vietävät. Sitten, kun ei enää ollut vettä jäljellä, sanoin minä: Te ette tahdo istua kivillä, seisokaa sitte märässä.

-- Se oli hyvä! Ja ne seisoivat siinä -- -- --

-- Niin, mitä seisomiseen tulee -- -- --

-- Kuinka! -- huudahti opettaja -- annoitteko heidän päästä voitolle?

-- No, entäs sitte, hyvä Jumala! Kun tuskin olivat tuohon asettuneet, rupesivat kaikki yhtä haavaa kurnuttamaan "koaks, koaks!" ja sanoivat sammakkojen rönssivän heidän jaloissaan. Sitä melua minä en kestänyt. Minun täytyi ottaa heidät huoneesen päästäkseni häpeämästä heidän puolestansa.

Emilio nauroi ääneen, mutta don Biracchio pysyi totisena ja kaasi viiniä vieraalleen. Hyvästiä heittäessään seisoivat perunankuorien ja kaalinlehtien peittämällä kynnyksellä ja pappi tarjosi opettajalle vihreän, poikkivartisen jättiläissateenvarjon, mutta opettaja kiitti, eikä ottanut. Viimeiset sanat, mitkä don Biracchio lausui, puhdistettuaan mahdottoman isolla kielellään suunsa sallaatin jätteistä, oli toivotus, joka sisälsi sen mitä hän piti elämässä parhaimpana: -- Herra suojatkoon teidän terveyttänne.

Kun Emilio tien käänteessä katseli taaksensa, näki hän sateen läpi papin seisovan ovessa ja kädellään osottavan ojaa, jonka pojat olivat kaivaneet.

Näistä iloisista muistoista huolimatta eivät Emilion ajatukset olleet varsin valoisia, kun hän matkusti kylästä. Ajaessaan ketoja pitkin ja hengittäessään puhdasta, hyvänhajuista aamu-ilmaa, toisteli hän muistissaan mennyttä aikaa, niinkuin sitä ihminen aina tekee jättäessään paikan, joka jonkun aikaa on tarjonnut kotia ja suojaa elämän retkellä.

Minkälaista oli oikeastaan hänen elämänsä ollut näinä viimeisinä kolmena vuotena? Hän ei ollut löytänyt sitä tyydytystä eikä sitä ystävällisyyttä, jota oli toivonut saavansa; ei hän ollut tiedoissaan edistynyt, eikä voinut sanoa keksineensä varmaa menetystapaa, jonka mukaan luokka oli hoidettava. Hän tunsi hyvin, että paitsi tuota ankaraa jäykkyyttä, johon oli turvautunut, löytyi vielä joku lämpimämpi ja hedelmällisempi, hänelle mahdoton metoodi. Toinen ajatus painoi vielä enemmän hänen mieltänsä. Hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että koulu-opettajan vaatimattomassa virassa, joka kysyy niin suuria uhrauksia itserakkaudelta antamatta vastaavaa aineellista palkkiota ja kunniaa, on hyvin paljon rauhattomuutta. Voi hyvä Jumala! Tulisiko vastakin olemaan niinkuin oli ollut, vai tulisiko hänelle vieläkin vaikeampaa! Mielikuvituksissaan hän näki edessänsä koko sarjan kyliä, joissa hänen vuoroon tuli asua aina myöhäiseen vanhuuteen asti, sekä pitkän jonon sindacoja, kirkkoherroja, tarkastajia ja kiusaajia kaiken ikäisiä, jos jonkin virkaisia, miehiä ja naisia, jotka vastaisuudessa odottivat häntä, muutamilla kynät, toisilla luudat tai sakset pystyssä, valmiina iskuja jakelemaan; ja hänen sielunsa syvimpään soppeen hiipi hiljaa alakuloinen vastenmielisyys tulevaisuutta kohtaan. Mutta silloin tapahtui jotain, joka johti hänen ajatuksensa aivan odottamattomaan suuntaan.

Emilio tuli sattumalta katsoneeksi tarkemmin erästä vanhaa sanomalehteä, joka hänellä oli kääreenä kirjan ympärillä ja näki siinä kirjoituksen, joka kiinnitti puoleensa hänen huomionsa. Kirjoituksen nimi oli: _Nyrkkitaistelia koulussa_. Siinä kerrottiin seuraavaa: -- Erinomaista kouluvoimistelua harjoitetaan Casarigan kansakoulussa, jossa opettaja ja sindaco ovat ilmi vihollisia. Eräänä päivänä astui luokkaan ovelle kolkuttamatta kunnan vahtimestari lakki päässä ja puettuna isoon kappaan kuin Ernanin ryövärit. Hän tuli toimittamaan jotakin sindacon asiata. Opettaja komensi hänet ottamaan lakkia päästään. Vahtimestari nauroi opettajalle vasten silmiä. Silloinapa toinen julmistui, ryntäsi kateederista alas ja löi lakin pois vahtimestarin päästä. Tämä läksi raivoisana ulos, mutta palasi, viiden minutin päästä, iso keppi kädessään ja töytäsi opettajaa vastaan. Vaan saipa kun saikin tekemistä oikean aakkosten Simsonin kanssa, joka yhdellä nyrkin iskulla sivalsi kepin hänen kädestään, nosti hänet ilmaan ja heitti ulos kadulle. Vahtimestari erotettiin virastaan pariksi päiväksi, mutta kuitenkin opettaja sai aika torat sindacolta, joka ilmoitti kummallisen puolustussyyn vahtimestarin käytökseen: -- Se oli näet vilustunut. -- Sanomalehtikirjoituksessa oli vielä pari lausetta päätteeksi. Tämän kirjoituksen luettuaan huudahti Emilio ilosta ja nauroi ääneen, niinkuin olisi jonkun vanhan velikullan nähnyt edessään. Tuo nyrkkitaistelija-opettaja ei ollut kukaan muu kuin Lerica, entinen korpraali seminaarin ajoilta.

Entinen korpraali.

Emilio olisi vieläkin enemmän ihastunut, jos olisi saattanut aavistaa, että Lerican nimi, sattumalta keksitty neljän kuukauden vanhassa repaleisessa sanomalehdessä, oli ikäänkuin joku noita selittämättömiä enteitä, joita väliin elämässä sattuu, ja jotka tietävät että henkilö, jota emme moneen vuoteen ole nähneet, seuraavana hetkenä, kadunkulmasta kääntäessämme, ilmi elävänä seisoo edessämme ja saapi meidät ällistyksestä seisahtumaan.

Tuskin oli kuukausi edellä kerrotusta seikasta kulunut, kun Emilio, joka oli poikennut Turiniin veljiänsä tervehtimään, kävellessään Piazza del Municipion pylväistössä näki edessään ihmisjoukossa pitkän, hiukan köyristyneen selän ynnä punertavan niskan, jotka molemmat herättivät hänessä himmeitä muistoja. Mies kulki hitaasti, ajatuksiin vaipuneena, kädet selän takana. Nekin tuntuivat Emiliosta tutuilta. Hän astui vinhemmin, tarttui mieheen kiinni ja huusi: -- Lerica! -- Kaksi suurta silmää ja kahdet isot viikset kääntyivät opettajaa kohden: se oli hän.

-- Ratti! -- ärjäsi Lerica jykeällä äänellä, johon sotakomennossa oli tottunut, laski ilon merkiksi lapiomaiset kätensä toisen hartioille ja ravisti niin, että Emilio tärisi kiireestä kantapäihin asti.

Kysymyksiä sateli ristiin. Emilio kertoi vaiheensa muutamin sanoin ja mainitsi nauraen sanomalehtikirjoituksen. Ystävän muoto synkkeni.

-- Mutta -- kysyi Emilio --- mitä sinä oikeastaan Turinissa toimitat?

Lerica ei heti vastannut. Jonkun hetken päästä hän pani kätensä ristiin rinnalle, katseli Emiliota miettiväisen näköisenä ja sanoi: -- Tiedätkös, me olemme molemmat tehneet suuren tyhmyyden.

Vähitellen hän kävi kiivaammaksi ja kertoi tulleensa Turiniin erään oikeudenkäynnin johdosta, joka hänellä oli Casarigan kunnallishallitusta vastaan, missä oli ollut opettajana kolme vuotta -- sikamaisimmassa paikassa tämän maan pinnalla. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka oli saattanut suostua heidän ehtoihinsa kun, jo kolmenkymmenen vuotiaana, jätti seminaarin: kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia päivässä kunnan koulussa, ja muina päivinä piti rämpiä tunteja antamaan kolmen kilometrin päässä olevaan kirottuun luolaan, kauhean kurjaa tietä kesällä ja talvella; talvisin kylmä kuin Siperiassa, kesäisin polttavan kuuma ja muina vuoden aikoina niin kosteata, että naama oli tulla homeesen.

Ratti nauroi nähdessään Lerican poskien entiseen tapaansa hehkuvan.

Ensimäinen vuosi meni kyllä, sillä silloin hänellä oli ollut kunnon sindaco, eläkettä nauttiva eversti, hieman turhantarkka, mutta muutoin kunnon poika, jonka kanssa toimeen tuli. Mutta sitten hän sai sinne ylpeän roiston, jota oli mahdoton kärsiä.