Part 10

Don Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä, aivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen vasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla ensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen vuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana, huomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan, lähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan. Ostipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen reisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin, voidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa paikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran hän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä ja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä. Pahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen tuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan rankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli hän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten hän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin hyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan, vetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä tämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana oppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja nokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän reiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.

Tiellä koulu-legaatti kertoi viimeisestä koirankurista, jonka oppilaat olivat tehneet don Biracchiolle. Hänellä oli puolen tusinaa kanoja, ja joka kerta kun kuului kaakotusta, keskeytti hän opetuksensa ja meni munaa hakemaan. Arvatkaa mitä nuo lurjukset keksivät saattaaksensa hänet ihan epätoivoon? He hankkivat jostakin kaukaisesta kylästä erään ikäisensä paimenen, oikean konstiniekan, joka osasi taitavasti matkia kanojen kaakotusta. Sen ottivat avukseen ja kätkivät rakennuksen edustalla olevaan kuoppaan. Seuraukset arvaatte. Pappi laukkasi koko aamupäivän, pettyi ehtimiseen eikä voinut ymmärtää kuinka laita oikeastaan oli; joutui lopulta väsyneenä ja hikisenä aivan epätoivoon; ja pojat nauroivat, niin että olivat haljeta.

Kun he olivat saapuneet pienelle rakennukselle, joka pilvisenä päivänä näytti kurjaa kurjemmalta, huusi koululegaatti kovaa: -- Don Biraaaacchio!

Kohta sen jälkeen avattiin alikerrasta pikkuinen akkuna, jossa lasiruutujen asemesta oli kaksi paperiarkkia, ja akkunasta pisti ulos leveät, luiset, verevät kasvot, perin pienet silmät ynnä suuri, hämmästystä ilmaiseva suu.

Ovi avattiin. Vieraisin tulijat astuivat pienen pieneen suojaan. Siellä seisoi viinipullo penkillä, nurkassa oli koko joukko risukimppuja; laattia oli ihan peittonaan puun palasia, kanan höyheniä, pähkinän kuoria ja keitetyn kastanjan jätteitä; siellä täällä näkyi kenkärajoja ja keppejä, ja savutettua seinää pitkin oli pingoitettu nuora, jolla riippui pesuvaatteita kuivumassa.

Opettaja katseli ihmetellen tuota omituista, viisikymmenvuotista pappia; lyhyt ja harteva, korkearintainen, matalaääninen, näytti raudanterveeltä ja hirmuisen väkevältä. Don Biracchio otti heidät sydämmellisesti vastaan, potki sälyt pois tieltä ja laski heidät toiseen huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin kaappi, piironki ja iso pöytä koulupoikia varten; pöydällä ja piirongilla muutamia kirjoja, avattu partaveitsi, sanomalehtiä, pari maljaa ja suolasalkku. Pappi meni oitis viiniä hakemaan, pesi kaksi lasia vadissa, jolla aikaa opettaja katseli piirongilla rivissä makaavia kirjoja. Siinäkin hän huomasi merkillistä sekavuutta: kirkollisia ja koulukirjoja sekä romaaneja.

Sepä vasta iloinen sielu! Moneen aikaan opettaja ei ollut nauranut niin sydämmen pohjasta kuin täällä. Parasta kaikesta oli, ett'ei don Biracchio koskaan itse edes vetänyt suutansa nauruun. Kun hän oli jotain hullunkurista sanonut, tarkasteli hän minkä vaikutuksen se kuulioihin teki, rypisti kulmakarvojansa ja pani suunsa tuuttiin ikäänkuin viheltääkseen. Hän tunsi kaikki ihmiset niillä paikkakunnilla, kaikki, rikkaimmasta herrasmiehestä halvimpaan lehmipaimeneen asti; hän tiesi kaikki kahden viimeisen vuosikymmenen juorut, ja jokaisesta henkilöstä ja tapahtumasta oli hänellä varalla joku mehukas ja hauska kasku. Sitten jutteli jos jonkinlaista; siitä kuinka hän oli viininsä valmistanut, kuinka oli vesitorven hellaansa sovittanut, kertoi partaveitsensä historian ja selitti tarkoin miten kasviksia on valmistettava. Vähäpätöisimmätkin asiat kuuluivat hänen suustaan uusilta ja hupaisilta ja todistivat niin herttaista maailmankatsantoa, niin mukavan hauskaa filosofiaa ja niin tavatonta sekä sielun että ruumiin terveyttä, että kun häntä kuuli, teki väkisinkin mieli jäädä sinne syömään noista maljoista ja asumaan hänen kanssansa tuossa hökkelissä erillään muusta maailmasta, ilman kaikitta ajatuksitta ja alakuloisitta tunteitta. Hänen puheistaan päättäen oli hänellä kovin paljon työtä. Hän nousi ylös viideltä, lakaisi huoneensa, hakkasi puut, hommasi tuntikausia pienessä taloudessaan, valmisti ruokansa, hoiti koulutuntinsa ja toimitti kaikenlaisia asioita yhdelle ja toiselle. Päivä ei ollut hänelle riittääkseen.

Sillä lailla olisi hän voinut lörpötellä iltaan asti; joskus oli hänen puheessaan paljokin järkeä; väliin joku viisas arvostelu kunnan asioista, syvämielinen mietelmä, joka todisti hyvää päätä ja tarkkaa arvostelukykyä, mutta kaiken ohessa huomasi lakkaamatonta, sisällistä naurua, joka, vaikk'ei sitä hänen kasvoissaan nähnyt, vastustamattomasti tarttui kuulioihin. Koulu-legaatti pyysi häntä kertomaan erästä mehukkaimmista jutuistaan; mutta vieraan tähden ei toinen tahtonut siihen ryhtyä. Silloin koulu-legaatti kysäisi kuinka oppilaat jaksoivat.

-- Oi, älkää minulle niistä roistoista puhuko! He tekevät pilkkaa minusta. Minä olen liiaksi vetelä olemaan opettajana. -- Ja hän kertoi heidän viimeisen kepposensa. -- Ajatelkaas, eräänä päivänä viime viikolla yksi oppilaista pyysi tunnin ajalla päästäksensä pihalle, sitte pyysi toinen ja niin yhä edelleen; kaikki pyrkivät pihalle. Minä kysyin: noh, mikäs teidän nyt on? He vastasivat: me olemme syöneet liiaksi omenoita. Vai niin. Kaikki lasketaan ulos, muutamat kaksi toiset kolmekin kertaa. Kauhean kauan aina viipyvät retkellään. En kumminkaan mitään epäillyt. Mutta loppupuolella tuntia olivat kaikki punaisen kirjavia kasvoiltaan. Ajatelkaas, ei yksikään ollut käynyt ulkona! Kaikki olivat pysähtyneet vuoroonsa viereiseen huoneesen, vetäneet korkit pulloistani ja lasipillillä imeneet viinin suuhunsa. Kuusi litraa viiniä tyhjensivät, nuo veitikat.

Don Biracchio jäi aivan vakavaksi vaikka muut nauroivat.

-- Ettekö heitä rankaisseet? kysyi legaatti.

-- Herrainen aika, kuinka heitä olisi voinut rankaista, olivathan kaikki juovuksissa!

Kun pappi oli heidät saattanut ulos ja hyvästi oli sanottu, palasi hän takaisin erakkomajaansa.

Muutamia askeleita rakennuksesta astuttuaan kääntyi koulu-legaatti vielä ja huusi uudelleen: -- don Biraaaacchio.

Tämä tuli akkunaan.

-- Minun piti vain kertoa, että koulujen tarkastaja on tulossa.

Jymisevällä äänellä vastasi pappi: -- Me olemme valmiina.

Sitte sulki akkunan.

Vanha tuttava.

Pian sen jälkeen Emilio taas ilokseen sai nähdä tarkastajan rehelliset kasvot, tutut Garascon ajoilta, ja samalla tehdä, valitettavasti ensimäisen ja viimeisen kerran, sen havainnon, että kansakoulu-opettajalle on suureksi eduksi, jos hän kauan saa olla saman hyvän tarkastajan neuvon ja käskyn alaisena.

Nähdessään tarkastajan koulussa, hän riensi häntä tervehtimään niinkuin ainakin vanhaa ystävää. Tuskin olivat tervehtineet ennenkuin tarkastaja kysyi: -- Kuinkas uusi metoodinne onnistuu?

Opettaja saattoi todella vastata sen käyvän hyvin, ja vastasikin niin; mutta samalla hän kertoi uhrauksista, joita se häneltä oli vaatinut. Hänen oli onnistunut, tarkastajan neuvojen mukaan, muodostaa opettajaa ulkonaisesti, vaan sisällinen opettaja oli tyytymätön ja niskoitteli.

Tarkastaja arveli tuon juuri todistavan hyvää ja lisäsi, ikäänkuin Emilio ei muuten olisi häntä ymmärtänyt: -- Jos sisällinen opettaja tyytyisi, ette enää olisikkaan mikään hyvä opettaja, sillä silloin ette enää rakastaisi oppilaitanne kylläksi.

Hän viittasi siihen, että joskus toiste puhuisivat enemmän asiasta. Tällä kertaa hän ei viipynyt kauan Ratti'n luokalla. Muutamia kysymyksiä tehtyänsä hän kehui opettajaa sindacon aikana. Sindaco seisoi kylmänä ja väliäpitämättömänä sekä tutki niin herkeämättä seiniä, että tarkastajakin sen huomasi ja siksi lopetti keskustelunsa sanoen: -- Tämä on oikea helmi koulujen seassa ja siitä on kunnalle suuri kunnia. -- Näitä sanoja kuullessaan sindaco kirkastui ja lisäsi hänkin jonkun kehuvan sanan opettajasta.

Opettajaa käskettiin seuraamaan tarkastajaa toverin luokkaan, jossa tarkastaja aikoi puhua muutamia sanoja molemmille opettajille. Paitsi sindacoa liittyi seuraan myöskin sekatavarankauppias.

Hidasluontoinen, lihava vanha opettaja ei vähääkään hämmästynyt tarkastajansa ja esimiestensä tuloa. Hän silitti vain hitaasti kädellään valkoisia hapsiansa, joita tuskin kerran päivässä kampasi. Hän oli jo ehtinyt siihen iän ja nöyryyden mittaan, jolloin ei enään ole mitään keltään toivottavaa eikä peljättävää; eikä hän olisi vähääkään häiriytynyt, vaikkapa itse opetus-asiain ministeri omassa korkeassa persoonassaan ja koko virkakuntansa seuraamana olisi kouluun ilmestynyt.

Tarkastajaa näytti hämmästyttävän opettajan tavattoman hitaat vastaukset ja se, että tarkastajan täytyi auttaa häntä hakemaan kirjoja ja papereita, joita tarvitsi voidaksensa vastata tarkastajan tekemiin kysymyksiin. Kun opettaja lopulta löysi haettavansa paperin, meni häneltä minuutti sen levittämiseen ja kaksi minuuttia tarvittavan numeron hakemiseen.

Sindaco ja sekatavarankauppias kävivät kärsimättömiksi tarkastajan tähden.

Tämä antoi muutamain poikain lukea ääneen. He lukivat kauhean hitaasti ja surkealla äänellä. Hän teki heille kysymyksiä; he vastasivat yhtä hitaasti. Näyttipä siltä, kuin opettajan vanhuus olisi poikiin tarttunut: he eivät olleet vilkkaita eivätkä huvitettuja. Kun oppilas kaikessa rauhassa mietti vastausta, odotti opettaja kärsivällisenä ja kiiruhtamatta, katsellen oppilasta puoleksi ummessa silmin.

Tarkastaja suuttui.

-- Jo riittää -- sanoi hän huohottaen -- mutta katsokaas, teidän pitäisi liikkua suuremmalla voimalla, -- -- -- herättää hiukan eloa luokassanne -- -- --

Opettaja katseli silmälasiensa alatse levollisesti tarkastajaa, ikäänkuin kysyäkseen: -- Mutta, herra tarkastaja, mistä luulette minun ottavan semmoisia ominaisuuksia?

Tarkastaja kyseli vielä vähän pojilta ja korjasi muutamia virheellisyyksiä ääntämisessä. Hän oli tyytymätön ja näytti aivan siltä, kuin olisi aikeissa torua. Ehkä juuri tästä päästäkseen hän äkkiä rupesi tekemään noita tarkastukseen kuuluvia, määrätyitä kysymyksiä.

-- Kuinka kauan olette virassa olleet?

-- Neljäkymmentäkahdeksan vuotta -- vastasi opettaja.

-- Oletteko saaneet lisäpalkkioita?

-- Kerran sadan kymmenen liren lahjapalkkion.

-- Koko virka-aikananne?

Opettaja teki myöntävän liikkeen.

-- Oletteko laskeneet kuinka paljon saisitte eläkettä, jos nyt hakisitte virkaeroa?

-- Kaksitoista lireä kuukaudessa.

Hetken äänettömyys seurasi tätä vastausta.

Viimeinen määrätty kysymys oli vielä tekemättä.

Tarkastaja kysyi: -- Mitä toivomuksia teillä on?

Opettaja vastasi tyynesti: -- Ei mitään.

Tarkastaja katsoi opettajaan ja hänen suuttumuksensa oli aivan lauhtunut.

Kun hän sittemmin oli kahden kesken Emilion kanssa, puhui hän tälle ystävällisesti ja avonaisesti havainnoistaan. Hän oli pahoillaan ankarista sanoistaan tuolle äijä paralle, joka välttääkseen nälkään kuolemista käytti kurjan elämänsä heikot voimat koulun palvelukseen. Mitä häneltä saattoi vaatia? Hän kertoi äsken lukeneensa erään helläsydämisen miehen sepittämän kirjasen, jossa ehdoitettiin isompiin kaupunkeihin perustettavaksi "koti vanhoja, isännättömiä koiria varten". Olipa maailma todella kummallinen! Poistaaksensa synkät ajatuksensa kertoi tarkastaja Ratti'lle muutamia tapahtumia viime tarkastusmatkaltaan.

Mielipahakseen hän kerran tahtomattansa oli ollut syynä veren vuodatukseen. Hän oli aivan odottamatta tullut pieneen kylään ja astui kouluhuoneesen juuri kun opettaja luokalla ajoi partaansa, samalla sanellen oppilaille kirjoitettavaa. Opettaja hämmästyi niin, että partaveitsi tunki syvälle leukaan. Se oli pieni ukkoraasu, joka asui itse luokkahuoneessa. Siellä oli hänellä jonkinmoinen viljavarastokin; siellä hän keitti kahvinsa, poltti piippuansa, paikkasi vaatteitaan ja lakaisi laattiaa, kaikkea samalla aikaa kuin opetti. Mistäpä olisi ollut rohkeutta moittia tämmöisessä asemassa olevaa "sivistyksen lähetys-saarnaaja?" Merkillisintä oli, että hän opetti puhtaalla sen maakunnan murteella, ja kun tarkastaja kysyi, miks'ei hän puhunut puhdasta itaaliankieltä, oli hän teeskentelemättä vastannut: -- Jos minä puhuisin kirjakieltä, eivät pojat enää tulisi kouluun. Tarkastajan kysymykseen, kuinka pojat vastaisuudessa, kirjeitä kirjoittaessaan, saattaisivat tulla toimeen ilman kirjakielen taitoa, antoi opettaja merkillisen selityksen. Hänellä oli pieni, mallikirjeitä sisältävä kirja, ja sieltä hän kirjoitutti oppilaitten vihkoihin mitä erilaisimpia kirjeitä, niin että he, jos säilyttivät vihkonsa, löysivät niistä kaavoja, joita voivat sovittaa elämän eri aloilla tarvittaviin kirjeisiin. Olipa hänellä tapana sanella kirjoitettavaksi muutakin, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan. Tarkastaja oli muun muassa löytänyt kaikissa kirjoitusvihkoissa seuraavan: -- Muistakaa, ylihuomenna on hyvän opettajanne nimipäivä, hänen, jolla on niin paljon vaivaa teidän tähtenne ilman vastaavata palkkiota; teidän on jollain tavoin näyttäminen kiitollisuuttanne j.n.e. -- Tämän ja monen muun opettaja paran vastakohtiakin ilokseen tapasi, semmoisia, jotka olivat toimeensa hyvin innostuneita. Erittäin hän muisteli opettajaa pienessä Rilla nimisessä kylässä; se tuli oikein kaunopuheliaaksi, kun keskusteltiin opettajan toimesta ja oli ylen kekseliäs alallaan sekä niin avonainen ja miellyttävä käytökseltään, että tarkastaja kerrassaan rakastui häneen ja tunsi hänen läheisyydessään entisen koulu-innostuksensa virkoavan eloon. Tuolla nuorella, yksinäisellä opettaja raukalla syrjäisessä kylässä, pienipalkkaisessa virassa oli eriskummainen aatos: hän, joka oli löytölapsi, luuli olevansa jonkun ylhäisen herran, ehkäpä ruhtinaan poika, joka lopulta saisi selville syntyperänsä. Tämän hän kertoi nauraen niin että oli sekä surkeata että hassua.

-- No niin -- päätti tarkastaja -- semmoinen innokas opettaja kostaa kyllä opettajakunnan puolesta vääryyden, jonka sadat laiskurit ja taitamattomat sille tekevät. Tälläkin kertaa erosi Ratti tarkastajasta tyytyväisenä ja täynnänsä hyviä aikomuksia. Ollessaan jo aivan lähdössä antoi vanhus vielä vaunusta opettajalle hyviä neuvoja siitä, kuinka oli menetteleminen, jos kirkkoherra aloittaisi sodankäyntiä.

-- "Tehkää -- sanoi hän -- niinkuin omatuntonne käskee, mutta menetelkää varmasti ja tyynesti; se pitää vastustajat aisoissa ja toimittaa puolellenne epäröivät, jommoisia useimmat ovat. Muuta ei tarvita. Tyytykää pitelemään puolianne. Ne opettajat, jotka ryhtyvät hyökkäämään, hairahtuvat ajattelemattomiin tekoihin. Antakaa te vastustajain raivota ja uuvuttaa itseänsä. Mutta puolustaessanne itseänne, sen sanon vielä kerran, olkaa luja, pitäkää pää pystyssä, älkääkä väistykö askeltakaan. Kansa on ottanut teidät palvelukseensa, muistakaa se. Kaikissa tapauksissa, jos teitä ahdistetaan, huutakaa vain: _aseisin_, ja me muut riennämme avuksenne. Nuorukainen, minä toivotan teille onnea ja menestystä."

Tuo hyväntahtoinen tarkastaja oli kumminkin kovin loukannut erästä henkilöä Piazzenasta. Neiti Mancon luokassa hän luultavasti hajamielisyydessä oli kysäissyt ääneen opettajattaren ikää, sen sijaan että olisi antanut hänen merkitä sen paperiinsa. Opettajatar oli pakoitettu ääneen vastaamaan: -- Kolmekymmentä yhdeksän vuotta. -- Pikku tytöt olivat, kuullessaan tämän luvun, joka heidän mielestään oli äärettömän korkea, kuiskutelleet ja supisseet, ja se oli niinkuin puukonpistosta opettajatar paralle. Kaiken tämän sai Emilio kuulla koulu-legaatilta, joka oli seurannut tarkastajaa tyttökouluissa (poikakouluihin hän ei jalallaan astunut) ja joka, opettajattarien todellisena ritarina, oli asiasta kovin närkästyksissään.

-- Onko kuuna päivänä nähty niin epäkohteliasta miestä! huudahti koulu-legaatti. -- Sehän on hirmuista! Minä kirjoitan siitä _il Popolo_ lehteen! Eikö löydy mitään ohjekirjaa tarkastajia varten? Eihän koskaan kysytä ikää neljänkymmenen vuotisilta tytöiltä!

Opettaja koki puolustaa tarkastajaa, mutta samassa koulu-legaatti rupesi muusta puhumaan ja hänen vihansa muuttui juhlalliseksi totisuudeksi.

-- Rakas opettaja -- Teidän tulee saada virka Altossassa. Minä kävin siellä asioissa toissa päivänä ja sinne jäi sydämmeni -- -- -- jäi totta tosiaankin. Siellä on vuoden ajan ollut eräs opettajatar -- -- -- oikea Herran enkeli. Teidän tarvitsee vaan tietää, että asian-omaiset ovat olleet pakoitettuna pyytämään opettajatarta käymään aamumessussa, kun vielä hämärtää, eikä päivämessussa, sillä silloin tuli nuoria herroja läheltä ja kaukaa häntä katsomaan. Hän ei ole oikeastaan mikään kaunotar, mutta ihanin olento, mitä ajatella voi, pitkä, sinisilmäinen ja vaalea, vaaleanverinen -- -- -- enkelinsielu, ja käytös ruhtinaallinen; sanalla sanoen, oikea ihme. Hän on erään ratsastusretkellä kuolleen everstin tytär, tuli Altossaan Hyvän Paimenen sisarkunnan valkoisessa puvussa ja oli aivan kuin joku korkeampi ilmestys. Sindaco, opettaja, kirkkoherra, lääkäri, sihteeri, koko kunta käy ikäänkuin sumussa. Kunnallishallitus tekee kaiken, mitä opettajatar tahtoo. He ovat korjauttaneet kouluhuoneistoa ja tuottaneet pianon opettajattarelle. Ette voi aavistaakkaan -- -- -- Oppilaat, äidit ja talonpojat ovat rakastuneina häneen; hän on ottanut kaikilta vallan ja vaikuttanut sivistäväisesti kaikkiin. Hänellä on jotain lumoavaa, hurmaavaa äänessä ja silmissä, jota vastaan ei kukaan voi seisoa. Lapset juoksevat kadulla häntä vastaan ja suutelevat hänen käsiään kuin olisi hän itse Neitsyt Maria. Kaikki kanniskelevat hänelle kukkasia. Kerrotaan hänen opettavan niin, että isotkin istuvat siellä suu auki ihmetyksestä. Hän on hurmaava, sanon minä, ja niin hoikka että vyötäisistä menee yhteen käteen. En koskaan voi saada häntä mielestäni. Niin -- sanoi hän lopulta, antaakseen rakkaudelleen henkevämmän karvan -- jospa seminaarit vuosittain lähettäisivät tuhannen tuommoista opettajatarta, pian Itaalia ihan uudeksi uudistuisi. -- Hän huokasi, katsahtaen voimakasta mutta jo kurttuista kättänsä, jolla oli ikäänkuin viitaten näyttänyt tuota kansallista uudistusta.

Elämä kylässä.

Tarkastajan käynnin jälkeen koitti Emiliolle rauhallinen aika, vaikka hän useasti huomasi kirkonpalvelian valvovan hänen liikkeitään iltamessun päätyttyä, ja vaikka kirkkoherra puolestaan perheissä pauhasi opettajan antamista isänmaallisista ainekirjoituksista.

Kirkkoherran ja neiti Fanarin välinen riita jatkui yhä. Edellinen soimasi saarnoissansa neitiä siitä, että tämä, sen sijaan että ompelisi kirkolle jotain, valmisti koulutaloon kolmiväristä lippua; neiti Fanari puolestaan oli tyynesti selittänyt aikovansa, jos hyökkäyksiä uudistettaisiin, haastattaa kirkkoherran kunnianloukkauksesta oikeuteen, ja kirkkoherra oli ääneen nauranut uhkaukselle. Vihollisuus näyttäytyi siinä, että toisiansa kohdatessansa katselivat suoraan eteensä eivätkä olleet huomaavinansa vastaantuliata, vaikka molemmat, pappi uhkamielisesti ja opettajatar pilkallisesti, hymyelivät. Koko kylä odotteli riidan puhkeamista, ja yhä edelleen puhuttiin opettajattaren matkoista Turiniin sekä vakoeltiin niitä.

Koulututkinto tuli sitten. Ratti oli onnellisesti ja hyvin pitänyt katkismustutkinnon, jota kirkkoherra oli kuunnellut uhkaavan totisena, ja hän saattoi nyt sanoa suuremmitta myrskyittä päättäneensä ensimäisen kouluvuoden. Hän alkoi vihdoinkin täydellä todella ryhtyä omiin lukuihinsa, voidaksensa sittemmin suorittaa kilpatutkinnon Turinissa. Jo seminaari-ajoista asti oli hän toivonut virkaa sen kaupungin kansakouluissa. Nyt hän saattoi pitää harjoitus-aikaansa päättyneenä, ja tällä hetkellä ei ollut mitään, joka häiritsi häntä, eipä kesävieraitakaan ollut kylässä kuin muutamia pikkukauppiaita Turinista; kaikinpuolin oli siis aika sovelias omiin lukuihin. Hän otti esille kirjansa ja vihkonsa, ja alkoi.

Vaan kovin hän hämmästyi, kun jo ensimäisenä päivänä huomasi, ett'ei lukeminen huvittanutkaan ja että hänen oli paljoa vaikeampi oppia nyt kuin koskaan ennen. Tämän vaikeuden hän luuli johtuvan alkavasta henkisestä hitaisuudesta, joka muka oli syntynyt alituisesta toisten opettamisesta; hänen tuntui kovin hankalalta siirtää ajatuksiaan siitä piiristä, jonka sisällä olivat kahden vuoden kuluessa liikkuneet. Mutta hän ponnisti hellittämättä ja toivoi lopullista voittoa. Ensimäiset viikot kuluivat ja hän luki yhä ilman intoa ja mitään oppimatta; tuntuipa kuin aivonsa olisivat olleet sumun peitossa. Ensimmältä hän ei voinut ymmärtää tämmöistä sielun tilaa. Ikävystyminen astui akkunasta sisään ja tunki kylässä vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden ja äänettömyyden seurassa hänen henkiseen olentoonsa. Jonkinmoista virkeyttä huomattiin ainoastaan aamuisin torilla, apteekin läheisyydessä, silloin kun aamupostia jaettiin. Kaksi- tai kolmekymmentä henkeä, kirjeitä tahi sanomalehtiä kädessä, seisoi siinä silloin jutellen; astelivat yhdessä hetkisen, sen jälkeen sanoivat hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Sitten ei moneen tuntiin kuulunut minkäänlaista ääntä, varsinkaan kuumina päivinä, jolloin kaikki pitivät oviansa ja ikkunoitansa kiinni; näyttipä aivan siltä kuin asukkaat olisivat lakanneet ajattelemastakin eikä paikkakunnalla olisi muuta elävätä ollut kuin kärpäset.

Tämmöisessä hiljaisuudessa, jossa vähinkin äännähdys tuntui melulta, oli Rattikin ottanut tavakseen uteliaana juosta ikkunaan, milloin joku ajoi ohitse, ja kuunnella ahnaasti jokaista kadulta tulevaa puhetta. Hänkin oli oppinut muutamien kylän asukasten tavoista laskemaan ajan kulkua. Hän tunsi sindacon kepin kolauksen kivikatuun, tuomarin rouvan pikaiset askeleet, urkurin yskän, sotamiesten astunnan ja muut äänet, jotka määrättyinä hetkinä päivästä aina toivat samat ajatukset hänen mieleensä. Puoli viiden ja viiden välillä hän kuuli pari kolme naurunhohotusta läheisestä kahvilasta; niiden tiesi tulevan kunnan rahastonhoitajasta, joka silloin pistäytyi kahvilaan kertomaan piikansa tyhmyyksistä. Emilio luuli kuulevansa määrättyinä aikoina aasin kiljunaa, joka väliin tuli yhdeltä väliin toiselta taholla, ja aina muistutti ikävystyneen jättiläisen aimo haukottelusta.

Yhtä ikävää oli Emiliolla seuroissakin, sillä henkisessä elämässä vallitsi samanlainen hiljaisuus ja yksitoikkoisuus kuin ruumiillisessa. Loppumattomiin keskusteltiin siitä, kummassako kylän kahdesta kaivosta oli parempaa vettä; joku selitti tuntikaudet uutta puhdistamistapaa, jota oli käyttänyt oman pihansa hoidossa, toinen kertoi kuinka oli rotat talostansa karkoittanut; nuo pitkät selitykset jäivät kesken illalla ja niitä pitkitettiin seuraavana aamuna, sillä joka päivä löydettiin uusia väittelyn perusteita, joihin sitte vastustaja yön hiljaisuudessa mietti uusia kumoavia todistuksia.