Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KANSAKOULU-OPETTAJAN NUORUUDENVAIHEET

Kirj.

Edmondo de Amicis

Itaalialainen alkuteos. [Suom. Ida Yrjö-Koskinen]

WSOY, Porvoo, 1892.

SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA:

Suomentajan esipuhe. Rohkeutta! Garasco. Seikkailuja maalla ja merellä. Piazzena. Entinen korpraali. Altarana.

JÄLKIMÄINEN OSA;

Muistoja Sardiniasta. Viimeinen vuosi Altaranassa. Luostarissa. Camina. Toinen vuosi Caminassa. Bossolano. Turinissa. Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.

Viiteselitykset.

EDELLINEN OSA.

Suomentajan esipuhe.

Lukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät aatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso liikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen suhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden kuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin että melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka tuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja tuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa kohden näyttää tarpeen vaatimalta.

Itaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä erittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden muodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka ulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi kuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli hajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä jälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan, itävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko pikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja itsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen etupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi, yhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se ajan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen saamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi väistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut eilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella vuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä milloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten sydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin muuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon. On mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen maan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella tuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa, opettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään, kunnes se vihdoin, "ajan tullen, hetken jouduttua" varttuu teoksi ja tuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista kauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden seurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.

Näytti yhteen aikaan siltä kuin olisi katoliselle kirkolle ollut suotuna kunnia johtaa Itaalian kansallinen heräys toivotuille perille. V. 1846, paavi Gregorio XVI:n kuoltua, oli hänen sijallensa astunut hyvää tarkoittava, vielä nuorenpuolinen mies, tuo myöhemmin "erehtymättömyys-dogmastaan" niin kuuluisa Pio IX, joka alussa osoitti vapaamielisiä taipumuksia ja muuten esiytyi ulkovaltoja vastaan tavalla joka hetkeksi teki hänestä milt'ei kansallissankarin. Vaan pian kuitenkin havaittiin, että oli mahdottomia toivottu, ja ett'ei sama mies voinut olla kansallisen heräyksen johtajana ja roomalaisen kirkon päämiehenä. Protestanttisissa maissa kirkko, joka alusta aikain periaatteiltaan oli kansan-omainen ja jonka vaikutuksesta kansalliset kielet olivat kohonneet kirjallisuuden välikappaleeksi, ei saattanut kylmäkiskoisena katsella elpyvän kansallistunteen ilmauksia. Toinen oli katolisen kirkon laita. Tämä kirkko ei ole lakannut uneksimasta vanhan maailmanvaltansa takaisin saamista, vaan vaatii yhä vielä jumalallisena oikeutenansa ylintä sananvaltaa ajan valtiollisissakin kysymyksissä. Ei ole näin ollen ihmettä että se epäluulolla katselee jokaista nousevaa voimaa joka uhkaa käydä vaaralliseksi sen maallisille pyyteille. Tällainen voima on myöskin kansallisuus-aate, ja Pio IX myöhemmin kyllä katkerasti katui, että oli antanut isänmaallisen tunteensa houkutella itseään palvelemaan asiaa joka sitten riisti paavin istuimelta viimeisenkin kaistaleen maallista aluetta.

Nuori kuningaskunta puolestaan heti alusta koetti turvata asemaansa kirkon vallanhimoa vastaan siten, että pani toimeen täydellisen eron valtion ja kirkon välille. Että tällainen ero itsessään on luonnoton ja turmiollinen, sitä tuskin kukaan ajatteleva ihminen epäilee; mutta muuta neuvoa ei löydy siinä missä kirkko periaatteellisesti kieltää valtiolta itsenäisen olemis-oikeuden ja käyttää kaiken voimansa heikontaakseen sitä kunnioitusta jota alamaisissa tulee löytyä laillista esivaltaa kohtaan. Kirkko joutui niin muodoin samaan asemaan kuin jokainen muukin laillinen yhdyskunta; se nauttii suojelusta ja saa esteettömästi toimia, niin kauan kuin sen toimet eivät ole ristiriidassa valtion periaatteiden kanssa; sillä on oikeus itse hoitaa kaikki asiansa, veroittaa jäseniänsä, asettaa virkaan ja panna viralta palvelioitansa, pitää kokouksia, säätää asetuksia; kaikkeen tähän valtio ei sekaannu. Mutta se ei saa rangaista jäseniään muilla kuin puhtaasti kirkollisilla rankaistuksilla. Valtio puolestaan katsoo kirkon jäseniä, niin pian kuin ovat Itaalian alamaisia, aivan samoilla silmillä kuin muitakin alamaisiaan. Jos rikkovat esivallan säätämää lakia ja oikeuden järjestystä, joutuvat siitä samaan edesvastuuseen kuin muutkin, eikä kirkolla puolestaan ole mitään sekaantumis-oikeutta. Tällä tavoin on koetettu toteuttaa periaatetta: vapaa kirkko vapaassa valtiossa; vaan että se katolisen kirkon parissa jää lopultakin toteuttamatta, siitä on jo kylläksi ennätetty saada kokemusta. Seurauksena on ollut alituinen vastustus ja juonittelu kirkon, ja alituiset rettelöimiset valtion puolelta.

On sanomattakin selvää, että kansakoulu tällaisissa oloissa alusta saakka on ollut puhtaasti yhteiskunnallinen laitos, vapaa kaikesta kirkollisesta hallintovaikutuksesta; mutta uskonnon-opetusta ei Itaaliassa, niinkuin esim. Ranskassa, ole ehdottomasti poistettu opetussuunnitelmasta, vaan on jätetty vanhempien ratkaistavaksi kullakin paikkakunnalla, tahtovatko sitä lapsilleen annettavaksi vai eivätkö. Kansakouluasetus ei myös pane vähintäkään estettä, jos kunnat tahtovat asettaa pappinsa kouluneuvostoon tahi kutsua jonkun hengelliseen säätyyn kuuluvan lastensa opettajaksi. Tätä vapaamielisyyttä kirkko kyllä on koettanut käyttää hyväkseen, vaikka jotenkin huonolla menestyksellä. Sen se itsekkin älyää ja kohtelee siitä syystä kansakoulua peittelemättömällä vihalla; sillä se tuntee itsensä kykenemättömäksi tällä alalla kilpailemaan valtion kanssa. Mutta kummeksia ei näin ollen sovi, että kansakoulu puolestaan osoittaa taipumusta sekä vastakirkollisuuteen että järkeis-uskoisuuteenkin, ja että papiston ja maallikko-opettajien väli yleensä on nurja, usein vihamielinen, vaikk'ei mitään varsinaista eroa puhtaasti uskonnollisissa kysymyksissä löytyisikkään.

Lukia tapaa siellä täällä kertomuksessamme kohtia joissa tämä nurjuus tavalla tahi toisella astuu näkyviin.

On tarpeellista silloin muistaa, että meidän maamme ja Itaalian kirkolliset olot periaatteellisesti eroavat toisistaan. Kansan-opetus meillä on kirkon alkuun-panema, ja kansakoulu on sen vuoksi, huolimatta siitä että sen pääjohto kirkollisista viran-omaisista irroitettiin, kaiken aikaa nauttinut papiston vilpitöntä kannatusta. Katolinen kirkko sitävastoin ainoastaan pakosta ja ylläpitääkseen huojuvaa vaikutusvaltaansa ryhtyi kansan-opetukseen; sillä sen varsinaisia periaatteita on aina ollut, ja on vieläkin, että rahvaan ei tarvitse itse mitään tietää, ei mitään ajatella, vaan ainoastaan sokeasti uskoa mitä hengelliset esimiehet sille sanovat. Tämän oleellisen erotuksen rinnalla mahdolliset yhtäläisyydet yksityisissä ilmiöissä kadottavat lähes kaiken merkityksensä.

Siihen aikaan jolloin Itaalian hajanaiset osat yhtyivät yhdeksi valtioksi, löytyi kansakoululaitosta jo melkein kaikkialla maassa (paitsi Kirkkovaltiossa); mutta sen tila ei yleensä ollut kehuttava. Poikkeuksena tästä oli kuitenkin Alppien juurinen, Sardinian kuningaskuntaan kuuluva Piemontin maakunta, missä rahvaan opetus, osittain valtion myötävaikutuksella vaan vielä enemmän yksityisten isänmaallisesta toimesta ja uhrauksesta, oli puhjennut raikkaampaan kukoistukseen. Täältä kansakoulun uudet aatteet levisivät muuallekkin, liittyen kaikkialla kiinteästi kansalliseen innostukseen, ja ensimäisiä jotka Piemontin esimerkkiä noudattivat, olivat nuo Itävallan alaiset Lombardian ja Venetsian maakunnat. Etelä-Itaaliassa sitävastoin rahvaan opetus vasta 1860 vuoden jälkeen järjestyi tyydyttävälle kannalle. Yli koko uuden kuningaskunnan, näet, silloin astui voimaan n.s. Casatin koululaki (_Legge Casati_), joka edellisenä vuonna (1859) oli säädetty Sardinian kuningaskunnassa noudatettavaksi. Tämän lain kautta koko koululaitos alistettiin opetus-asiain ministerin hallinnon alle, ja avuksi hänelle asetettiin 21-jäseninen yli-kouluneuvosto ynnä kolme ylitarkastajaa. Paikallisia viran-omaisia ovat: Rehtori ynnä akatemiallinen neuvoskunta, 1 tarkastaja ja vihdoin maakunta-kouluneuvostot. Kunnilla on oikeus itse valita jäsenet omien koulujensa neuvostoihin, vaan näissä on puheenjohtajana aina kunnallishallituksen esimies (sindaco), jonka harrastuksesta ja toimeliaisuudesta suureksi osaksi koulun menestys niinmuodoin riippuu.

Oppiaika Itaalian kansakoulussa on nelivuotinen, jaettu kahteen osastoon, joilla kummallakin on eri opettajansa. Alaosastolla harjoitetaan seuraavia oppiaineita: sisältä-lukua ja kirjoitusta, itaalian kirjakieltä (joka suuresti eroaa paikkakunnallisista murteista) ja laskennon ynnä metri-järjestelmän alkeita. Yläosastolla (jommoista koulupakon voimaan astuttua tulee olla 4,000 hengen suuruisissa ja niitä suuremmissa kunnissa) edellisten lisäksi: ainekirjoitusta, alkeismaantiedettä, kertomuksia isänmaan historiasta, luonnontiedettä (jokapäiväisen elämän varalta) ja kaunokirjoitusta. Uskonnon-opetuksesta on ennen puhuttu. Sekakouluja löytyy ainoastaan siellä täällä.

V. 1877 säädettiin se yleinen koulupakko jonka voimaan astumista kirjailiamme niin leikillisesti kuvaa. Maan 8,301 kunnasta oli silloin jo 6,742 jotakuinkin varustettuna vaadituilla laitoksilla ja 400 noudatti heti asetusta; mutta muut eivät olleet koko koulupakosta ensi alussa millänsäkään. Paljo vaikeuksia oli niinikään yksityisissä kunnissa vanhempien kanssa. Ja seuraavista tarkastuksista kävi selville, että kuningaskunnan 37,642 koulusta ainoastaan 5,175:lla oli täysin kelvollista huoneistoa; 12,500 majaili huononpuoleisissa kouluhuoneissa ja loput erin kurjissa hökkeleissä. Opettajien palkat olivat maaseuduilla enimmäkseen mitättömät, ja kunnalliset viran-omaiset harjoittivat heitä vastaan tuon tuostakin likaisinta kitsautta ja ilkeintä mielivaltaa. Tämä vain osoitteeksi siitä, että tosiolot eivät aina vastaa ohjelmia, ja että kirjailiamme, kansakoulun varjopuolia kuvatessaan, ei suinkaan liioittele.

Kerrotaan herra Amicis'in ryhtyneen teostansa kirjoittamaan surkean tapauksen johdosta, joka aikoinaan herätti paljo huomiota ja sääliä. Eräänä aamuna, löydettiin Tiberin virrasta nuoren, erittäin kauniin kansakoulu-opettajattaren ruumis. Tutkimus osoitti, että tyttö oli itse lopettanut päivänsä, epätoivoissaan kunnallisten viran-omaisten alituisesta rettelöimisestä ja loukkaavasta, hävyttömästä käytöksestä. Amicis silloin ryhtyi kirjeenvaihtoon useitten erihaaroilla maata työskentelevien opettajien ja opettajattarien kanssa, kootakseen siten tarpeellisia aineksia tosi-elämästä; näiden pohjalle sitten suunnitteli sen hauskan ja valaisevan kertomuksen joka tässä suomalaiselle yleisölle tarjotaan.

Rohkeutta!

Kansakoulu-opettaja Emilio Ratti oli perheonnettomuuden kautta joutunut opettajan uralle. Isällä oli pieni kirjapaino S:n kaupungissa, jossa opettajaseminaari sijaitsi. Hän oli vielä täysissä miehuuden voimissa, ja painattamalla erästä maanviljelyslehteä sekä saamalla tilauksia useilta Turinin kirjankustantajilta hän vähitellen oli parannellut huonoja asioitaan; vaan äkkiä hän kuoli, jättäen turvattoman perheen: vaimon, esikoisen Emilion, joka oli keskikasvuinen poika, pienen tyttären ja kaksi pientä poikaa, joista vanhempi oli vasta yhdeksän vuotias. Hän oli eräänä iltana istunut perheineen aterialle, kun samassa pudotti kahvelin kädestään, koetti ottaa sitä ylös, mutta ei jaksanut, vaan sanoi: -- minä en voi hyvin; -- nämä olivat viimeiset selvät sanansa. Hän pantiin vuoteelle, lääkäri tuli -- kaikki turhaan. Koko oikea sivu oli halvautunut ja järki sekaisin: hän puhui aivan ristiin eikä enää omia lapsiaan tuntenut. Kymmenen päivää sen jälkeen oli hän ruumiina. Rahasäästöjä ei ollut, kirjapaino riitti töin ja tuskin velkojen maksuun ja perheellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää kotinsa noin kuukauden kuluttua. Tällä ajalla joutui leski, joka aina oli ollut hyvin kivuloinen, vuoteen omaksi ja lapset olivat leivättä. Läheisiä sukulaisia ei ollut muita kuin yksi setä, joka oli viulunsoittaja, viraton ja tuiki köyhä, ja joka oli pakoittanut ainoan tyttärensä jättämään kodin ja menemään seminaariin valmistuakseen opettajattareksi. Ystävällinen kirje tältä serkulta oli ainoa osan-oton ilmaus siltä taholta. Kaukaisemmilta sukulaisilta ei kuulunut mitään ja ystävät pysyivät loitolla. Niinkuin usein tapahtuu, niin tässäkin: vieraat ihmiset pelastivat perheen hajottamalla sen. Pispa pani toisen pikku pojista don[1] Bonscon oppilaitokseen, sindaco[2] taas sai toisen erääsen teollisuuskouluun, ja lapseton, rikas Golin pariskunta otti pikku tytön luokseen sekä auttoi Emiliota monta kuukautta, kunnes tämä sai ottaa pääsötutkinnon kaupungissa olevaan opettajaseminaariin, johon pääsi vapaaoppilaaksi. Äiti, jota vähemmin hivutti tauti kuin tieto lastensa avuttomasta tilasta, ei ollut kauan hyväntekijöilleen kuormaksi: hän kuoli samana päivänä, jona Emilio toi hänelle tiedon seminaariin pääsöstään.

Tämän uuden surun sortamana astui nuorukainen opettajaseminaariin, jonka sija oli entisessä luostarissa ja jossa kolmella luokalla oli noin 50 sisä- ja 10 ulko-oppilasta. Emilion synkkä mieliala pian hälveni tässä kummallisessa yhteiskunnassa, joka oli muodostunut seitsentoista vuotisista nuorukaisista ja kolmenkymmenen vuotisista miehistä: siinä oli pappeja, entisiä sotilaita, talollisten, käsityöläisten, virkamiesten ja kauppiasten poikia, kaikki hyvin erilaisella sivistys-asteella. Muutamia oli opettajan uralle ajanut kunnianhimo, kun näet halusivat kohoutua vertaisiansa korkeammalle, toisia vastenmielisyys ruumiilliseen työhön; toiset olivat tulleet siksi, että olivat huonosti onnistuneet muissa toimissa, ja toiset taas siksi, että perheensä jonkun onnettomuuden kautta oli joutunut köyhyyteen -- harva oli siellä omasta sisällisestä halusta. Kaikkia oli kouluelämä yhteisine ruoka-aikoineen, lomahetkineen ja määrättyine kävelyaikoineen muuttanut uudelleen pojiksi. Emilio puolestaan piti enimmin tuosta yhtämittaisesta työskentelemisestä, johon häntä pakoittivat monet lukuaineet sekä opistossa vallitseva tapa tehdä kirjallisesti selkoa luennoista. Kasvatus-oppi aluksi peloitti Emiliota, se tuntui kuivalta ja vaikeasti opittavalta, muisti ei tahtonut riittää ja päänsä oli tottumaton abstraktiseen työhön. Hänen oivallinen opettajansa ei vaatinut ylön paljon sääntöjen oppimista, vaan kehitteli tarkasti alkutiedot ja perusti aina esittelynsä kokemiinsa, lähtien tunnetuista asioista; hän lausui ajatuksensa tavattoman selvästi ja teki niin senkin aineen Emiliolle mieluisaksi.

Pedagogikan opettaja, herra Megari, seminaarin johtaja, joka opetti ainoastaan _oikeuksia ja velvollisuuksia_, oli paras opettajista. Kahdeksan vuotta sitte oli Megarin vaimo joutunut tapaturmaisen kuoleman uhriksi teaatterin palossa, ja tämän kauhean tapauksen jälkeen oli opettajalla ainainen, lohduttamaton kaiho sydämessään. Hra Megari oli viidenkymmenen vaiheella, lyhyt, harmaatukkainen, aina puettu mustaan, lyhkäiseen, ruumiinmukaiseen takkiin, oli ankaran näköinen ja äkkinäinen liikkeiltään. Kumminkaan hän ei ollut tulinen eikä liioin äreä. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin ankaran ja samalla lempeän käytöksensä sekä lyhyen ja sattuvan arvostelunsa tähden. Paitsi sitä auktoriteettia, jota luja luonne ja suuret lahjat antavat, oli hänessä samalla tuota alituista ja levotonta arkuutta arvostaan, joka vähempi-lahjaisille henkilöille on omituinen. Hän oleskeli välihetkinäkin nuorison parissa ja käski oppilaita iltaisin, kahdeksan tai kymmenen kerraltaan, vierashuoneesensa seurustelemaan kanssansa; kumminkaan ei sen kautta kukaan oppilaista tullut askeltakaan häntä lähemmäksi. Hän herätti joka päivä kaikissa samaa ihastelun ja alamaisuuden tunnetta, jota ensi kertaa häntä nähdessään olivat tunteneet. Sitäpaitsi oli kaikissa oppilaissa häntä kohtaan tuota myötätuntoisuutta ja kiitollisuutta, jota aina herättää opettaja, joka tekee vaikean oppiaineen helpoksi ja huvittavaksi. He kunnioittivat häntä siksi, että hän aina noudatti oikeutta, eikä hänessä koskaan voitu huomata suurempaa rakkautta johonkuhun erityiseen oppilaasen. Hän vaati paljon vaan ei liikoja, ja huonopäisiä mutta ahkeria oppilaita hän kohteli hellävaraisesti. Hän ei ollut ärtyisä muun kuin ääntämisen suhteen, hän antoi oppilaiden kahteenkymmeneen kertaan yhä uudelleen lausua samaa sanaa, kunnes äänsivät sen oikein. Hän oli tavattoman ankara kaikkea raakamaisuutta kohtaan puheessa ja käytöksessä, hän ei voinut kärsiä luonteen heikkoutta eikä persoonallisen arvokkuuden puutetta, jopa ulkonaisten pikku seikkainkin suhteen sekä koulussa että sen ulkopuolella hän vaati tarkinta säädyllisyyttä. Saipa häneltä toisinaan kuulla sanoja, jotka panivat urhoollisimmankin sekä punastumaan että kalpenemaan. Hän tahtoi ennen kaikkea oppilaistaan sivistyneitä, hienotapaisia miehiä. Sen näki, että hänellä oli tavattoman korkeat ajatukset toimestaan. Sitä paitsi hän oli vakuutettu kasvatuksen kaikkivallasta ja luuli voivansa muodostaa koko ihmiskunnan, jos olisi saattanut yksin kasvattaa koko nuoren polven. Tämä hänen mielihaireensa syntyi luultavasti siitä, ett'ei hän koskaan ollut lapsia opettanut, vaan luuli heitä paljoa yksinkertaisemmiksi ja helpommin muodostettaviksi kuin ovatkaan; oli kuinka hyvänsä, tämä väärä käsitys tuli hänen suuresta rakkaudestaan opettajatoimeen. Samaa rakkautta hänen onnistui herättää monessa oppilaassaankin.

Tämä surumielinen mies iski kaikki ajatuksensa työhön, hetkeksikään antautumatta menneitten surullisten muistojen valtaan, ja painoi näin ikäänkuin leimansa Emilio Rattiin. Se huomattiin toisen lukuvuoden alussa, kun kasvatus-oppi kävi käytännöllisemmäksi ja siinä siirryttiin yleisistä käsitteistä ja ihmisluonteen tutkimisesta koulu- ja kotioloihin. Silloin kehittyi Emiliossa hitaasti mutta selvästi palava rakkaus opettajatoimeen, rakkaus, jonka luuli itsessään aina löytyneen, vaikkakin tietämättänsä. Tämä oli totta. Lempeä luontonsa, perintö äidiltä, joka oli hienosti sivistynyttä sukua; kasvatus-opillisten kirjain lukeminen, jotka isän kirjapainossa joutuivat hänen käsiinsä; sellainen isällinen tunne, joka tavallisesti varattomissa perheissä herää esikoisen sydämmessä nuorempia siskoja kohtaan; alituinen puhe kaupungin seminaarista, joka vuosittain uudistuvine naamoineen herätti hänen uteliaisuuttaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka, -- kaikki tämä oli hänen tietämättänsä kypsyttänyt häntä päätökseen, jonka luuli sattumalta tehneensä, päätökseen ruveta opettajaksi. Kun sitte onnettomuus perheen ennätti, tuli näiden syitten lisäksi vielä eräs, joka aina seuraa suurta surua: rauhallisen ja tyynen olon kaipuu; sillä eiköhän opettajan elämä maakylässä lie hyvin rauhallista, kodista kouluun, koulusta kotia, ilman muuta yhteyttä maailman kanssa kuin lapset. Vaan väkevämpikin syy määräsi hänen elämän-uransa. Hän oli pitkin sitä aikaa, joka kului hänen köyhäksi tulemastaan aina siihen kun toisten armeliaisuuden kautta tukalasta tilastaan pääsi, käynyt turhaan apua hakemassa monelta ihmiseltä. Käsikädessä oli hän astunut surupukuisten, pelon-alaisten siskojensa kanssa portaita ylös apua anomaan ja useimmiten epätoivoisena palannut saatuaan kieltävän vastauksen. Kun hän näinä kolmenakymmenenä äärettömän pitkänä päivänä, joina toiveet ja pettymykset vaihtelivat, päättyen aina illaksi alakuloisuuteen ja surumielisyyteen, kun hän tällöin pienessä pimeässä komerossaan, sairaan äitinsä huoneen vieressä, hyväili ja painoi rintaansa vastaan noita kolmea osatonta pienokaista ja pyysi, ett'eivät toki ääneen itkisi, silloin virisi hänen sielussaan rajaton armahtelevaisuus, hehkuva rakkaus kaikkiin avuttomiin, turvattomiin lapsiin.

Olipa vihdoin yksi syy, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla vähäarvoisen näin suuressa onnettomuudessa, mutta joka kumminkin vaikutti Emilioon; hänen siskoparkansa, näet, olivat tavattoman rumia, niin että, vaikk'ei heissä mitään varsinaista ruumiin vikaa ollut, näyttivät milt'ei naurettavilta, varsinkin kun lisäksi olivat kovin toistensa näköisiä. Muutamain ihmisten kasvoissa kuvastui hämmästystä tai naurun halua, toisissa näki sääliä enemmän heidän ulkomuotonsa kuin osattoman tilansa tähden, ja kaikki tämä ikäänkuin pistimellä pisti Emilion sydämmeen, niin että hän, yksin ollessansa siskojensa kanssa, näitä hellimmästi hyväili. Tämä harras veljenrakkaus säilyi hänessä vielä hänen seminaariinkin jouduttuansa.

Näyttää tosiaan kuin rakkaus lapsiin, siksi kait kun se lähtee muita rikkaammasta ja puhtaammasta lähteestä, olisi se tunne, joka enemmän kuin muut saattaa piiriinsä vetää ja sulkea semmoisiakin esineitä, jotka eivät siihen välittömästi kuulu. Niinpä Emiliossakin tuo rakkaus oli vähitellen laajennut helläksi ja surumieliseksi lemmeksi, joka käsitti kaikki lapset, koko tuon kärsivän, köyhän, hoidotta jätetyn lapsi-maailman. Sinne hänen ajatuksensa viimeisten surullisten muistojen johdosta usein palasivat. Kun tähän mielentilaan vielä vaikutti kasvatus-opillinen kirjallisuus, joka huokui pelkkää rakkautta ja pyhää kunnioitusta lapseen, sekä korkealle asetti kasvattajan ylevän toimen, tunsi Emilio niin monien voimien vetävän itseään tälle alalle, että hän alkoi katsoa itseänsä siihen jo luonnosta määrätyksi; niin että, vaikka perheensä olisi ollut loistavassakin taloudellisessa asemassa, hän lopulta kuitenkin olisi ruvennut opettajaksi. Kuten usein lukujen ja uuden toimen ensi innostuksessa joku erityinen lauselma tarttuu mieleen sekä tulee nuoruutemme ikävöivän halun ilmaisijaksi ja ikäänkuin kaikkien ajatustemme loistavaksi keskipisteeksi, niin Emilionkin aivoihin painui ja sitte voimallisesti kautta elämän vaikutti lause, jonka oli kuullut kasvatus-opin opettajalta: Ei löydy korkeampaa ja kadehdittavampaa tietoa kuin sen ihmisen, joka joka ilta voi itsellensä sanoa: tänään olen luonut uuden ajatuksen, herättänyt ylevän tunteen, oikaissut virheen, kylvänyt uuden hyvän siemenen lapsen sieluun. -- Kas siinä tulevaisuutesi -- ajatteli Emilio. Tämä lauselma syöpyi päivä päivältä syvemmälle hänen tietoisuuteensa, painui syvälle sydämmeensä sekä elähytti hänen lukujaan ja toiveitaan.