Part 9
"Huonoja uutisia -- ikäviä uutisia taaskin, rakkaani", hän virkkoi istuutuen paikalleen ja laskien kourallisen papereita pöydälle hän viittasi palvelijoita poistumaan huoneesta.
Lucil tunsi ääretöntä huojennusta. Hänen ei siis tarvinnutkaan ilmoittaa salaisuutta, jonka oli yöllä saanut selville. "Onko hän lähtenyt liikkeelle?" hän kysyi varomattomasti.
"On, viime yönä; mutta me voimme pysähdyttää hänet."
"Jumalan kiitos!"
Molara katsahti puolisoonsa kummastuneena. "Mitä sinä tarkoitat? Miksi iloitset siitä, että amiraali ja laivasto tulevat estetyiksi panemasta täytäntöön minun käskyäni?"
"Laivasto!"
"Hyvänen aika! Mitä sinä luulit minun tarkoittavan?" presidentti kysyi kärsimättömänä.
Onneksi Lucil keksi pienen pakoreiän. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. "Olen iloinen, että laivasto voidaan palauttaa, sillä luulen meidän tarvitsevan sitä täällä, koska kaupunki on käynyt levottomaksi."
"Vai niin", sanoi presidentti lyhyesti -- epäluuloisesti, arveli Lucil. Peräytymistään suojellakseen hän kysyi: "Miksi se on pysähdytetty?"
Molara poimi paperiensa joukosta sähkösanomaliuskan.
_"Port Said, syysk. 9 pnä klo 6 a.p."_, hän luki; _"englantilainen hiilihöyrylaiva Maude, kantavuus 1400 tonnia ajoi tänä aamuna karille kanavassa ja liikenne on siitä syystä seisahtunut. On ryhdytty tarmokkaihin toimenpiteisiin väylän selvittämiseksi. Onnettomuuden arvellaan aiheutuneen siitä, että englantilainen sota-alus Aggressor, joka viime yönä kulki kanavasta on suunnattomalla imuvoimallaan liettänyt väylää umpeen."_ Hän lisäsi: "Kyllä nuo hemmetin englantilaiset tietävät mitä tekevät."
"Arveletko, että he ovat tehneet sen tahallaan?"
"Luonnollisesti."
"Mutta eihän laivasto ole siellä vielä."
"Sen oli määrä saapua sinne huomisiltana."
"Mutta miksi he tukkesivat kanavan nyt jo -- olisihan voinut odottaa?"
"Luultavasti se on heidän luonteenomaista kammoaan teatteritemppuja kohtaan. Ranskalaiset olisivat odottaneet, kunnes me olisimme päässeet kanavan suulle, ja sitten läimähyttäneet oven kiinni nenämme edessä. Mutta Englannin valtiotaito ei tavoittele tehoja; tämä näyttää sitä paitsi paljon luonnollisemmalta."
"Kuinka inhottavaa!"
"Ja kuulepas tätä", sanoi presidentti, joka päästäen ärtymyksensä valloilleen sieppasi toisen paperin käteensä ja alkoi lukea; "Tämä on lähettiläältä", hän selitti: _"Hänen Majesteettinsa hallitus on käskenyt virkamiesten, jotka toimivat Englannin kivihiiliasemilla Punaisen meren eteläpuolella, kaikin tavoin avustaa Lauranian laivastoa ja toimittaa sille kivihiiltä paikkakunnan markkinahintoihin."_
"Sehän on loukkaus", huudahti Lucil.
"Kissa leikkii hiirellä", presidentti myönsi katkerasti.
"Mitä aiot tehdä?"
"Tehdäkö? Panna vastalauseeni -- mutta niellä harmini ja taipua. Mitä muuta me voimme tehdä? Heidän laivansa on paikalla, meidän aluksiltamme on tie suljettu."
Molemmat vaikenivat. Molara lueskeli papereitaan ja jatkoi syöntiään. Lucil palautti ajatuksensa päätökseensä. Hän aikoi kertoa miehelleen; mutta hän tahtoi tinkiä itselleen määrätyt ehdot. Savrola oli pelastettava millä hinnalla hyvänsä. "Antonio", hän virkkoi hermostuneesti.
Presidentti, joka oli perin huonolla tuulella, luki edelleen hetkisen ja kohotti sitten äkisti katseensa. "No, mitä?"
"Minun täytyy ilmoittaa sinulle jotain."
"Mitä sitten?"
"Meitä uhkaa suuri vaara."
"Tiedän sen", hän sanoi lyhyesti.
"Savrola". -- Lucil vaikeni epävarmana.
"Mitä hänestä?" sanoi Molara käyden äkkiä uteliaaksi.
"Jos sinä saisit todistetuksi hänet syypääksi salaliittoon, vallankumouksellisiin hankkeisiin, mitä silloin tekisit?"
"Ammuttaisin hänet mitä suurimmalla mielihyvällä."
"Mitä, tutkimattako?"
"En suinkaan! Hänet toimitettaisiin sotaoikeuteen ja hyvästi sitten! Mitä hänestä tiedät?"
Tämä oli tukala hetki. Lucil etsiskeli uutta pakotietä.
"Hän piti eilen illalla puheen", hän virkkoi viimein.
"Niin piti", sanoi presidentti kärsimättömänä.
"Se lienee ollut kovin kiihottava, koska kuulin kansan hurraavan kaduilla kaiken yötä."
Molara katsahti häneen perin harmistuneena. "Rakkaani, kuinka lapsellinen sinä olet tänä aamuna", hän sanoi syventyen jälleen papereihinsa.
Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja se keskeytyi vasta sitten, kun Miguel astui kiireisesti sisään kädessään avattu sähkösanoma. Hän kulki suoraa päätä presidentin luo ja ojensi sen hänelle sanaakaan sanomatta; mutta Lucil saattoi nähdä, että hän vapisi kiireestä, kiihtymyksestä tai kauhusta.
Molara avasi kokoon käärityn paperin verkalleen, silitti sen pöydälle ja hypähti sitten tuoliltaan sitä lukiessaan, "Hyvä Jumala! Milloin tämä saapui?"
"Juuri vast'ikään."
"Laivasto", hän huusi, "laivasto, Miguel -- emme saa menettää hetkeäkään! Kutsu amiraali takaisin! Hänen täytyy palata viipymättä. Kirjoitan sähkösanoman itse." Rypistäen viestin kouraansa hän riensi ulos huoneesta, Miguel kintereillään. Ovella hän tapasi palvelijan. "Lähetä noutamaan eversti Sorrento -- hänen on tultava viipymättä. Mene! joudu! juokse!" hän huusi, kun mies poistui verkkaiseen hovitapaan.
Lucil kuuli heidän rientävän käytävää pitkin ja etäisen oven paukahtavan; sitten kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, mitä sähkösanoma sisälsi. Tragedia oli yllättänyt heidät, murhenäytelmä, jonka ratkaisu iski häneen perin syvästi; mutta hän oli iloinen siitä, että oli aikonut kertoa miehelleen -- ja vielä iloisempi siitä, ettei ollut kertonut. Kyynikko olisi voinut huomauttaa, että Savrolalla oli pätevät syyt luottaa salaisuutensa säilyvän.
Lucil palasi salonkiinsa. Epävarma tulevaisuus pelotti häntä. Jos vallankumous onnistui, silloin hänen täytyi puolisonsa kera paeta henkensä kaupalle; jos se tukahdutettiin, näyttivät seuraukset vieläkin kauhistavammilta. Yksi seikka oli selvä: presidentti lähettäisi hänet heti pääkaupungista johonkin turvapaikkaan. Minne? Kaikkien näiden epäilysten ja ristiriitaisten tunteiden keskellä pääsi vallalle muuan halu -- nähdä Savrola uudelleen, lausua hänelle jäähyväiset, kertoa, ettei hän ollut häntä kavaltanut. Se oli mahdotonta. Monenlaisten aavistusten raatelemana hän harhaili päämäärättä ympäri huonetta, odottaen pelkäämäänsä tapausten kehitystä.
Sillä välin presidentti ja hänen sihteerinsä olivat saapuneet yksityiseen työhuoneeseensa. Miguel sulki oven. Molemmat katsoivat toisiinsa.
"Nyt se on tullut", sanoi Molara pitkään henkäisten.
"Onnettomalla hetkellä", vastasi sihteeri.
"Kyllä minä voitan, Miguel", vakuutti presidentti.
"Luota minun tähteeni, minun onneeni. Minä suoriudun tästä kyllä. Me muserramme heidät; mutta nyt vaaditaan toimintaa. Kirjoita nyt seuraava sähkösanoma meidän asiamiehellemme Port Saidiin; lähetä se salakirjaimin ja pidä linja vapaana: _Vuokratkaa heti nopea postihöyry ja lähtekää henkilökohtaisesti amiraali de Melloa vastaan, joka lähti laivastoineen Lauraniasta Port Saidiin keskiyöllä tämän kuun kahdeksantena. Piste. Käskekää minun nimessäni hänen palata tänne viipymättä. Piste. Älkää arkailko kustannuksia_. Lähetä se nyt menemään. Jos onni on myötäinen, niin laivat voivat olla täällä huomisiltana."
Miguel istuutui pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa viestiä salakirjaimin. Presidentti asteli huoneesta kiihtyneenä; sitten hän soitti kelloa; muuan palvelija astui sisään.
"Onko eversti Sorrento saapunut?"
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
"Lähetä sana, että hänen on tultava heti."
"Hänelle on lähetetty sana, teidän ylhäisyytenne."
"Lähetä uudestaan."
Mies katosi. Molara soitti jälleen kelloa. Hän kohtasi palvelijan ovessa.
"Onko täällä ratsaslähettiä?"
"On, teidän ylhäisyytenne."
"Oletko valmis, Miguel?"
"Kas tässä", sanoi sihteeri nousten tuolilta ja ojentaen viestin säikähtyneelle palvelijalle -- "täyttä vauhtia."
"Ala joutua", karjaisi presidentti iskien pöytään kämmenellään, ja mies pakeni huoneesta. Laukkaavan hevosen kavioiden kapse viihdytti jossakin määrin Molaran kärsimättömyyttä.
"Hän kulki rajan poikki eilisiltana kello yhdeksän, Miguel; hänen olisi pitänyt joutua Turgaan päivän koittaessa. Meillä on siellä linnake, tosin pieni, mutta se riittää hidastuttamaan marssia. Miksi ei saavu mitään uutisia? Tämä sähkösanoma on tullut Pariisista, ulkoministeriltä. Meidän olisi pitänyt saada -- kuka siellä on päällikkönä?"
"En tiedä, teidän ylhäisyytenne. Eversti saapuu paikalla; mutta tämä hiljaisuus merkitsee pahaa."
Presidentti puri hampaansa yhteen. "En voi luottaa sotajoukkoon; se on tyytymätön. Tämä on kauheata peliä; mutta kyllä minä voitan, minä voitan!" Hän toisti lauseen useaan kertaan suuremmalla tarmolla kuin vakaumuksella, ikäänkuin lujittaakseen mieltänsä.
Ovi avautui. "Eversti Sorrento", ilmoitti ovenvartija.
"Kuulkaapas nyt, veikkoseni", sanoi Molara tuttavallisesti -- hän tunsi tarvitsevansa pikemmin ystävän kuin käskyläisen -- "Strelitz on käynyt kimppuumme. Hän kulki rajan poikki eilen illalla kahden tuhannen miehen kera, ja hänellä on useita konekiväärejä; he marssivat tänne Turgan ja Lorenzon kautta. Emme ole saaneet mitään tietoja Turgan päälliköltä, kuka hän on?"
Sorrento oli noita sotureita, jotka eivät juuri pelkää muuta kuin riippumatonta vastuunalaisuutta. Hän oli palvellut presidentin alaisena monet vuodet niin hyvin sodassa kuin hallitustoimissakin. Jos hän olisi ollut yksinään uutisen saapuessa, niin se olisi iskenyt häneen kuin salama; nyt, kun hänellä oli johtaja, hän totteli sotilaallisen täsmällisesti. Ilmaisematta vähintäkään hämmästystä hän mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Majuri de Roc. Hänellä on neljä komppaniaa -- hyvä upseeri -- voitte luottaa häneen."
"Entä sotamiehiin?"
"Se on aivan eri asia. Koko armeija on levottomana, kuten olen useita kertoja ilmoittanut. Me voimme luottaa vain kaartiin ja luonnollisesti upseereihin."
"Hyvä, saamme nähdä", sanoi presidentti päättäväisesti. "Miguel, kartta tänne. Te tunnette maan, Sorrento. Turgan ja Lorenzon välillä on Musta sola, joka on pidettävä meidän hallussamme. Tässä", hän viittasi karttaan, jonka sihteeri kehitti auki, "tässä heidät on pysähdytettävä tai ainakin hidastutettava, kunnes laivasto ennättää takaisin. Mitä meillä on Lorenzossa?"
"Yksi pataljoona ja kaksi pikatykkiä", vastasi sotaministeri.
Presidentti asteli kerran lattian poikki. Hän oli tottunut päättämään nopeasti. "Yksi prikaati onnistuisi aivan varmasti", hän sanoi. Hän teki toisen kierroksen. "Lähettäkää heti rautateitse kaksi kaartinpataljoonaa Lorenzoon." Sorrento, joka oli ottanut esille muistikirjansa, alkoi kirjoittaa. "Kaksi kenttäpatteria", sanoi presidentti. "Mitkä kaksi sopivat parhaiten, eversti?"
"Ensimäinen ja toinen", vastasi Sorrento. "Ja sitten kaartin keihäsratsuväki."
"Kokonaan?"
"Niin, paitsi minkä tarvitsemme sanansaattajiksi."
"Silloin teille jää vain yksi luotettava pataljoona."
"Tiedän sen", sanoi presidentti. "Se on rohkeata peliä, mutta meillä ei ole muita mahdollisuuksia. Ja nyt pääkaupungin linjarykmentit? Mitkä ovat pahimpia?"
"Kolmas, viides ja yhdestoista ovat tuottaneet meille eniten harmia."
"Hyvä; me toimitamme ne pois täältä. Ne saavat marssia tänään Lorenzoon päin ja pysähtyä jossain kahden peninkulman päässä kaupungista, ollakseen varajoukkona. No niin, kenet määräämme johtajaksi?"
"Rollo on vanhin upseeri."
"Tyhmeliini, oikea puuhevonen ja kerrassaan vanhanaikainen!" huusi presidentti.
"Typerä, mutta vakava", sanoi Sorrento. "Voitte olla varma siitä, ettei hän antaudu mihinkään loistaviin yrityksiin; hän tekee, mitä käsketään, eikä sen enempää."
Molara mietti tätä suurenmoista sotilaallista hyvettä. "No hyvä; me annamme varajoukon hänen komennettavakseen; ei sen kuitenkaan tarvitse ryhtyä taistelemaan. Mutta se toinen tehtävä, se on toista laatua; se pitäisi Brienzin saada."
"Miksi ei Droganin?" ehdotti sotaministeri.
"Drogan on hyvä soittoniekka", huomautti Miguel.
"Hän soittaa kitaraa -- se sointuu kauniilta." Presidentti nyökäytti päätään kiittävästi.
"Ja hänellä on suurenmoinen kokki", lisäsi Sorrento.
"Ei", virkkoi Molara, "tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Minä en voi ottaa huomioon ennakkoluulojani sen enempää kuin teidänkään; hän ei ole sopiva mies."
"Hyvä esikunta pitäisi kyllä huolen hänestä; hän on varsin sovinnollinen ja helposti johdettavissa. Ja me olemme läheisiä ystäviä; monet oivat päivälliset --"
"Ei, eversti, se ei hyödytä; minä en voi. Onko paikallaan, että juuri nyt, kun niin suuri panos on pelissä, kun minun on uskallettava maineeni, mahdollisuuteni, yksinpä henkenikin, onko paikallaan, että minä luovutan tärkeän tehtävän sellaisten perusteiden mukaan? Jos ansiot olisivat samanlaiset, silloin tekisin teille mieliksi; mutta Brienz on parempi mies. Sitä paitsi", hän lisäsi, "hänellä ei ole inhoittavaa vaimoa". Sorrento näytti tavattoman pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään. "No, se asia on siis ratkaistu", päätti presidentti; "yksityiskohdat jätän teidän huoleksenne. Te saatte nimittää esikunnan, kaiken muun; mutta joukkojen on lähdettävä liikkeelle puolenpäivän aikaan. Haluan itse puhua niille asemalla."
Sotaministeri kumarsi ja poistui leppyneenä, että presidentti oli jättänyt hänen ratkaistavikseen alemmat nimitykset.
Molara katsahti epäillen sihteeriinsä. "Eikö ole muita tehtäviä? Eivätkö pääkaupungin vallankumoukselliset ole liikahtaneet?"
"Heistä ei ole kuulunut hiiskaustakaan; emme voi syyttää heitä mistään."
"Mahdollisesti tämä on tullut heillekin yllätyksenä; heidän suunnitelmansa eivät ole vielä kypsyneet. Minä vangitutan heidät heti kun täällä yritetään julkisesti väkivaltaa tai kapinaa. Mutta minun täytyy saada todisteita, ei itseäni tyydyttääkseni, vaan maata varten."
"Tämä on kriitillinen hetki", sanoi sihteeri. "Jos kapinan johtajat saatettaisiin huonoon valoon, jos heidät voisi tehdä naurettaviksi tai vilpillisiksi, niin se vaikuttaisi voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen."
"Minä luulin", vastasi Molara, "että kenties saisimme jotakin vihiä heidän suunnitelmistaan."
"Te kerroitte minulle, että hänen armonsa on suostunut tiedustelemaan näitä asioita herra Savrolalta."
"Minusta on vastenmielistä sallia heidän joutua tuttavalliseen seurusteluun keskenään; se voisi olla vaarallista."
"Sen voisi tehdä perin vaaralliseksi Savrolalle."
"Miten niin?"
"Olen jo huomauttanut siitä teille, kenraali."
"Tarkoitatko sitä, mistä kielsin sinua puhumasta?"
"Juuri sitä."
"Ja tämäkö olisi se oikea hetki?"
"Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan."
Syntyi äänettömyys, jonka jälkeen kumpikin ryhtyi päivän toimiin. Puolentoista tunnin ajan molemmat työskentelivät uutterasti. Sitten Molara puhkesi puhumaan. "Minua inhottaa ryhtyä sellaiseen, se on saastainen teko."
"Mikä on välttämätöntä, se on välttämätöntä", sanoi sihteeri ytimekkäästi. Presidentti oli vastaamaisillaan, kun huoneeseen astui kirjuri tuoden salamerkkisähkösanoman selityksineen. Miguel otti sen häneltä, luki ja ojensi päämiehelleen, sanoen töykeästi: "Ehkä tämä jouduttaa teidän päätöstänne."
Presidentti luki viestin, ja lukiessa hänen muotonsa muuttui kovaksi ja julmaksi. Se oli Turgan poliisipäälliköltä, lyhyt, mutta hirvittävä tieto; sotamiehet olivat siirtyneet kapinallisten puolelle ammuttuaan ensin upseerinsa.
"No niin", virkkoi Molara lopulta, "minun täytyy pyytää sinua seuraamaan minua tänä iltana hyvin tärkeälle retkelle. Otan mukaan myöskin adjutantin."
"Niin", arveli sihteeri, "todistajat ovat tarpeen."
"Minä aion varustaa mukaani aseen."
"Se on kyllä suotavaa, mutta vain uhkaukseksi, vain uhkaukseksi", sanoi sihteeri vakavasti. "Hän on liian voimakas väkivaltaisesti kohdeltavaksi; kansa nousisi tuossa tuokiossa."
"Tiedän sen", vastasi presidentti lyhyesti; ja sitten hän lisäsi hurjan katkerana: "Muutoin ei meillä olisikaan mitään vaikeuksia."
"Ei vähintäkään", sanoi Miguel ryhtyen jälleen kirjoittamaan.
Molara nousi ja lähti etsimään Lucilia, niellen inhon ja vastenmielisyyden, jota hän ei voinut olla tuntematta. Hän oli tehnyt päätöksensä; taistelu ylivallasta asetti hänet kenties erikoisasemaan, ja sitä paitsi siihen sisältyi jonkin verran kostoa. Häntä halutti nähdä ylpeä Savrola ryömimässä maassa armoa anoen. Kaikki miehet, jotka olivat pelkkiä politikoitsijoita, olivat fyysillisesti pelkureita; kuoleman kammo lamauttaisi hänen kilpailijansa kokonaan.
Lucil oli vielä salongissaan, kun hänen puolisonsa astui sisään. Hän loi tulijaan levottoman katseen. "Mitä on tapahtunut, Antonio?"
"Suuri joukko vallankumouksellisia on marssinut rajan poikki, rakkaani. Turgan linnake on luopunut vihollisen puolelle ja surmannut upseerinsa. Loppu häämöttää jo näkyvissä."
"Se on kamalaa", virkkoi Lucil.
"Lucil", sanoi presidentti harvinaisen hellästi, "yksi mahdollisuus on jäljellä. Jos sinä saisit selville, mitä kiihotustyönjohtajat tässä kaupungissa aikovat tehdä, jos voisit saada Savrolan näyttämään korttinsa, niin kykenisimme ehkä säilyttämään asemamme ja voittamaan viholliset. Voitko -- tahdotko tehdä sen?"
Lucilin sydän hätkähti. Siinä oli vielä mahdollisuus. Hän voisi tuhota koko suunnitelman ja samalla tinkiä Savrolalle armoa; hän voisi yhä hallita Lauraniassa ja -- vaikka tämän ajatuksen hän tukahduttikin heti -- pelastaa rakastamansa miehen. Hänen tiensä olisi selvä; hänen oli hankittava tietoja ja myytävä ne miehelleen Savrolan hengen ja vapauden hyväksi. "Minä koetan", hän sanoi.
"Minä tiesin, ettet jättäisi minua pulaan, rakkaani", sanoi Molara. "Mutta aika on täpärällä; käy tänä iltana tapaamassa häntä kotosalla. Kyllä hän ihan varmaan kertoo sinulle. Sinulla on miehet vallassasi, sinä onnistut kyllä."
Lucil mietti. Itselleen hän sanoi: "Minä pelastan valtion ja autan miestäni"; ja tuo itse lisäsi: "Sinä tapaat hänet uudelleen". Sitten hän puhui ääneen. "Minä käyn tänä iltana."
"Rakkaani, olen aina luottanut sinuun", sanoi presidentti; "en unohda koskaan sinun uhrautumistasi".
Sitten hän riensi tiehensä tuntien musertavaa katumusta -- ja häpeää. Hän oli todellakin saanut nöyrtyä voittaakseen.
XIV LUKU
Armeija
Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.
Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.
Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.
Suurimman osan tätä kaartia aikoi Molara nyt kovassa hädässään lähettää hyökkääjiä vastaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallista oli luopua ainoasta joukosta, johon saattoi luottaa, jos nimittäin pääkaupunkikin nousisi kapinaan; mutta hyökkääjät täytyi mistä hinnasta hyvänsä pysähdyttää, ja vain kaarti kykeni ja suostui suorittamaan sen tehtävän. Hän jäisi melkein yksikseen keskelle väestöä, joka häntä inhosi, kaupunkiin, jota hän oli hallinnut rautakourin; puolustajina hänellä olisi vain kapinallista sotaväkeä. Se ei tuntunut houkuttelevalta, mutta vain sellaisin keinoin menestys oli mahdollinen. Se ilmaisi luottamusta, joka teeskenneltynäkin saattoi vaikuttaa epäröiviin ratkaisevasti ja herättää vihamiehissä arveluja; ja tässä oli lisäksi kysymyksessä mitä pakottavin tapaus, joka presidentin kaikkein ensinnä tuli ottaa huomioon. Hän ei epäillyt niiden joukkojen kykyä, mitkä oli lähettänyt hajoittamaan, ehkäpä tuhoamaankin roskaväkeä, joka oli tunkeutunut rajan poikki. Ainakin tuon vaaran hän oli saanut menettelyllään torjutuksi. Kahden päivän perästä olisi laivasto jo paikalla, ja sen tykkien turvissa hänen hallituksensa voisi jatkua pelättynä ja kunnioitettuna. Sitä ennen hänen oli kestettävä pulmallinen tilanne, josta hän kuitenkin toivoi suoriutuvansa osaksi oman persoonallisuutensa voimalla, osaksi sen naurettavuuden ja ylenkatseen avulla, johon aikoi syöstä hirvittävän kilpailijansa.
Täsmälleen kello yksitoista hän lähti virkahuoneestaan pukeutuakseen kenraalin täyteen univormuun; hän tahtoi joukkojen katselmuksessa muistavan, että hänkin oli soturi ja mies, joka oli ollut usein mukana taisteluissa.
Ovella tervehti häntä luutnantti Tiro peräti hämmentyneenä. "Herra presidentti", hän sanoi, "sallitteko minun lähteä eskadroonani kanssa rintamalle? Täällä ei minulla ole mitään toimitettavaa."
"Päinvastoin", vastasi presidentti, "te saatte täällä paljonkin toimitettavaa. Teidän täytyy jäädä tänne."
Tiro kalpeni. "Minä pyydän teitä, herra presidentti, sallikaa minun lähteä", hän sanoi vakavana. "Mahdotonta -- tarvitsen teitä täällä."
"Mutta, herra --"
"Oh, kyllä tiedän", virkkoi Molara kärsimättömänä, "te haluatte tulla ammutuksi. Jääkää tänne, lupaan, että saatte kuulla kylliksenne luotien vinkuvan, ennenkuin tästä selvitään." Hän kääntyi lähteäkseen, mutta nuoren upseerin kasvoille leviävä katkeran pettymyksen ilme saattoi hänet pysähtymään. "Sitä paitsi", hän lisäsi omaksuen tuon viehättävyyden, jota useimmat suuret miehet voivat tarpeen tullen käyttää, "minä tarvitsen teitä erääseen vaikeaan ja peräti vaaralliseen tehtävään. Olen valinnut juuri teidät siihen."
Luutnantti ei sanonut enempää, mutta hän tunsi vain puolinaista lohdutusta. Hän ajatteli apeana vihantaa maaseutua, välkkyviä peitsiä, kiväärien paukkinaa ja sodan kaikkia mielenkiintoisia seikkoja ja iloja. Hän ei saisi kokea mitään; hänen ystävänsä pääsisivät mukaan, mutta hän ei saisi jakaa vaaroja heidän kanssaan. Perästä päin he juttelisivat seikkailuistaan, eikä hän voisi laisinkaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa; vieläpä he nauraisivatkin hänelle, joka vietti päivänsä palatsin "kotikissana", pelkästään koristeena. Ja hänen murehtiessaan etäältä kajahtava toitotus viilsi häntä kuin ruoskan siima. Presidentti riensi pukeutumaan, ja Tiro laskeutui portaita alas määrätäkseen hevoset satuloitaviksi.
Molara oli pian valmiina ja liittyi adjutanttinsa seuraan palatsin portailla. Vähäisen saattueen seuraamina he ratsastivat rautatieasemalle, sivuuttaen matkalla murjottavia ihmisryhmiä, jotka tuijottivat heihin röyhkeästi, vieläpä sylkäisivätkin maahan osoittaakseen vihaansa ja inhoansa.
Tykistö oli jo lähetetty matkalle, mutta muu sotaväki ei ollut vielä päässyt junaan, kun presidentti saapui. Se järjestettiin nyt aukeamalle aseman edustalle. Eversti Brienz, joka johti koko joukkoa, istui ratsun selässä sen edessä. Hän lähestyi tervehtien; soittokunta viritti tasavallan hymnin, ja jalkaväki teki kunniaa kalskahtavin asein ja täsmällisesti. Presidentti osoitti huomaavansa tämän kunnioituksen ja tarkkuuden, ja kun kiväärit olivat sitten lentäneet olalle, hän ratsasti rivejä kohti.